Sairaanhoitaja ja (ihan kohta) lääkäri

Olen todella monessa postauksessani käsitellyt tätä aihetta, ja nyt, ihan kohta lääkäriksi valmistuessani, teen sen viimeistä kertaa. Opiskelun suhteen olen avannut ajatuksiani enemmänkin. Ensimmäisenä opiskelusyksynä kirjoitin siitä, miltä tuntuu olla sairaanhoitajana lääkiksessä. Jatko-osa tälle julkaistiin klinikkavaiheessa, kun näkökulma oli jo muuttunut alkuinnostuksesta opiskelurutiineihin. Työelämän puolelta sen sijaan en ole asiasta paljoa kirjoittanut, muutamia mainintoja sivulauseissa vain.

 

Lienee tullut jo selväksi, etten ole hetkeäkään katunut päätöstäni hakea lääkikseen, saati opiskelua siellä - ainakaan siitä näkökulmasta, että sairaanhoitajan ammatti olisi minulle sittenkin näistä se sopivampi. Vaikka sairaanhoitaja olikin alkuperäinen unelma-ammattini, tunnen silti vihdoin olevani juuri siellä, missä pitääkin. Sairaanhoitajataustaisena lääkäriksi opiskelleena on vastaan tullut todella monia hyviä asioita:

+ Ehdottomana plussana tällä taustalla on ollut se, että moni terveydenhuoltoon ja sairaanhoitoon - järjestelmiin, yksikköihin, toimintamalleihin - liittyvä asia on ollut minulle tuttu jo ennen lääkikseen pääsyä. Verrattuna siihen, kun ensimmäisiä kertoja aloittelin kesätöitä sairaanhoitajaopiskelijana, on ollut äärettömän helppoa solahtaa erilaisiin työyhteisöihin ja yksiköihin. (Toki utelias ja tiedonhaluinen luonteenlaatuni on vähintään yhtä tärkeässä osassa.)

+ Toisena plussana on se, että tiedän, kuinka paljon ja mitä kaikkea hoitajat tekevät ja osaavat. Se on vähentänyt omaa stressiäni huomattavasti esimerkiksi osastotyössä, kun olen tiennyt, että asiansa osaava hoitohenkilökunta on paikalla 24/7 ja ottaa kyllä yhteyttä, jos on huolen aihetta. Tämän tulisi olla itsestään selvä asia jokaiselle, mutta tätä puolta ei liiemmin lääkiksessä korosteta, vaan useimmiten puhutaan pelkästä lääkärin roolista, ja samalla muut ammattiryhmät ikään kuin unohdetaan. On lääkiksen aikana sentään yksi tai pari tilannetta ollut, jossa on pitänyt hoitajan työskentelyä seurata - sekin on parempi kuin ei mitään!

+ Yhteistyö eri ammattiryhmien edustajien kanssa on tällä taustalla äärettömän helppoa. Ehkä se olisi sitä ilman sairaanhoitajan ammattiakin ja ennemmin persoona- kuin työkokemuskysymys, mutten usko, että taustani ainakaan vaikeuttaa asiaa. Olen aina tullut hyvin toimeen työyhteisöissä oikeastaan kaikkien kanssa, ja pidän suuresti tiimityöskentelystä - keitä kaikkia sitten tiimiini kuuluukaan. Osaan sanoa kiitos ja anteeksi ja arvostan jokaisen ammattitaitoa.

+ Potilaskohtaamisia on luonnollisesti jo sairaanhoitajana ollessa kertynyt runsaasti. Todellakaan kaikkia tuolloin kohtaamiani sairauksia tai lääkityksiä en osannut ajatella samalla tavalla kuin nykyään (tai edes tiennyt niistä mitään), mutta niin sanotusti ännää oli kertynyt jonkin verran jo ennen lääkisopintojani. Mitä enemmän kohtaamisia on takana, sen helpompaa on erottaa poikkeavuuksia ns. normaalista. Sen verran moneen kertaan olen työssäni jakanut lääkkeitä ja huolehtinut i.v.-nesteytyksestä, että monet lääkitykset, niihin liittyvät yleisimmät ongelmat sekä monessa tilanteessa käytettävät valmisteet olivat tuttuja jo ennen lääkistä pienistä toimenpiteistä, kanyloinnista ja injektioista puhumattakaan. Näissä tämä tausta on vertaansa vailla. Samoin omaisten kanssa keskustelut sekä puhelinsoitot niin eri yhteistyötahoille kuin lääkärillekin ovat olleet alusta lähtien hyvin luonteva osa työtäni.

+ Potilastietojärjestelmät ovat aivan oma lukunsa, ja niistä monia tuli myös sairaanhoitajana opeteltua käyttämään. Siispä useimmat opintojen aikana kohtaamani, ja itse asiassa molemmat lääkärin viransijaisena työskennellessäni käyttämäni, potilastietojärjestelmät olivat tuttuja jo liki 10 vuoden takaa sairaanhoitaja(opiskelija)n töistäni. Helpollapa pääsin tässäkin, kun ei ole moniakaan asioita tarvinnut alusta alkaen opetella, vaan jostain muistin syövereistä ovat löytyneet oikeat toimintamallit tai ainakin aavistus siitä, mistä mikäkin löytyy. 

 

 

Ja sitten miinuksia:

- On ollut vaikeaa ja haikeaa luopua sairaanhoitajan roolista. Oikeasti välillä haluaisin vain jäädä tekemään hoitotoimenpiteitä, kanyloimaan, mittaamaan nestemääriä ja puuhaamaan kaikkea sellaista, joka ei lääkärille kuulu. Sairaanhoitajan työhön kuuluu olla lähellä ihmistä myös niissä tilanteissa, joista lääkäri ei näe kuin ehkä pienen vilauksen silloin tällöin. Se on ehkä yksi suurimmista asioista, joista koen uraa vaihtaessani joutuneeni luopumaan.

- Välillä haikeilen ja vaikeilen myös tätä uutta suurempaa vastuuta, jota nyt olen opetellut kantamaan. Sairaanhoitajana koin vastuun myös painavan, mutta silloin oli aina myös se lääkäri, jolle voi soittaa ja kysyä, onko syytä huoleen. Tokihan lääkärilläkin on omat kontaktinsa, joilta kysyä, mutta ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

- Kouluttautuminen pitkään ja "turhaan", vaikken ajattelekaan, että mikään koulutus koskaan menisi hukkaan. Yhteiskunnan kannalta asia on kuitenkin niin, että olen yksi niistä sairaanhoitajista, jotka koulutuksen saatuaan ovat lähteneet sairaanhoitajan töistä toiseen suuntaan. Itseni ja perheeni kannalta on myös ollut eri asia opiskella yhteensä liki 10 vuotta kuin pelkät 3,5 tai 6 vuotta, jotka nämä tutkinnot erikseen ovat kestäneet. Ei polkuni optimaalinen ole ollut ainakaan yhteiskunnan kannalta katsottuna, mutta nämä ovat niitä tilanteita, joissa tulee kuunnella myös itseään.

 

 

Mutta kuten näette, plussia on melkoisesti miinuksia enemmän. Harva asia on pelkkää plussaa, ja aina joutuu jostain luopumaan, vaikka saavuttaisikin jotain kauan odottamaansa. Aikanaan, huvittavaa kyllä, stressasin siitä, voinko hakea lääkikseen, kun en kokenut olevani "lääkärityyppiä" - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Onneksi vuodet ovat kasvattaneet ja antaneet varmuutta siihen, että minäkin voin tehdä työtä juuri sellaisena kuin olen. Saan kantaa mukanani aiempia kokemuksiani ja työskennellä sillä tavoin kuin olen hyväksi kokenut, aikanaan sairaanhoitajana ja nykyään (ihan kohta valmiina) lääkärinä.

