Raskauteni lukuina

Eilen, isänpäivänä oli suloisen kuopuksemme alkuperäinen laskettu aika, joka tosin ekassa ultrassa siirtyi viikkoa aiemmaksi, marraskuun alkuun. "Ei tämä kuitenkaan marraskuun puolella synny", oli lisäykseni monelle, joka kysyi laskettua aikaa. Tottahan se oli, sillä tänään tulee ikää jo kokonaiset neljä viikkoa ♥ Painoa on alettu kerätä huolella, päivät kuluvat syöden ja torkkuen, välillä jopa pieniä hetkiä seurustellen - vauvan siis. Minä en toistaiseksi ole muuttunut päiväunien kannattajaksi, vaikka myönnän, että välillä torkut tekisivät hyvää minullekin.

Mutta aiheeseen, esittelyssä siis raskauteni lukuina:

• kesto 37 viikkoa ja yhden päivän eli 260 päivää
• xxx määrä pahoinvointia ja oksentelua alkuun
• 5 äitiysneuvolakäyntiä
• 1 neuvolalääkärikäynti
• 2 sokerirasitusta 
• 2 tukivyötä (kun se eka ei mahtunut loppuun asti...)
• 16 labrakäyntiä (ja 12 tunnin paastoja) hepatoosin vuoksi + saman verran aamupaloja KYS:n kanttiinissa 
• 1 ylävatsan ultraääni
• 13 äitiyspolikäyntiä (6 lääkärikäyntiä ja 7 kätilöllä)
• 1 päivystyskäynti liikehälynä, kun vauva ei liikkunut
• lukematon määrä stressiä ja huolta
• 1 synnytyksen käynnistys
• 4,5 tuntia synnytystä
• lopputuloksena 1 ihana uusi perheenjäsen ♥

Synnytyksen jälkeen seurasi vielä minulta (tähän mennessä) 1 ja vauvalta 4 verikoekontrollia. Tällä hetkellä meillä molemmilla kaikki hyvin.

Kuvia kuluneilta viikoilta: äitiyskortti ja viimeinen ilmoittautumislappunen äitipolille. // Sivuprofiili viimeisenä päivänä ennen vauvan syntymää. "Valtava maha", kommentoi siskoni :D. // Pikkuiset sormet vajaa vuorokausi syntymästä. // Päivää ennen vauvan syntymää kävin lasten kanssa "häätölenkillä" täysiaikaisuuden kunniaksi. // Äitiyskortti, johon tarvittiin lisäsivu, kun käyntejä tuli niin paljon. // Sisarusrakkautta! ♥ ♥ ♥ 

Paljon mahtui ajanjaksolle helmikuun loppupuolelta syntymähetkeen ja tähän asti - kevään tenttisumat järkyttävän väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa, pikku hiljaa alkaneet ja pahentuneet liitoskivut, elämäni eka amanuenssuuri ja viimeisenä muttei vähäisimpänä syksyn ekat opinnot (jälleen) järkyttävän väsymyksen, kutinan ja jatkuvan käynneillä juoksemisen kera. Kun noita kaikkia muistelee, ei liene ihme, että tunnen nyt saaneeni elämäni takaisin! Energiaa on ihan hyvin verrattuna siihen, että yöt menevät parin tunnin pätkissä ja nyt eletään vuoden pimeintä aikaa. Tosin nyt viimeisen viikon aikana on tuntunut, ettei jaksaisi yhtään eikä mitään...

Kuten aiemmin jo totesinkin, pitkä toipuminen on taas edessä raskauden ja synnytyksen jälkeen, mutta pikku hiljaa eteenpäin. Voin kuitenkin jo näin muutama viikko synnytyksestä paremmin kuin kuukausiin, joten toiveikkaalta näyttää. Vähintään jälkitarkastukseen asti mennään kyllä tosi hissukseen, mutta toivottavasti ensi vuosi on liikuntakyvyn kannalta tätä vuotta paljon parempi!

40 päivää laskettuun aikaan

Koko raskauden ajan on tuntunut, että ollaan "vasta" tässä vaiheessa. Mutta nytpä ajatus on kääntynyt liki päinvastaiseen: apua, raskausviikkoja on JO 34+! Se tarkoittaa sitä, että laskettuun aikaan on enää 40 päivää, ja on siis enemmän kuin todennäköistä, että ennen noiden päivien täyttymistä meillä on vauva. (Rehellisyyden nimissä on sanottava, että päiviä on enää alle 40, koska en taaskaan saanut postausta valmiiksi ajallaan.)

Nyt, kun raskausviikkoja on yli 34, jäljellä on enää suurin piirtein neljä viikkoa raskautta, mikäli tämäkin syntyy viimeistään silloin kuin edelliset. Neljä viikkoa kuulostaa kuluneisiin 34 viikkoon verrattuna naurettavan vähältä. Apua, enää noin vähän aikaa, ja kaikki on vielä kesken! Samalla tuntuu, että nuokin viikot ovat liikaa. Unettomuutta on jatkunut jo viikkokausia (kiitos kutinat ja yölliset wc-käynnit), ajatus ei kulje, maha painaa eikä liikuntakyvyssäkään ole enää kehumista. Toisin sanoen olisin valmis luopumaan näistä raskausajan vaivoista vaikka heti! Ihan ristiriitaista, kun samaan aikaan tuntuu, ettei todellakaan ole valmis synnyttämään tai vauva-arkeen, mutta silti toivoo, että raskaus päättyisi onnellisesti ja kohtuullisen pian.

Voihan elämä toki yllättää, hepatogestoosi pysyä hienosti kurissa ja raskaus edetä vaikka laskettuun aikaan (jos olen oikein ymmärtänyt, sen pidemmälle ei omani kaltaista riskiraskautta päästetä). En tosin pidä laskettuun aikaan pääsemistä kovin todennäköisenä, eikä pitänyt lääkärikään viimeisimmällä äitipolikäynnillä. Vaikka tiedän, etteivät todennäköisyydet ole puolellani, elättelen silti toivoa siitä, että vauva saisi itse päättää syntymäpäivänsä. Olisi ihanaa päästä kokemaan spontaanisti käynnistynyt synnytys käynnistetyn sijaan, vaikka jostain kumman syystä sekin tuntuu tällä kertaa utopistiselta. Synnytyssuunnitelmakin on tehty lähinnä käynnistettyä synnytystä silmällä pitäen. Joka tapauksessa arvot ovat nyt olleet alun heittelyn jälkeen ihan ok, joskin ovat lähteneet pikku hiljaa kiipimään ylöspäin.  Viikot kuitenkin alkavat olla hyvät, joten paljon toiveikkaampana tässä eletään kuin vaikkapa kuukausi sitten.

Pientä lisästressiä saatiin - jälleen kerran - viime viikolla ultrassa, kun vauvan mitat heittivät aika reilusti edelliskerrasta. Toivoisin kovasti, että kyse olisi vain monesta eri mittaajasta johtuvasta vaihtelusta, mutta saapa nähdä. Seuraavan kerran kasvuja kontrolloidaan taas ensi viikolla - siihen asti yritän olla liiemmin pohtimatta tätä(kin) asiaa. Tuntuu, että tässä raskaudessa ei ole juuri muuta ollutkaan kuin huolta, stressiä ja vaivaa toisensa perään, vaikka tokihan moni asia on mennyt hyvinkin.

Vauvalle siis kuuluu oikein hyvää, hän on vilkas tapaus eikä käyrillä tai ultrissa (ennen viime kertaa) ole tullut mitään ihmeempää huolen aihetta. Vaikka raskausviikkoja on vasta 34+, hän on jo viikkotolkulla pötkötellyt raivotarjonnassa ja viimeisten viikkojen aikana laskeutunut tosi alas. Viime neuvolassa viikko sitten SF-mitta oli selvästi taittanut, ja maha on jo kohtuu alhaalla. Hengittäminen on onneksi helpottunut laskeutumisen myötä, mutta sitäkin tukalampaa on istua etenkin etukenossa! Nähtäväksi jää, miten kauan vauva aikoo tuolla hengailla :)

Mutta kuten tähänkin asti, elämässä ja tässä raskaudessa, mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Onneksi pitää keskittyä opiskeluun ja perhe-elämään, ettei ehdi liikaa stressata tulevaa. Jännittäviä aikoja eletään!

