15.5.2022

Klinikka ja arvosanat

Toukokuu on jo puolivälissä, kesä lähenee huimaa vauhtia. Reilun viikon päästä on myös lääkiksen pääsykoe, joten siihen osallistuville hurjasti tsemppiä koitokseen! 

Nelisen vuotta sitten kirjoitin postauksen preklinikasta ja arvosanoista. Arvosanat tai oikeastaan niiden käyttö jakaa mielipiteitä, ja osassa lääkiksistä kurssit arvioidaan hyväksytty-hylätty-jakaumalla arvosanojen 0-5 sijaan. Meillä Kuopiossa kuitenkin suuressa osassa kursseja jaetaan numeraaliset arvosanat, joskin hyväksytty-hylätty-kurssejakin mahtuu joukkoon - tai näin ainakin vielä meidän aikanamme eli viimeisten kuuden vuoden ajan.

 


 
Preklinikan opinnot koin tiettyjä kursseja lukuun ottamatta melko hankaliksi. Etenkin solu- ja molekyylibiologiassa huomasin selvästi, kuinka paljon vaikutti se, että olin suurimman osan bilsan lukiokursseista opiskellut itsenäisesti. Preklinikan jälkeen hieman stressasi - turhaan, näin jälkikäteen ajateltuna -, miten mahdan klinikassa pärjätä, kun alkuvaiheenkin opinnot tuntuivat välistä niin vaikeilta.

Ilahduttavaa olikin, että lopulta koin klinikan opinnot paljon helpommiksi kuin preklinikassa. Moneen otteeseen mainitsemani kokonaisuuksien hallintaan pyrkiminen alkoi vihdoin tuottaa tulosta, kun oikeasti pystyin integroimaan uutta tietoa aiemmin opittuun ja työelämässä kohdattuun. Klinikkaan siirtymisen myötä kohonnut innostukseni ja opiskelumotivaationi näkyi myös arvosanoissa, sillä keskiarvoni, joka preklinikassa oli himpun vajaa 4, oli klinikan aikana suunnilleen 4,1. (Täällä vertailin preklinikkaa ja klinikkaa keskenään omasta näkökulmastani, ja oikeastaan ihan samalla tavalla klinikka jatkui loppuun saakka.) Näin ollen valmistun yli nelosen keskiarvolla, mikä on odotuksiini, elämäntilanteeseeni ja kaikkeen muuhunkin nähden erittäin hyvä suoritus. Hyvät arvosanat ovat toki kivoja, mutteivät missään tapauksessa itsetarkoitus. Pidänkin saamiani arvosanoja enemmän osoituksena opiskelumotivaatiosta kuin mistään muusta. Suurin osa kursseista on ollut minulle mieluisia, ja olen mielelläni tehnyt töitä ymmärtääkseni kurssin asioita ja etenkin saadakseni hyvän kokonaiskäsityksen aiempien tietojeni päälle. Opiskelussa olen myös erittäin sinnikäs, ja vähemmän kiinnostavien kurssien (tällä listalla gynen kurssi on ehdoton ykkönen!) kohdalla olen myös yltänyt odotuksiani parempaan lopputulokseen.

 


 
Yleisesti klinikan aikana arvosanajakaumat ovat vaihdelleet kurssista riippuen hurjasti, eikä arvosanoihin siten ole täysin - jos lainkaan - luottamista. Vastaan on tullut kursseja, joista kukaan ei ole saanut kolmosta parempaa, ja sellaisia, joista suurin osa sai arvosanan 4 tai 5. Joissakin tenteissä on kysymyksinä ollut pelkkää monivalintaa tiukalla pisteytyksellä, toisissa esseitä perusasioista armollisemmalla arvostelulla. Etäaika on tuonut omat haasteensa ja helpotuksensa myös tentteihin; osassa tenteistä materiaalien käyttö on ollut sallittua, toisissa ei, mutta yhtä kaikki kysymykset ovat olleet paljon lähitenttejä soveltavampia ja aikaa rajattu entisestään. Omalla kohdallani arvosanat ovat olleet täysin samanlaisia lähi- ja etäaikana, mutta osaamistason eroja on luonnollisesti vaikeampi arvioida. Ainakin olen kokenut etätentit lähitenttejä vaikeammiksi.