Osastolla töissä

Heippa! Jostain syystä sairaanhoitajuus - tai ehkä ennemmin sairaanhoitajasta lääkäriksi -teema - on ollut vuosien varrella blogissani hyvin suosittu aihe. Viisi vuotta sitten kirjoittamani Sairaanhoitajana lääkiksessä -postaus nousee säännöllisesti kuukauden luetuimpien postausten listalle. Tätä olen päivittänyt parisen vuotta sitten Sairaanhoitajana lääkiksessä 2 -postauksessa. Lisäksi ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kirjoitin kolmiosaisen postaussarjan aiheesta Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi, jonka keskimmäinen, työstä kertova osa löytyy tuota otsikkoa klikkaamalla. Tuolloin toki kokemukseni lääkärin työstä oli olematon, minkä kyseisestä tekstistä huomaakin.

Nyt kokemusta on pikkuisen enemmän, enkä malta olla suorittamatta pientä vertailua siitä, millaista osastolla työskentely on sairaanhoitajana ja toisaalta lääkärin viransijaisena. Osastoja on totta kai hyvin monenlaisia erikoisalasta, paikkakunnasta ja yksiköstä riippuen, joten mikään kaikenkattava listaus tämä ei ole, vaan kyseessä ovat vain ja ainoastaan omat kokemukseni. Osasto, jota kesäkandin roolissa tässä käsittelen, vastannee parhaiten terveyskeskuksen vuodeosastoa. Kuluneena kesänä työskentelin LK4-työoikeuksin, jotka antavat tarkoin rajatut oikeudet työskennellä lääkärin viransijaisena. Käytän tässä tekstissä monenlaisia eri termejä, mutta ylläolevasta asiasta on siis kyse koko ajan.

 

Kesän alussa kummastutti todella asettua työskentelemään huoneeseen, jonka oven pielessä luki "lääkäri". Täytyy myöntää, että mieluummin olisin astellut hoitajien kansliaan. Vaikken enää aikoihin ole sairaanhoitajan työtä tehnyt, se tuntui silti niin tutulta ja turvalliselta, että oikeasti olisi tehnyt mieli paeta niihin hommiin! Pikku hiljaa oma rooli alkoi hahmottua. Kokeneista hoitajista oli minulle iso apu niin kierroilla kuin muutenkin. Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mainiosti, ja pyrin tekemään asiat niin, että myös hoitajien työ sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Halusin olla helposti lähestyttävä kesälääkäri ja onnistuinkin siinä. Osastotyötä hahmottaessa aiemmasta työkokemuksestani oli suuri hyöty: tiesin jo valmiiksi, miten osasto pyörii. Potilaiden ja omaisten kanssa keskustelu oli aiemman työkokemukseni pohjalta hyvin helppoa, olihan sitä tullut harjoiteltua yli kymmenen vuoden ajan.

Positiivisina asioina kesän aikana tulivat aiempaan työkokemukseeni verraten monet pienet ja suuremmat asiat: Se, että työtahti oli rauhallisempi (päivästä riippuen toki) ja keskeytyksiä oli vähemmän. Lääkärin sijaisena koin, että minulla oli useimmiten hyvin aikaa pohtia niin lääketieteellisiä kuin muitakin kysymyksiä. Omassa (tai jaetussa) työhuoneessa oli paljon rauhallisempaa kuin hoitajien kansliassa, jossa olen tottunut työskentelemään. Pidin siitä, miten voin itse valita, mitä asioita ja missä järjestyksessä teen eli pääsin vaikuttamaan työpäivieni sisältöön paljon enemmän kuin hoitotyössä. Myöskin työn fyysinen kuorma on lääkärin työssä huomattavasti pienempi kuin hoitajana, joskin istumatyön huonot puolet korostuivat viime kesänä (onnea on sähköpöytä!). Työaika miellytti minua huomattavasti aiempaa enemmän: vasta nyt lääkisaikana olen ymmärtänyt, kuinka raskasta kolmivuorotyö onkaan. Tähän on myös mainittava lounastauot: siinä missä sairaanhoitajana lounas jäi ikävän usein kesken kellojen soidessa, kesäkandina pääsi lounasaikaan hetkeksi osastolta pois ja sai syödä rauhassa. Eri kollegoiden kanssa oli mukava jutella ja saada niin lääketieteellistä kuin muutakin oppia.

 

Aiemmasta työnkuvastani kesän aikana kaipasin etenkin tiimityötä eli tekemistä isommalla porukalla. Välillä vähän kateellisena kuuntelin, kun hoitajilla oli hyvät jutut kahvitauolla. Vähäiset kahvitaukoni (kesän aikana ehdin kahville aika harvoin) vietinkin hoitajien kanssa mukavia jutellen. Toki aika on kullannut muistot, nimittäin hälyisessä kansliassa työskentelyä en kaipaa laisinkaan. Kesäkandina työskentelin pääasiassa yksin tai toisen lääkärin kanssa. (Lounaalla tosin kävimme yhdessä isommalla porukalla, mikä oli mukavaa ja kuuluikin noihin positiivisiin asioihin.) Potilaita en nähnyt likimainkaan niin paljon tai usein kuin aiemmassa ammatissani olen tottunut. Jatkuvasti kuitenkin heidän asioitaan hoidin niin kutsuttujen paperitöiden muodossa. Sinänsä yllätyksenä paperitöiden määrä ei tullut, mutta olihan siihenkin pieni tottuminen. Vastuu painoi vielä enemmän kuin aiemmissa töissäni, mutta ei niin paljon enemmän kuin olisin kuvitellut - olen kokenut sairaanhoitajankin työn hyvin vastuulliseksi, joten johtuneeko siitä.

Työkuormaa pidin aika lailla yhtäläisenä sairaanhoitajana ja nyt kesäkandina. Molemmissa töissä on ollut vähintään ajoittain kiire ja "liikaa tekemistä". Molempia töitä tehdessä olen potenut riittämättömyyttä ja epävarmuutta osittain luonteenpiirteideni, osittain työkuorman vuoksi. Kummassakin työssä olen kokenut saaneeni paljon hyvää aikaan. Olen saanut runsaasti kiitoksia ja hyvää palautetta, tosin hoitajana enemmän kuin nyt kesäkandina johtuen ainakin osittain siitä, että hoitajana potilaita ja omaisia tapasin paljon tiheämmin. Merkille pantavaa oli se, että nyt lääkärin viransijaisena minua kiitettiin useammin ajastani, jonka keskusteluihin käytin.

 

Ensimmäisen kandikesän muistot haalistunevat vähitellen ajan kuluessa. Paljon tuli tehtyä ja koettua, mutta erityisesti opittua. Vaikka uuden uran alku välillä melkoista tasapainoilua onkin, tässä kohtaa tuntuu ihan hyvältä muistella viime kesää. Kaiken kaikkiaan moneen kertaan kesän aikana ajattelin, että tästä työstä minä pidän, ja jatkossa voisinkin nähdä itseni osastonlääkärinä. Vähintään jonkin verran on tulevaisuudessa tehtävä myös vastaanottotyötä, mutta nähtäväksi jää, minne askeleeni lopulta johtavat. Mielenkiinnolla odotellen!

Sairaanhoitajana lääkiksessä 2

Ekan vuoden syksyllä kirjoittamani postaus aiheesta keikkuu tällä hetkellä blogin kuukauden luetuimmissa postauksissa, joten nyt on hyvä aika tehdä päivitys aiheeseen! Vielä preklinikassa tai ainakaan ensimmäisenä vuonna sairaanhoitajuudestani ei liiemmin iloa ollutkaan, paitsi tuossakin postauksessa mainitsemillani terveyskeskuspäivillä. Perusasioita opiskellessa tuli omalle kohdalleni todella paljon uutta, mikä sai ajoittain ajattelemaan, ettei aiemmasta koulutuksestani tai työkokemuksestani ole lääkiksessä juuri mitään hyötyä.

Toisena vuonna siirryttiin jo askel kliinisempään suuntaan, toki perusasioita opiskellen silloinkin. Lääketieteellinen yleisfysiologia ei jaksanut innostaa minua sitten yhtään, kun se oli samaan aikaan niin tuttua ja silti opiskelimme uudesta näkökulmasta (paljon tarkemmin). Harkoissa tehtiin samaa verenpaineen mittausta ja EKG:n ottoa, mikä oli tuttua jo vuosien takaa. Jälkikäteen ajateltuna liki koko toinen vuosi meni vähän vasemmalla kädellä, paitsi tietenkin farmakologian kurssi, josta innostuin ihan oikeasti. Histologiasta ja patologiastahan minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta, mutta jostain syystä niistäkään ei ihan lempiaiheita tullut. Kliininen mikrobiologiakin meni sujuvasti siinä sivussa, vaikka paljon uutta tuli silläkin kurssilla.