(Kuvat Preglife-sovelluksesta. Etenkin noiden sydämien "täyttymistä" seuratessa ymmärtää, miten loppusuoralla jo ollaan ♥)

Raskaushepatoosi

Ja näin päästiin loppuraskauden vaivojen/ongelmien kanssa taas uudelle tasolle, kun aiemmista raskauksista tuttu hepatoosi todettiin pari viikkoa sitten. Hepatogestoosi eli raskaushepatoosi eli raskauskolestaasi on tilanne, jossa loppuraskaudessa odottavan äidin maksa- ja sappihappoarvot nousevat. Oireena on kutina etenkin kämmenissä ja jalkapohjissa. Lisää raskaushepatoosista voitte lukea vaikka Terveyskirjaston sivuilta. Hepatoosi on äidille vaaraton joskin ikävä (kutina pahenee usein öisin), mutta korkeisiin sappihappoarvoihin liittyy kohonnut sikiökuoleman riski, minkä vuoksi raskautta, sikiön vointia ja laboratorioarvoja seurataan tarkasti äitiyspoliklinikalla. Jos siis raskauden loppupuolella (yleensä rv 30 jälkeen) alkaa ilmaantua voimakasta kutinaa esim. vatsalla (tämä on ollut minulla joka kerta ensimmäinen oire), kannattaa mainita asiasta neuvolassa!

Minulla siis hepatoosi on todettu jokaisessa raskaudessa, joten osasin odottaa sitä tälläkin kerralla. Silti oli ikävää, kun molemmissa arvoissa havaittiin nousu jo 29. raskausviikoilla. Aikaisin alkanut vaiva vaatii tiuhaa seurantaa, ja jos arvot eivät lääkitykselläkään pysy kurissa, voi olla, että synnytys joudutaan käynnistämään ennen kuin raskaus ehtii täysiaikaiseksi. Aiemmat lapset ovat syntyneet  raskausviikoilla 37+1 - 38+2 ja kaksi kolmesta synnytyksestä on käynnistetty, joten tällä kertaa toivoisin, että päästäisiin edes suunnilleen täysiaikaiseksi asti.

Tällä kerralla on ollut jo pari kertaa uhka joutua osastoseurantaan, kun sappihapot ovat olleet niin korkeat. Onneksi molemmilla kerroilla kontrolloituna arvot ovat olleet laskusuuntaiset, joten toistaiseksi vapaalla jalalla mennään! Peukut ja varpaat pystyssä, että lääkitys tehoaa eikä osastoseurantaa tälläkään kertaa tarvittaisi. Tajusinpa tuon osastollejoutumisuhan myötä, että ehkä olisi hyvä jo laitella vähän vauvatavaraa valmiiksi... Kokemuksesta tiedän, että arvot voivat pomppia vähän miten sattuu, joten on hyvä varautua etukäteen vähän kaikkeen. (Joka kerralla käynnistyskin on tullut ihan puskista normi kontrollikäynnillä!)

Toisen kolmanneksen fiiliksiin verrattuna olo on todella uupunut ja sanalla sanoen raskas, yöunet ovat jo kovin katkonaisia eikä ajatus kulje enää yhtään niin hyvin kuin toivoisi. Muuten raskauden osalta näyttää ihan hyvältä, ultrissa ja käyrillä vauvalla on tähän asti ollut kaikki hyvin, ja muutenkin hän on alusta asti todella vilkasliikkeinen. Labroissa ja äitipolilla saa juosta kyllästymiseen asti, mutta aina parempi, että seurataan tarkkaan.  Tuntuu heti turvallisemmalta, kun raskausviikot alkavat kolmosella, mutta todellakin toivotaan, että menee vielä monta pitkää viikkoa ennen vauvan syntymää ♥

Raskauskuulumisia - 2/3 takana!

Raskaus jaetaan kolmanneksiin eli trimestereihin - lähteestä riippuen vähän eri tavoin. Omalla kohdallani toinen kolmannes on ollut jo tovin takana, kun 28+0 vaihtui viikko sitten. Viimeistä kolmannesta viedään siis!

Toinen kolmannes oli aika paljon helpompi kuin ensimmäinen ja todennäköisesti tämän raskauden helpointa aikaa. Alkuraskauden oireet pahoinvointeineen ja väsymyksineen jäivät taakse, mutta sen sijaan, kuten moneen kertaan olen jo kertonut, ikävät lantion alueen kivut tulivat jälleen jäädäkseen. Onneksi tällä kertaa olin ajoissa hankkimassa tukivyötä ja fysioterapeutin ohjeita, joten tällä hetkellä voin paremmin kuin etukäteen uskoin tässä vaiheessa raskautta voivani. Kohtuullisen napakoita harjoitussupistuksiakin tulee päivittäin, mikä sekin vähän pakottaa hiljentämään jo ennestäänkin rauhoittunutta tahtia. Laskettuun aikaan on vielä 2,5 kuukautta aikaa, ja opiskelemaan pitäisi pystyä vielä kymmenisen viikkoa, joten kaikki, mikä auttaa jaksamaan ja voimaan paremmin, on plussaa. Onneksi opintoja on sen verran tiiviisti, etten turhaan ehdi ajatella omaa vointiani :)

Toiseenkin raskauskolmannekseen kuului omalla kohdallani sokerirasitus, josta - kuten ensimmäiselläkin kerralla - selvisin puhtain paperein. Minulla ei siis ole raskausdiabetesta, mikä on totta kai hieno juttu varsinkin, kun sukurasitetta löytyy. Sen sijaan olen jo pidempään kärsinyt anemian oireista, joten rautalisä on käytössä neuvolaterkkarin suosituksesta ainakin jälkitarkastukseen asti. Toivottavasti olo jossain kohtaa helpottaa - ei lupaa hyvää loppusyksyn opinnoille tai muullekaan elämälle, jos väsymys tästä vain pahenee.

Lisäjännitysmomentteja raskauteen on tuonut se, kun rakenneultrassa todettiin, että napanuora on istukan reunassa kiinni. Tällä viikolla oli sen asian tiimoilta kontrolliultra, jossa onneksi todettiin, että kaikki on kunnossa, vauva on kasvanut hyvin eikä virtauksissa ollut mitään poikkeavaa. Sain toisenkin kontrollin raskausviikolle 36. Onneksi vauva liikkuu reippaasti, joten toistaiseksi ei ole tarvinnut kantaa suurta huolta hänen voinnistaan. Välillä tosin toivon, että olisi edes hetken paikallaan, kun nyt jo välillä kylkiä kiristää ja koko vatsan alue tuntuu tosi ahtaalta! Hurjaa, että vauva vielä liki kolminkertaistaa painonsa, jos siis syntyy suunnilleen samankokoisena kuin sisaruksensa.

Viimeiseen kolmannekseen lähdin ihan hyvin fiiliksin. Vaikka lähes koko raskauden olen ajatellut, että voi kun tämä olisi jo ohi, kumma kyllä haikeus uhkaa iskeä nyt, kun loppupuolta mennään. On hauskaa, miten samaan aikaan tuntuu, että aika kuluu käsittämättömän hitaasti ja silti ihan liian vauhdilla. Ihan uskomatonta, miten jo viikon päästä ollaan viikoilla 30+, mikä on joka kerta ollut raskauksieni viimeinen kymmenluku, kun kaikki lapseni ovat syntyneet reilusti ennen laskettua aikaa. Vähän tai aika paljonkin jo jännittää, miten ja milloin tämä vauva syntyy. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä viikkokausiin! Uskon tai siis tiedän kyllä, että mitä lähemmäs synnytystä päästään, sitä kypsempi olen kaikin tavoin tähän olotilaan. Nautitaan siis vielä sen verran mitä voidaan!

Ensimmäisiä raskausoireita

Kivaa heinäkuun alkua! Tähän väliin taas vähän raskausjuttuja :) Raskausviikkoja on takana jo enemmän kuin edessä, mutta palataanpa ihan hetkeksi alkuraskauteen. Aavistelin jo monta päivää ennen positiivista testiä, että saattaisin olla raskaana (repäisykivut ja väsymys olivat pääasialliset epäilysten herättäjät). Syykin tälle selvisi myöhemmin. Joka tapauksessa nyt esittelyssä alkuraskauden oireita.

