Vuosikymmenen tilinpäätös

2020-luku on täällä! Edellinen vuosikymmen jäi muistoihin melkoisen tapahtumarikkaana ajanjaksona, jossa elämä meni ainakin kerran lähes totaalisesti uusiksi, ja muutenkin muutoksia tapahtui tiuhaan. Tälle vuosikymmenelle toivon ehkä hivenen maltillisempaa muutosten tahtia, vaikka mistäpä elämästä koskaan tietää.

Se on kuitenkin sanottava, etten vaihtaisi pois edes sitä tornadomaista 2015-2016-ajanjaksoa, jolloin yhden ainoan vuoden aikana luin pääsykokeeseen, sain lapsen, pääsin lääkikseen, irtisanouduin, mieskin irtisanoutui, myimme asuntomme ja muutimme perheinemme 400 kilometrin päähän turvaverkkojemme ulottumattomiin. Jälkikäteen on ehkä pienesti hirvittänyt tuo hyppymme tyhjän päälle, mutta kuten elämässä usein, juuri ne mahdottomimmilta tuntuvat elämänmuutokset osoittautuvat lopulta ihan parhaiksi ratkaisuiksi.

Uutena juttuna elämääni tuli tuolloin myös blogi, joka on yhtä vanha kuin lääkisurani. Välillä motivaatio on ollut hukassa: mitä sanottavaa minulla edes on? Blogin lopettaminenkin on käynyt mielessä. Useinkin tuntuu, etten voi tai halua kirjoittaa täällä niistä asioista tai juuri siten kuin haluaisin. Sitten tuskailen "siloitellun ja kiillotetun" arkikuvaukseni kanssa, vaikka tuntemuksia laidasta laitaan onkin tänne tullut taltioitua. Blogin nimeen olen kyllä tyytyväinen; bloggauskin on omalla kohdallani yhtä tasapainoilua eri vaihtoehtojen välillä.

Toisin kuin vuosi 2018, viime vuosi ei ollut elämäni paras. Ihania asioita silti tapahtui: suloinen kuopus syntyi koko perheen iloksi, ja paljon muutakin merkityksellistä tuli koettua. Kokonaisuutena vuosi oli minulle tarpeellinen, muttei suinkaan helppo kärsivällisyyskoulu. Toivon todella, että tämä vuosi on edes vähän helpompi.

Tuntuu tosi hurjalta ajatella, että voisin (jos olisin siis suorittanut kaikki opinnot, mitä en ole) tulevana kesänä tehdä kandina lääkärin töitä. Täytyy sanoa, etten ole pahoillani siitä, että kesä kuluu lasten kanssa lomaillen. Totta kai mietityttää, miten työasiat jatkossa järjestyvät jne, mutten jaksa niistä stressata. Jossain vaiheessa on kuitenkin kohdattava se eka kandikesä, joka taitaa lähes jokaisen kohdalle tulla yllättävän äkkiä.

Seuraavana keskityn kuitenkin suorittamaan kevään opintoja niin hyvin kuin pystyn. Vuorossa on neurologiaa (vihdoin!) ekat viisi viikkoa, sitten kolme viikkoa seminaareja (kirurgia, infektiosairaudet ja geriatria) ja lopuksi vielä psykiatriaa. Äkkiäpä se kevätkin taitaa hujahtaa, veikkaisin. Vähän jännittää kyllä palata kunnolla opintoihin, vaikkei tauko niin järin pitkä ollutkaan enkä totaalitaukoa pitänyt yhtään. Pitäkää peukkuja edes kohtalaisen sujuvalle arkeen paluulle!

Ensimmäisiä raskausoireita

Kivaa heinäkuun alkua! Tähän väliin taas vähän raskausjuttuja :) Raskausviikkoja on takana jo enemmän kuin edessä, mutta palataanpa ihan hetkeksi alkuraskauteen. Aavistelin jo monta päivää ennen positiivista testiä, että saattaisin olla raskaana (repäisykivut ja väsymys olivat pääasialliset epäilysten herättäjät). Syykin tälle selvisi myöhemmin. Joka tapauksessa nyt esittelyssä alkuraskauden oireita.

Väsymys oli ihan hillitöntä etenkin toisen tenttiputken aikana ja oikeastaan siitä lähtien koko loppukevään ajan. Parhaimmillaan nukuin 12 tuntia yössä ja parin tunnin päikkärit päälle - minä, joka en koskaan nuku päivällä! Vaikka koen väsymystä jatkuvasti, alkuraskauden väsymys on jotain käsittämätöntä. Onneksi pahin väsymys väistyi viikkoihin 12 mennessä. Voitte vain kuvitella, miltä kotimme näytti, kun liki kaikki liikenevä energia meni tenttiin lukuihin ja kotona tein vain pakollisimmat. Kun alkuraskauden väsymys on tuoreessa muistissa, osaa toden totta nauttia normaalimmasta olotilasta ja seesteisemmästä keskiraskaudesta!