Kunnes alkoi klinikka ja kolmas vuosi! Sairaalamaailma tuntui jo valmiiksi kotoisalta, ja heti alusta alkaen tuli mukavan erilaista näkökulmaa ja uusia asioita mm. potilaan tutkimisen muodossa. Olihan siinäkin tietysti tuttua, kun esimerkiksi gastrokirurgialla hoitajankin pitää osata tunnustella, onko vatsassa jotakin hälyttävää, samoin peruselintoimintojen monitorointi on ihan arkipäivää. Harkoissa oli heti alusta lähtien uusia ja mielenkiintoisia harjoiteltavia asioita. Kanylointiharkasta tosin en pitänyt - osaan kanyloida ihan riittävän hyvin jo, ja olisin mielelläni antanut kurssitovereilleni oman harjoitteluaikani. Jännittävintä oli tietenkin ensimmäistä kertaa arteria-astrupin ottaminen, se kun on yksi niistä asioista, joita sairaanhoitajalla ei ole oikeutta tehdä. Olin ja olen kai edelleen niin vahvasti identifioitunut sairaanhoitaja, että valkoisen takin pukeminen tuntui alkuun todella oudolta. Sittemmin suhtautuminen siihenkin on neutralisoitunut, eikä tunnu enää kovin kummoiselta kiskaista takki niskaan ja lähteä osastolle.

Kolmosvuonna lähes jokaisen kurssin kohdalla olen ilokseni todennut, että tähän minulla on tarttumapintaa. Joskus kirjoitin siitä, millainen opiskelija olen, ja sama kokonaisuuksien hallintaan pyrkiminen on seurannut minua tähän asti. Siksi onkin äärimmäisen ilahduttavaa, kun takana on useita kymmeniä ellei satoja erilaisia potilaskontakteja ja -tapauksia, joita hyödyntämällä saan teorian opiskelusta niin paljon enemmän irti. (Tähän tietysti liittyy "olisinpa tiennyt tämän silloin"-ajattelu.) Suorastaan huvitti, kun löysin muutossa kuuden vuoden takaisen opiskeluvihkoni, johon olin kirjannut nefrologiaan liittyviä asioita harjoittelun aikana. Tuli siinä todettua, että aika paljon asioita tiesin ennen lääkistäkin, mutta tosi paljon oli myös unohtunut. Johonkin kommenttiin totesinkin, että olisi mielenkiintoista vertailla omaa nykyistä tieto- ja taitotasoaan siihen, millainen se olisi, jos olisin lääkiksessä esimerkiksi suoraan lukiosta. Selvähän se, että tällä taustalla ja elämänkokemuksella opiskelu tuntuu paljon helpommalta kuin välillä tuntui sairaanhoitajaksi opiskellessa, vaikka näiden tutkintojen vaatimustaso onkin subjektiivisen kokemukseni mukaan kovin erilainen.

Klinikan alkuvaiheilla on todettava, että sairaanhoitajuudestani on ollut ehdottomasti eniten hyötyä tänä vuonna. Tämän vuoden aikana olen ollut vilpittömän onnellinen siitä, että oma koulutuspolkuni on mennyt juuri näin. Kuten asiaan kuuluu, parin vuoden opintojen aikana olen välillä kriiseillyt sitä, miksen silloin heti suunnannut lääkikseen. Se on toki hyvä kysymys, mutta eiköhän tärkeintä ole se, että nyt olen tässä :) Ja vaikka välillä tekisi mieli palata menneisyyteen tekemään vähän toisenlaisia elämänvalintoja, on hyvä, ettei se ole mahdollista. Kymmenen vuotta sitten abina olin nimittäin ihan erilainen kuin nyt, eikä ole kahta sanaa siitä, kumpi meistä pärjää opinnoissa ja (työ)elämässä paremmin.

Mitä hoitajat oikein tekevät?

Löysinpä luonnosten seasta ihan valmiin postauksen, jonka olen kirjoittanut viime kesänä.  Ajankohtaiseksi teksti tuli hoitajien työtaistelun myötä, sillä itsekin olen sairaanhoitajan työssäni törmännyt hoitoalan epäkohtiin. Seuraavana siis ajatuksiani sairaanhoitajan työstä suoraan heinäkuulta 2017. Kuvat: Pinterest.

-----------------------------------------------------------------------------

Nyt kun kerran piipahdan kesän ajan työelämässä, on tullut tarve käsitellä sairaanhoitajan ammattia tarkemmin. Aiemmin tänä vuonna postaussarjassa Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi kirjoittelin pääpiirteittäin asiasta, mutta nyt on luvassa tarkempaa tietoa. Jokaisessa työpaikassa, sairaalassa, avoterveydenhuollossa tai missä vain ovat omat työtehtävänsä, mutta avaan nyt sairaanhoitajan työtä kirurgisella vuodeosastolla.

Sairaanhoitajan työ sisältää paljon. Omalla kesätyöosastollani hoitajat mm. seuraavat ja hoitavat kipua, tarkastavat ja hoitavat leikkaushaavoja, pitävät huolen potilaiden ravitsemuksesta/ravinnotta olosta, avustavat pesuissa ja pukeutumisessa, valmistelevat potilaita tutkimukseen/toimenpiteeseen, ohjaavat, avustavat ja kannustavat potilaita liikkeelle lähdössä sekä huolehtivat siitä, että potilaat saavat määrätyn nesteytyksen, iv-ravitsemuksen ja lääkityksen. Näiden hoitotoimien lisäksi hoitajat  seuraavat potilaan toipumista, tarkkailevat mahdollisia merkkejä komplikaatioista, kirjaavat päivittäismerkintöjä, antokirjaavat lääkkeitä, ovat mukana lääkärin kierrolla, toteuttavat kierrolla annettuja määräyksiä, antavat potilaille ohjausta ja hoitavat potilaan jatkohoitoon liittyviä asioita.

Suuri osa hoitajan työstä tapahtuu suurelta yleisöltä piilossa potilashuoneen suljetun oven takana, kylpyhuoneessa tai lääkehuoneessa. Kansliassa kirjataan, mikä saattaa ulkopuolisille näyttäytyä siten, että "hoitajat vain istuvat koneella". Kyllä, se "tietokoneella istuminen" eli paremmin ilmaistuna kirjaaminen on osa työtämme. Varsinkin nykyään, kun useissa paikoissa on käytössä hiljainen raportti (vuoron alussa raportti potilaista luetaan suoraan koneelta suullisen raportin sijaan), kirjaamisella on todella suuri merkitys hoidon turvallisuuden ja jatkuvuuden kannalta. Siksi siihen kuluu paljon aikaa. Samoin tätä nykyä kaikki potilasta koskevat tiedot, esitiedot, uudet määräykset, riskitiedot, lääkitykset jne löytyvät koneelta.

Se on sanottava, että ehdottomasti suurin osa opiskeluaikanani ja työssä tapaamistani hoitajista tekee työtään sydämellä. He rutiininomaisten hoitotoimenpiteiden lisäksi kannustavat, lohduttavat ja rohkaisevat. He tekevät henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä mielestäni aivan liian vähäisellä palkalla ja arvostuksella. He ovat todellisia työn sankareita. Liian usein julkisuudessa palstatilaa saavat vain ne hoitajat ja lääkärit, jotka joko toimivat epäasiallisesti tai käyttävät asemaansa väärin. Toivoisin ihmisten muistavan, että suurin osa terveydenhuollon ammattihenkilöistä ihan oikeasti haluaa potilaan parasta ja tekee kaikkensa, jotta potilas saisi avun.

