Toinen ja viimeinen kandikesäni

Juhannusviikko, töitä takana reilut 1,5 kuukautta. Valmistuminen on päivä päivältä lähempänä - tai oikeastaan olen kai jo "valmistunut", vaikka tutkinto kirjautuukin takautuvasti eikä laillistuksesta ole tietoakaan. Koskapa en vielä virallisesti ole lääketieteen lisensiaatti enkä tietenkään laillistettu lääkäri, voinen tähän väliin kirjoitella kuulumisia toisen kandikesäni pyörteistä.

Vuoden takaisia, ensimmäisen kandikesäni alun tunnelmia voit lukaista täältä, ja täällä kirjoittelin kuulumiset kandikesän päätyttyä. Sanottakoon, ettei noista teksteistä välity se monista eri syistä kummunnut raaka epävarmuus, jota tuolloin jouduin sietämään, ja jonka vuoksi kyseisestä ajanjaksosta toipuminen vei paljon odotettua kauemmin. Mutta nyt olen tässä, elän ja hengitän ja voin paljon paremmin kuin vuosi sitten.

 

 

Nyt, toista kandikesääni jo hetken elettyäni olen enimmäkseen yllättynyt. Työ terveyskeskuksessa on ollut osittain juuri sellaista kuin olen odottanutkin ja samalla ihan kaikkea muuta. En tiedä, olenko vielä päässyt jyvälle terveyskeskustyön ytimestä. Välillä - tekisi mieleni sanoa, että useimmin - tunnen työssäni mukavaa hallinnan tunnetta, suureksi osaksi en. Lähellekään kaikkea tarpeellista en tiedä, en todellakaan, ja kuinka voisinkaan. Onnea ovatkin kollegat, jotka auttavat kiperissä paikoissa.

On hassua ajatella, että jos tämä työpätkäni olisi tavallisen kandikesän mittainen, se olisi ihan kohta ohi. Aika on erikoista; siinä, missä viime kesänä viikot kuluivat tuskaisen hitaasti, tänä vuonna aika on mennyt siivillä. Lieneekö syynä vaihtelevampi työnkuva, erilaiset yksiköt vastaanottotyöstä neuvolaan ja kouluun, toisenlainen työympäristö vai kenties muun elämän kiireet, mutta joka tapauksessa tuntuu, että jatkuvasti on perjantai - tai maanantai. Lomailla ehdin viikon verran nyt kesäkuussa. Sekin tosin kävi melkein työstä, sillä väitöskirjaprojektia oli pakko saada eteenpäin, ja lasten kanssa on omat touhunsa. Ehkä joskus koittaa ihan oikea loma, jolloin tehdään pelkästään kivoja juttuja vailla mitään velvollisuuksia. 

  

 

On sanottava, että viime kesään verrattuna nyt on ollut paljon helpompaa:  Lääkärin takkia on kevyempi kantaa, itsevarmuutta ja -luottamusta on kertynyt jo enemmän. Välillä jopa ajattelen, että olen ihan hyvä siinä mitä teen ja vähintäänkin kehityn koko ajan. Edelleenkään en ole työssäni tai päätöksissäni (uhka)rohkeimmasta päästä, enkä aio sellaiseksi alkaakaan, mutta edistystä on tullut. On ihanaa huomata edes taaksepäin katsoessa, kuinka paljon onkaan oppinut. Jollain omituisella tavalla olen oppinut nauttimaan tästä uran alkuvaiheesta, jossa jatkuvasti kertyy uusia asioita ja kokemuksia, ja kumma kyllä, olen sinut myös valmistumisen kanssa. En olisi uskonut. Tämä antakoon toivoa sinulle, jolle uran alkuvaihe on - kuten minullekin - ollut mutkainen ja töyssyinen. Sinä pärjäät kyllä!

Hyvää juhannusta!

Sairaanhoitaja ja (ihan kohta) lääkäri

Olen todella monessa postauksessani käsitellyt tätä aihetta, ja nyt, ihan kohta lääkäriksi valmistuessani, teen sen viimeistä kertaa. Opiskelun suhteen olen avannut ajatuksiani enemmänkin. Ensimmäisenä opiskelusyksynä kirjoitin siitä, miltä tuntuu olla sairaanhoitajana lääkiksessä. Jatko-osa tälle julkaistiin klinikkavaiheessa, kun näkökulma oli jo muuttunut alkuinnostuksesta opiskelurutiineihin. Työelämän puolelta sen sijaan en ole asiasta paljoa kirjoittanut, muutamia mainintoja sivulauseissa vain.

 

Lienee tullut jo selväksi, etten ole hetkeäkään katunut päätöstäni hakea lääkikseen, saati opiskelua siellä - ainakaan siitä näkökulmasta, että sairaanhoitajan ammatti olisi minulle sittenkin näistä se sopivampi. Vaikka sairaanhoitaja olikin alkuperäinen unelma-ammattini, tunnen silti vihdoin olevani juuri siellä, missä pitääkin. Sairaanhoitajataustaisena lääkäriksi opiskelleena on vastaan tullut todella monia hyviä asioita:

+ Ehdottomana plussana tällä taustalla on ollut se, että moni terveydenhuoltoon ja sairaanhoitoon - järjestelmiin, yksikköihin, toimintamalleihin - liittyvä asia on ollut minulle tuttu jo ennen lääkikseen pääsyä. Verrattuna siihen, kun ensimmäisiä kertoja aloittelin kesätöitä sairaanhoitajaopiskelijana, on ollut äärettömän helppoa solahtaa erilaisiin työyhteisöihin ja yksiköihin. (Toki utelias ja tiedonhaluinen luonteenlaatuni on vähintään yhtä tärkeässä osassa.)

+ Toisena plussana on se, että tiedän, kuinka paljon ja mitä kaikkea hoitajat tekevät ja osaavat. Se on vähentänyt omaa stressiäni huomattavasti esimerkiksi osastotyössä, kun olen tiennyt, että asiansa osaava hoitohenkilökunta on paikalla 24/7 ja ottaa kyllä yhteyttä, jos on huolen aihetta. Tämän tulisi olla itsestään selvä asia jokaiselle, mutta tätä puolta ei liiemmin lääkiksessä korosteta, vaan useimmiten puhutaan pelkästä lääkärin roolista, ja samalla muut ammattiryhmät ikään kuin unohdetaan. On lääkiksen aikana sentään yksi tai pari tilannetta ollut, jossa on pitänyt hoitajan työskentelyä seurata - sekin on parempi kuin ei mitään!

+ Yhteistyö eri ammattiryhmien edustajien kanssa on tällä taustalla äärettömän helppoa. Ehkä se olisi sitä ilman sairaanhoitajan ammattiakin ja ennemmin persoona- kuin työkokemuskysymys, mutten usko, että taustani ainakaan vaikeuttaa asiaa. Olen aina tullut hyvin toimeen työyhteisöissä oikeastaan kaikkien kanssa, ja pidän suuresti tiimityöskentelystä - keitä kaikkia sitten tiimiini kuuluukaan. Osaan sanoa kiitos ja anteeksi ja arvostan jokaisen ammattitaitoa.