Väsymys oli ihan hillitöntä etenkin toisen tenttiputken aikana ja oikeastaan siitä lähtien koko loppukevään ajan. Parhaimmillaan nukuin 12 tuntia yössä ja parin tunnin päikkärit päälle - minä, joka en koskaan nuku päivällä! Vaikka koen väsymystä jatkuvasti, alkuraskauden väsymys on jotain käsittämätöntä. Onneksi pahin väsymys väistyi viikkoihin 12 mennessä. Voitte vain kuvitella, miltä kotimme näytti, kun liki kaikki liikenevä energia meni tenttiin lukuihin ja kotona tein vain pakollisimmat. Kun alkuraskauden väsymys on tuoreessa muistissa, osaa toden totta nauttia normaalimmasta olotilasta ja seesteisemmästä keskiraskaudesta!

Palelu oli yksi ensimmäisistä oireista. Asuntomme ei todellakaan ole viileä, mutta niin vain jouduin kääriytymään huopiin, jotta pysyisin lämpimänä. Tähän liittynee se, että lämpö oli jatkuvasti koholla suunnilleen puoli astetta, mikä kesti myös 12-viikolle asti.

Pahoinvointi oli pahimmillaan viikoilla 8-12. Raskausviikolla 7 lasten mahatauti tarttui minuunkin, ja alkuun luulin sitä pahemman luokan raskauspahoinvoinniksi. Onneksi se meni ohi parissa päivässä, mutta sen jälkeen tutuksi tulikin jatkuva etominen ja liki päivittäinen oksentelu. Tässä raskaudessa pahoinvointi oli paljon aiempia raskauksia pahempaa. Syödä piti 2-3 tunnin välein ja vähänkään raskaamman liikunnan jälkeen oksetti. Pahoinvointi kesti noin viikolle 14 eli suunnilleen ekan kolmanneksen ajan. Kiitin onneani, että pahimman pahoinvoinnin aikaan pakollisia opintoja oli enää todella vähän - muuten olisi tehnyt tiukkaa! Salailu oli kyllä välistä vaikeaa, kun milloin mikäkin tuoksu aiheutti suunnatonta kuvotusta.

Sairastelu - siis yleensä lapsilta tarttuneet flunssat - ei yleensä kuulu omaan ohjelmaani. Nyt kevään aikana sairastin kuitenkin kaksi kamalaa flunssaa, toisen helmi-maaliskuussa ja toisen huhtikuussa sekä yhden vatsataudin, jota tosin luulin alkuun normaaliksi raskausoksenteluksi.

Liitoskivut - nämä tavallisesti loppuraskauteen liittyvät vaivat alkoivat (odotusten mukaisesti) vielä aiemmin kuin viimeksi eli suunnilleen raskausviikolla 9. Viikolla 14 kävin hakemassa fysioterapeutilta jumppaohjeet, joita olen äärimmäisen uskollisesti noudattanut. Tukivyö on myös hankittu, koska ilman sitä en pysty kävelemään sitäkään vähää. Pyöräily vielä onnistuu, mutta maha alkaa ottaa vastaan siinäkin. Jossain kohtaa joudun hankkimaan kyynärsauvat, jos kaikki menee kuten viimeksi - ja nythän näyttää juuri siltä.

Suurin yllätys tässä raskaudessa tuli nt-ultrassa, kun laskettu aika pomppasi kokonaisella viikolla taaksepäin. Koska olin tehnyt positiivisen raskaustestin melko aikaisin, arvelin, että sikiö voisi olla vähän isompi. Mutta että viikon, ja onneksi oikeaan suuntaan! Olin heti vaan, että jes, viikko vähemmän kärsittävää :D Näillä näkymin perheemme kasvaa kokoa marraskuuhun mennessä, mutta en pane pahakseni, vaikka tämäkin saapuisi pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Kunhan nyt päästäisiin ensin sinne asti!

Meille tulee vauva!

Vihdoin uskallan julkistaa tämän uutisen, kun kaikki on tähän asti sujunut hyvin. Viime kerralla, hakuprosessin aikana vältin edes viittaamasta siihen, että odotan vauvaa tai opiskelen vauvan kanssa siitä pelosta, jos kaikki ei menekään/olekaan hyvin. Enpä ole noista peloista päässyt eroon tälläkään kertaa, mutta nyt ajattelin silti toimia toisin.

Voi olla, että ruutujen toisella puolen on joku vastaavassa tilanteessa, joten tämänkin asian esiin tuonnista saattaapi olla jollekulle iloa. Onhan tämä yksi suurimmista elämänmullistuksista, vaikka pikkuinen perheeseemme jo neljäs onkin, joten totta kai asia vaikuttaa ja on jo vaikuttanutkin myös täällä blogin puolella. Olen toki varautunut siihen, että joudun täälläkin kertomaan, mikäli jossain kohtaa jokin menee huonosti, mutta se riski on aina näissä julkisissa avautumisissa otettava.

Tällä hetkellä mennään raskausviikoissa 21. Voisin kirjoittaa vähän enemmänkin tähänastisesta raskaudesta ja sen oireista vaikka ihan oman postauksensa verran, mutta tässä mainittakoon, ettei raskaus tällä(kään) kertaa ole ollut mitään elämäni kulta-aikaa. Olen jo monta kertaa vitsaillut, että voisin hoitaa vaikka sata vauvaa, jos ei tarvitsisi niitä itse kantaa :D Ajatukset ovat koko kevään pyörineet vauva-asian ympärillä, fiilikset ovat vaihdelleet (kiitos hormonit) innostuksesta pelkoon  ja välillä on ollut todella vaikea salata asiaa ihmisiltä, joiden kanssa viettää paljon aikaa. Ennen kesälomia kerroin läheisimmille kavereilleni, jottei tule syksyllä yllätyksenä, kun ilmaannun mahan kanssa luennolle. Tällä hetkellä elän todennäköisesti tämän raskauden seesteisintä aikaa, joten nyt on otettava ilo irti, kun alkuraskauden ongelmat ovat takanapäin ja loppuraskauden vaivat vielä toistaiseksi hallinnassa.

Lisää liikkuvia osia ja tasapainoilua on siis elämäämme luvassa, joten nähtäväksi jää, miten kaikki järjestyy ja millaiseksi elämä muotoutuu. Kirjoittelen myöhemmin lisää niin tästä kuin monesta muustakin aiheesta. Kaunista kesän jatkoa ja ihanaa juhannusta!

Ihanassa iässä

Mukavaa keskiviikkoa! Toinen kesäarkiviikko on käynnissä ja pikku hiljaa alkaa sujua... Itse palailin jo viime viikolla "kesätyöni" ääreen, vaikka saikkua oli vielä jäljellä. Samaan aikaan mies aloitti omansa, ja pientä väsymystä on ollut ilmassa. No mutta asiaan!

Olen ihan tyytyväinen omaankin ikääni - kolmenkympin kriisiä odotellessa -, mutta tällä kertaa on siis lapsista kyse. Jotenkin koko ajan siitä lähtien, kun esikoinen oli vauva, olen odottanut tätä aikaa. Sitä, kun lasten kanssa voi keskustella vaikkapa elämän ja kuoleman kysymyksistä, kuten viime aikoina. Sitä, kun heillä on paljon hienoja oivalluksia, mahtavia unia ja upeita ajatuksia, joita he myös mielellään jakavat vanhempien ja muidenkin kanssa. Niin ja sitten melkein se paras puoli: ensimmäistä kertaa reiluun kuuteen vuoteen meillä ei ole yhtään vaippaikäistä! :)

Yhdessä leikkiminen sujuu lasten kesken yleensä hyvin. Kyllähän joka päivä tulee monta erimielisyyttä ja riitaa leluista, mutta harvemmin kuuluu kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä (paitsi ihan viime aikoina pikkuisen). Ehkä sen aika koittaa myöhemmin. Tähän mennessä kuitenkin sisaruksista on ollut toisilleen paljon iloa, ja melkoisen tiivis kolmikko meillä asustaakin.

