27.6.2022
Lääkisajan tilinpäätös 3
22.6.2022
Toinen ja viimeinen kandikesäni
Juhannusviikko, töitä takana reilut 1,5 kuukautta. Valmistuminen on päivä päivältä lähempänä - tai oikeastaan olen kai jo
"valmistunut", vaikka tutkinto kirjautuukin takautuvasti eikä
laillistuksesta ole tietoakaan. Koskapa en vielä virallisesti ole lääketieteen lisensiaatti enkä tietenkään laillistettu lääkäri, voinen tähän väliin kirjoitella kuulumisia toisen kandikesäni pyörteistä.
Hyvää juhannusta!
5.6.2022
Lääkisajan tilinpäätös 2
Kuusi vuotta elämästä on sen verran pitkä aika ja lääkis opiskelupaikkana sen verran ainutlaatuinen, että tämä aihe ansaitsee kokonaista kolme postausta! Kuten edellisessä tekstissä lupasin, nyt luvassa omasta näkökulmastani lääkisajan parhaita ja pahimpia kymmenen kohdan edestä. Tässäpä mahdollisimman kattava tiivistelmä omista kuuden vuoden fiiliksistäni, olkaapa hyvät:
Näiden kuuden lääkisvuoden aikana
- Helpoin lukuvuosi oli ehkä
kolmas, ei välttämättä tekemisen puolesta, vaan sen, kun motivaatio oli
huipussaan ja oli mahtavaa nähdä, tehdä ja kokea. Samasta syystä myös ensimmäisen lääkisvuoden koin helpoksi - tai ainakin ensimmäisen syksyn!
- Vaikein lukuvuosi oli varmaankin toinen. Preklinikassa oli suoraan sanottuna aika tylsää, en pitänyt kursseista ja elämässä oli muutenkin kaikenlaista tuolloin meneillään. Klinikkavuosista vaikeimmaksi tai muuten hankalimmaksi koin vitosvuoden: sinänsä aikataulullisesti oli aika kevyttäkin, mutta moni itselleni vaikea tai epämieluisa kurssi tai opintojakso mahtui kyseiseen vuoteen.
- Mukavinta yleisesti ovat olleet ystävät ja kollegat, joiden kanssa on kuljettu yhtä matkaa ihan alusta aina tähän saakka. Muistelen lämmöllä yhteisiä tenttiinpänttäyshetkiä ja after tentti -partyja, joita järkättiin etenkin opintojen alkuvaiheessa usein.
- Raskainta oli kaiketi nelosvuonna juuri ennen kuopuksen syntymää, kun pari kertaa viikossa sain stressata, joudunko labra-arvojen vuoksi osastolle ja muutenkin, raskausajat kun ovat omalla kohdallani olleet mitä suurimmassa määrin nimensä veroisia. Aikataulusäätö omatoimisten seurantojen ym. suhteen, jatkuvasti uusiin paikkoihin ja tilanteisiin meneminen sekä lasten sairastelu on myös ollut raskasta.
- Suurin positiivinen yllätys oli se, kuinka helppoa oli lopulta saada lääkisaikataulut soviteltua perhe-elämään - paljon oli peloteltu sillä, ettei varsinkaan klinikassa ehdi olla muuta elämää, mutta olen kokenut koko opiskeluajan erittäin kevyeksi aikataulujen puolesta. Perheen lisäksi olen ehtinyt harrastaa ja tehdä tutkimustakin koko lääkisajan. Suurimpia ongelmia ovat tuottaneet lasten sairastelut, mutta onneksi - osaksi myös opiskelleen puolison ansiosta - nekin ovat lopulta järjestyneet ongelmitta.