+ Potilaskohtaamisia on luonnollisesti jo sairaanhoitajana ollessa kertynyt runsaasti. Todellakaan kaikkia tuolloin kohtaamiani sairauksia tai lääkityksiä en osannut ajatella samalla tavalla kuin nykyään (tai edes tiennyt niistä mitään), mutta niin sanotusti ännää oli kertynyt jonkin verran jo ennen lääkisopintojani. Mitä enemmän kohtaamisia on takana, sen helpompaa on erottaa poikkeavuuksia ns. normaalista. Sen verran moneen kertaan olen työssäni jakanut lääkkeitä ja huolehtinut i.v.-nesteytyksestä, että monet lääkitykset, niihin liittyvät yleisimmät ongelmat sekä monessa tilanteessa käytettävät valmisteet olivat tuttuja jo ennen lääkistä pienistä toimenpiteistä, kanyloinnista ja injektioista puhumattakaan. Näissä tämä tausta on vertaansa vailla. Samoin omaisten kanssa keskustelut sekä puhelinsoitot niin eri yhteistyötahoille kuin lääkärillekin ovat olleet alusta lähtien hyvin luonteva osa työtäni.

+ Potilastietojärjestelmät ovat aivan oma lukunsa, ja niistä monia tuli myös sairaanhoitajana opeteltua käyttämään. Siispä useimmat opintojen aikana kohtaamani, ja itse asiassa molemmat lääkärin viransijaisena työskennellessäni käyttämäni, potilastietojärjestelmät olivat tuttuja jo liki 10 vuoden takaa sairaanhoitaja(opiskelija)n töistäni. Helpollapa pääsin tässäkin, kun ei ole moniakaan asioita tarvinnut alusta alkaen opetella, vaan jostain muistin syövereistä ovat löytyneet oikeat toimintamallit tai ainakin aavistus siitä, mistä mikäkin löytyy. 

 

 

Ja sitten miinuksia:

- On ollut vaikeaa ja haikeaa luopua sairaanhoitajan roolista. Oikeasti välillä haluaisin vain jäädä tekemään hoitotoimenpiteitä, kanyloimaan, mittaamaan nestemääriä ja puuhaamaan kaikkea sellaista, joka ei lääkärille kuulu. Sairaanhoitajan työhön kuuluu olla lähellä ihmistä myös niissä tilanteissa, joista lääkäri ei näe kuin ehkä pienen vilauksen silloin tällöin. Se on ehkä yksi suurimmista asioista, joista koen uraa vaihtaessani joutuneeni luopumaan.

- Välillä haikeilen ja vaikeilen myös tätä uutta suurempaa vastuuta, jota nyt olen opetellut kantamaan. Sairaanhoitajana koin vastuun myös painavan, mutta silloin oli aina myös se lääkäri, jolle voi soittaa ja kysyä, onko syytä huoleen. Tokihan lääkärilläkin on omat kontaktinsa, joilta kysyä, mutta ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

- Kouluttautuminen pitkään ja "turhaan", vaikken ajattelekaan, että mikään koulutus koskaan menisi hukkaan. Yhteiskunnan kannalta asia on kuitenkin niin, että olen yksi niistä sairaanhoitajista, jotka koulutuksen saatuaan ovat lähteneet sairaanhoitajan töistä toiseen suuntaan. Itseni ja perheeni kannalta on myös ollut eri asia opiskella yhteensä liki 10 vuotta kuin pelkät 3,5 tai 6 vuotta, jotka nämä tutkinnot erikseen ovat kestäneet. Ei polkuni optimaalinen ole ollut ainakaan yhteiskunnan kannalta katsottuna, mutta nämä ovat niitä tilanteita, joissa tulee kuunnella myös itseään.

 

 

Mutta kuten näette, plussia on melkoisesti miinuksia enemmän. Harva asia on pelkkää plussaa, ja aina joutuu jostain luopumaan, vaikka saavuttaisikin jotain kauan odottamaansa. Aikanaan, huvittavaa kyllä, stressasin siitä, voinko hakea lääkikseen, kun en kokenut olevani "lääkärityyppiä" - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Onneksi vuodet ovat kasvattaneet ja antaneet varmuutta siihen, että minäkin voin tehdä työtä juuri sellaisena kuin olen. Saan kantaa mukanani aiempia kokemuksiani ja työskennellä sillä tavoin kuin olen hyväksi kokenut, aikanaan sairaanhoitajana ja nykyään (ihan kohta valmiina) lääkärinä.

Osastolla töissä

Heippa! Jostain syystä sairaanhoitajuus - tai ehkä ennemmin sairaanhoitajasta lääkäriksi -teema - on ollut vuosien varrella blogissani hyvin suosittu aihe. Viisi vuotta sitten kirjoittamani Sairaanhoitajana lääkiksessä -postaus nousee säännöllisesti kuukauden luetuimpien postausten listalle. Tätä olen päivittänyt parisen vuotta sitten Sairaanhoitajana lääkiksessä 2 -postauksessa. Lisäksi ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kirjoitin kolmiosaisen postaussarjan aiheesta Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi, jonka keskimmäinen, työstä kertova osa löytyy tuota otsikkoa klikkaamalla. Tuolloin toki kokemukseni lääkärin työstä oli olematon, minkä kyseisestä tekstistä huomaakin.

Nyt kokemusta on pikkuisen enemmän, enkä malta olla suorittamatta pientä vertailua siitä, millaista osastolla työskentely on sairaanhoitajana ja toisaalta lääkärin viransijaisena. Osastoja on totta kai hyvin monenlaisia erikoisalasta, paikkakunnasta ja yksiköstä riippuen, joten mikään kaikenkattava listaus tämä ei ole, vaan kyseessä ovat vain ja ainoastaan omat kokemukseni. Osasto, jota kesäkandin roolissa tässä käsittelen, vastannee parhaiten terveyskeskuksen vuodeosastoa. Kuluneena kesänä työskentelin LK4-työoikeuksin, jotka antavat tarkoin rajatut oikeudet työskennellä lääkärin viransijaisena. Käytän tässä tekstissä monenlaisia eri termejä, mutta ylläolevasta asiasta on siis kyse koko ajan.

 

Kesän alussa kummastutti todella asettua työskentelemään huoneeseen, jonka oven pielessä luki "lääkäri". Täytyy myöntää, että mieluummin olisin astellut hoitajien kansliaan. Vaikken enää aikoihin ole sairaanhoitajan työtä tehnyt, se tuntui silti niin tutulta ja turvalliselta, että oikeasti olisi tehnyt mieli paeta niihin hommiin! Pikku hiljaa oma rooli alkoi hahmottua. Kokeneista hoitajista oli minulle iso apu niin kierroilla kuin muutenkin. Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mainiosti, ja pyrin tekemään asiat niin, että myös hoitajien työ sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Halusin olla helposti lähestyttävä kesälääkäri ja onnistuinkin siinä. Osastotyötä hahmottaessa aiemmasta työkokemuksestani oli suuri hyöty: tiesin jo valmiiksi, miten osasto pyörii. Potilaiden ja omaisten kanssa keskustelu oli aiemman työkokemukseni pohjalta hyvin helppoa, olihan sitä tullut harjoiteltua yli kymmenen vuoden ajan.