Palelu oli yksi ensimmäisistä oireista. Asuntomme ei todellakaan ole viileä, mutta niin vain jouduin kääriytymään huopiin, jotta pysyisin lämpimänä. Tähän liittynee se, että lämpö oli jatkuvasti koholla suunnilleen puoli astetta, mikä kesti myös 12-viikolle asti.

Pahoinvointi oli pahimmillaan viikoilla 8-12. Raskausviikolla 7 lasten mahatauti tarttui minuunkin, ja alkuun luulin sitä pahemman luokan raskauspahoinvoinniksi. Onneksi se meni ohi parissa päivässä, mutta sen jälkeen tutuksi tulikin jatkuva etominen ja liki päivittäinen oksentelu. Tässä raskaudessa pahoinvointi oli paljon aiempia raskauksia pahempaa. Syödä piti 2-3 tunnin välein ja vähänkään raskaamman liikunnan jälkeen oksetti. Pahoinvointi kesti noin viikolle 14 eli suunnilleen ekan kolmanneksen ajan. Kiitin onneani, että pahimman pahoinvoinnin aikaan pakollisia opintoja oli enää todella vähän - muuten olisi tehnyt tiukkaa! Salailu oli kyllä välistä vaikeaa, kun milloin mikäkin tuoksu aiheutti suunnatonta kuvotusta.

Sairastelu - siis yleensä lapsilta tarttuneet flunssat - ei yleensä kuulu omaan ohjelmaani. Nyt kevään aikana sairastin kuitenkin kaksi kamalaa flunssaa, toisen helmi-maaliskuussa ja toisen huhtikuussa sekä yhden vatsataudin, jota tosin luulin alkuun normaaliksi raskausoksenteluksi.

Liitoskivut - nämä tavallisesti loppuraskauteen liittyvät vaivat alkoivat (odotusten mukaisesti) vielä aiemmin kuin viimeksi eli suunnilleen raskausviikolla 9. Viikolla 14 kävin hakemassa fysioterapeutilta jumppaohjeet, joita olen äärimmäisen uskollisesti noudattanut. Tukivyö on myös hankittu, koska ilman sitä en pysty kävelemään sitäkään vähää. Pyöräily vielä onnistuu, mutta maha alkaa ottaa vastaan siinäkin. Jossain kohtaa joudun hankkimaan kyynärsauvat, jos kaikki menee kuten viimeksi - ja nythän näyttää juuri siltä.

Suurin yllätys tässä raskaudessa tuli nt-ultrassa, kun laskettu aika pomppasi kokonaisella viikolla taaksepäin. Koska olin tehnyt positiivisen raskaustestin melko aikaisin, arvelin, että sikiö voisi olla vähän isompi. Mutta että viikon, ja onneksi oikeaan suuntaan! Olin heti vaan, että jes, viikko vähemmän kärsittävää :D Näillä näkymin perheemme kasvaa kokoa marraskuuhun mennessä, mutta en pane pahakseni, vaikka tämäkin saapuisi pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Kunhan nyt päästäisiin ensin sinne asti!

Uusissa ja vanhoissa maisemissa

Tämän syksyn toiset häät juhlittiin viime viikonloppuna. Tällä kertaa tutustuimme juhlien merkeissä Poriin, jossa taisin vierailla nyt ensimmäistä kertaa. Kaunis pari sanoi tahdon viehättävässä Keski-Porin kirkossa, ja sitten juhlittiin yötä myöten. Onneksi olimme miehen kanssa kaksin liikkeellä, ja fiksusti varanneet hotellin hääpaikan läheltä. Niinpä säästyimme kolmen tunnin ajomatkalta vielä juhlien päälle.