Kuopus 2,5v nyt tietysti on edelleen "vauva", jota koko perhe hemmottelee. Hänen ensimmäinen kaksisanainen "lauseensa" tosin taisi olla "ei vauva", jolla hän protestoi milloin mitäkin pienille lapsille suunnattua toimintaa  rattaissa istumisesta päiväuniin. Isompien vanavedessä hän on oppinut  taitavasti rakentelemaan duploilla ja palikoilla sekä leikkimään monenlaisia leikkejä, ja - totta kai - väittämään vanhemmille vastaan ja sanomaan pontevasti EI. Viimeisimpänä, ei-toivottuna oppina on toisten nimittely mitä mielikuvituksellisemmilla nimityksillä - sitä yritetään ankarasti kitkeä.

Lomamatkalla sen oikeastaan vasta huomasi, miten ihanassa iässä meidän muksumme ovatkaan. On ihanaa, kun kaikki osaavat edes suurin piirtein sanoa, mitä haluavat. Ei tarvitse arvailla, onko nälkä, jano vai vessahätä, kun jokainen osaa kertoa, mikä on hätänä. Vaikka lapset pitääkin suojata auringolta, tällä matkalla ei tarvinnut kuitenkaan rakennella mitään aurinkovarjo-huivi-virityksiä, jotta kuumuudesta kärsivä vauva pysyisi tyytyväisenä (vrt. neljän vuoden takainen Teneriffan-matka). Lasten kanssa pystyi käymään eri paikoissa, isommat jaksoivat reippaasti kävellä 1,5 km:n matkan rannalle ja muutenkin koko loma oli oikein leppoisa. Ravintolassakin kaikki kolme jaksoivat odottaa annoksiaan melko hyvin verrattuna siihen, millainen tilanne on pienempien lasten kohdalla.

 

Jokaisessa ikävaiheessa on ne omat parhaat juttunsa. Vaikka aina välillä vauvaikäistä perheeseen kaipaankin, kasvavien lasten vähittäistä itsenäistymistä osaa kyllä arvostaa. Temperamentiltaan erilaiset lapset haastavat vanhempiaan etsimään aina vaan uudenlaisia näkökulmia ja ratkaisuja. Se, mikä toimii yhdellä, ei todellakaan toimi toisella. Ja juuri kun on löytänyt hyvän keinon tiettyyn "ongelmaan", lapsi siirtyy ikävaiheesta toiseen, ja taas ollaan uusien haasteiden edessä. Vanhemmuus on jatkuvaa muokkautumista, kehittymistä ja muutosta, vaan juuri siksi minä tästä elämästäni niin kovasti pidänkin ♥

Laiska laiskempi loma

Laiska lomalainen täältä just ja just saa kädet pysymään näppiksellä ja tekstiä tulemaan... Leppoisaa lomaa on vietetty, sohvalla lojuttu lukuisia tunteja ja luettuja kirjoja on kertynyt pinoksi asti. On me jotain muutakin tehty, mutta niistä lisää myöhemmin. Tähän asti on ollut tosi hyvä loma!

Heti loman alkajaisiksi heitin ovesta ulos sen tunnollisen ja kunnollisen perheenäidin, opiskelijan ja työntekijän, joka suurimman osan vuotta olen. (Hän sivumennen sanoen on kirjoittanut suuren osan myös lomalla julkaistuista teksteistä, kuten niiden tarmokkaasta sävystä voitte kenties päätellä.) Toivotan hänet nöyrästi tervetulleeksi takaisin sitten viikon päästä, kun häntä taas tarvitaan. Olen antanut periksi perusluonteelleni, joka vastaa lähinnä laiskiaista. Ihan sisimmältäni olen todella mukavuudenhaluinen, hidas, idearikas mutta saamaton tapaus. Onhan se hyvä edes kerran vuodessa päästää todellinen minä ääneen!

Niinpä lomamme on sisältänyt paaaljon kotoilua, sitä ihan parasta olemista oman porukan kesken. Tehtävälista ei ole juuri lyhentynyt - mitenpä se sitä itsekseen tekisikään. Ikkunat on tältä vuodelta edelleen pesemättä ja syksyn vaatetarpeet kartoittamatta. Luova kaaos on vallannut asunnon, jota pitäisi kutsua kodiksi. Mutta ehtiihän tässä - nythän on loma...

Lomani tavoitteena oli lojua siinä määrin, että voin arjen alkaessa olla aidosti onnellinen uusista haasteista, kiireistä ja loputtomasta tehtävätulvasta. Loman alussa tuntui, ettei se riitä palautumiseen. Selväksi on tullut, että viime vuosi oli pikkuisen liikaa. Mutta onnekseni joutilaat päivät ja perheen loistava seura ovat saaneet työ- ja opiskeluhuolet hälvenemään. Pikku hiljaa alkaakin tuntua, että tavoite on saavutettu. 

Vielä hetki ollaan vaan. Hyvää viikonlopun jatkoa!

Miksi roolinvaihto kannattaa?

Tilastot osoittavat, että valtaosa kotona pieniä lapsiaan hoitavista henkilöistä eli kotihoidon tukea saavista on naisia. Miehiä tästä joukosta oli vuonna 2016 reilut 7 %, mikä on, noh, vähän. Toisaalta on ilahduttavaa nähdä, miten miesten osuus on hienoisesti noussut vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana. Myös mieheni vastusti vuosikaudet kotiin "jäämistä", vaikka sitä hänelle säännöllisesti väläyttelin. Isäkuukaudet hän sentään piti molemmista vanhemmista lapsista, jotta minä pääsin ensin opiskelemaan ja sitten töihin.

Muutto ja totaalinen elämänmuutoksemme antoi hyvän sauman miehen kotiinjäännille, ja asennekin koti-isyyttä kohtaan oli vuosien saatossa muuttunut positiivisemmaksi. Koska kuopus oli opintojeni alkaessa vielä tosi pieni (9 kk), oli selvää, että minun lähtiessäni opiskelemaan mies jää kotiin. Sen tarkemmin emme aikaa määritelleet tai päättäneet, milloin mies palaa työelämään. Tällä hetkellä mies on ollut lasten kanssa kotona vajaan vuoden ja jatkaa koti-isyyttä kesän loppuun asti. Tosin työelämän sijaan häntäkin kutsuvat opinnot, kuten täällä kirjoitin.

Roolinvaihto on ollut meille tosi hyvä juttu, koska:


1. Kumpikin pääsee kokeilemaan eri rooleja: sekä kotona olevan että työssäkäyvän/opiskelevan

Paikkoja vaihtaessa tietoisuus lisääntyy ja kumpikin ymmärtää, että molemmissa rooleissa on raskasta - eri tavoin, mutta raskasta kuitenkin. Työssäkäyvänä kantaa huolta perheen elannosta ja taloudellisesta selviämisestä eri tavalla kuin kotona. Kotona oleva vuorostaan huolehtii arjen sujuvuudesta ja miettii asioita valmiiksi myös työssäkäyvän osalta. Kumpikin huolehtii molemmissa rooleissa siitä, miten toinen jaksaa - toinen hektisessä työelämässä, toinen lasten kanssa kotona.

Työssäkäyvänä on liiankin helppo tuudittautua siihen, että toinen hoitaa kotiasiat ja ehkä jopa urautua pitämään kotona olevaa joko työnjohtajana tai kodinkoneena. Kotona ollessa on usein enemmän aikaa miettiä vaikkapa kaikenlaisia hankintoja, jolloin pohdinnat saattavat työssäkäyvän korviin kuulostaa tyytymättömyydeltä puolison tulotasoon. Aivan oma juttunsa ovat toki perheet, joissa puolisoilla ja kenties lapsillakin on toisistaan poikkeava elintaso. Siinä missä toinen puolisoista pärjää taloudellisesti hyvin, toinen saattaa kitkutella köyhyysrajalla.