Positiivisina asioina kesän aikana tulivat aiempaan työkokemukseeni verraten monet pienet ja suuremmat asiat: Se, että työtahti oli rauhallisempi (päivästä riippuen toki) ja keskeytyksiä oli vähemmän. Lääkärin sijaisena koin, että minulla oli useimmiten hyvin aikaa pohtia niin lääketieteellisiä kuin muitakin kysymyksiä. Omassa (tai jaetussa) työhuoneessa oli paljon rauhallisempaa kuin hoitajien kansliassa, jossa olen tottunut työskentelemään. Pidin siitä, miten voin itse valita, mitä asioita ja missä järjestyksessä teen eli pääsin vaikuttamaan työpäivieni sisältöön paljon enemmän kuin hoitotyössä. Myöskin työn fyysinen kuorma on lääkärin työssä huomattavasti pienempi kuin hoitajana, joskin istumatyön huonot puolet korostuivat viime kesänä (onnea on sähköpöytä!). Työaika miellytti minua huomattavasti aiempaa enemmän: vasta nyt lääkisaikana olen ymmärtänyt, kuinka raskasta kolmivuorotyö onkaan. Tähän on myös mainittava lounastauot: siinä missä sairaanhoitajana lounas jäi ikävän usein kesken kellojen soidessa, kesäkandina pääsi lounasaikaan hetkeksi osastolta pois ja sai syödä rauhassa. Eri kollegoiden kanssa oli mukava jutella ja saada niin lääketieteellistä kuin muutakin oppia.

 

Aiemmasta työnkuvastani kesän aikana kaipasin etenkin tiimityötä eli tekemistä isommalla porukalla. Välillä vähän kateellisena kuuntelin, kun hoitajilla oli hyvät jutut kahvitauolla. Vähäiset kahvitaukoni (kesän aikana ehdin kahville aika harvoin) vietinkin hoitajien kanssa mukavia jutellen. Toki aika on kullannut muistot, nimittäin hälyisessä kansliassa työskentelyä en kaipaa laisinkaan. Kesäkandina työskentelin pääasiassa yksin tai toisen lääkärin kanssa. (Lounaalla tosin kävimme yhdessä isommalla porukalla, mikä oli mukavaa ja kuuluikin noihin positiivisiin asioihin.) Potilaita en nähnyt likimainkaan niin paljon tai usein kuin aiemmassa ammatissani olen tottunut. Jatkuvasti kuitenkin heidän asioitaan hoidin niin kutsuttujen paperitöiden muodossa. Sinänsä yllätyksenä paperitöiden määrä ei tullut, mutta olihan siihenkin pieni tottuminen. Vastuu painoi vielä enemmän kuin aiemmissa töissäni, mutta ei niin paljon enemmän kuin olisin kuvitellut - olen kokenut sairaanhoitajankin työn hyvin vastuulliseksi, joten johtuneeko siitä.

Työkuormaa pidin aika lailla yhtäläisenä sairaanhoitajana ja nyt kesäkandina. Molemmissa töissä on ollut vähintään ajoittain kiire ja "liikaa tekemistä". Molempia töitä tehdessä olen potenut riittämättömyyttä ja epävarmuutta osittain luonteenpiirteideni, osittain työkuorman vuoksi. Kummassakin työssä olen kokenut saaneeni paljon hyvää aikaan. Olen saanut runsaasti kiitoksia ja hyvää palautetta, tosin hoitajana enemmän kuin nyt kesäkandina johtuen ainakin osittain siitä, että hoitajana potilaita ja omaisia tapasin paljon tiheämmin. Merkille pantavaa oli se, että nyt lääkärin viransijaisena minua kiitettiin useammin ajastani, jonka keskusteluihin käytin.

 

Ensimmäisen kandikesän muistot haalistunevat vähitellen ajan kuluessa. Paljon tuli tehtyä ja koettua, mutta erityisesti opittua. Vaikka uuden uran alku välillä melkoista tasapainoilua onkin, tässä kohtaa tuntuu ihan hyvältä muistella viime kesää. Kaiken kaikkiaan moneen kertaan kesän aikana ajattelin, että tästä työstä minä pidän, ja jatkossa voisinkin nähdä itseni osastonlääkärinä. Vähintään jonkin verran on tulevaisuudessa tehtävä myös vastaanottotyötä, mutta nähtäväksi jää, minne askeleeni lopulta johtavat. Mielenkiinnolla odotellen!

Kandikesä takana!

Lauantaina alkoi kauan odotettu loma. Kesä on vierähtänyt hurjaa vauhtia, vaikka välillä on tuntunut, ettei aika liiku mihinkään, ja alkukesän päivistä tuntuu olevan iäisyys. On mahdotonta enää täysin ymmärtää, millainen kandi kesän alussa työpaikalle asteli, mutta sen tiedän, että kauas on tuosta hetkestä tultu. Pohja uudelle uralle on nyt luotu. 

 

Mikä töissä yllätti? Ehkä eniten se, että asiat, joita etukäteen pohdin eniten, eivät lopulta olleetkaan niin vaikeita kuin ajattelin. Toisaalta vastaan tuli tilanteita ja asioita, joita en etukäteen osannut edes kuvitella. Yllätyin siitä, miten paljon pidin työni rutiineista, siitä, kun sain itse suunnitella päiväni kulun - ainakin osittain - ja pienistä, päivittäin toistuneista mukavista jutuista.

Hoitajien ja muun henkilökunnan kanssa yhteistyö sujui hyvin, missä varmasti auttoi oma kokemukseni hoitajien roolista. Etenkin alkuun oli lieviä vaikeuksia muistaa oma roolini, koska hoitajuus on minussa kuitenkin niin syvällä. (Lääkäri? Ai niin, sehän olen minä!) Aiemman kokemukseni ansiosta potilaiden ja omaisten kanssa työskentely tuntui mutkattomalta. Konsultaatiopuheluita soittelin kesän aikana jonkin verran, ja ilokseni on todettava, että vastaanotto oli joka kerta hyvä - sain ystävällisen tai vähintään neutraalin vastauksen ja selkeät ohjeet, kuinka toimia.

 

 

Kesä koostui ajoittain liki sietämättömästä epävarmuudesta, onnistumisen ilosta, uuden oppimisesta, tilanteista, jotka menivät hyvin ja niistä toisista, joihin nyt olen saanut oppia ja varmuutta. Olen stressannut joissain tilanteissa paljon ja toisissa vielä vähän enemmän. Olen saanut onnistumisen kokemuksia, hyviä kohtaamisia ja kiitoksia. Olen hoitanut potilaita ja asioita unissanikin, sillä työt ovat ikävä kyllä pyrkineet mukaan vapaallekin. Tämän toki tiesinkin jo omalla kohdallani todennäköiseksi aiemman urani perusteella. Selvitty on kuitenkin, ja tärkeintä on, että koen tehneeni parhaani.

Kulunut kesä on ollut kieltämättä raskas ja kasvattava. Kaiken kaikkiaan on sanottava, että takki on tällä hetkellä hyvin tyhjä. Aika näyttää, millä mielin tätä kesää jatkossa muistelen.  Kaikesta huolimatta pohjimmiltaan ajattelen, että jos tämä oli se vaikein kesä, minulla ei ole jatkossa mitään hätää. Tämän kesän jälkeen on pakko olla ylpeä itsestään.