Koska tätäkin blogia lukevista suuri osa on tulevia lääkäreitä tai siksi aikovia, en malttanut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni, vaan halusin kertoa, miten tärkeää työtä hoitajat tekevät. Ihan yhtä tärkeitä ovat erilaiset terapeutit, fysio-, toiminta- ja ravitsemusterapeutit esimerkiksi, sihteerit ja muut ammattiryhmät. Puhumattakaan laitoshuoltajista, joiden ammattitaidon ansiota on se, että sairaalat ovat niin hygieenisiä ja turvallisia. Itse en ole koskaan osannut arvottaa toisia ammatteja "paremmiksi" kuin toisia, koska meitä jokaista tarvitaan - niin sairaalassa kuin sen ulkopuolellakin.

-----------------------------------------------------------------------------

Hoitajien puolesta välillä huvittavat mutta pääosin itkettävät puheet, joiden mukaan hoitajat eivät muuta teekään kuin istu kahvilla tai vaihtoehtoisesti tekevät "suorittavaa, ei yhtään vaativaa työtä". Näin ajatteleville ihmisille haluaisin sanoa, että tervetuloa toki kokeilemaan hoitajan elämää! Kun on koko työvuoronsa ajan tehnyt töitä niin paljon kuin vain suinkin ehtii ja silti tuntee epäonnistuneensa työssään, on aika lailla hoitajan työn ytimessä. Kun on pakko jäädä ylitöihin, jotta ehtii tehdä ja kirjata edes välttämättömät. Kun ei ehdi kunnon tauolle, ja kun ehtii, soittokellot keskeyttävät ruokailun jatkuvasti. Kun yhteiskunnan viesti on, että työn pitäisi olla "kutsumus", jota varten tullaan hälytettynä vapailta töihin ja venytään ja joustetaan (ylityöt ja vuoronvaihdot) ihan tappiin saakka. Minä totisesti toivon, että käynnissä ollut työtaistelu eli ylityö- ja vuoronvaihtokielto avaa silmiä ja tuo muutosta hoitoalalle. Kunta-alalla päästiin eilen jo sopimukseen, yksityisellä puolella työtaistelu jatkuu edelleen. Nähtäväksi jää, muuttuuko hoitoalalla mikään.


Näillä tunnelmin hyvää ja rentouttavaa viikonloppua! Olympialaiset seurattavana ja kaikkea :)

Sairaanhoitaja siviilissä

Kesän jäljiltä kaikki sairaanhoitajuuteen liittyvä on näköjään pinnalla. Yleensä ottaen ammattirooli jää työpaikalle, mutta huvituksekseni ja pieneksi kauhukseni olen huomannut tiettyjen piirteiden seuranneen minua siviiliin asti. Tässäpä muutama esimerkki niistä:

Ihmisten käsien ja varsinkin niiden verisuonten tarkkailu tulee vähän turhankin luonnostaan. Kun on tottunut metsästämään kanyloitavia suonia ihan urakalla, ilahtuu suuresti, jos jollakulla vastaantulijalla on kädenselässään selvästi näkyvät suonet. Tässä on yksi syy, miksi tykkään miehestäni niin paljon :D

Omien vaivojen vähättely ja vaikeus asettua hoitajan roolista potilaan rooliin. "Ääh, älkää minusta välittäkö. Pikku flunssa tää vaan on!" Helpottaisi elämää suuresti, jos tästä asenteesta pääsisi eroon.

Sairaalasarjojen katsominen on minulle yhtä tuskaa. Vaikka kuinka yritän ajatella, ettei niissä asioiden edes kuulu mennä oikein, tekee mieli korjata muulle katselijakunnalle kaikki epäkohdat. Todella rasittavaa - erityisesti niiden muiden kannalta!

Käsihygieniasta huolehtiminen on kyllä todella tarkkaan iskostunut mieleeni. Lapset olen parhaan taitoni mukaan kouluttanut pesemään käsiä tiuhaan ("samalla lauletaan kaksi kertaa Paljon onnea vaan"), samoin varsinkin matkoilla käsidesi on ehdoton. Välttelen ovenkahvoihin ja muihin pöpöpesiin koskemista ihan naurettavuuteen asti.

Siinä missä en ole tippaakaan huolissani omasta terveydestäni, varsinkin lasten kohdalla tieto lisää tuskaa. Erään lapsemme kohdalla koin elämäni kauheimmat odottelun hetket, kun vastasyntyneeltä tutkittiin erään vakavan sairauden mahdollisuutta. Olin juuri lopettanut työn lastenosastolla, jolla hoidettiin kyseistä sairautta sairastavia lapsia ja nuoria, joten tiesin ihan liian hyvin, mistä siinä on kyse sairaala-asumisineen ja suurine toimenpiteineen. Ilman tuota tietoa ne kolme päivää eivät olisi olleet likimainkaan niin piinallisia. Oma lapsemme todettiin tältä osin terveeksi, mutta skenaario jos toinenkin ehti käydä mielessä.

Hoitajan kädet - lyhyet kynnet, vähän tai ei lainkaan sormuksia, ei rannekoruja, kynsilakkoja eikä etenkään rakennekynsiä. Näillä mennään, vaikken hoitajan töitä tekisikään. Koko kesän aikana pidin sormuksiani ehkä kaksi kertaa, koska en vaan jaksanut jatkuvasti olla laittamassa niitä ja ottamassa taas pois. Pst. tulevat lääkärit: aseptiikan vuoksi teidänkin kannattaa jättää ne sormukset ja kellot kotiin. Lääkäreillä näitä näkyy valitettavan paljon :(

Vaikka välillä hoitajakin joutuu potilaan rooliin, on hauskaa, kun hoitajan (tai lääkärin) vastaanotolla voi löytää sellaisen kivan kollegiaalisen yhteyden. Viimeksi kesälomalla, kun kävin hoitajan vastaanotolla, päivittelimme yhdessä kesätöitä ja sairaanhoitajaopintojen sisältöä. Kokemusten vaihtaminen on aina hauskaa, vaikka se tapahtuisikin "virallisemmissa" yhteyksissä :)


Alaa voi näköjään vaihtaa, mutta tuskinpa tuo sairaanhoitajuus tulee minusta koskaan katoamaan. Ja hyvä niin! Kuvat: Pinterest

Kuukausikatsaus: elokuu

Elokuu oli lomakuu. Alkukuu tosin vierähti töissä, mutta eihän sitä enää muista! Kuun loppupuolella on lomailtu kunnolla, sairasteltu, löhöilty, ulkoiltu ja oltu vaan. Vuorotellen on nautittu lämpimistä aurinkoisista ilmoista ja syksyä enteilevistä sadepäivistä. On totuteltu päivähoitoon ja jännitetty yhdessä ja erikseen alkavia opintoja. Perheen uutta fuksipalleroa tunnustan kiusoitelleeni hyvä ettei avioeron partaalle :D Potut pottuina. Kylläpä hänkin minua härnäsi, kun viime syksynä jännitin tosissani opintojen alkua.

Elokuussa siis tapahtui mm. näitä:

• mietittiin täydellistä ajoitusta - onko sellaista edes?
• epäiltiin itseä, ammatinvalintaa, kaikkea
• laskeuduttiin pehmeästi päivähoitoon
• otin päivieni iloksi (taas) yhden tuoliprojektin
• hoitajan unelma toteutui ja samalla tuleva lääkäri sai tärkeän työvälineen
• totesin, ettei nuorenakaan kaikkea jaksa
• löysin hyviä, haikeita fiiliksiä
• vietettiin villahääpäivää
• aloitettiin toinen Kuopio-vuotemme
• mietin, miksi edes vaihdan alaa
• esiteltiin opiskelijoiden Kuopio-kokemuksia
• blogi lomaili ja palasi takaisin
• kerrattiin työkesän parhaat opit
• pohdiskeltiin vuokra-asumisen iloja
• vietettiin (totta kai) laiskaakin laiskempaa lomaa
• suunnattiin katse kohti toista lukuvuottani lääkiksessä
• annettiin vinkkejä anatomian opiskeluun
• ja mikä suurinta, tärkeintä ja mahtavinta: mies aloitti fuksivuotensa amk:ssa, lapset päivähoidon ja minä toisen lääkisvuoteni. Toivottavasti tästä tulee hyvä vuosi ♥

Kiitos, kesä 2017. Tervetuloa, syksy - arki, rutiinit ja uudet haasteet!