2. Vastuu kotiasioista jakaantuu tasaisemmin

Yleensä äiti huolehtii lähes kaikista lasten hankinnoista, neuvolakäynneistä, harrastuksista ja muusta. Kotona olevan tehtäviin kuuluu usein myös suuri osa kotitöistä. Roolinvaihdolla  tätä vastuuta saadaan tasattua, joskin äidin pitää antaa isän hoitaa asiat "omalla tavallaan"... Vastuun tasaamiseen liittyy vaatimus kotiin jäävälle, että hän myös ottaa vastuun ja opettelee ne käytännön asiat, jotka äiti on kotona ollessaan hoitanut. Tämän asian en voi sanoa sataprosenttisesti toteutuvan meidän perheessämme. Kyllä se vaan usein olen minä, joka kantaa huolen lasten säänmukaisesta ja oikeankokoisesta vaatevalikoimasta. Miehelläni on myös erilainen tapa olla kotona kuin minulla eikä erilaisten tapojen yhteensovittaminen ole joka hetki kovin helppoa. Lasten hoitaminen kotona on kuitenkin lisännyt huomattavasti puolison ottamaa vastuuta lapsiin liittyvistä asioista.

3. Isä-lapsisuhde kehittyy

Kun isä onkin se saatavilla oleva aikuinen, lapset alkavat turvautua häneen paremmin. Varsinkin paljon töitä tekevä isä (joita muuten suuri osa pienten lasten isistä on) saattaa jäädä lapsen varhaisvuosina etäiseksi. Kun on vuosikaudet kuunnellut "äiti, äiti"-huutelua, on välillä virkistävää, kun lasten suusta tuleekin luontevammin "isi!".

On ollut huippua huomata, miten isän läsnäolo ja kasvatustyyli on vaikuttanut lasten kehitykseen. Lapset näkevät erilaista kotona olemisen mallia ja oppivat isältä paljon asioita, joita minä en äitinä osaa heille opettaa. Isä saa heidät kiinnostumaan erilaisista leikeistä ja asioista ja tarjoaa omanlaistaan elämänkokemusta ja -näkemystä. Isän opit näkyvät ja kuuluvat lasten puheissa: siinä, missä minä suhtaudun tarpeettoman negatiivisesti moniin vastoinkäymisiin, isältään lapset ovat oppineet positiivisempaa suhtautumista. Monesti lasten suusta kuuluu "ei se mitään, sellaista sattuu!", kun vastaan tulee pieniä vastoinkäymisiä.

4. Taloudellinen vastuu jakautuu

Minusta on aivan reilua, että minä olen välillä se, joka tienaa. Vaikka meille perhe onkin yhteinen yritys, minulle on ajatuksen tasolla tärkeää, että myös minä kannan korteni kekoon tulojen muodossa. Olen koko suhteemme ajan ollut meistä korkeammin koulutettu, mutta palkassa se ei pahemmin näy ainakaan toistaiseksi. Tulotasollamme ei kuitenkaan ole niin suurta eroa, että juuri miehen olisi välttämätöntä käydä töissä, vaan voimme vuorotella.

Toisekseen olen sitä mieltä, että rahaa tärkeämpää on se, että myös isä viettää aikaa lasten kanssa. Enenevässä määrin ajattelen niin, että käytännön asiat kyllä järjestyvät tavalla tai toisella, kunhan molemmat ovat valmiita katsomaan tilannetta eri silmin.

Törmäsin muuten loistavaan sarjakuvaan, joka liittyy tähän aiheeseen. Lue se täältä! Sarjakuvassa todetaan mm. näin: "A role reversal can often be more effective than confrontation." Vapaasti suomennettuna: "Roolien vaihtaminen tehoaa usein paremmin kuin riitely." Allekirjoitan täysin!

Vanhemmuuden viisi asiaa

Vanhemmuutemme viisivuotisjuhlavuonna olemme eläneet lapsiperhearkea jo sen verran pitkään, että voi löytää tästä elämän osa-alueesta vähän kaikenlaisia sävyjä. Vanhemmuuden viisi asiaa, olkaa hyvät:

1. Viisi parasta hetkeä

aamuhetket koko porukalla - uniset lapset ja aikuiset yhdessä aamupalalla
sisarusten (rinnakkais)leikki - silloin, kun kaikki sujuu ilman riitoja
sohvalla pötköttely muksut kainalossa
iltatoimet satuhetkineen
lasten spontaanit hellyydenosoitukset


2. Viisi vaikeinta

kasvatus - lapsille juuret ja siivet, voiko vaikeampaa olla?
syyllisyys - aika moni äiti on mestari syyllistymään, enkä tee tässä poikkeusta
riittämättömyyden tunne - välillä tuntuu, ettei mikään riitä
väsymys - univelkaisuus on aivan hirveää
oikeudenmukaisuus - vaikka kuinka yrittää olla tasapuolinen, välillä tekee virhearvioita eikä aina tiedä, miten ristiriitatilanne on oikeasti mennyt

On kiva seurata, miten nopeasti lapset oppivat uusia juttuja - kuten esimerkiksi tietokoneen käyttöä.


3. Viisi yllättävintä

tunteiden voimakkuus - miten omia lapsia kohtaan kaikki tunteet ovat voimakkaampia
suojeluvaisto - nyt ymmärrän, mitä sanonta "olisi valmis kuolemaan toisen vuoksi" tarkoittaa
ehdoton rakkaus - miten ei keksi yhtään syytä, jonka vuoksi lakkaisi rakastamasta lapsiaan
lasten fiksuus - miten pieninä he ymmärtävät puhetta, osaavat noudattaa pyyntöjä ja miettivät kaikenlaista
jokaisen lapsen erityisyys - omien lasten kohdalla sen vasta huomaa, miten jokainen lapsi on omanlaisensa ja reagoi omalla tavallaan asioihin


4. Viisi ikävintä asiaa arjessa

riitely - varsinkin väsyneinä lapset keksivät riidan aiheita aikuisen näkökulmasta ihan tyhjästä
sotku - voi jee, siivoushommaa riittäisi 24/7, jos siihen ryhtyisi
kontrolloimattomuus - kaikki suunnitelmat pitää tehdä "sairastumisvarauksella", kun koska tahansa kuka tahansa voi sairastua
melu - kyllä noista lapsista ääntäkin lähtee, välillä enemmän ja välillä vähemmän
oman ajan vähäisyys - tämä on se perusvalituksenaihe, kun vessaankaan ei pääse yksin :D

Toisinaan pyykkikasasta pilkottavat jalat...


5. Viisi suloisinta näkyä

keskenään hassuttelevat ja kikattavat lapset - on niin suloista, miten yhteen hitsautuneita nuo pienet ovat
vastasyntynyt - yleensä aivan ruttuinen, punainen ja kinainen, ja silti maailman suloisin
sisarusten välinen huolenpito - on liikuttavaa, kun isompi lohduttaa pienempää tai toisin päin
isä ja lapset - minusta on suloista, kun lapset turvautuvat isäänsä lähes yhtä vahvasti kuin äitiin
nukkuva lapsi - tiedätte kai sen sanonnan, että elävää tulta, virtaavaa vettä ja nukkuvaa lasta voisi tuijottaa loputtomiin :)


6. Viisi ihaninta asiaa

lasten kasvamisen seuraaminen - jep, olen varmaan niitä, jotka nolostuttavat teini-ikäisiä lapsiaan niillä "vastahan sinä olit niin pikkuinen"-jutuillaan...
hetkessä eläminen - mikä pitääkään paremmin tässä hetkessä kiinni kuin lapset
ällistyttävän tarkkanäköiset ja fiksut kommentit - joka kerta sitä ihmettelee, mistä lapsi tuonkin asian on oppinut
uuden oppimisen ilo - se riemu, joka näkyy lapsen kasvoilta "Äiti/isi, minä osasin!"

suuri onni ♥

Kuopus ehtii aina ja joka paikkaan!


7. Viimeisenä (vähäisten) viiden vuoden kokemuksella viisi asiaa, jotka ovat eniten helpottaneet elämää

kärsivällisyys - tätä treenataan joka ikinen päivä
luovuus - tästä on erityisesti hyötyä uhmaikäisten kanssa. Kun a ei toimi, keksitään parissa sekunnissa suunnitelma b.
joustavuus - kaikesta ei kannata vääntää. Aina periksi antaminen ei ole luovuttamista.
taito tunnistaa rajansa - jokaisen vanhemman ehkä tärkein taito: nähdä ja ymmärtää, kun raja tulee vastaan, itsellä tai toisella

huumori!!! - ilman sitä ei tästä elämästä tulisi yhtään mitään :D

Pahoittelut siirappisuudestani, vaikka mahtuihan tuohon monta arkista ja ankeaakin asiaa mukaan! Välillä sitä miettii, että eipä ihminen tiedä, mihin hakeutuu kun ryhtyy vanhemmaksi, mutta toisaalta hyvä niin. Pienten lasten kanssa on vielä pienet murheet, mutta katsotaan tilannetta uudestaan, kun isot lapset tuovat mukanaan isommat huolet...