 


 
Itselläni ei siis ole mitään numeraalista arvostelua vastaan. Omalla kohdallani on myönnettävä, etten ole jaksanut panostaa yhtä paljon niihin kursseihin, joissa numeraalista arvostelua ei ole. Yleensä niissäkin pisteet ovat kuitenkin olleet ainakin nyt etäaikana hyvät. Ennen etäaikaa omia pisteitään ei helposti mistään nähnyt, enkä jaksanut nähdä vaivaa niiden selvittämiseen. Itse pidän arvosanoja mukavana palautteena opinnoista ja omasta tasosta, koska muuta palautetta on opintojen aikana harvemmin jaettu. Hyvät arvosanat etenkin omasta mielestä hyvin menneen tentin jälkeen ovat antaneet varmuutta siitä, että osaa arvioida omat tietonsa ja taitonsa oikein. En tiedä muista, mutta minusta on usein tuntunut siltä, etten ehdi kurssin aikana oppia riittävästi. Siksi onkin ollut helpottavaa huomata, että olen tentin läpäissyt reilulla marginaalilla.

Toki arvosanat tai oikeammin niiden vertailu voi aiheuttaa suorituspaineita ja lisätä opiskelun kuormittavuutta. Siltä kannalta katsottuna pitäisin hyvänä vaihtoehtona ei-numeraalista arviointia. On hyvä muistaa, että lääkäriksi (ja kaikkiin muihinkin ammatteihin) valmistutaan myös 1-rivillä, sillä silloin on osoittanut osaavansa ja tietävänsä riittävästi. Mielenkiintoista on jatkossa nähdä, siirrytäänkö myös Kuopiossa hyväksytty-hylätty-arviointiin, sillä omat hyvät puolensa on siinäkin.

 



Ehkäpä tämän postauksen tärkein pointti oli se, että kaikista stressinaiheista ja kauhuskenaarioista huolimatta myös klinikan opinnoista selviää - ja ehkäpä joku muukin on kokenut klinikan opinnot iloiseksi yllätykseksi. Opiskeluaika on (ihan pian) muisto vain, ja pakko myöntää, että kaipaan sitä pikkiriikkisen jo nyt.  Toisaalta työelämässäkin olen toistaiseksi viihtynyt vallan hyvin. :) Vielä kaksi viikkoa (ainakin), ennen kuin pääsen loppuja opintopisteitä hakemaan... pitäkää peukkuja!

Kivaa alkavaa viikkoa!
 

1.5.2022

Kuukautta vaille valmista

Iloista vappuiltaa! Jälleen ollaan kesän kynnyksellä, kun huhtikuu vaihtui toukokuuksi. Sää on vapulle tyypilliseen tapaan epävakainen ja maakin kävi hetkellisesti taas valkeana, mutta kesää kohti mennään joka tapauksessa. Olen viettänyt vappua lasten kanssa keskenään, kun mies lähti viikonlopuksi omalle lomalle. Ihan hyvä ratkaisu, suorastaan win-win-tilanne: minä en ole stressannut töihin ja arkeen paluuta (ei ole ollut moiseen aikaa), ja puoliso on saanut pikku hengähdystauon tästä hullunmyllystä, jota arjeksemme kutsutaan. Lisäksi olen aivan vapaasti saanut lasten avustuksella sotkea koristella asuntomme vappukuosiin!




Viimeksi kirjoittelin opintojen päättymisestä ja ensitunnelmista melkein-valmiina, kun olin saanut pakolliset opinnot purkkiin. Tosin sen jälkeen asiat ovat jälleen muuttuneet, ja tilanne on nyt se, että kahden kuukauden sijaan tarvitsen tutkintooni enää yhden amanuenssikuukauden. Hyvä tilanteenmuutos siis! Olenkin viime ajat tahkonnut valinnaisiin opintoihini (ihan näin meidän kesken) mahdollisimman vähällä työllä loput opintopisteet, jotta sain tämän nykyisen suunnitelmani toteutumaan. Ja hyvinhän se onnistui, sillä tätä nykyä tutkinnostani puuttuu enää kuusi opintopistettä.