Kuvasaldo jäi valitettavan niukaksi, kun keskityin mieluummin nauttimaan hetkestä. Juhlapaikalla oli niin tunnelmallisen hämärää, etten viitsinyt pahemmin räpsytellä salamavalojani muiden häiriöksi. Juhlien loputtua ja tuore aviopari hyvästeltyämme liukenimme miehen kanssa paikalta varaamamme hotelliin. Loistavasti nukutun yön jälkeen nautimme runsaan aamiaisen, jolla pärjäsimme pitkälle iltapäivään asti. Miniloman tulos on, että viihdymme edelleen toistemme seurassa, mikä on tietysti positiivinen juttu :D

Paluumatkalla piipahdimme ystäviemme luona heidän vastavalmistuneessa omakotitalossaan. Hauskasti todella monet ystävistämme ovat vastikään rakentaneet tai rakennuttaneet oman kodin. Niissä vieraillessa ei - tietenkään - voi välttää pientä kotikateutta, mutta päällimmäisenä on iloinen mieli ystävien puolesta, joiden raskas raksa-aika on takana.

Ihan samalla tavalla kuin asuntomessukodit, myös ystävien ja tuttavien uutuuttaan säihkyvät asunnot ovat tooodella kaukana siitä, missä itse olemme nyt. Ne muistuttavat siitä, mille itse käänsimme selkämme. Samalla tunnen suurta vapautta siitä, ettemme ole tällä hetkellä kiinni missään. Tässä tilanteessa sekä ilot että huolet ovat pieniä ja yksinkertaisia, ja kaikki tiet ovat avoinna.

Osittain menneen nostalgisointiin liittyen kävimme kurkkaamassa, mitä entisille kotiseuduillemme kuuluu. Totesimme, ettei sinne ole ikävä, vaikka totta kai paikkaan liittyy paljon hyviä ja rakkaita muistoja. Reilussa vuodessakin ehtii kasvaa niin erilleen, ettei enää osaa kuvitella itseään "entiseen elämäänsä". Olen silti onnellinen niistä vuosista, jotka asuin Espoossa, Helsingissä ja Vantaalla. Sinne liittyvät lähes kaikki minun ja mieheni yhteiset muistot, samoin lasten elämän merkkihetket. Mutta nyt kokoamme uusia muistoja Kuopiossa.

Ajettuja kilometrejä viikonlopun aikana kertyi reilusti yli 1000. Onneksi lapset saivat jäädä mummolaan hoitoon juhlien ajaksi, ettei heidän tarvinnut matkustaa ihan niin paljoa. Mummo ja pappa taisivat hemmotella "murut" aivan piloille, mutta se heille suotakoon ;)


Pirteää viikonlopun jatkoa! Oon aivan onnessani, kun eilen ei tarvinnut lähteä mihinkään. Ihanaa olla kotona ♥

Irti turhasta negatiivisuudesta

Viikko sitten sivusin postauksessani epäonnistumisia ja pessimismiä, joten tässä lisää aiheesta. Olen ihan pienestä asti ollut perfektionistinen ja todella vaativa itseäni kohtaan. Muistan jo kouluajoilta, miten pienikin moka pilasi koko suorituksen ja jokainen epäonnistuminen oli samanarvoinen kuin kymmenen onnistumista. Epäonnistumisen pelko johti joissain asioissa siihen, etten enää edes halunnut yrittää.

Vasta omien lasten myötä tajusin, miten syvästi negatiivinen ajatusmaailmani on. Voihan asiaa ajatella vaikka perinteisen "onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi"-kysymyksen kautta. Minun lasini oli aina lähes tyhjä. Negatiivisuus on ollut itselleni suojakilpi ja ase, jolla hyökätä vastoinkäymisiä päin. Ensimmäinen ajatukseni uusista asioista oli "en onnistu kuitenkaan" ja "huonostihan siinä lopulta käy". Totta kyllä: parhaimpienkin päivien jälkeen tuli aina se huono päivä, jolloin saatoin ajatella, että oikeassa olin. Ei sillä ollut merkitystä, oliko yhtä huonoa päivää kohti vaikka kaksikymmentä hyvää päivää tai yhtä epäonnistunutta tehtävää kohti kymmenen onnistunutta. Ainoa, mikä merkitsi, oli epäonnistuminen. Toisin sanoen se, että olin huono. Jep.

Miksi kirjoitan tästä? Ensinnäkin siksi, etten todellakaan usko olevani ainoa. Toisekseen siksi, etten enää ajattele noin. Kolmanneksi siksi, että joku saattaa tämän tekstin myötä herätä siihen, ettei elämää ole pakko elää noin. Pessimistisyyskin on valinta. Jotkut onnekkaat saavat syntymälahjana positiivisuuden, jota kotikasvatus vielä mahdollisesti vahvistaa. Toiset, kuten minä, raahustavat kivistä tietä ja päättävät joka päivä valita paremmin. Joka ikinen päivä pitää päättää uudestaan, että minä olen hyvä, minä riitän ja että kaikki menee ihan ok. Pessimisti ei ehkä pety, mutta jatkuva negatiivisuus syö energiaa paljon enemmän kuin antaa sitä.