Kuluneen työkesän opetukset x 5

Vaikka lomalla vielä hetken ollaankin ja syksyn opinnot lähestyvät, palataanpa ihan pikaisesti vielä kuluneeseen kesään ja siihen, mitä siitä jäi käteen. Tässäpä viisi tärkeintä oppia kuluneelta työkesältä.

1. Luota itseesi niin muutkin luottavat sinuun

Osaat kyllä. Ja jos et osaa, kysy. Kun työkaverit tietävät, että kysyt kyllä, jos jokin on epäselvää, he luottavat sinuun eivätkä jatkuvasti varmistele, osaatko tämän ja tämän nyt aivan varmasti. Itselleni tämä on tärkeää, koska arvostan työrauhaa :D

2. Kun tuntuu, ettet jaksa enää yhtään, jaksat vielä aika paljon

Ihmisellä on silti kummallisen paljon voimavaroja. Pidemmän päälle jaksamisen venyttäminen äärirajoille ei kuitenkaan kannata. Ensi kesänä tiedän pitää lomaa SEKÄ ennen kesätyötä ETTÄ sen jälkeen. Jos nyt edes menen kesätöihin...

3. Tauko työelämästä ei ole maailmanloppu

Pari vuotta poissa sairaanhoitajan töistä tuntui tosi pitkältä tauolta ennen kesää. Oli niin huippua huomata, että sielläpä se ammattitaito on kuitenkin säilynyt pohjalla eikä kaikkea tarvinnut (tietenkään) opetella alusta asti uudelleen. Kesätyöosastoni ei ollut helpoimmasta päästä, mutta oli kiva nähdä, miten oma osaaminen ja varmuus kasvoi huomattavasti kesän aikana.

4. Olisi kivaa olla anelääkäri

No, ainakin olisi mahtavaa olla niin hyvä kanyloimaan! Olen jo hyvällä tiellä, kun kesän aikana sain
aika monta kommenttia siitä, miten minun kanylointini ei (muka) tuntunut missään, "vaikka yleensä tämä kyllä sattuu kovasti". Muutenkin rakastan sitä, kun huomaa kehittyneensä. Monet toimenpiteet ovat periaatteessa yksinkertaisia, mutta aina on varaa kehittyä paremmaksi. Anestesialääkärin työ kiinnostaa minua muutenkin, mutta saapa nähdä, minne tie vie!

5. Tekemällä oppii

Rohkeasti yrittämällä ja tekemällä oppii parhaiten. Tämän kesän aikana olen monesti sanonut "en ole tehnyt tätä ennen, tuletko kaveriksi" ja saanut kollegan tueksi milloin mihinkin toimenpiteeseen. Mutta seuraavalla kerralla olenkin pärjännyt jo itse. Se on hienoa se :)

Siinäpä ne tärkeimmät! 

Miksi edes vaihdan alaa

Kesätyö on nyt ohi. Tämä kesä on muistuttanut, miksi vuosia sitten valitsin sairaanhoitajan ammatin. Olen pitänyt työtehtävistäni, potilaista, työkavereista ja niin edelleen. Tämä kesä on myös muistuttanut, miksi päätin jatkaa eteenpäin. Välillä olen miettinyt, miksi edes vaihdan alaa. Silti tiedän, että osa kesätyön ilosta tuli siitä, että tiesin sen olevan väliaikaista.

Tosiasiahan on se, ettei minusta ole luomaan pitkää uraa hoitotyön parissa. Kroppani ei kestä fyysistä työtä ja unirytmi keikahtaa kolmivuorotyön vuoksi heti. Päivätyö tk:ssa tai poliklinikallakaan ei  ole houkutellut suuremmin,  osittain palkan, osin työnkuvan vuoksi. Jos jäisin sairaanhoitajaksi, haluaisin tehdä töitä juuri sellaisella osastolla, jossa sain viettää kesäni. Mutta kuten olen tuskallisen selvästi saanut taas tänä kesänä todeta, minusta ei olisi siihen. Epäsäännölliset työajat (joihin on "pakko" suostua, mikäli haluaa työstään kohtuullista korvausta) ja hoitotyön henkinen ja fyysinen kuormittavuus ovat suurimpia tekijöitä alanvaihtoni taustalla. Vaikka eipä taida lääkärin työssä päästä ainakaan henkisen kuormittavuuden suhteen yhtään vähemmällä.

Edelleen ihailen sairaanhoitajakollegoita älyttömän paljon, ja aivan erityisesti heitä, joilla on takanaan jo vuosikymmenten mittainen ura. Heissä on jotain supervoimaa, tyyneyttä ja rauhaa, joista tällainen alta kolmekymppinen sähköjänis voi vain haaveilla. Työt hoituvat ilman turhaa sähläystä ja aina kysyessä tulee joko vastaus saman tien tai sitten tyyni toteamus: "No, selvitetään". Sellaisten työkavereiden kanssa on töissä turvallinen olo.

Välillä tunnen silti pientä haikeutta siitä, etten minä tule koskaan olemaan sellainen kokenut ja viisas sairaanhoitaja. Ehkä olen energinen, tiedonjanoinen ja innokas, mutta kokemuksen tuomaa varmuutta ei saa mistään muualta. Joka tapauksessa olen niin onnellinen, että olen saanut tehdä töitä niin monenlaisten kollegoiden kanssa. Aivan jokaiselta vastaan tulleelta kollegalta voi oppia jotain.

Tästä kesästä jäi edellä mainitun haikeuden lisäksi käteen tunne siitä, että olen matkalla oikeaan suuntaan. Kesän aikana olen käynyt useita keskusteluja työkavereiden kanssa niin hoitajan työstä kuin elämästä yleensä. Näistä keskusteluista jokainen on vahvistanut tunnettani siitä, että olen tehnyt elämässäni oikeita valintoja. On ollut myös ilo seurata lääkäreiden erilaisia toimintamalleja, ja omien töiden ohessa pikkuisen miettiä, millainen lääkäri minusta mahtaa tulla.

Loman jälkeen jatketaan taas lääkisopintoja uudella innolla, jota piipahtaminen sairaalamaailmassa vain kasvatti. Ja onpahan minullakin nyt yksi tuttu osasto, jonne voin hyvillä mielin ilmoittautua keikkailemaan. Ihan epäonnistunut en taida töissäni olla, kun minut toivotettiin tervetulleeksi töihin ensi kesäksikin :)

Hyviä ja haikeita fiiliksiä

Nyt on niin hyvä fiilis, että on ihan pakko saada tämä ylös! Tänä kesänä varsin monta (työ)päivää on mennyt epätoivon syövereissä ja epäillessä itseäni ja omia valintojani. On tuntunut siltä, ettei mistään tule mitään eikä mikään onnistu. Meillä jokaisellahan on omat epäilyksen hetkemme. Mutta nyt ei puhuta niistä.

Nyt on hyvä fiilis, joka on sekoitus kiitollisuutta, onnea ja helpotusta. Nyt on sellainen fiilis, että olen ihan hyvä sairaanhoitaja. Nyt tuntuu, että minusta tulee vielä ihan hyvä lääkärikin. Tällä hetkellä tuntuu, että juuri sitä minä haluan - tulla ihan hyväksi lääkäriksi. Tämä tunne on nyt säilötty purkkiin odottamaan seuraavaa epäilyksen hetkeä.

Kesätyöpäivät ovat ohi ja jäljellä on enää pari työyötä. Nehän nyt menevät vaikka päällä seisten, vai kuinka :D Pikkuinen haikeus meinaa silti iskeä, kun tajuntaan iskostuu, että minähän lähden täältä. Työyhteisöön kuuluminen on niin mukavaa, ettei sitä raaskisi jättää taakse. Tänäkin kesänä olen tutustunut moniin kivoihin  tyyppeihin. Hyvällä porukalla tehdessä työt hoituvat kuin itsestään. Tietysti isoon työporukkaan mahtuu paljon erilaisia ihmisiä, eikä kaikkien kanssa ehdi tulla tutuiksi näin lyhyessä ajassa.