 

 

Nyt ensimmäinen kandikesä on takana. Parin viikon päästä palaan toivottavasti levänneenä ja virkistyneenä takaisin lääkisopintojen pariin - ajatelkaa, kuudetta ja todennäköisesti viimeistä kertaa. Mutta nyt lomapuuhiin, kesälomareissu odottaa! Iloista elokuun alkua sinnekin! :)

 

Sairaanhoitajana lääkiksessä 2

Ekan vuoden syksyllä kirjoittamani postaus aiheesta keikkuu tällä hetkellä blogin kuukauden luetuimmissa postauksissa, joten nyt on hyvä aika tehdä päivitys aiheeseen! Vielä preklinikassa tai ainakaan ensimmäisenä vuonna sairaanhoitajuudestani ei liiemmin iloa ollutkaan, paitsi tuossakin postauksessa mainitsemillani terveyskeskuspäivillä. Perusasioita opiskellessa tuli omalle kohdalleni todella paljon uutta, mikä sai ajoittain ajattelemaan, ettei aiemmasta koulutuksestani tai työkokemuksestani ole lääkiksessä juuri mitään hyötyä.

Toisena vuonna siirryttiin jo askel kliinisempään suuntaan, toki perusasioita opiskellen silloinkin. Lääketieteellinen yleisfysiologia ei jaksanut innostaa minua sitten yhtään, kun se oli samaan aikaan niin tuttua ja silti opiskelimme uudesta näkökulmasta (paljon tarkemmin). Harkoissa tehtiin samaa verenpaineen mittausta ja EKG:n ottoa, mikä oli tuttua jo vuosien takaa. Jälkikäteen ajateltuna liki koko toinen vuosi meni vähän vasemmalla kädellä, paitsi tietenkin farmakologian kurssi, josta innostuin ihan oikeasti. Histologiasta ja patologiastahan minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta, mutta jostain syystä niistäkään ei ihan lempiaiheita tullut. Kliininen mikrobiologiakin meni sujuvasti siinä sivussa, vaikka paljon uutta tuli silläkin kurssilla.

Kunnes alkoi klinikka ja kolmas vuosi! Sairaalamaailma tuntui jo valmiiksi kotoisalta, ja heti alusta alkaen tuli mukavan erilaista näkökulmaa ja uusia asioita mm. potilaan tutkimisen muodossa. Olihan siinäkin tietysti tuttua, kun esimerkiksi gastrokirurgialla hoitajankin pitää osata tunnustella, onko vatsassa jotakin hälyttävää, samoin peruselintoimintojen monitorointi on ihan arkipäivää. Harkoissa oli heti alusta lähtien uusia ja mielenkiintoisia harjoiteltavia asioita. Kanylointiharkasta tosin en pitänyt - osaan kanyloida ihan riittävän hyvin jo, ja olisin mielelläni antanut kurssitovereilleni oman harjoitteluaikani. Jännittävintä oli tietenkin ensimmäistä kertaa arteria-astrupin ottaminen, se kun on yksi niistä asioista, joita sairaanhoitajalla ei ole oikeutta tehdä. Olin ja olen kai edelleen niin vahvasti identifioitunut sairaanhoitaja, että valkoisen takin pukeminen tuntui alkuun todella oudolta. Sittemmin suhtautuminen siihenkin on neutralisoitunut, eikä tunnu enää kovin kummoiselta kiskaista takki niskaan ja lähteä osastolle.

Kolmosvuonna lähes jokaisen kurssin kohdalla olen ilokseni todennut, että tähän minulla on tarttumapintaa. Joskus kirjoitin siitä, millainen opiskelija olen, ja sama kokonaisuuksien hallintaan pyrkiminen on seurannut minua tähän asti. Siksi onkin äärimmäisen ilahduttavaa, kun takana on useita kymmeniä ellei satoja erilaisia potilaskontakteja ja -tapauksia, joita hyödyntämällä saan teorian opiskelusta niin paljon enemmän irti. (Tähän tietysti liittyy "olisinpa tiennyt tämän silloin"-ajattelu.) Suorastaan huvitti, kun löysin muutossa kuuden vuoden takaisen opiskeluvihkoni, johon olin kirjannut nefrologiaan liittyviä asioita harjoittelun aikana. Tuli siinä todettua, että aika paljon asioita tiesin ennen lääkistäkin, mutta tosi paljon oli myös unohtunut. Johonkin kommenttiin totesinkin, että olisi mielenkiintoista vertailla omaa nykyistä tieto- ja taitotasoaan siihen, millainen se olisi, jos olisin lääkiksessä esimerkiksi suoraan lukiosta. Selvähän se, että tällä taustalla ja elämänkokemuksella opiskelu tuntuu paljon helpommalta kuin välillä tuntui sairaanhoitajaksi opiskellessa, vaikka näiden tutkintojen vaatimustaso onkin subjektiivisen kokemukseni mukaan kovin erilainen.

Klinikan alkuvaiheilla on todettava, että sairaanhoitajuudestani on ollut ehdottomasti eniten hyötyä tänä vuonna. Tämän vuoden aikana olen ollut vilpittömän onnellinen siitä, että oma koulutuspolkuni on mennyt juuri näin. Kuten asiaan kuuluu, parin vuoden opintojen aikana olen välillä kriiseillyt sitä, miksen silloin heti suunnannut lääkikseen. Se on toki hyvä kysymys, mutta eiköhän tärkeintä ole se, että nyt olen tässä :) Ja vaikka välillä tekisi mieli palata menneisyyteen tekemään vähän toisenlaisia elämänvalintoja, on hyvä, ettei se ole mahdollista. Kymmenen vuotta sitten abina olin nimittäin ihan erilainen kuin nyt, eikä ole kahta sanaa siitä, kumpi meistä pärjää opinnoissa ja (työ)elämässä paremmin.

Kaksi opiskelijaa, kolme lasta = mahdoton yhtälö?

Mukavaa lauantaita! Kesän sukujuhlissa ja muissakin tilanteissa olen usein saanut vastata samaan kysymykseen: miten onnistuu opiskelujen ja pienten lasten yhdistelmä? 1,5 vuotta kahden opiskelijan ja kolme päivähoitoikäisen arkea on eletty, joten osannen vastata kysymykseen suurin piirtein, vaikka todellisuudessa vastaus on itsellenikin pieni mysteeri. Jokin aika sitten vertaistukea hakiessani erehdyin googlailemaan, miten opiskelu onnistuu lasten kanssa. Todella monen kanta oli se, ettei todellakaan kannata edes yrittää. Aikani kommentteja selattuani totesin, että onneksi en lukenut noita silloin, kun vielä mietin elämäni suuntaa!

Sitten asiaan: miten tämä 1,5 vuotta on mennyt, miten kävi opintojen kanssa ja kuinka opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen on onnistunut? Nostin esille muutaman pääteeman, joilla on kuluneena ajanjaksona ollut eniten merkitystä tai joihin opiskelu on eniten vaikuttanut.