 

 

Kokopäivätyöni - viimeinen työjakso, jonka kandina aloitan! - alkaa pian. Luvassa on ainakin vastaanottoa, päivystystä ja sektoreista vähintäänkin lastenneuvolaa ja kouluterveydenhuoltoa. Tälläkään kertaa en tarkkaan tiedä, mitä odottaa, vaikka jonkinlaisia aavistuksia minulla onkin. Ihan varmasti myös tästä työpätkästä tulee opettavainen, varmaan raskaskin, mutta toivon, ettei lannistava kokemus kuitenkaan. Joka tapauksessa olen monen kuukauden työpanosta kokeneempi nyt kuin viimeksi kandikesää aloitellessani, joten toivon, että edes joissain asioissa olisin päässyt vaikka vain hitusenkin eteenpäin. Suuria en itseltäni tai tältä työjaksolta odota, mutta totta kai toivoisin voivani jatkaa hyvillä mielin kesän jälkeen muihin hommiin ja palata takaisin perusterveydenhuoltoon, kun sen aika on. 



Työpätkäni neljä ensimmäistä viikkoa hyväksiluen viimeiseksi harjoittelukseni, minkä jälkeen voin hakea todistusta ja sitten laillistusta. Kun 360 opintopisteen kokonaisuudesta puuttuu enää vaivaiset 6 op, ollaan niin loppusuoralla, ettei jaksaisi tehdä opintojen eteen enää yhtään mitään! Vaan eihän se auta, vielä täytyy töiden rinnalla pitää oppimispäiväkirjaa (onneksi tekstin tuotto sujuu vaivatta) ja muutenkin huolta siitä, että työjakso täyttää tarpeelliset kriteerit. Mitä valmistumiseen tulee, näköjään myös minä - hitaasti mutta varmasti - olen sopeutumassa ajatukseen ja alkanut jopa odottaa valmistumista. En ole tuntenut kateuden pistoa siitä, kun kurssikollegani ovat yksi toisensa perästä valmistuneet ja saaneet laillistuksenkin, mutta yllättävänkin hyvillä mielin olen liittymässä valmistuneiden kollegoiden joukkoon.


 

Vaan vielä hetken kuljen kandin statuksella ja erittäin hyvä niin. Toivottakaa minulle onnea, sillä kohta taas mennään kohti asioita ja tilanteita, joita en ole koskaan ennen kokenut. Odottavana, jännittyneenä, innoissani, ehkä vähän kauhuissanikin lähden tulevaa kesää kohti. Tsemppiä muillekin ensimmäisiä työkesiään tai muita uusia asioita aloitteleville - hyvin me pärjäämme!

21.4.2022

Ohi on

Vajaat kuusi vuotta sitten, lääkiksen pääsykoepäivänä, kirjoitin postauksen, jonka otsikko oli sama kuin tämänkin. (Kyseinen teksti löytyy täältä.) Olin reilun vuorokauden aikana matkustanut perheineni 800 kilometriä, nukkunut - sen vähän mitä sain nukuttua - hotellihuoneessa, jännittänyt niin, etten saanut aamupalaa syötyä ja tietysti tehnyt pääsykokeen. Muistan edelleen sen tunteen, kun hyppäsin autoomme Savilahden rannassa pääsykokeen jälkeen ja nostin kuopuksen syliini ruokailemaan. Oli yhtä aikaa tyhjä ja kupliva olo. Kotimatka kesti tuntikausia, mutten malttanut olla kirjoittamatta tuota tekstiä heti samana iltana. Tiesin jo silloin, että ovet lääkikseen avautuvat, vaikka tietenkään en voinut olla siitä täysin varma ennen tulosten saapumista viikkojen piinaavan odotuksen jälkeen.

 


 
Nyt takana on kuusi vuotta opiskelua, kaksi preklinikkavuotta, neljä klinikassa. Alkuun koin uutuudenviehätystä niin yliopistolla kuin sairaalamaailmassakin. Sen jälkeen opinnoista tuli tuttua ja turvallista, tavallista ja tylsääkin. Matkaan on mahtunut huippuhetkiä ja aallonpohjia. Olen stressannut paljon ja nauttinut enemmän. Vuosiin on sisältynyt paljon vaikeita tilanteita, oppimista ja opettelua, aitoa iloa ja tilannekomiikkaa - asioita, joita olisi aivan turha yrittää selittää kenellekään.

Viime viikolla lääkis päättyi. Se kävi äkkiä: ensin oli 1,5 viikkoa koko kurssin etäseminaareja ja sitten ei enää ollutkaan. En oikein suostu vielä ymmärtämään, että kaikki luennot, tentit, seminaarit, ryhmäopetukset, päivystys- ja muut seurannat ovat oikeasti ohi. Vaikka välillä opintojen edetessä harmitti, kun jouduin vaihtelemaan pienryhmiäni tavanomaista tiuhempaan, se mahdollisti tutustumisen useampaan kurssikollegaan. Heitä jää ikävä. Opetuksen päättymispäivänä, kun kukin juhlisti asiaa parhaaksi katsomallaan tavalla, oli vähän samanlainen fiilis kuin aikanaan pääsykokeen jälkeen: yhtä aikaa tyhjä ja kupliva.