Ihanan tavallinen äitienpäivä

"Äidillä on vihreät silmät ja sen toinen varvas näyttää ihan kolmiolta." Muun muassa tämän luin tänä aamuna äitienpäiväkortistani ja että nauratti!

 

Kello on jo sen verran, että lapset ovat nukkumassa ja oma aikani alkanut, joten kirjoittelen ihan pikaiset kuulumiset kuvien kera. Aamulla sain aamupalan sänkyyn, joskin nautin sen keittiönpöydän ääressä muun perheen kanssa. Mies oli tapansa mukaan leiponut kakun, jossa oli tiiliseinä symboloimassa arkea ja valkoista sydämin koristeltua hattaraa merkkinä unelmista. "Arkea" oli kakussa noin paljon kuulemma vain siksi, että pidän niin paljon Pätkiksestä :D 

Lahjaksi sain lapsilta itsetehdyt kortit kädenjälkineen ja kommentteineen. Mies yllätti antamalla lahjaksi pienen ja siron blenderin. En odota mieheltä minkäänlaista lahjaa, koska enhän minä hänen äitinsä ole, mutta oli silti kivaa saada jotain käytännöllistä ja arkea helpottavaa :)

Äitienpäivänä käväisimme äitienpäiväjuhlassa, mutta muuten päivä vierähti rennosti oman porukan kesken. Soittelin totta kai omalle äidilleni onnittelupuhelun. Äitienpäivä on mukava muistutus siitä, miten paljon itse(kin) olen äidiksi halunnut ja kuinka onnellinen saa olla niin omasta äidistään kuin äitiydestäänkin. Oman äitienpäiväni sankareita ovat (oman äitini ja mummoni lisäksi) ihanat lapset, hehän minusta ovat äidin tehneet!

Näillä eväillä toiseksi viimeiseen opiskeluviikkoon! Vähiin käy :)

Äidin miniloma

Käväisin viikonloppuna yhden yön yli reissussa. Minilomani sisälsi rentoa olemista naisporukalla, paljon juttua ja naurua. Kävin pitkästä aikaa salilla ja oleilin kiireettömästi kylpylässä. Söin (liiankin) hyvin ja nautin hyvästä seurasta. Sunnuntaipäivän vietimme retkellä upeassa ympäristössä Orinoron vaellusreitillä. Sattui kaunis aurinkoinen sää, vaikkakin hieman kolea. Saatte tyytyä kuvituksen osalta (jälleen kerran) luontokuviin, kun muissa aktiviteeteissa keskityin valokuvaamisen sijaan nauttimaan hetkestä.

Lunta oli vaellusreitillä paikoin vielä yllättävän paljon. Jäät piirsivät rantaan upeita kuvioita. Haljenneet jäälevyt muistuttivat lasia, yhtä sileää ja täydellistä. Näin ensimmäistä kertaa tälle keväälle joutsenpariskunnan, joka nousi lentoon aivan vähän matkan päästä. Harmi, kun en silloin ollut kameran kanssa valppaana!

Vaikka miniloma kesti vain 1,5 vuorokautta, on ihme, miten irtiotto omista perusympyröistä virkistää. Viimeksi kävin aivan yksin viikonloppureissussa elokuussa, joten olihan se jo aikakin käydä vähän tuulettumassa. Reissun aikana kieltäydyin ankarasti ajattelemasta tulevia tenttejä ja muita stressinaiheita, ja täytyy sanoa, että kyllä teki hyvää päästää hetkeksi irti arjesta ja sen huolenaiheista. Kotiin palattuani minua oli samantien vastassa kolme iloista muksua ja heidän hieman väsynyt mutta onnellinen isänsä :)

Tämä loma oli toinen toukokuisista matkoistani, joista jälkimmäinen suuntautuu naapurimaahan. Sekin reissu toteutuu naisporukalla, mutta tuttuakin tutummalla. Matka Tukholmaan on minun ja siskojeni antama lahja äidille, jonka pyöreitä juhlimme viime joulukuussa. Sikäli hauskaa, että ensin tulee tosi pitkä tauko, etten käy yksin yhtään missään, ja sitten samalle kuukaudelle sattuu kaksi matkaa. Tukholman-matkaa odotan mielenkiinnolla, kun jo matkan varaaminen aiheutti meille siskoksille niin ominaista draamaa :D Turhan usein emme ole tällä porukalla matkustelleet, joten eiköhän yhteinen reissu tuo uusia piirteitä esiin itse kustakin!

Mutta ennen tuota reissua on selätettävä vielä yksi tentti. Histologiassa on minulle vielä ihan kiitettävästi työtä, joten taidan kipittää kiltisti kudosten ääreen!

Mukavaa viikon jatkoa!

Minä ja liikunta

Minulla on ollut koko ikäni liikuntaan vähän sellainen on/off-suhde. Lapsena kuljin koulumatkat kävellen tai pyörällä ja tietysti kavereiden ja sisarusten kanssa leikittiin usein ulkona. Koululiikuntaa inhosin, koska en ollut omasta mielestäni riittävän hyvä. Olin myös arka kokeilemaan uusia juttuja, joten ehkä vastaan ei vain tullut sitä omaa lajia. Sen muistan, että telinevoimistelusta nautin, ja harrastinpa hetken aikaa joukkuevoimisteluakin.

Lukioiässä liikuntaharrastus meni aivan överiksi. En ole koskaan ollut kropaltani niin täydellinen kuin silloin enkä myöskään yhtä tyytymätön itseeni. Sääli sinänsä, miten nuorena kuvittelee epävarmuuksissaan olevansa vääränlainen eikä osaa nauttia siitä, miten hyvässä kunnossa on. Suhteeni liikuntaan oli tuona ajanjaksona kaikista eniten pielessä. Söin liian vähän ja liikuin liikaa. En liikkunut hyvinvoinnin vaan ulkonäön vuoksi. Kuvittelin ihan tosissani, että kunhan vain olen tarpeeksi sitä ja tätä, osaan olla tyytyväinen itseeni. No, ei se ihan niin yksinkertaista ollutkaan.

Lukion jälkeen muutin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. En löytänyt entisen liikuntaharrastukseni tilalle oikein mitään. Opiskelijana ei ollut varaa kalliisiin kuntosalimaksuihin, mutta enpä toisaalta osannut hyödyntää opiskelupaikkani liikuntamahdollisuuksiakaan. Ulkonäköpaineita lievensi tuore poikaystävä, jolle kelpasin vallan hyvin sellaisena kuin olin. Sittemmin kokeilin - jälleen kerran - aloittaa lenkkeilyn ja taisinpa käydä muutaman kerran salillakin. Kumpikaan näistä ei jäänyt liikuntakalenteriini.

Äitiyden vaikutuksista liikkumiseeni voisi kirjoittaa aivan oman postauksensa. Jo raskausaika tuo liikkumiseen omat haasteensa, synnytyksestä ja siitä palautumisesta puhumattakaan. Ajankäyttö ja arvojärjestys kokee äidiksi tulon myötä hurjan muutoksen. Toisen lapsen syntymän jälkeen minua puraisi salikärpänen, ja kävinkin ahkerasti salilla sen muutaman kuukauden. Tuli tahaton tauko, salikortti meni umpeen, ajankäyttö oli muutenkin ongelmallista ja niinpä tauko venyi vähän liiankin pitkäksi. Perussyyt, miksi kotiäiti ei liiku. Arjessa toki olin ja olen edelleen aktiivinen.

Tätä nykyä liikkumiseni tavoitteena on hyvinvointi, joskaan en pistä pahakseni treenatumpaa ulkonäköäkään. Enimmäkseen raskauksien myötä olen ymmärtänyt, ettei toimiva kivuton kroppa ole itsestäänselvyys, vaan keho tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa. Olen joutunut opettelemaan maltillisuutta liikkeelle lähdössä. Tekisi mieli aloittaa ihan täysillä, vaikkei siitä seuraa mitään muuta kuin kipeät lihakset ja innon äkkihiipuminen.