On ollut kieltämättä huvittavaa, kun on niin paljon työkavereita. Sen myötä etenkin alkukesästä tuntui, että sain joka käänteessä kertoa, olenko jo valmistunut sairaanhoitajaksi, mistä olen tullut ja mihin olen menossa, minkä ikäiset ne lapset olivatkaan ja onko minulla yhtään lomaa. Ihanaa, kun työkaverit ovat kiinnostuneita minustakin! Vaikka olenkin avoimesti kertonut lääkisopinnoistani, silti vielä tällä viikolla tuli yllättyneitä kommentteja, kun sanoin, että lopetan kohta. "Mitä, mihin sinä olet menossa?!" :D

Kai tuosta voi päätellä, ettei otsassani enää lue leimaa "kesäsijainen", kun porukka kuvittelee minun kuuluvan jotenkin vakikalustoon. No juu, onhan tässä muutama työvuoro tullut tehtyäkin... On ollut niin hienoa olla kesän ajan osa tätä työporukkaa. En ole varmaan missään työpaikassa nauranut niin paljon kuin tänä kesänä. Yhteisöllisyys ja huumori ovat ehdottomasti hyvän työpaikan tunnusmerkkejä. Ne auttavat jaksamaan niiden kiireisimpienkin päivien yli.

Nyt pidetään lippu korkealla loppuun saakka. Kohta saa sanoa: minä selvisin tästä kesästä.


Virkeää viikon jatkoa!

Hoitajan toteutunut unelma + lääkäriä leikkimässä

Kaupallinen yhteistyö: Color4Care 

Olen haaveillut omasta verenpainemittarista kauan. Sairaanhoitajaopintojeni ekana syksynä harkkatunnilla kaivettiin esiin manuaaliset verenpainemittarit ja stetoskoopit ja alettiin harjoitella. Minulle verenpaineen mittaus manuaalisesti oli tosi vaikeaa. En ollut millään kuulla sykettä, vaikka kuinka pinnistelin. Pitkään manuaalinen verenpainemittaus oli minulle sellainen juttu, jota pelkäsin. Lopulta kotihoidossa työskennellessäni opin vihdoin kuuntelemaan sykkeen oikein. Se oli yksi parhaista sairaanhoitajana saamistani oivalluksista.

Mutta harjoitteluhetkistä lähtien olen ajatellut, että vielä joskus minulla on kotona manuaalinen verenpainemittari . Mietin sitä pitkään, mutten tullut koskaan selvittäneeksi, mistä sellaisen saisin. Nykyään myös sairaalamaailmassa kaikki verenpaineet mitataan automaattimittareilla. Silti haluan pitää kiinni siitä, että osaan tarpeen tullen mitata verenpaineen myös tällä "vanhanaikaisella" tavalla. Nyt unelmani on toteutunut - kiitos siitä, Color4Care !

Manuaalisessa verenpainemittauksessa tarvitaan sen mittarin lisäksi tietenkin stetoskooppi. Siis stetoskooppi - tuo kadehdittu kapine, joka usein on joko lääkärin kaulalla tai mutkalla valkoisen takin taskussa. Yhteistyö olisi kattanut halvemman stetoskoopin, mutta ajattelin, että ansaitsen ekan lääkisvuoden läpäisemisestä kunnon palkinnon ja muiston. Niinpä suorastaan repäisin ja tulin ostaneeksi melkoisen hintavan mutta lyhyen käyttökokemuksen perusteella aivan mahtavan stetoskoopin.

Koska tiedän jo nyt, että stetoskoopilla kuuntelu on minulle haastavaa, aion kotioloissa aina välillä treenailla. Minullahan on täällä vallan mainiot assistentit, joiden kanssa voin pikkuisen harjoitella, vaikken vielä mistään mitään tiedäkään. Tämän kauniin turkoosin (upea väri, eikö?) stetoskoopin kanssa kelpaa leikkiä lääkäriä, kunnes joku päivä toivottavasti olen ihan oikea sellainen. 

Tällä kertaa verenpainemittari löysi sutjakasti tiensä lähipostiini. Stetoskooppia sen sijaan sain vartoa lähes kuukauden verran. Monen suomen- ja englanninkielisen tiedustelun jälkeen stetoskooppi saatiin viimein matkaan. Tuntui ihan joululta, kun viimein sain sen postista mukaani! Toimitusajaksi oli arvioitu 7-10 vrk, joten siihen nähden kuukauden odotus tuntui loputtoman pitkältä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja turkoosi stetoskooppini on vihdoin kotona!

Epäilyksen hetkiä

Tiedätte varmaan, miltä tuntuu, kun epäilee ihan kaikkea etenkin itsessään? Kun epäilee, onko sittenkin ihan väärässä paikassa. Kun miettii, kykeneekö siihen, mihin aikoo. Kun pohtii, löytääkö ikinä sitä omaa juttuaan.

Ihmisenä ja ammattiin kasvamisessa on kai tärkeääkin se, että kyseenalaistaa omat valintansa. Kun vastaan tulee negatiivisia tunteita, pitää miettiä, mistä ne kumpuavat. Miksi tietty tilanne saa ajattelemaan, etten pysty tähän? Mikä tässä asiassa on minulle liikaa? Miksi jotkut hetket ovat helpompia kuin toiset?

Tätä itsereflektointia olen joutunut tai siis totta kai saanut harjoittaa myös tämän kesän aikana. Välillä sitä miettii, miksi on pitänyt valita niin vaikea ala. Kapinoikin ehkä vähän. Miksi minun pitää olla kiinnostunut juuri tästä alasta? Olisiko jossain muualla helpompaa? Ja samalla tiedän, ettei ole. Tästä muuten puhuin kerran erään kaverin kanssa. Hän työskentelee eri alalla kuin minä, enkä muista, miten päädyimme aiheeseen. Tuli kuitenkin puheeksi, voisiko jossain muussa työssä päästä helpommalla. Keskustelun päätteeksi totesimme, että ihan joka paikassa, ammatissa ja työssä on ne omat vaikeat juttunsa. Turha kai siis etsiä työtä, jossa olisi täydellisen onnellinen ihan joka hetki.

Kun tekee henkisesti ja fyysisestikin raskasta työtä, jostain on löydettävä ne omat voimavarat, jotka auttavat jaksamaan. On löydettävä tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä samoin kuin pidettävä huoli itsestään. Yksi ihminen ei kuitenkaan pysty määräänsä enempään. Itse voi vain tehdä sen, minkä tekee, niin hyvin kuin osaa, pystyy ja jaksaa. Sen enempää ei voi ihmiseltä vaatia. Tähän ajatukseen olen nojannut jo pitkään.

Välillä (tulevan) työni vastuu pelottaa. Virheet pelottavat ja varsinkin se, kun niitä sattuu ihan kaikille. Pelottaa se, etten ikinä kasva ammatillisesti niin, että jaksan tulevassa työssäni. Pelottaa, että koko koulutukseni menee hukkaan. Osa epäilyistä ja peloista on kenties aiheellisia, suurin osa ei. Suuri osa peloista johtuu ihan vaan omasta epävarmuudesta, joka on tässä vaiheessa opintoja ja elämää ainakin minulle tuttu seuralainen.

Mutta näiden ajatusten jälkeen tulee aina - ennemmin tai myöhemmin - se hetki, kun näkee taas kirkkaasti. Silloin tulevaisuus näyttää selkeältä ja taivas pilvettömältä. Sellaisena hetkenä tajuaa olevansa hyvä siinä mitä tekee ja rakastavansa sitä, mitä tekee. Silloin ymmärtää, että on riittävän hyvä, vaikkei ole lähellekään täydellinen.

Epäilyttääkö sinua koskaan?!