 
Opetuksen päättymisen jälkeen kukin on hajaantunut omiin suuntiinsa. Jollakulla on vielä syvärit viimeistelemättä, toisilla puuttuu harjoitteluja, osa lienee jo valmistunutkin. Itse vietin viimeiset opiskelupäivät sekä sen jälkeisen pääsiäisloman eteläisessä Suomessa ensin omien ja sitten puolison sukulaisten kanssa. Olihan se pakko leipoa myös kakku päättyneen lääkiksen kunniaksi.  En tiedä, miltä tämä touhuni on vaikuttanut lukijoiden silmiin, mutta itse olen varsin hämmästynyt siitä, että tämä päivä todellakin koitti! Vielä yllättyneempi olen siinä kohtaa, jos tai kun paperit kolahtavat postiluukusta.
 


 

Elämä on tarjoillut monenmoista kokemusta, huolta, elämystä ja ihan tavallista arkeakin näinä vuosina. Kuusi kesää, kuusi talvea ovat muuttaneet meitä jokaista. Paljon idealismistani on karsiutunut, vaikken kyynistyä aiokaan. Jollain hassulla tavalla minusta tuntuu, että olen löytänyt sen, mitä olen etsinyt jo kauan. Enkä tällä välttämättä tarkoita tätä ammattia, en edes tätä paikkaa, kaupunkia, yliopistoakaan.

 


Tässä ensimmäisiä tunnelmiani opintojen päättymisen jälkeen. Vielä on jotakin sanottavaa: edelleen ovat muutamat tekstit kesken, julkaisua vailla, sillä tarinani jatkuu aina valmistumiseen saakka.

Kauniita kevätpäiviä teistä jokaiselle!

11.4.2022

Huhtikuun kuulumisia

Huhtikuuni alkoi tyttöjen mökkireissulla vanhojen (eli ikinuorten) lukiokavereideni kanssa. Olipa mukavaa päästä hetkeksi yksin reissuun ja tavata ympäri Suomea levittäytyneitä ystäviäni. Tässä elämäntilanteessa on harvinaista, ettei 1,5 vuorokauteen kukaan vaadi jakamatonta huomiotani ja junassakin voi ihan rauhassa istua katsellen maisemia ikkunasta. 

 


 
Parin kuukauden kestoinen non-stop-sairastelu päättyi maaliskuun loppupuolella. Sen jälkeen saimme hetken elää "ihan tavallista arkea", jossa jokainen oli päivisin jossain muualla kuin sängyn tai sohvan pohjalla potemassa milloin mitäkin tautia. Edelleen nautin juuri tästä tavallisesta arjesta eniten, ja erityisesti opiskelusta siksi, että tiedän näiden opintojen ja opiskelun tässä ryhmässä pian päättyvän. Tosin juuri kun ehdin iloita siitä, että sairastelut ovat takana, puolet lapsista saivat jonkin uuden taudin, ja taas mennään. Yksi yskii, toinen ja kolmas sairastavat vatsatautia, voi kuinka mukavaa.

Opinnoista avasinkin kevään sisältöä jo aiemmin. Kaikki on toteutunut suunnitellusti, ja nyt on enää seminaareja jäljellä. Viimeisenä lääkiskeväänäni opintopisteitä tulee suunnitelman mukaisesti vain 13 op (hätätilanteet 2 op, vuosille LT4-LT6 jaetusta oikeuslääketieteestä 2 op, ihotaudit 5 op ja sisätautien täydentävä jakso 4 op), sillä ongelmalähtöisistä seminaareista ei opintopisteitä saa. Suoritettuja opintopisteitä itselleni on kertynyt kuitenkin yli 25, sillä olen käynyt paitsi yhden valinnaisen kurssin, myös tohtoriopintoihin kuuluvia opintojaksoja. Yhden kurssin aioin käydä nyt keväällä omatoimisesti, mutta jouduin sen lopulta jättämään ajanpuutteen vuoksi pois. Näiden lisäksi kevään täytteenä olivat jo aiemmin mainitsemani lastentautien puolipäiväinen amanuenssuuri sekä tietysti väitöskirjani, johon käyttämääni aikaa on ihan mahdotonta arvioida, kun työstän sitä hetken silloin ja toisen tällöin.