Olen yrittänyt löytää liikkumiseen sopivan rytmin niin, että liikunta virkistäisi enemmän kuin väsyttäisi ja palautumiselle olisi riittävästi aikaa. Tätä nykyä käyn ryhmäliikuntatunnilla 2-3 kertaa viikossa, joista yksi kerta on kehonhuoltoa ja loput lihaskuntoa, kuten kahvakuulailua. Näiden lisäksi pyöräilen lähes joka paikkaan, toisinaan käyn hiihtämässä ja sunnuntaiaamuisin liikumme koko perheen kesken. Osa ryhmäliikuntatunneista olisi aikeissa vaihtaa salitreeniin, mutten ole vielä päättänyt, mistä olen valmis luopumaan!

Yleensä liikkumaan lähteminen on helppoa: varaan vain jumpan tai päätän, että tänään lähden hiihtämään. Välillä taas joudun tsemppaamaan itseäni, että jaksaisin lähteä liikkumaan. Sykettä-sivuston varaussysteemi on siitä kätevä, että peruminen pitää hoitaa viimeistään kahta tuntia ennen tunnin alkua. Koska itselläni se "ei jaksa"-fiilis tulee liian usein juuri silloin, kun kohta pitäisi lähteä, on hyvä, ettei silloin voi enää perua! Parhaana mittarina liikunnan hyötyihin toimii oma olo: treenin  jälkeen ei koskaan kaduta, että tuli lähdettyä. Jos joskus ei jaksa lähteä liikkumaan, voi kotioloissakin treenata vaikka kahvakuulan kanssa.

Parin viikon sairastelun jälkeen huomasin, että alkoi olla todellinen ikävä liikkumaan. Heti kun uskalsin, lähdinkin tunnille ja vitsit mikä fiilis sitä seurasi :) Tästä kaiketi voisi päätellä, että minä ja liikunta olemme hyvää vauhtia etenemässä on/off-suhteesta tiiviiseen kumppanuuteen! Saa onnitella :D

Äitiyspakkaus 2017

Muutama viikko sitten sain blogin sähköpostiin kutsun tulla seuraamaan paikan päälle äitiyspakkauksen julkistamista. Valitettavasti en näiden tenttien keskeltä tällä kertaa ehtinyt Helsinkiin asti, mutta onneksi medialle oli tarjolla myös suora lähetys, jota voi seurata kotoa käsin! Näin pääsin minäkin tänä aamuna mukaan julkistamistilaisuuteen.

Äitiyspakkaus on upea suomalainen innovaatio, joka kehitettiin 80 vuotta sitten. Tuolloin vanhemmuuden haasteet olivat hyvin erilaisia kuin nykyään, ja väestössä oli korkea imeväis- ja lapsikuolleisuus. Julkistamistilaisuudessa tuli ilmi, että äitiyspakkauksen roolista imeväis- ja lapsikuolleisuuden vähenemisessä ollaan oltu kiinnostuneita ulkomaita myöten. Esittelyssä todettiin, että äitiyspakkauksen lisäksi samoihin aikoihin on tapahtunut monia muitakin yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ovat edistäneet kansanterveyttä ja äitien ja lasten hyvinvointia. Näihin terveyttä edistäviin asioihin luettiin mm. elintason ja koulutusasteen kohoaminen, kattava rokotusohjelma, terveydenhuollon kehittyminen ja neuvolaseuranta. Äitiyspakkauksella on siis ollut merkitystä, mutta myös muut tekijät ovat vaikuttaneet.

Nykyisen pakkauksen edeltäjä oli "kiertokori", jota jaettiin vähävaraisille vuodesta 1922 alkaen. Vuodesta 1949 alkaen äitiysavustus on jaettu kaikille varallisuudesta riippumatta. Pakkauksesta on nykypäivään saakka ollut vanhemmille konkreettinen apu: sen sisältämät liinavaatteet ja vaatteet helpottavat ensimmäisiä hankintoja ja laatikko voi toimia vauvan ensimmäisenä sänkynä. Äitiyspakkauksen saanti on myös kytköksissä neuvolaseurantaan, jossa odottavat äidit ovat saaneet hoito-ohjeita raskauteen ja vauvanhoitoon. 

Tätä nykyä pakkauksen sisällön kuosit ja värit uudistuvat vuosittain, mutta sisältö on pysynyt pääosin samankaltaisena. Pakkauksesta löytyy vauvanvaatetta koosta 50 aina kokoon 80 asti. Vaatteiden lisäksi pakkaus sisältää vauvan lakanat, peiton, kestovaipan, liivinsuojia, kuumemittarin, kylpylämpömittarin, kynsisakset, pyyhkeen, pienen pakkauksen voidetta, terveyssiteitä sekä kondomeja. Uusia tulokkaita pakkaukseen tulee lähes vuosittain samalla, kun esimerkiksi potkuhousujen määrää on vähennetty.

Tämän vuoden tuotteiden kilpailutus alkoi jo syksyllä 2015. Tarjouskilpailu on avoin kaikille yrityksille, joille kerrotaan, mitä tuotteita halutaan ja mitä vaatimuksia tuotteilla on. Tärkeimmät kriteerit pakkaukseen päätyville tuotteille ovat laatu, turvallisuus ja hinta. Jokainen tarjottu tuote pestään ja testataan, pitävätkö saumat, toimivatko nepparit jne. Pakkaukseen päätyvät vain tuotteet, jotka läpäisevät testin. Tuotteet valmistetaan pääosin ulkomailla, vaikka osa yrityksistä onkin suomalaisia. Asiakaspalaute on äitiyspakkauksen suunnittelussa tärkeää. Eniten palautetta tulee väreistä ja kuoseista, ja äitiyspakkauksen sisältöä kehitetään asiakaspalautteen pohjalta.

Tämän vuoden kuosit ovat pirteitä ja värikkäitä, vaikka neutraalejakin mahtuu mukaan. Uutuuksina tämän vuoden pakkauksessa ovat unipussi, unikoira ja collegehaalari. Vuoden 2015 pakkaukseen verrattuna uuden pakkauksen väritys miellytti minua enemmän. Kuopuksen saamassa pakkauksessa oli todella paljon sinistä ja turkoosia toppapukua ja makuupussia myöten, kun taas tämän vuoden pakkaus oli selkeästi neutraalimpi. Kauniita, kirkkaita värejä, paljon raitaa, mutta myös kivoja pirteitä kuoseja. Itse tykkäsin tämän vuoden pakkauksesta. Lempituotteeni uudesta pakkauksesta taisi olla unipussi, sellaisen olisin itsekin vauvalle toivonut!

Meidän talouteemme äitiyspakkaus on kolmen lapsen jälkeen otettu kaksi kertaa, esikoiselle ja kolmannelle lapselle. Vaikka kolmannenkaan kohdalla ei olisi periaatteessa ollut tarvetta pakkaukselle, halusin sen kuitenkin ottaa. Pieniä vaatteita hypistellessä paria kolmea kuukautta ennen vauvan syntymää on vain jotain maagista. Samoin äitiyspakkauksen sisältämät vuodevaatteet ja muut ovat niin laadukkaita, että ovat kestäneet meidän käytössä jo vuosia. 

En olekaan aiemmin tutustunut tässä määrin äitiyspakkauksen historiaan tai tuotteiden valintakriteereihin, joten seurasin tilaisuutta suurella mielenkiinnolla :) Suomi on tässä asiassa edelläkävijä, mistä saamme olla ylpeitä, joskin olen sitä mieltä, että äitiyspakkauksen sijaan pitäisi puhua perhepakkauksesta. 80 vuodessa on siirrytty huimasti eteenpäin niin kansanterveyden kuin muidenkin elämän osa-alueiden suhteen. Omissa arkisissa murheissa joskus unohtuu, että ennen kaikki ei ollutkaan paremmin.