- Opettavaisinta ovat varmaankin olleet kaikki ne opetukset ja muu, joissa on päässyt ja joutunut oikeasti opettelemaan käytännön asioita, diagnostiikkaa, toimenpiteitä tai vaikkapa sanelua. En tosiaankaan sano, että kaikki olisi laisinkaan kivutta sujunut. :D
- Koulutuksessa ikävintä on ollut se, kun olen joutunut
aika paljon vaihtelemaan ryhmiä. Lisäksi palautteen puute on välistä
harmittanut, samoin kuin isot opetusryhmät, jolloin yksilöllinen opetus
ja ohjaus on perusopetuksessa jäänyt vähälle. Ajoittain olen myös kokenut, että vaatimustaso on ollut opintojen vaiheeseen nähden liian korkealla, mutta onneksi se on ollut aika harvinaista.
- Koulutuksessa parasta on ehkä ollut se, että kaikki järjestyy - ei aina sillä tavalla kuin itse toivoo, mutta ihan hyvin kuitenkin. Innostavat, pätevät opettajat ovat olleet kullanarvoisia. Paljon olemme myös päässeet itse seuraamaan, harjoittelemaan ja kokeilemaan niin potilaan tutkimista kuin toimenpiteitäkin ja jopa leikkauksia avustamaan.
- Innostavinta on itselleni ollut se, kun vuosien varrella on vahvasti kirkastunut se, mikä on oma juttuni ja minne aion jatkossa suunnata. Opinnot itsessäänkin ovat olleet todella innostavia, joskin olen hyvä kaivamaan motivaatiota myös asioihin, jotka eivät oikeastaan kovin paljoa kiinnosta. Lisäksi tutkimustyö sekä työnteko omalla tulevalla alallani (!!) ovat olleet erittäin motivoivia ja innostavia kokemuksia - opettavaisia toki myös.
- Motivaatiota piti etsiä ehdottomasti eniten naistentautien ja synnytysopin kurssilla. En osaa edes täysin sanoa, miksi, mutta jos jokin ala tai kurssi on ollut itselle ehdoton no-no suurin piirtein aina, se on tuo! Syväreiden viimeistely raskauden viimeisillä viikoilla oli myös jotain sellaista, etten varmasti koe enää koskaan. On kummallista, miten vaikeaa voi olla enää viimeisten pienten juttujen muokkaaminen - ja kuinka suurilta pienet viimeistelyt voivatkaan tuntua.
+1. Melkein harmittaa se, kun oikeastaan missään vaiheessa en ole kokenut, että opiskelu olisi niin työntäyteistä kuin "luvattiin". Kolmosvuosi oli kiireisin ja silloin sai myös hyödyntää aikataulutus- ja organisointitaitojaan, mutta loput kolme klinikkavuotta ovat olleet aika (omaan makuuni liiankin) kevyitä ja valmiiksi pureskeltuja.
Kuuden vuoden aikana minä ja puolisoni olemme molemmat opiskelleet uudet ammatit, yhteensä 10 opiskeluvuoden verran. Ja nyt olemme yhtä matkaa astelemassa uusia polkuja uusilla urilla. Tällä hetkellä uusi arki on tasoittunut ja elämä asettunut niinsanotusti uomiinsa. Valmistuminen ei hirveästi muuta mitään, vaikka sillä suuri arvo onkin. Enemmän muutti työelämään astuminen reilu kuukausi sitten.
Aika näyttää, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Pikkuruisia toiveita
ja haaveita (lue: kiveen hakattuja suunnitelmia, mihinpä tiikeri
raidoistaan pääsisi! :D) tulevaisuuden ja etenkin töiden suhteen on,
mutta vielä ei
ole mitään varmaa. Senkin tosin olen tästä elämänvaiheesta oppinut, että
kun johonkin haluan, sinne mennään läpi harmaan kiven - pois alta risut
ja männynkävyt! Itse asiassa bloginikin on malliesimerkki siitä, miten
pidän huolta siitä, että asioilla on alku- ja päätepisteensä, ja vaikka
välillä tuntuisi hankalalta, turhalta tai tyhjältä, asiat viedään
loppuun saakka. Toki olisi kenties hyvä osata useammin myös luovuttaa, mutta sitä opettelen! ;)
3.6.2022
Lääkisajan tilinpäätös 1
Lääkis, tuo kultainen kuuden vuoden ajanjakso, on pysyvästi takana. Kaikki opinnot ovat nyt tehtynä, mutta todistusta (varsinaista valmistumista) vielä odottelen. Kuusi vuotta on pitkä aika - kuka muistaa, kuinka pitkältä alakoulu tuntui? - mutta niin vain se äkkiä hujahti. Parhaiten ajan kulun huomaa, kun katsoo jälkikasvua: Lääkikseen hakiessani nelivuotias esikoisemme on tätä nykyä kymmenvuotias, pikkarainen pääsykoebabyni aloittaa syksyllä koulun ja puolivälissä opintoja syntynyt kuopuksemmekin täyttää piakkoin kolme vuotta. Itsekin olen kuusi vuotta vanhempi, vuosikymmen on vaihtunut, ja toivottavasti jonkin verran viisauttakin on iän myötä kertynyt.