 


 
Lääkiksen viimeisistä opinnoista, etäseminaareista, on jäljellä enää jokunen. Pitkiä päiviä koneen ääressä on vietetty, mutta sairastelut huomioon ottaen olen varsin tyytyväinen siihen, että nämäkin seminaarit pidetään etänä. Asiasisällöllisesti on ollut kiva, että vielä viimeistä kertaa käydään asioita kattavasti läpi ja annetaan hyviä vinkkejä työelämään. Lääkis päättyy virallisesti ihan muutaman päivän päästä, mutta itselläni harjoittelut 12 op puuttuvat vielä.

Tässä kuussa minulla on tulossa vielä kahden viikon loma (ja niiden aikana pari työpäivää) ja lisäksi yksi päivä koulutusta ensi kesän töitä varten. Toukokuun alusta aloitan vs. terveyskeskuslääkärinä ensimmäistä kertaa elämässäni, ja hirvittäähän se. Vaikka ensimmäinen kandikesäni ja reilun vuoden ajan tekemäni keikkatyöt jännitystä vähän lievittävätkin, vastaanottotyö on aivan asia erikseen. Toisin kuin osastolla en ole koskaan työskennellyt vastaanottotyössä, vaikka toki olen useita kertoja nähnyt ja myös itse saanut opintojen aikana harjoitella tk-työtä. Joka tapauksessa aivan mielelläni vielä hetkisen harjoittelen tulevaa työtäni kandin statuksella.


 

Aika vierii vauhdilla, mutta vielä on mahdollisuus ilmaista toiveita tai ajatuksia, ennen kuin blogi hiljenee. Mukavaa kevään jatkoa!


27.3.2022

Valmistumisen lähestyessä

Viimeinen lääkiskevät on käynnissä, ja ennen LT6-vuoden päättymistä on enää muutama hassu seminaari jäljellä eikä tenttejä enää yhtään! Ajallisesti tätä lukuvuotta on jäljellä enää vajaa kuukausi. Valmistuminen alkaakin pikku hiljaa kolkutella takaraivossa. Lasten sairasteluiden, joita toki lopulta seurasi itseeni iskenyt flunssa, myötä tosin kaikki ylimääräinen on jäänyt taka-alalle, kun aika ja energia on mennyt paitsi kipeiden lasten hoitamiseen ja omaan toipumiseen myös aikataulujen sumplimiseen ja korvaavien tehtävien kirjoitteluun.



 

Jos nyt kiireiden keskeltä muutaman hetken uhraan ajatuksille valmistumisesta, ne tulevat tässä: Mikäli asiat menevät suunnitellusti, valmistun lääketieteen lisensiaatiksi todennäköisesti alkusyksystä eli muutaman kuukauden tavoiteaikataulua myöhemmin. Teoriaopinnot saan käytyä samassa aikataulussa kurssikavereideni kanssa. Reilun parin kuukauden äitiysloman vuoksi olen kuitenkin työoikeudet  saanut molemmilla kerroilla vasta loppusyksystä, ja olen ehtinyt tehdä vasta kaksi kuukautta (pakollisiksi amanuenssuureiksi hyväksiluettavia) töitä. Toiset kaksi kuukautta harjoittelua tulee tehdä vielä ensi kesänä, sillä pakollista harjoittelua tutkintoon kuuluu neljän kuukauden edestä. Tällä hetkellä tilanteeni on se, että minun tarvitsee "enää" suoriutua tämän lukuvuoden opinnoista sekä ensi kesän kesätöistä, jotta valmistuminen varmistuu. Juuri nyt en näe suuria esteitä sille, etteikö tämä suunnitelma toteutuisi. (Myönnettäköön, että pahimpien sairasteluputkien aikana näin aika montakin estettä.) Elämä on totta kai yhtä suurta epävarmuutta, joten en pidä mitään itsestäänselvyytenä. Nyt tilanne on kuitenkin se, että kaikki läsnäolo-opinnot on suoritettuna ja jäljellä enää muutama seminaariviikko, joten olen erittäin luottavainen suunnitellun valmistumisajankohtani suhteen.