1. Ajankäyttö

Tämä on aina se pahin. Toisena vuonna kävin vielä vähemmän luennoilla kuin ensimmäisenä ihan siitä syystä, että jouduin laittamaan itseopiskelun luentojen edelle. Luennot ovat hyviä ja hyödyllisiä, mutta kun aikaa on rajallisesti, niistä olen joutunut karsimaan. Joka tapauksessa joudun luentojen lisäksi opiskelemaan itsenäisesti luennolla käydyt aiheet, joten tuplatyötä välttääkseni kävin toisena vuonna vain marginaalisella osalla luentoja. Onneksi usealla kurssilla oli tarjolla videoluentoja, joita saattoi katsella silloin, kun omiin ja perheen aikatauluihin sopi!

Nyt klinikassa olen taas ottanut luennot mukaan opiskeluohjelmaani. Saan niistä nykyään enemmän irti, kun fokus on erilaisissa sairauksissa, diagnostiikassa ja hoidossa. Siinä missä viime vuosi meni enemmän miehen ehdoilla, nyt on minun vuoroni :D

2. Sairastelu

Toisen vuoden syksy meni sairastelujen osalta kevyesti, kevätkin melko hyvin, jos tammi-helmikuun sairastelukierrettä ei oteta lukuun. Joka kerta kun illalla tai aamulla todettiin, että jaahas, täällä on taas kuumetta/mahatautia/silmätulehdus tai muuta, alkoi pikaselvittely siitä, kummalla on tärkeämpää menoa. Itse jäin useimmiten suosiolla kotiin, jos lukujärjestyksessä ei ollut mitään pakollista. Miehen opinnoissa luennot ovat tärkeämmässä roolissa kuin omassa opiskelussani, joten yritimme tehdä ratkaisut sen perusteella, kummalla on tärkeämpää päästä paikan päälle. Muistona "sairaspäivistä" minun opiskeluvihoissani on kymmenittäin lasten taideteoksia, joita he ovat piirrelleet äidin opiskellessa. Useimmiten kyllä oma opiskelu jäi kotipäivinä illalle.

Viime syksynä sairastelut olivat onneksi vähissä. Pari kertaa on tehty ovella läpsystä vaihto, kun toinen on ollut opiskelemassa aamun ja toinen mennyt iltapäiväksi. Toistaiseksi kaikki on sujunut tältä osin loistavasti. Toivotaan, että kevät jatkuu samalla tyylillä.

3. Harrastukset

Näiden vuosien "kiireen" (en pidä kiire-sanasta, sillä on niin negatiivinen kaiku) voi nähdä jo vaikkapa siitä, miten usein - eli harvoin - olen ehtinyt blogia päivittää. Samoin siinä missä ensimmäisenä vuonna ehdin loistavasti jumppaan 2-3 kertaa viikossa, toisena vuonna ja viime syksynä määrä on ollut vain yksi jumppa viikossa osittain ehtimisen, osittain jaksamisen vuoksi. Arkiliikunta ja kotijumppa ovat korvanneet ohjattua liikuntaa, vaikkei se tietenkään ole sama asia. Tänä keväänä, kun pakollista opiskelua (tenttejä lukuun ottamatta) on vähemmän, pyrin pääsemään harrastuksiini useammin. Niistä saa niin paljon virtaa!

4. Omista tavoitteista tinkiminen

Varmaan kaikille perheellisille on tuttua se, ettei tässä elämäntilanteessa vain veny enää samanlaisiin suorituksiin kuin ennen lapsia. Siksi oma opintomenestykseni (vaikka oikein hyvä on ollutkin) oli viime vuonna heikompi kuin ihan ekana. Ei vaan riittänyt aika eikä jaksaminen samalla tavalla kuin joskus aiemmin. Klinikkasyksy meni sen sijaan oikein hyvin, jos arvosanoja katsoo. Huomaan vahvasti ajatusteni ja muistini ylikuormittumisen varsinkin tenttiin lukiessa; unohtelen lasten - ja omiakin - asioita ja lasken tavaroita epähuomiossa ihan mihin sattuu. Tästä keväästä tulee rankka, sen tiedän, joten liian korkeita tavoitteita ei ole järkeä asettaa.

5. Taloudellinen tilanne

Heh, tämä on yksi suuri vitsi. No mutta hei, nousihan opintorahan määrä meille perheellisille 75 eurolla kuukaudessa! Täytyy sanoa, että kiitän onneani ja vanhempiani siitä, että jo pienestä lähtien olen osannut säästää ja olla taloudellinen. "Parhaina" vuosina tienatuista rahoista säästöön laitetun osuuden ansiosta meillä on nyt mahdollisuus opiskella ilman suurta painetta opiskelunaikaiseen (pl. kesät) työntekoon. Sen verran mukavuudenhaluinen olen, etten todellakaan aio edes yrittää komboa opiskelu+työ+perhe+muu elämä.

6. No, miten se nyt sitten onnistuu?

Hyvin! Välillä on ollut rankempaa kuin kuvittelin, mutta pääosin kohtuullisen helppoa ja kivaa :) Ja kuitenkin etenkin viime vuoden aikana olen tehnyt opintojen rinnalla syväritutkimusta eteenpäin, mikä sekin on "ylimääräistä". Paljon riippuu omista lähtökohdista, esim. ajanhallintataidoista ja siitä, kuinka paljon opiskelua tarvitsee (itse pärjään onneksi melko vähäisillä tunneilla), mutta myös sattumalla on aina sormensa pelissä (sairastelut ym. odottamattomat kuviot). Klinikkaan siirtymistä pelkäsin etukäteen, vaikka pohjimmiltani uskoinkin, että siinä se menee kuin tähänkin asti. En ole luovuttajatyyppiä, ja tiedän kyllä pärjääväni. Onneksi klinikka on osoittautunut paitsi työntäyteiseksi, myös innostavaksi ja kiinnostavaksi, mikä tekee opiskelusta kevyempää :) Tähän asti kaikki on sujunut hyvin, joten luottavaisin mielin siis eteenpäin!

J: MAFY osa 2

Moikka! Tänään on jälleen J:n vuoro ja toisen MAFY-postauksen aika. Ensimmäisessä osassa käytiin läpi fysiikan, kemian ja biologian opiskelu etenemiskaavioineen - käy katsomassa, mikäli kiinnostaa! Teksti ja kuvat: J.

Harjoituskokeet

Harjoituskokeista tykkäsin ja ne vastasivat mielestäni täysin aiempia pääsykokeita. Tein niistä myös taulukon, josta seurasin omaa kehitystä. MAFYn sivuilta voi lukea lisää, mitä taulukon arvot tarkoittavat. Toki tässä tulee huomioida, että tarkastin kokeeni itse MAFYn ohjeiden mukaan. Ohjeet ovat kuitenkin hyvin tarkat (vrt. YO-kokeiden malliratkaisuihin), joten pisteet ovat realistiset. Kokeissa 4 ja 5 minun oli vaikea keskittyä ja alisuoriuduin. Lisäsinkin taulukkoon punaisen viivan, joka mielestäni kuvastaa todellista osaamista tai kehitystä. En millään meinannut uskoa, että olen oikeasti niin hyvä, että yllän kärkikastiin. Kokeet siis antoivat valtavasti lisämotivaatiota ja uskoa itseeni. Oikeassa pääsykokeessa vastauslomake olikin erilainen kuin harjoituskokeissa tai edellisinä vuosina ja kaavaliitekin näytti eriltä kuin olin tottunut. Tämä aiheutti kokeessa pienen alkuhämmästyksen, sillä vastauslomake oli mielestäni jotenkin sekavan näköinen ennen kuin siihen tottui.

