Olen jo moneen otteeseen pohtinut alanvaihtoa ja siihen liittyviä asioita (esim. täällä). Lääkisopintojeni lähestyessä puoltaväliä voinen jo varovasti vedellä johtopäätöksiä siitä, mitä nykyään opiskelusta ajattelen, ja miten ajattelu ja asenteeni eroavat entisistä. Sairaanhoitajan tutkintoni on amk-tasoinen, kuten teistä varmasti kaikki tietävätkin. En kuitenkaan tässä postauksessa paneudu amk:n ja yliopiston eroihin, vaikka niitä löytyykin melkoinen määrä, ja molemmilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Sen sijaan keskityn siihen, miten oma ajatteluni ja asenteeni opiskeluun ovat matkan varrella muuttuneet.
 |
Olen opiskellut lukion jälkeen nyt kuusi kokonaista vuotta. Valmistumiseen mennessä vuosia kertyy liki kymmenen, mikä on melkoinen määrä. Olen alkanut ajatella, että ehkäpä sittenkin olen vähän ikuisuusopiskelijatyyppiä. En tarkoita termillä sitä, että tutkinnot jäisivät saavuttamatta ja opinnot roikkumaan, vaan sitä, että kun on mahdollisuus opiskella lisää, sen teen. Toki LL:n tutkinnon suorittamisen jälkeen toivon, että opiskelu tapahtuisi oman alan sisällä ja työn ohessa.
Suurimpana muutoksena entiseen nähden on suhtautuminen opiskeluaikaan. Siinä missä ensimmäisen tutkinnon kohdalla ajattelin 3,5-vuotisten opintojen ekana ja vielä toisenakin vuonna, että aikaa valmistumiseen on vielä hurjasti, olen näissä opinnoissa toden teolla ymmärtänyt, miten lyhyt aika kuusikin vuotta on. Kyllähän se kuulostaa pitkältä ajalta ainakin etukäteen mietittynä (ja varsinkin kun miettii, kuinka isoja omat lapset ovat valmistuessani), mutta todellisuudessa lukukaudet ja -vuodetkin viuhuvat ohi niin että hirvittää. Ei auta laskea sen varaan, että ammattitaito, osaaminen ja rohkeus karttuisivat jotenkin itsestään, kunhan antaa ajan kulua. Ei, ainakin omalla kohdallani se vaatii aktiivista hakeutumista eri tilanteisiin ja jo paljon etukäteen valmistautumista siihen, että joku kaunis päivä minä oikeasti teen tätä työtä. Edellä mainittu valmistautuminen jäi pitkälti tekemättä sh-opintojeni alkuvaiheessa, joten ensimmäinen "oikea" sh-sijaisuuteni ja viimeiset työharjoitteluni olivat minulle todellinen tulikoe. Tällä toisella kerralla haluan olla valmiimpi astuessani ensi kertaa työelämään ja tiedän myös, mitä se minulta vaatii.
 |
Toisena muutoksena on suhtautuminen opintoihin. Ekan tutkintoni aikana ajattelin optimistisesti, että kaikkia työssä tarvittavia toimenpiteitä ja opittavia asioita pääsee harjoittelemaan kyllästymiseen asti opiskelun aikana. Loppujen lopuksi opiskeluun kuuluvia harjoittelukertoja oli todella vähän, joten monien asioiden kunnollinen opettelu ja niissä rutinoituminen jäi opittavaksi harjoitteluissa tai jopa vasta työelämässä. Toisella kierroksella olen jos en oppinut, ainakin opetellut arvostamaan jokaista oppimistilannetta. Vaikka opinnot kestävät kuusi kokonaista vuotta, opiskeltavaa ja opeteltavaa on niin paljon, että jokaisesta vastaantulevasta tilanteesta on yritettävä saada kaikki oppi irti. Sama koskee kursseja ja tentteihin valmistautumista. Vaikka asiat kertautuvatkin jatkuvasti, ne opetetaan laajasti vain kerran, eikä omatoimiseen kertaamiseen ole ainakaan tähän asti löytynyt liiemmälti aikaa. On toki raskasta yrittää olla jatkuvasti skarppina, mutta työelämässä ei ole enää aikaa ja mahdollisuuksia samanlaiseen kiireettömään oppimiseen kuin opiskelijana. Totta kai pitää muistaa realiteetit eli se, että missään tapauksessa valmistumisen jälkeen ei ole valmis, vaikka olisi käyttänyt opiskeluun kuinka paljon aikaa.
Viimeisestä virkkeestä aasinsiltana opintoihin suhtautumisessani on muuttunut myös se, etten ole kuluneiden 2,5 vuoden aikana kovin montaa kertaa ajatellut, etten tarvitsisi jotain tietoa tai että olisin pärjännyt ilman jotain kurssia. En ole varma, ajattelinko noin ennenkään, koska edelleen muistan monia amk:ssa oppimiani - ja myöhemmin hyödyntämiäni - asioita, joiden turhuudesta silloiset kurssikaverini välillä valittivat. Kaikesta ei tietenkään voi eikä tarvitse olla kiinnostunut, kunhan tärkeimmät asiat saisi opeteltua ja vielä jäämään mieleenkin. Vaikka toisaalta suhtaudun opiskeluun ehkä enemmän tosissani kuin aiemmin osasin, en suhtaudu siihen enää ihan niin vakavasti. Tärkeistä asioista otan kaiken irti ja muiden kohdalla voin ottaa rennommin. Toisin sanoen kokemus on auttanut siinä, että osaan nykyään ajatella asioita paremmin tulevan työn ja työelämän kautta, keskittyä olennaisiin asioihin ja jättää epäolennaisemmat vähemmälle huomiolle. (Hyvä tietysti tässä vaiheessa sanoa, kun klinikka on vasta aivan alussa...) Ehkäpä ajan kuluminen ja elämänkokemuksen ja iän karttuminen vaikuttavat taustalla vahvemmin kuin uskonkaan ;)
Opiskelun lisäksi työelämä on muokannut ajatusmaailmaani, ja osaankin nykyään nauttia opiskelusta paljon paremmin kuin ensimmäistä tutkintoa tahkotessani. Vaikka välillä on pitkiä päiviä ja paljon tehtävää ja uutta opeteltavaa, vapaus ja mahdollisuus suunnitella omat aikataulunsa ovat jotain sellaista, jota takuulla työelämässä kaipaan!
 |
Opiskelun lisäksi työelämä on muokannut ajatusmaailmaani, ja osaankin nykyään nauttia opiskelusta paljon paremmin kuin ensimmäistä tutkintoa tahkotessani. Vaikka välillä on pitkiä päiviä ja paljon tehtävää ja uutta opeteltavaa, vapaus ja mahdollisuus suunnitella omat aikataulunsa ovat jotain sellaista, jota takuulla työelämässä kaipaan!