Kuvat: KELA:n sivuilta

Kuukausikatsaus: helmikuu

Loistavaa laskiaistiistaita ja Kalevalan päivää teille kaikille! Tänään sitten porukalla pulkkamäkeen tai ainakin laskiaispullalle :) Meillä taitaa jäädä pulkkailut tältä päivää, kun tenavat olivat jo eilen laskiaismäessä ja iltaa kohti nousi yhdelle lämpöä... Mutta toivotaan, että mahtavia talvikelejä jatkuu vielä pitkään, niin päästään vielä koko porukalla nauttimaan mäenlaskusta. Laskiaispullia meillä sen sijaan tehtailtiin eilen hurjia määriä, joten niissä riittää tuhottavaa!

Tammikuun viimeisenä päivänä kävin läpi, mitä kaikkea tuli tehtyä ja edistyivätkö tavoitteeni kuukauden aikana. Totesin sen niin kivaksi tavaksi, että ajattelin jatkaa sitä muinakin kuukausina. Tässäpä helmikuun hohdokkaimmat hetket ja pieni tavoitekatsaus:

Helmikuun aikana

• pohdiskelin blogissa niin raha-asioita, työssä jaksamista kuin turvallisuuttakin
• muistelin viime vuotta ja omaa hakuprosessiani 
• kävin läpi omaa arkeani sekä kohtuu tuoretta kuopiolaisuutta
• sain Erilaisia polkuja -postaussarjan vihdoin päätökseen (osat 1, 2, 3 ja 4)
• esikoinen juhli 5-vuotispäiväänsä, mikä sai minut pohtimaan äitiyttäni
• matkustimme häihin - joissa itkeä pillitin taas, kuten tapoihini kuuluu... Hääparit ovat aina niin suloisia!
• starttasin syväriprojektini tapaamalla pari henkilöä ja valitsemalla aiheen - tästä oli pieni vinkkaus Facebookissa, mutta kunnon postaus on kyllä tulossa!
• suoritin dissektiotentin hyväksytysti ja havahduin tenttisumaan
• olen ottanut (vähän liiankin) rennosti opintojen ja muun elämän suhteen
• blogi-innostukseni on ollut suorastaan järkyttävä! Sain jopa minua pitkään vaivanneen ongelman ratkaistua...
• ajoin autolla jopa puolet viikonloppureissun matkoista, mikä on minulle huima saavutus - olen niin ylpeä itsestäni :)
• kiinnitin huomiota hyvinvointiin ja päivitin, miten valmennusprojekti etenee
• olen liikkunut riittävästi, vaikka kaikki treenit eivät olekaan toteutuneet
• energiatasoni tuntuu nousseen huikeasti lisääntyvän valon myötä
• tammikuussa alkanut luovuuspuuskani kanavoitui sisustukseen
• olen nauttinut arjestani välillä niiiin paljon. Ihana elämä ♥

Sellaisia kuulumisia helmikuulta! Dissektiotentti sekä radiologisen anatomian tentti on siis jo suoritettu hyväksytysti, joten luottavaisin mielin olen myös loppujen tenttien kanssa. Tällä viikolla on taas sata rautaa tulessa (eli tarkemmin laskettuna kaksi), nimittäin embryologian tentti loppuviikosta sekä 5-vuotispirskeet viikonloppuna. Tämä viikko kuluukin kätevästi vuoroin embryä lukiessa ja vuoroin synttäritarjoiluja väkertäessä :) Eilen tekaisin jo vaahtokarkkimassan jääkaappiin odottelemaan. Sankarin toiveena on junakakku, joten saapi nähdä, miten tämä mutsi taipuu sellaiseen taidonnäytteeseen :D

Kivaa viikon jatkoa!

Mitenkäs sinun helmikuusi? Kuluiko hujauksessa vai odotitko, että loppuisi jo? Löytyykö jo kevätfiilistä? 

Viisi vuotta äitiyttä

Hyvää ystävänpäivää! Viisi vuotta sitten elettiin jännittäviä aikoja. Odotimme esikoistamme syntyväksi, ja salaa toivoin hänestä ystävänpäivävauvaa. Toisin kävi, mutta enpä joutunut enää pitkään odottelemaan!

Kirpeän kaunis, aurinkoinen pakkaspäivä. Raskausviikkoja 38+0. Ihan tavallinen äitiyspolikontrolli. Aivan puskista tulevat lääkärin sanat: "Voitais ruveta käynnistelemään." Kello on 9.30, ja ainoa päässäni pyörinyt kysymys on: "Saanko soittaa miehelle?!" Kätilöä vähän naurattaa. Saan luvan, tietenkin.

Erinäisten vaiheiden ja tapahtumien myötä 10 tuntia myöhemmin, klo 19.30 saapuu maailmaan esikoinen: sinertävä ja hennosti kitisevä, mutta jäntevä vauva. Siinä me olemme, kokonainen perhe: isä, äiti ja esikoinen. Olen sekaisin, onnesta tällä kertaa. Naurattaa. Eipä olisi vielä aamulla uskonut!

Tuosta päivästä on aivan kohta viisi vuotta, ja muistan sen vieläkin käsittämättömän selvästi. Kaikkea en muista, kiitos ensisynnytyksen tuskien, mutta pieniä väläyksiä sieltä täältä. Sinä talvi-iltana, aurinkoisesta päivästä iltaan pimenneenä, elämäni suurin unelma toteutui. Minä olin ÄITI.

Kuluneet viisi vuotta: raskaita hetkiä, unenpuutetta, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, menneiden kipujen aktivoitumista - kaikkea näitä äitiys toi mukanaan. Se, mistä olen äitiyden vuoksi luopunut, ei kuitenkaan ole juuri mitään sen rinnalla, mitä lapset ovat elämääni tuoneet: valtavasti rakkautta, lämpöä, iloa, yllätyksiä, naurua, onnea pienistä asioista. Mikään ei voita sitä, kun saa vastasyntyneen rinnalle tai kun lapsi sanoo rakastavansa. Lasten kasvua ja kehitystä on mahtava seurata. On ihmeellistä nähdä lähietäisyydeltä, miten jokainen lapsi on omanlaisensa.

Viidessä vuodessa on myös tapahtunut paljon. Elämme ruuhkavuosia, niin paljon kuin tuota sanaa vieroksunkin. Perheemme on kasvanut, asunto vaihtunut kolme kertaa, olen valmistunut ammattiin, saanut työpaikan, löytänyt uuden haaveammatin ja saavuttanut opiskelupaikan. Olen muuttunut fyysisesti, saanut reippaasti painoa raskauksien myötä, palannut lähes yhtä kevyesti omaan painooni ja menettänyt loputkin etumuksestani. Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut henkisellä puolella. Olen aivan eri ihminen kuin viisi vuotta sitten. Olen kypsempi, kärsivällisempi, lempeämpi, rauhallisempi ja vähemmän ehdoton, mutta myös negatiivisia muutoksia löytyy. Mikään muutos tuskin on yksiselitteisen hyvä, mutta plussan puolelle olen jäänyt. Tietysti matka ja kehitys jatkuu tästä eteenkinpäin, sillä tuntuu kovasti siltä, että lapset kasvattavat minua enemmän kuin minä heitä.

Puolet vuosikymmenestä tuntuu yhtä aikaa aivan lyhyeltä ja todella pitkältä ajalta. Vastahan esikoinen syntyi, ja nyt hän pohdiskelee niin vaikeita, etteivät vanhemmat osaa vastata. Pientä nyyttiä kanniskellessa tuntui, että nykyhetkeen on ikuisuus. Ihmetytti, miten ihmeessä edes selviämme tähän päivään. Miten osaan olla äiti? Miten osata kasvattaa lapsesta niin vahva, että tämä pärjää nykymaailmassa?

Vauva-aikana uhmaikä ja vähittäinen itsenäistyminen mietityttivät. Nyt, kun ne on esikoisen osalta kohdattu ja osin ohitettukin, äidin seuraavana huolenaiheena on koulutie. Seuraava elämänvaihe on vielä sumun peitossa, ja vaikka etukäteen yrittäisi kuinka valmistautua, todellisuus on aina jotain muuta. Tulevaisuus mietityttää ja jännittääkin, ja usein aivan turhaan. Tässäkin pitää ottaa oppia lapsista: heille kaikki on tässä.

Viidessä vuodessa en ole tuota vielä oppinut...