Vähiin käy

Eilen otin varaslähdön heinäkuun kuukausikatsauksen kanssa, mutta näköjään tälle kuulle mahtui vielä yksi postaus :) 

Tämäkin kesä ja sen myötä kesätyö kaartaa kohti loppuaan. Onhan tämä opiskelijan osa vähän surullinen siinä mielessä, että "kesäloma" (ja todellakin palkaton sellainen) pidetään sitten, kun kesä on oikeastaan jo ohi. Mutta elokuu on ihan hyvä lomakuu. Monena vuonna olemme lomailleet elokuussa, opiskeluaikoina kesätöideni vuoksi ja työelämässä ollessani muuten vain. Vaikka onhan se kieltämättä hassua pitää kesälomaa silloin, kun koulut ovat jo alkaneet ja monilla perusarki lähtenyt rullaamaan.

Koska lomaa ei tänä vuonna mahtunut kesä-heinäkuulle, on pitänyt ottaa ilo irti vapaapäivistä. Nyt olen tosin ollut jo monta päivää yksin kotona, kun mies on lasten kanssa mökillä. Olen näiden päivien aikana todennut olevani älyttömän tylsä tyyppi. Päiväohjelmani on: käyn töissä, tulen kotiin, teen ehkä jotain mukavaa tai sitten en, menen nukkumaan. Voisin tehdä ihan mitä vaan, mutta sen sijaan olen kotona ja nautin hiljaisuudesta :D Hei, mutta kävinhän mä yhtenä päivänä lenkillä. Wow. Kohta saan onneksi miehen ja muksut takaisin kotiin niin tulee tähänkin naiseen vähän liikettä!

Tosiaan ne työt. Väsymyksen suosta on noustu uusin voimin, joskin suurimpana voimanlähteenä taitaa olla ajatus lähestyvästä lomasta. Työpäiviä on jäljellä enää yksinumeroinen määrä, niin mahtavaa. Ja joka työpäivän jälkeen ollaan taas yhtä päivää lähempänä lomaa. Äkkiä ne loput päivät menevät, pitänee siis yrittää nauttia niistä. Tiedän nimittäin tasan tarkkaan, että jossain vaiheessa lukuvuotta iskee (taas) ikävä töihin. Töissä on puolensa, kuten on opiskelussakin.

Tällä viikolla meillä onkin edessä jännittävää tekemistä, kun lähdemme lasten kanssa tutustumaan uusiin hoitopaikkoihin. Täältä tullaan taas, päiväkotirumba...

Tsemppiä jokaiselle uuteen viikkoon ♥

Oman alan töissä

Maanantaita jokaiselle! Odotan keskiviikkoaamua kuin kuuta nousevaa, silloin nimittäin pääsen vapaalle neljän päivä- ja kahden yövuoron jälkeen. Niin paljon kuin vuorotyöstä tykkäänkin, välillä tuntuu, että se vie viimeisetkin voimat!

Liki puolet kesäduunista on siis koettu. Alku aina hankalaa, niin kuin sanontakin kuuluu. Epävarmuus häälyy edelleen taustalla, joskin varmuus ja luottamus omaan osaamiseen on vähitellen sysännyt sitä syrjään. Vaikka edelleen joka päivä tulee jotain uutta, olen uusista haasteista ennemmin iloinen kuin kauhuissaan. Ammatillista kasvua on näköjään tapahtunut valmistumisen jälkeen ;)

Muistan sen tunteen, kun pääsin ensimmäistä kertaa tekemään oman alan töitä. Olin opiskellut sairaanhoitajaksi vuoden, ja tein kesän ajan lähihoitajan sijaisuutta. Kesätyö avasi oven ihan erilaiseen maailmaan. Sinä kesänä opin paljon hoitotyöstä ja itsestäni. Siihen asti olin tehnyt vain omaa alaa läheltä liippaavia töitä, kuten lastenhoitoa ja kotisiivousta. Näissäkin toki oltiin ihmisten kanssa tekemisissä ja lapsia hoitaessani olin lastenhoitaja. Silti ensimmäinen työkokemukseni vanhainkodissa oli jotain aivan erilaista. Se sisälsi lääkkeiden antamista, mittauksia ja perushoitoa, kuolevien kohtaamista ja ravitsemuksesta huolehtimista. Lähihoitajan työ on tärkeää ja merkityksellistä mutta aivan liian aliarvostettua työtä, jota tunnutaan paljon herkemmin arvosteltavan kuin arvostettavan.

Toisena "käännekohtana" pidän ensimmäistä kesätyötäni sairaanhoitajan sijaisena. Olin vielä opiskelija, mutta lähes valmis jo. Jännitin kesätyötä aivan äärettömän paljon, vaikka olinkin ollut harjoittelussa samalla osastolla lähes kaksi kuukautta. Olin alkuun aivan hukassa kaikkien monitorien, infuusiopumppujen, hemodialyysi- ja CV-katetrien, nesteiden korvauksen ja lääkehoidon kanssa. Meni aikaa, ennen kuin opin tunnistamaan äänestä, mikä laite milloinkin hälytti. Se kesä kasvatti minusta taas erilaisen, vieläkin tarkemman, entistä varmemman sairaanhoitajan. Työpaikka, jonne menin valmistumisen jälkeen, tuntui todella helpolta paikalta tuon ensimmäisen kokemukseni jälkeen. 

Joskus tulevaisuudessa toivottavasti pääsen tekemään lääkärin sijaisuutta ihan ensimmäistä kertaa. Tällä hetkellä tuo ajatus tuntuu kaukaiselta ja ehkä vähän epätodelliseltakin. Nyt olen ihan onnellinen siitä, että saan opiskella vielä monta vuotta ennen sitä hetkeä. Silti voin aavistella, että se hetki tulee tosi pian. Ehkä siinä hetkessä ajattelen, että se tuli liiankin pian.

Jos nyt jotain olen tämän vähäisen työurani aikana ja edellä mainittujen kokemusten myötä oppinut, se on se, että valmiiksi ei tulla koskaan. No joo, paperilla olet valmis sairaanhoitaja tai lääkäri tai mitä tahansa, mutta varsinkin työelämän alku on melkoista opettelua. Tämän toisen ammattini kohdalla en aio tehdä sitä virhettä, että luulen muuttuvani jotenkin mystisesti "valmiiksi" heti kun paperit on kädessä. Naiivia tai ei, sairaanhoitajaksi opiskellessani luulin niin. Mutta ihan yhtä epävarmaksi ja keskeneräiseksi tunsin itseni, vaikka ne paperit olivatkin kädessä. Oli vain sellainen olo, että apua, mitäs nyt.

Mutta siitä se lähti, opitun tiedon syventäminen, uuden oppiminen ja teorian yhdistäminen käytäntöön. Vastuu, jota opiskeluaikana niin pelkäsin, kesyyntyi vähitellen ja alkoi tuntua kevyemmältä kantaa. Sama vastuu painaa edelleen, nyt ja jatkossa. Se on vastuu toisen ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista, siitä, että ennemmin parantaa kuin pahentaa. Ja vaikka vastuu on välillä raskas kantaa, juuri se tekee oman alani töistä merkityksellistä, tärkeää ja antoisaa.

 
Mitä sinä toivot oman alasi töiltä? Millainen on unelmatyösi? Jos olet jo päässyt työelämään, onko oma ala edelleen tuntunut omalta?

Kuukausikatsaus: kesäkuu

Kivaa lauantaita! Koska eilinen kului tuloksia päivitellessä, kuukausikatsaus sai väistyä heinäkuulle. Ihan käsittämätöntä, että puolet vuodesta 2017 on eletty. Samoin likimain puolet kesätyöstäni on ohi ja lomaani enää kuusi viikkoa aikaa. Kuten etukäteen aavistelinkin, tämä kesä hurahtaa tosi äkkiä ja kohta onkin aika palata koulunpenkille.