 
Millä miettein valmistun toiseen ammattiini? Pakko myöntää, että valmistuminen kauhistuttaa liki yhtä paljon kuin yhdeksän vuotta sitten sairaanhoitajaksi valmistuessani. Viime aikoina tosin olen löytänyt jonkinasteisen rauhan asian suhteen ja alkanut jopa odottaa valmistumista. Tilanteeni on suorastaan huvittavan samankaltainen verrattuna yhdeksän vuoden takaiseen tilanteeseeni. Silloinkin tein viimeiset tutkintoon kuuluvat harjoittelut kesätöinä ja sain paperit käteen syksyllä. Eroavaisuuksina todettakoon, että viimeksi ammattiin valmistuessani olin äiti kahdelle lapselle, joista toinen oli vasta muutaman viikon ikäinen. Tuolloin olin lasten kanssa kotona vajaan vuoden, jonka jälkeen onnekkaasti työllistyin suoraan vakituiseen työsuhteeseen. Vaikka tauon jälkeen jännitti ehkä vielä enemmän astua työelämään, kotona olo lisäsi motivaatiota palata töihin. Tuolloinkin jonkin verran keikkailin ennen työsuhteeni alkua, kuten todennäköisesti teen myös tällä kertaa valmistuttuani. Lääkärinkin ammatissa on se hyvä puoli, että jo opiskelijana pääsee kokeilemaan oman alan töitä, joten ihan alusta ei tarvitse vastavalmistuneenakaan lähteä - onneksi. 

Taaksepäin katsellessa sen vasta ymmärtää, kuinka pitkä matka on tultu tähän pisteeseen. Kuusi vuotta opintoja kasvattavat väkisinkin, eikä enää ole paluuta siihen tilanteeseen, jossa fuksina lääkiksen aikanaan aloitin - nuorena fuksina, vaikka muka niin vanhalta tuntuikin. Lääkisajalta on mukaan tarttunut käsittämätön määrä oppia, esikuvia, tulevaisuuden haaveita, jokseenkin runsaasti kuormitusta sekä mikä ehkä parasta, paljon ihania kollegoita! 

 

 
Valmistuminen tuntuu yhtä aikaa hyvin odotetulta ja melkoisen haikealta, minusta siis. Opiskeluajan olen kokenut hyvin helpoksi ja huolettomaksikin, vaikka erittäin kuormittaviakin ajanjaksoja on nähty ja koettu. On ollut ihanaa keskittyä "pelkkään" oppimiseen, kun opintojaksot, aikataulut ja muut on joku muu suurella vaivalla suunnitellut ja laatinut valmiiksi - monista muista yliopistotutkinnoista poiketen. Odotuksiini tai oikeammin kauhukuviini nähden opiskeluaika on ollut erittäin hyvin hallinnassa niin aikataulullisesti kuin muutenkin.Valmistumisen jälkeen ollaan omillaan: pitää itse päättää, minne haluaisi mennä ja mitä tehdä. Vaikka aikanaan tuntui kovin kaukaiselta pohtia, minne matka valmistumisen jälkeen vie, pikku hiljaa tulevaisuuden suunnat ovat alkaneet hahmottua. Tällä hetkellä työtä koskevat suunnitelmani ulottuvat vuoden 2022 loppuun, mutta alustavia suunnitelmia on myös vuodelle 2023. Katsotaan, kuinka niiden kanssa käy.

Toivoisin, että osaisin tällä kertaa valmistuttuani antaa itselleni enemmän rauhaa ja aikaa oppia ja opetella uutta ammattiani. Tähän asti työelämässä nähdyn ja koetun perusteella en kuitenkaan ole lainkaan varma, että siihen kykenen. Ammattiin valmistuminen on iso etappi, jota ainakin itse joudun prosessoimaan vielä hetken jos toisenkin. Tuntuu nimittäin edelleen - vaikka töitäkin olen jo tehnyt - välillä aika uskomattomalta, että kuuden vuoden opinnot ovat kohta ohi ja minä olen ihan oikeasti lääkäri. Elämäni tahti tosin on ollut sellainen, ettei liene ihme, vaikka välillä vähän pyörryttäisikin. Joka tapauksessa lähden mielelläni uudelle uralle ja toivon, että itselleni sopiva paikka työelämästä löytyy tälläkin kertaa.

 

 
 
Löytyyköhän sieltä vielä joku blogiani alkupuolelta asti seurannut? Tuntuuko sinustakin siltä, että kuusi vuotta on kulunut silmänräpäyksessä? :D