Kuuden lääkisvuoden aikana olen
- täyttänyt kuusi paperikalenteria, joista jokainen on edelleen tallessa
- käynyt 77 kurssia
- hyväksilukenut kolme kurssia aiemmista opinnoistani
- tehnyt neljä kuukautta kokopäiväistä harjoittelua, joista kolme sisätaudeilla ja yksi yleislääketieteen puolella
- mielenkiinnon vuoksi tehnyt kaksi puolipäiväistä amanuenssuuria (neurologialla ja lastentaudeilla)
- saanut 0 hylättyä tentistä
- tehnyt tutkimusta ajallisesti yhteensä 5,5 vuoden ajan - aloitin syventävistä tammikuussa 2017, sain ne valmiiksi syksyllä 2019 ja jatkoin väitöstutkimusta siitä suoraan aina tähän asti
- vastaanottanut opiskelupaikan kliinisestä tohtoriohjelmasta
- suorittanut 13 op tohtoriopintoja eli lähes puolet tarvittavista
- muuttanut kolme kertaa
- kokenut raskaita vaiheita ja xxx määrän epävarmuutta ja riittämättömyyttäkin
- saanut upeita kokemuksia paikoista, joissa en todennäköisesti koskaan tule työskentelemään (leikkaussali, vauvateho, lastenosastot, synnytyssalit)
- aloittanut (ja lopettanut) ainakin neljä harrastusta
- löytänyt (ryhmä)liikunnan uudelleen
- rakastunut Kuopioon
- saanut elämääni ihan huikeita tyyppejä, joiden kanssa juttu jatkuu toivottavasti jatkossakin!
- löytänyt itsestäni ominaisuuksia ja puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan - esimerkiksi sen, että viihdyn akateemisessa maailmassa sittenkin oikein hyvin
- kirjoittanut yli 500 blogitekstiä ja saanut niihin monta sataa (!) kommenttia
- tehnyt töitä niin sairaanhoitajana eräällä osastolla kuin lääkärin viransijaisenakin sisätautiosastolla, päivystyksessä ja terveyskeskuksessa
- eniten opinnoissa innostunut kirurgiasta, sisätaudeista, neurologiasta ja lastentaudeista, vähiten naistentaudeista ja patologiasta
- kokenut terveysongelmia ja saanut olla potilaan roolissa omasta mielestäni liikaakin, vaikka se opettavaista onkin myös tulevan lääkäriyden kannalta
- saanut hurjasti vertaistukea ja ihan mahtavia kohtaamisia eri paikoista ja eri henkilöiltä ♥
Kuinka vaikea onkaan tiivistää kuluneita kuutta vuotta! Sen voin sanoa, että pahimmat kauhuskenaariot eivät todellakaan ole toteutuneet. Elämä on toki yllättänyt, eikä lääkisaika ole tietenkään ollut täysin sellaista kuin ajattelin etukäteen sen olevan. Loppusilausta odotellessani listaan lääkiksen parhaat ja pahimmat (oma kokemukseni, ei muiden!) seuraavassa postauksessa, pysykäähän kuulolla :)