MAFYn eri kurssien vertailu

Mitä eroa on lääkiskurssilla YO tai DI -kursseihin? Kaikissa on hyvin paljon samoja tehtäviä. Lääkiskurssisa tehtäviä on eniten ja ne ovat mielestäni soveltavampia. DI-kurssissa löytyy tosi vaikeita tehtäviä, ehkä vaikeampia kuin lääkiskurssisa. Lääkiskurssissa on myös vanhoja DI-pääsykoetehtäviä, joten ei sielläkään helpolla pääse. Toki lääkiskurssisa saa myös harjoituskokeet, jotka olivat minulle hyvin tärkeitä koeharjoittelun osalta. Mielestäni ne kertoivat hyvin omasta tasosta ja en ehtinyt tehdä lainkaan vanhoja pääsykokeita, joten siksikin ne olivat tärkeitä. Jos minulla ei nyt olisi varaa ostaa lääkiskurssia, tilaisin varmaan YO-kurssit ja sitten harjoituskokeet jostain erikseen. Joillakin valmennuskurssiyrityksillä harjoituskokeet ovat kamalia sekä ulkoisesti että sisällöllisesti, joten suosittelen tilaamaan kokeet esimerkiksi MAFYltä. Sen pitäisi onnistua ottamalla yhteyttä asiakaspalveluun. Pääsykoe ei ole sähköinen, joten en tiedä, miten lukioiden sähköiset YO:t vaikuttavat YO-kurssien materiaaleihin. Mutta suosittelen kyllä lääkiskurssia, jos se vain on mahdollista hankkia!

MAFYn arviointi ja vertailu

Mielestäni automaattinen kertaustoiminto ja selkeät ohjeet etenemisessä ovat MAFYn parhaita puolia. Aikaa ei mene hukkaan, kun tietää mitä pitää tehdä seuraavaksi. Tärkeää on myös se, että ensin tehdään riittävästi perustehtäviä, jonka jälkeen haastavia ja soveltavia tehtäviä on paljon. Kun opiskelin vielä kirjoista (kesä ja syksy 2017) merkitsin aina ne tehtävät, joita en osannut ja tein ne uudelleen seuraavana päivänä. Jatkoin tätä niin monta päivää, kunnes osasin tehtävät ilman apua. Jos löytyy sellaiset materiaalit, joissa on selkeästi merkitty aihealueittain eri tasoisia tehtäviä ja paljon haastavia, soveltavia tehtäviä, niillä voisi hyvin korvata MAFYn. Materiaalien vertailu etukäteen on haastavaa, sillä niitä ei voi tilata koekäyttöön tai tarkasteltavaksi. Lisäksi opiskelijalla pitää olla tarpeeksi itsekuria kerrata ja tehdä kunnolla eikä vilkaista heti oikeita ratkaisuja. Olisin kaivannut MAFYyn selkeämpiä ohjeita siitä, milloin kaavaliite riittää ja milloin tarvitaan arvoja MAOLsta. Lisäksi tehtävät tai ratkaisut päivittyivät omaan tahtiinsa ja olisin kaivannut päivityksistä jotain tiedotetta tai koontia. Muuta negatiivista minulla ei ole MAFYsta.

Opiskelijoiden kokemuksia Kuopiosta

Liian kauan aikaa sitten mainitsin, että tekeillä on Kuopiosta opiskelukaupunkina kertova postaus. Jokaiselle blogin lukijalle on varmaan tullut selväksi, että minä perheineni olen viihtynyt Kuopiossa varsin hyvin. Tällä kertaa kokemuksiaan kertovat neljä eri alan opiskelijaa, jotta saisitte mahdollisimman monenlaisten opiskelijoiden näkemyksiä. Nämä mielipiteet ja kokemukset eivät tietenkään ole kaikenkattavia :)

Opiskelija A: opiskelee farmasian laitoksella proviisoriksi kohta viidettä vuotta

Opiskelija B: opiskelee amk:ssa tekniikan alaa

Opiskelija C: opiskelee sosiaalitieteitä kohta kolmatta vuotta

Opiskelija D: opiskelee sosiaali- ja terveysalaa amk:ssa

Kuopio asuinpaikkakuntana yleisesti

A: "Kuopio on sympaattinen ja ihmisenkokoinen kaupunki. Koin itseni tervetulleeksi tänne muuttaessani ja ihastuin erityisesti järven läheisyyteen. Kallavesi tarjoaa elämyksiä ympäri vuoden. Parasta on melontaretket alkukesästä myöhäiseen syksyyn, ruska-aikaan saakka sekä sydäntalvella luistelu järvenjäällä ja kevättalvella hiihtely kantohangilla."

B: "Ihmiset ovat Kuopiossa lämpimiä. Täysin vieraatkin tulevat jututtamaan ja heitä on helppo jututtaa itsekin."

C: "Kuopio yleisesti ottaen on lunki ja sopivan maalainen kaupunki. Suosikkipaikkojani Kuopiossa ovat tunnelmalliset rantakalliot Vänärillä (Väinölänniemi) sekä kuuluisa Kuopion tori. Torilla on kiva tunnelma, ja ihmiset käyvät rennosti kauppaa. Kuopion torilla ja kauppahallissa kävellessä tuntuu kuin olisi reissussa. Tykkään myös lenkkeillä Puijolla: suuren metsän keskellä oleskelu rauhoittaa ja tuo tasapainoa opiskeluun. Mäkihyppypaikan vieressä on mahdollista juosta portaita ja kohottaa siten kuntoa."

D: "Mun mielestä Kuopio on just sopivan kokoinen, ei liian iso, ei liian pieni. Löytyy kaikki tarvittavat palvelut mutta kuitenkin helppo sisäistää ja päästä sisälle. Luonto on lähellä."

Kommentteja opiskeluun ja opiskelupaikkoihin liittyen

A: "Yliopisto on mukava paikka opiskella. Tunnelma kampuksella on hyväntuulinen ja hmm.. sorrunkohan ylisanoihin jos sanon että inspiroiva. Työn tekemisen meininki on opiskeluympäristössä minusta kannustava. Itseopiskelutilat yliopistolla ovat toimivat, mutta ruuhka-aikoina riittämättömät. Lisäksi ergonomiaan toivoisin parannusta. Esimerkiksi seisomapisteitä itseopiskelutiloissa saisi olla invapisteen lisäksi ihan muutenkin."

B: "Varsinkin kesäisin tehtävät harjoittelut antavat hyvät eväät työelämään. Kuopiossa opetetaan 3D-mallintamista, joka on aktiivisessa käytössä. Se on *monta peukkua ylöspäin*"

C: "Sosiaalitieteiden opiskelijalle yliopistolla opiskelu on rauhaisaa. Kirjastolla on mahdollista lukea tenttikirjoja ja kirjoittaa esseitä laadukkailla tietokoneilla. Ympyrät ovat suhteellisen pienet, joten samat naamat tulevat päivittäin kirjastolla käyvälle hyvin tutuiksi. Sanomalehtien lukeminen ja kahvittelumahdollisuus esim. kahvila Snellarissa opiskelujen lomassa piristävät päivää. 