Kesäkuun aikana on blogin puolella ja muutenkin tapahtunut kaikenlaista. Olen tämän kuukauden aikana:

• saanut onnistumisen ja itsensä ylittämisen kokemuksia
• pohtinut vanhemmuutta
• aloittanut kesätyön huterin askelin
• odottanut jännityksellä tuloksia - kyllä, minäkin! 
• nauttinut huolettomista kesäpäivistä
• pyristellyt irti negatiivisuudesta
• mökkeillyt ja grillaillut
• haaveillut lomasta
• kauhistellut jännityksen tiivistymistä
• viettänyt juhannusta yksin 
• avannut vuorotyön hyviä ja ikävämpiä puolia
• saanut syväreiden ekan vaiheen päätökseen - tosin opintopisteitä ei ole vielä kuulunut
• vastaanottanut vihdoin viime vuoden viimeisen tenttiarvosanan :)
• ja viimeiseksi käsitellyt pääsykoetuloksia

Koskapa on taas vierähtänyt kolme kuukautta edellisestä kollaasista, tähän loppuun lisään ennennäkemättömiä otoksia ajanjaksolta huhti-kesäkuu.

Pääsiäisenä keksin tehdä Kinder-uunijäätelöä. Oli hyvää! // Meillä kun ei ole kunnon akvaariota, saimme naapureilta idean tehdä purkkiin tuollainen miniakvaario. Aika söpö, eikö? // Kevään kunniaksi pätkäisin tukastani varmaan 20 senttiä pois. Tulipa kevyt fiilis! // Kesän merkki: ilta-auringon valaisema keittiö. // Tarte tatin + vaniljajäätelö, mitä herkkua :) // Saatiin vihdoin asennettua yläsängyn ylle yövalo. Ei tarvii enää pitää verhoja auki yötä myöten. // Pyöräiltykin on, esikoinen pääsi harjoittelun myötä eroon apupyöristä. // Rentouttava jalkakylpy töistä rasittuneille jaloille. Kyllä meni hetki, ennen kuin jalat tottuivat taas jatkuvaan kävelyyn ja seisomiseen. // Viimeisenä makea grilliherkku: banaanit, joihin tehtyyn viiltoon on laitettu suklaapaloja. Tällä lähtee makeanhimo, sen lupaan!

Mukavaa viikonlopun jatkoa! Itselläni myös tämä viikonloppu on työntäyteinen, mutta aion jossakin välissä ehtiä nauttia kauniista kesäsäistä :)

Vuorotyön valot ja varjot

Tasan vuosi sitten oli yksi elämäni upeimmista ja uskomattomimmista päivistä. Suunnilleen tähän aikaan avasin kädet täristen Opintopolun, ja siellä se luki: Opiskelupaikka myönnetty! Sen jälkeistä fiilistä en toivottavasti unohda koskaan. Sitä hetkeä olen muistellut, kun opiskelu on tökkinyt ja arki tuntunut raskaalta. Nyt kesälomalla olen saanut palata aiempaan ammattiini sairaanhoitajaksi ja mihinpä muuhunkaan kuin vuorotyöhön.

Mitä se vuorotyö sitten tarkoittaa? Esimerkiksi tätä: Töitä jouluna ja juhannuksena, iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Olet usein töissä silloin, kun muut ovat vapaalla, ja vapaalla silloin, kun muut ovat töissä. Ja juuri, kun olet saanut käännettyä rytmisi päälaelleen yövuoroja varten, alkavatkin vapaat ja seuraa ankara yritys päästä takaisin tavalliseen rytmiisi. Kuulostaako kadehdittavalta? 

Nimittäin aina välillä tulee vastaan kommentteja, joissa ihmetellään, mitä sairaanhoitajat oikein valittavat. Hehän saavat palkkaa jopa 3000 e kuussa! Näissä kommenteissa vain sujuvasti unohdetaan se, että sairaanhoitajan peruspalkka ainakin julkisella puolella on paljon pienempi, n. 2200-2400 euroa/kk. Loput tuosta huimasta palkasta ovat vuorolisiä eli korvauksia siitä, että joutuu olemaan töissä muulloin kuin virka-aikaan. Vuorolisien määrä riippuu tietysti tehdyistä työvuoroista. Jos tekee aamupainotteista arkityötä, ei lisiä juuri tipu. Lienee sanomattakin selvää, että mielestäni sairaanhoitajat ansaitsisivat työn vaativuuden ja vastuun vuoksi nykyistä suuremman peruspalkan. Sama koskee muitakin hoitajia.

Vuorotyön varjoja ovat siis ennalta-arvaamattomuus, epäsäännöllisyys ja tuo, että aina on pyhiä ja loma-aikoja, jolloin itse on töissä. Välillä viikossa on neljä työpäivää, välillä kuusi. Vapaita saattaa olla yksi tai vaikka neljä. Yhtään joulua en ole toistaiseksi töissä viettänyt, mutta juhannuksia nyt viisi eli jokaisen juhannuksen, jonka olen töissä ollut. Välillä se harmittaa, välillä ei. Pahimmalta viikonlopputyöt ja vuorotyö tuntuivat silloin, kun sekä puolisoni että minä kävimme töissä. Lapset saivat olla suurimman osan viikosta jomman kumman vanhemman kanssa kotona, mutta me puolisot näimme toisiamme välillä tosi harvoin. Viikonlopputyöt aiheuttavat toisinaan harmaita hiuksia, kun on aivan mahdotonta esimerkiksi päästä kaikkiin juhliin, joihin kutsu tulee. Kolmen viikon listassa kun on keskimäärin vain yksi vapaa viikonloppu.

Mutta löytyy vuorotyöstä paljon hyvääkin. Itse oikeastaan pidän siitä, että päivät ovat vaihtelevia. Jos olisin töissä joka arkipäivä aamuvuorossa, minulta jäisi näkemättä arkiaamut lasten kanssa. Iltavuoropäivinä voi nukkua vähän pidempään ja viettää rauhallista aamuhetkeä koko perheen kesken. Kun kävimme molemmat töissä, mieheni ja minä, minun iltavuoropäiväni olivat myös lapsille rennompia aamuja. Tavallisesti heidät vietiin hoitoon jo klo 6.30, jotta me vanhemmat ehdimme töihin seitsemäksi. Iltavuoropäivinäni vein lapset hoitoon aikaisintaan kahdeksaksi, jolloin he saivat pidemmät yöunet.

Yövuorot ovat oma juttunsa. Usein yövuorot ovat "kevyempiä" kuin päivävuorot. Yöllä hoidetaan vain välttämätön, mutta tietenkin päivystysosastolla voi tulla päivystyksen kautta potilasta toisensa perästä. Yövuorot ovat ainakin allekirjoittaneelle raskaita, mutta toisaalta niissäkin on ihan oma fiiliksensä. Viikonlopputöissä, kuten yövuoroissakin, on oma tunnelmansa. Usein on rauhallisempaa, muttei tietenkään aina. Esimerkiksi juhannuspäivänä minulla henkilökohtaisesti oli kuluneen neliviikkoisen kiireisin työpäivä. Viikonloppuisin hoidetaan ihan samat asiat kuin arkisinkin: lääkäri kiertää ja potilaat hoidetaan samoin kuin muutenkin.

Parhaina vapaapäivinä olen jostain syystä aina pitänyt arkivapaita. On vaan jotenkin niin siistiä olla vapaalla, kun "kaikki muut" puurtavat töissä. Ei tule sunnuntaiahdistustakaan, kun viikonpäivillä ei ole niin suurta väliä. No joo, toki arkivapaat tarkoittavat aina viikonlopputöitä, mutta sekään ei himmennä iloani. Monesti on käynyt viikonlopputöissä ollessani niin, että itselläni on puolet työpäivästä takana, kun mies vasta lasten kanssa heräilee... Tätä nykyä lapset heräävät poikkeuksetta ennen kahdeksaa, mutta joskus tuokin oli mahdollista.

Kaiken kaikkiaan 3-vuorotyö on kaksipiippuinen juttu. Toisille se sopii, toisille ei. Osa tykkää vaihtuvista vuoroista, toiset eivät voi sietää niitä. Näin unettomuuteen taipuvaisena jatkuva rytmin vaihtelu ei ole hyväksi. Onneksi sairaanhoitajillekin löytyy monenlaisia työpaikkoja päivätyöstä 3-vuorotyöhön, joten jokainen voi pyrkiä mieleiseensä työpaikkaan ja -aikaan. Itse odottelen jo  hienoisella kauhulla tulevaa lääkärin uraa ja tulevaisuudessa häämöttäviä päivystysvuoroja!