14.2.2017

Viisi vuotta äitiyttä

Hyvää ystävänpäivää! Viisi vuotta sitten elettiin jännittäviä aikoja. Odotimme esikoistamme syntyväksi, ja salaa toivoin hänestä ystävänpäivävauvaa. Toisin kävi, mutta enpä joutunut enää pitkään odottelemaan!

Kirpeän kaunis, aurinkoinen pakkaspäivä. Raskausviikkoja 38+0. Ihan tavallinen äitiyspolikontrolli. Aivan puskista tulevat lääkärin sanat: "Voitais ruveta käynnistelemään." Kello on 9.30, ja ainoa päässäni pyörinyt kysymys on: "Saanko soittaa miehelle?!" Kätilöä vähän naurattaa. Saan luvan, tietenkin.

Erinäisten vaiheiden ja tapahtumien myötä 10 tuntia myöhemmin, klo 19.30 saapuu maailmaan esikoinen: sinertävä ja hennosti kitisevä, mutta jäntevä vauva. Siinä me olemme, kokonainen perhe: isä, äiti ja esikoinen. Olen sekaisin, onnesta tällä kertaa. Naurattaa. Eipä olisi vielä aamulla uskonut!




Tuosta päivästä on aivan kohta viisi vuotta, ja muistan sen vieläkin käsittämättömän selvästi. Kaikkea en muista, kiitos ensisynnytyksen tuskien, mutta pieniä väläyksiä sieltä täältä. Sinä talvi-iltana, aurinkoisesta päivästä iltaan pimenneenä, elämäni suurin unelma toteutui. Minä olin ÄITI.

Kuluneet viisi vuotta: raskaita hetkiä, unenpuutetta, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, menneiden kipujen aktivoitumista - kaikkea näitä äitiys toi mukanaan. Se, mistä olen äitiyden vuoksi luopunut, ei kuitenkaan ole juuri mitään sen rinnalla, mitä lapset ovat elämääni tuoneet: valtavasti rakkautta, lämpöä, iloa, yllätyksiä, naurua, onnea pienistä asioista. Mikään ei voita sitä, kun saa vastasyntyneen rinnalle tai kun lapsi sanoo rakastavansa. Lasten kasvua ja kehitystä on mahtava seurata. On ihmeellistä nähdä lähietäisyydeltä, miten jokainen lapsi on omanlaisensa.




Viidessä vuodessa on myös tapahtunut paljon. Elämme ruuhkavuosia, niin paljon kuin tuota sanaa vieroksunkin. Perheemme on kasvanut, asunto vaihtunut kolme kertaa, olen valmistunut ammattiin, saanut työpaikan, löytänyt uuden haaveammatin ja saavuttanut opiskelupaikan. Olen muuttunut fyysisesti, saanut reippaasti painoa raskauksien myötä, palannut lähes yhtä kevyesti omaan painooni ja menettänyt loputkin etumuksestani. Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut henkisellä puolella. Olen aivan eri ihminen kuin viisi vuotta sitten. Olen kypsempi, kärsivällisempi, lempeämpi, rauhallisempi ja vähemmän ehdoton, mutta myös negatiivisia muutoksia löytyy. Mikään muutos tuskin on yksiselitteisen hyvä, mutta plussan puolelle olen jäänyt. Tietysti matka ja kehitys jatkuu tästä eteenkinpäin, sillä tuntuu kovasti siltä, että lapset kasvattavat minua enemmän kuin minä heitä.

Puolet vuosikymmenestä tuntuu yhtä aikaa aivan lyhyeltä ja todella pitkältä ajalta. Vastahan esikoinen syntyi, ja nyt hän pohdiskelee niin vaikeita, etteivät vanhemmat osaa vastata. Pientä nyyttiä kanniskellessa tuntui, että nykyhetkeen on ikuisuus. Ihmetytti, miten ihmeessä edes selviämme tähän päivään. Miten osaan olla äiti? Miten osata kasvattaa lapsesta niin vahva, että tämä pärjää nykymaailmassa?




Vauva-aikana uhmaikä ja vähittäinen itsenäistyminen mietityttivät. Nyt, kun ne on esikoisen osalta kohdattu ja osin ohitettukin, äidin seuraavana huolenaiheena on koulutie. Seuraava elämänvaihe on vielä sumun peitossa, ja vaikka etukäteen yrittäisi kuinka valmistautua, todellisuus on aina jotain muuta. Tulevaisuus mietityttää ja jännittääkin, ja usein aivan turhaan. Tässäkin pitää ottaa oppia lapsista: heille kaikki on tässä.

Viidessä vuodessa en ole tuota vielä oppinut...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva kun kommentoit ♥