Sosiaalitieteiden opiskelu on aika itsenäistä, joten lukeminen myös esimerkiksi omalla kämpällä on mahdollista, jos tuttaviin törmääminen yliopistolla vaikeuttaa keskittymistä. Päivän päätteeksi saatan monesti jäädä vielä yliopistoliikunnan järjestämiin jumppiin. Liikuntamahdollisuudet eivät ole ehkä aivan samaa tasoa kaupallisten kuntosalien kanssa, mutta edullinen hinta sopii hyvin opiskelijabudjetille."

D: "Terveysalalla amk:ssa opiskelu sisältää paljon harjoitteluja, mikä on hyvä asia. Ruoka on hyvää (Katri Antellin ravintola). Sykettä-tarralla on hyvät liikuntamahdollisuudet, vaikken olekaan niitä paljoa hyödyntänyt."

Lopuksi Kuopio vs. muut kaupungit

A: "Kuopio on ensimmäinen ja ainoa opiskelukaupunkini kotikaupungin ja lukion jälkeen. Kaksi kesää olen viettänyt Vaasassa, joka myös on yliopistokaupunki. Kuopiossa ja Vaasassa on jotain samaa, vaikka toisaalta ne ovat kuin vastakohdat. Ympäristö on molemmissa vesiteemainen: Kuopiossa järvi ja Vaasassa meri on aivan keskustan tuntumassa. 

Tunnelma on kuitenkin hieman erilainen. Kuopion tori kalakukkokojuineen ja lupsakkoine myyjineen kutsuu viihtymään erilailla kuin Vaasan tori jäyhempine suomen- ja ruotsinkielisine kauppiaineen. Vaasa on erittäin kansainvälinen kaupunki runsaan maahanmuuton ansiosta. Kieli on siellä haaste paitsi suomenruotsalaisuuden, myös maailman kielien ansiosta. Kansainvälisyyden toivoisi lisääntyvän Kuopiossakin."

B: "Kuopiossa joutuu jonottamaan pidempään esim. Kelan tms. toimistoon kuin vaikka pienemmällä paikkakunnalla, jolla olen asunut."

C: "Kuopio verrattuna muihin kaupunkeihin on keskikokoinen; esimerkiksi Joensuuhun verrattuna Kuopio on suurehko kaupunki, mutta pääkaupunkiseutuun nähden pieni ja kompakti. On mukavaa, että suurin osa paikoista on kävely- tai pyöräilymatkan päässä. Keskustassa ei, ikävä kyllä, ole kauhean hyvät shoppailumahdollisuudet, mutta kauppakeskus Matkus on kohtuullisen bussimatkan päässä keskustasta."

D: "Olen asunut useamman vuoden Kuopion lisäksi toisessa, jonkin verran isommassa kaupungissa. Jotain kertoo varmasti se, että muutin sieltä takaisin Kuopioon heti, kun se oli mahdollista."

Muita huomioita Kuopioon muuttoa harkitsevalle:

"Kuopioon muuttavan on hyvä varautua mäkiseen maastoon – kannattaa ottaa tämä kunnon kohottamisen kannalta!"

"Kallaveen saaristossa on paljon retkeilypaikkoja, joihin jokaisella on oikeus rantautua ja nauttia luonnon rauhasta."

"Oman kämpän löytää kyllä eikä kesätöidenkään saanti ole aktiiviselle ihmiselle mahdottomuus!"

Jos nyt noista kommenteista voi jotain päätellä, Kuopiossa viihtyy ainakin luonnon läheisyydestä pitävä ja aktiivinenkin opiskelija :D

"Kyllä nuorena jaksaa"

Kerronpa teille, että jos kuulen vielä kerran tälle kesälle nuo otsikon sanat, lukittaudun neljän seinän sisälle enkä palaa ihmisten ilmoille ennen kuin olen levännyt niin että kasvan hometta. Ihan vaan uutisena: ei nuorenakaan jaksa ihan mitä tahansa. Esimerkiksi kulunut ajanjakso viime elokuusta tähän (sisältänyt niin paljon kaikkea etten jaksa edes kirjoittaa niitä tähän) on sellainen, jonka jälkeen väsyttää. Ja mielestäni ihan syystä.

Poikkeuksetta otsikon sanat ovat kuuluneet eläkeikää lähestyvien ihmisten suusta. Ehkä ne on tarkoitettu kannustaviksi, piristäviksi, lohduttaviksi? Mutta omiin korviin ne kuulostavat lähinnä vähätteleviltä. Ihan kuin väsymykseni (well, yhden vapaan jälkeen viisi kiireistä työpäivää väsyttäisivät todennäköisesti kenet tahansa) kuittaantuisi jotenkin itsestään sillä, että olen nuori. Noita sanoja pahempaa on vain se, jos niiden jälkeen aletaan muistella kultaista 60-lukua, "kuinka minäkin silloin tein kolmea työtä ja olin monen lapsen yksinhuoltaja". No, onhan se totta, että nuorempana jaksaa paremmin kuin vanhempana. Ehkä ne nuoruuden voimavarat ymmärtää vasta sitten, kun ne on menettänyt?

Mutta oli miten oli, silloin kun itse joskus valitan väsymystäni, ainoa, mitä kuulijalta toivon, on empatia. En kaipaa ratkaisuja tilanteeseen enkä varsinkaan tietoa siitä, miten kaikki muut jaksavat ihan mitä vaan. Onneksi niin töissä kuin muutenkin on olemassa ihmisiä, jotka osaavat kuunnella. Kun sanoo, että väsyttää, kaveri toteaa, että ei mikään ihme. Silloin tulee mukava olo. On saanut sanottua asiansa ja tullut kuulluksi. Sillä tavalla yritän itsekin kohdata muut.

Tätä tunteiden kohtaamista olemme myös parisuhteessamme saaneet harjoitella vuosikaudet. Välillä se onnistuu, välillä ei. Toisinaan väsymyksen valittelu menee kilpailuksi siitä, kumpi tässä nyt oikeastaan onkaan väsyneempi :D Mutta toisinaan molemmat saavat vuorotellen purkaa mieltään ja lopulta todetaan, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Kohtaamisella on suuri voima. Monesti jo se piristää, kun saa sanoa, että nyt on rankkaa ja toinen vastaa, että niin varmasti onkin.

Myönnettävähän se on, että rankkaa on ollut monestakin syystä. Toisaalta tämä työntäyteinen arki on juuri sitä elämää, jota olemme kohdallemme toivoneet. Elättelen kuitenkin toivoa, että ensi vuosi olisi vähän rauhallisempi ja kenties stressittömämpi, vaikka opiskeluja ja päivähoitoa nyt aloitellaankin. Jossain vaiheessa kesää tuntui, etten selviä kesätyöni loppuun asti, mutta tässä sitä nyt ollaan - ihan parin päivän päässä lomasta.

Koska nuorenahan jaksaa.

Opiskelukaupungin valinta

Moikka ja kivaa maanantaita! Monella se on tänä keväänä edessä: sen pohdinta, missä haluaa seuraavat elämänsä vuodet viettää. Lääkisten suhteen valinta on toisaalta helpompi, toisaalta vaikeampi kuin joidenkin muiden koulutusalojen. Lääketiedettä voi opiskella vain viidessä kaupungissa, jos siis haluaa opiskella kotimaassa. Mutta olipa tuleva opiskelupaikka millä alalla tahansa, pitää tehdä valinta siitä, mihin kaupunkiin ja oppilaitokseen hakee.

Itse olen hakenut kolme eri kertaa yhteishaussa: kerran abina sh-opintoihin ja kaksi kertaa lääkikseen. Molemmilla kerroilla olen aloittanut korkeakouluopinnot aivan eri puolella Suomea. Sairaanhoitajaksi opiskelin pääkaupunkiseudulla, vaikka olen Oulusta lähtöisin. Lääkisopintoja taas lähdin suorittamaan pääkaupunkiseudulta Kuopioon, vaikka lähempänäkin olisi ollut vaihtoehtoja. Ensimmäisellä kerralla lääkikseen hakiessani hain Helsinkiin, koska pääsykokeessa käyminen oli siellä helpompaa.

Siihen on monia syitä, miksi opintojen aloittamiseni ovat olleet minulle syy vaihtaa paikkakuntaa. Joskus lähteminen on vaikeaa, mutta jääminen mahdotonta. Joskus on vain pakko vaihtaa maisemaa, enkä varmasti olisi tässä nyt, jos en olisi koskaan lähtenyt kotikonnuilta. Abina hain muutamaan oppilaitokseen pääkaupunkiseudulla ja yhteen Jyväskylään. Kaikki kaverini joko jatkoivat vielä lukiossa tai hakivat opiskelemaan kotipaikkakunnalle. Pääsin ensimmäiseen hakukohteeseeni. Vaikka aluksi olikin hankalaa ja yksinäistä, löysin sinä syksynä monta ihanaa ystävää, joista osan kanssa pidämme edelleen yhteyttä. (Terveisiä sinne, kuitenkin luette tätä!) Osittain muuton ansioksi voi lukea myös sen, että tutustuin toiselta puolelta Suomea kotoisin olevaan mahtavaan tyyppiin, jota minulla on tätä nykyä ilo kutsua aviomiehekseni. Ei mikään turha muutto!

Perheellisenä taas lääkiskaupungin valinnalla oli ja on sen verran kauaskantoiset seuraukset, että sitä piti miettiä tarkkaan. Koko elämän suhteen olisi ollut helpoin hakea Helsinkiin. Se oli lähimpänä, ympäristö ja kulkuyhteydet olivat tutut, ei olisi tarvinnut muuttaa eikä myydä kotia, mies olisi voinut jatkaa samassa työpaikassa ja lapset tutussa päiväkodissa. Minkään muun ei olisi tarvinnut muuttua kuin minun statukseni työssäkäyvästä opiskelijaksi. Olisin voinut säilyttää oman vakityöpaikkani, käydä siellä silloin tällöin keikkailemassa ja tehdä kesät töitä kesäsijaisena. Kuulostaa paperilla täydelliseltä, mutta meidän perheellemme se ei ollut sitä. Tulevaa muutosta ja sen taustoja pohdin viime heinäkuussa täällä.

Olimme jo pidempään miettineet paikkakunnan vaihdosta, mutta tuntui vähän hakuammunnalta lähteä summassa miettimään uutta paikkakuntaa. Olimme asettaneet tavoitteeksi, että muutamme, ennen kuin esikoinen menee kouluun. Lääkishaku oli loistava tilaisuus laajentaa perspektiiviä kehäkolmosen ulkopuolelle; se antoi juuri sopivasti vaihtoehtoja niin, että valinta oli lopulta melko helppo. (Sivuhuomiona: jotakin minusta ja perheestämme ehkä kertoo se, että kun aprillipäivänä aprillasin sisaruksilleni, että aiomme muuttaa lääkiksen perässä Tarttoon, kukaan ei kyseenalaistanut!)

Minulle opiskelukaupungin valinnan kriteerinä ei ollut niinkään se, että johonkin on "helppo" päästä, vaan valinnassa painoivat aivan muut seikat. Tärkeimpänä vaatimuksena opiskelukaupungille oli se, että perheeni voisi seistä 100-prosenttisesti päätöksen takana. En halunnut niskoilleni syyllisyyttä siitä, että olen kiskonut koko perheeni johonkin paikkaan, jossa he ikävöivät jatkuvasti entisille kotikulmillemme.

Lopullinen päätös tehtiin hyvin intuitiivisesti. Sekä minusta että miehestä Kuopio kuulosti meille juuri oikealta paikalta: lähellä luontoa, "keskellä" Suomea, ei liian pieni eikä liian suuri. Olimme varmoja päätöksestä, mutta silti muutos arvelutti, pelotti ja ahdistikin: miten asunnon myynti, entä työt, rahatilanne, muutto? Mutta niin vain hoidettiin asioita yksi kerrallaan ja elefantti tuli lopulta syödyksi. Uusi elämä alkoi. (Mietteitä kotikaupungistamme puolen vuoden jälkeen löytyy täältä!)

Minulle opintojen alku on aina ollut uuden alku. Uusi paikkakunta, uudet kuviot, uudet ihmiset. On melkoisen raskasta pistää lähes koko elämä kerralla uusiksi, mutta raskaan alun jälkeen olen - tälläkin kertaa - niin onnellinen valinnastamme. Me tiesimme haluavamme elämältä jotain muuta, ja vaikka muutos vaatikin rohkeutta ja uskallusta, päivääkään en ole katunut. Hetkiä ehkä, mutten missään tapauksessa päivääkään.

Näiden isojenkin valintojen suhteen kannattaa kuunnella sydäntään. Jos jossain paikkakunnalla on koko elämä ja kaikki mitä tarvitsee ollakseen onnellinen, miksipä sieltä mihinkään lähtisi. Jos taas päättää lähteä toiselle paikkakunnalle, on hyvä miettiä ne syyt, miksi haluaa juuri sinne. Ei ole tavatonta sekään, että vaikkapa helpomman sisäänpääsyn toivossa hakeutuu paikkakunnalle, jolla ei sitten viihdykään lainkaan. Asioita on hankalaa ennustaa etukäteen, mutta onneksi vain harva muutos on lopullinen. Aina voi palata takaisin.

Opiskelukaupungin valinnassa tehkää omanlaisenne ratkaisu, miettikää vaihtoehtoja ja punnitkaa ne asiat, jotka teille ovat tärkeitä. Tärkeimpänä muistakaa, että aina on vaihtoehtoja. Ei välttämättä helppoja tai yksinkertaisia, mutta vaihtoehtoja kuitenkin!

Tsemppiä vaikeisiin valintoihinne :)


PS. Kuvilla ei ole paljoakaan tekemistä itse asian kanssa. Kahlasin kaikki kuva-albumini läpi vain todetakseni, ettei minulla ole juurikaan kaupunkikuvia muilta kuin matkoilta. Pointsit sille, joka tunnistaa kaikki kuvien kaupungit!