Muutokseen minut ajoi se tosiasia, etten halua antaa lapsilleni perinnöksi pelkkää negatiivisuutta: tulevaisuuden uhkakuvia, riittämättömyyttä ja ahdistusta "vääristä" valinnoista. Haluan antaa lapsilleni vahvat juuret ja kantavat siivet, tulevaisuuden uskoa ja luottamusta siihen, että asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella. Kaikkein eniten haluan lasteni tietävän, että he ovat parhaita sellaisina kuin ovat, riittävän hyviä niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on, rakastettavia ja arvokkaita ihan omina itsenään. Rakastan niitä hetkiä, kun lapsi seisoo peilin edessä ja katsoo itseään ihaillen. Rakastan sitä, kun sisarukset kannustavat toisiaan, hurraavat ja taputtavat, kun toinen esiintyy tai onnistuu. Niinä hetkinä koen tehneeni vanhempana jotain oikein.

 

Muutos vaatii itseltäni paljon työtä. Sillä miten voi lapselleen opettaa, ettei epäonnistuminen haittaa, jos itselle jokainen epäonnistuminen on maailmanloppu? Miten voi opettaa, että jokainen on hyvä sellaisena kuin on, jos itse päivittelee peilin edessä vartalonsa puutteita tai suomii itseään jokaisesta mokasta? Miten voi kannustaa lasta kurkottamaan korkealle, jos itse jättää yrittämättä epäonnistumisen pelossa? Miten voi joskus lohduttaa opiskelupaikasta rannalle jäänyttä nuorta, jos on itse pitänyt sitä pahimman luokan epäonnistumisena?

Vaikka blogini perusteella voisi kenties kuvitella, että olen yksi niistä kevein askelin kulkevista, voin kertoa, etten ole. Nykyinen positiivisuuteni, luottamukseni elämään ja vaativuudesta luopuminen on vaatinut paljon aikaa ja energiaa. Se on vaatinut uskallusta luopua turvallisesta negistelystä, omista (vääristä) minäkäsityksistä ja paljosta muusta. Vaikka muutos on vaikeaa ja välillä lähes mahdotonta, se on todellakin kaiken vaivan arvoista. Vähitellen olen saanut negatiivisuuden tilalle niin paljon enemmän, positiivisuutta, kiitollisuutta, onnellisuuttakin. On vapauttavaa ajatella, että minä voin itse valita asenteeni - joka päivä uudelleen.

Aiheeseen liittyen eräs lempiaforismini löytyy Nalle Puhista. Nasu hermoilee: "Ajatteles, jos joku puu kaatuisi, kun me olemme sen alla!", johon Puh vastaa pitkään harkittuaan: "Ajatteles, jos ei kaadu."


Tuosta ajattelutavasta on minulla vielä paljon opittavaa, mutta taistelu jatkuu!  

Puolison silmin 2/2

Ihan tavallisen tammikuisen tiistain kunniaksi annetaan puheenvuoro jälleen miehelleni. Ensimmäinen osa ilmestyi jo aikapäivää sitten, mutta hyväähän kannattaa odottaa :)

"Päätimme yhdessä opiskelukaupungin, jonne vaimoni hakee, mikä oli melko helppoa käyttämällä poissulkumenetelmää. Keveintä elämänmuutoksen kannalta olisi tietysti ollut hakea Helsinkiin, mutta pk-seudulle jääminen ei houkutellut kumpaakaan meistä. Saa kai sieltä joku joskus poiskin muuttaa! Omana tavoitteenani oli muutos työurani kannalta sekä myös se, että uudessa kaupungissamme olisi hyvä työtilanne. Jäljelle jääneistä kaupungeista Kuopio tuntui selvästi ennalta viihtyisimmältä, vaikka kaupunki olikin meille melko tuntematon. Vain omat sukujuureni isän puolelta ovat Savossa.

Otin töistä yhden päivän lomaa pääsykoereissua varten. Pidimme minikaupunkiloman yöpyen mukavasti Kuopion keskustan hotellissa. Herkullinen aamupala vain jäi hyvin lyhyeksi, koska olimme heränneet liian myöhään.

Töistä kesälomalle jäännissä oli erityistä hohtoa, kun en ennalta tiennyt, tulenko palaamaan lomalta kohonnein fiiliksin vai haaveet kaatuneina. Olimme lomareissulla pohjoisessa, kun pitkäkestoisen odotuksen päätteeksi suuri päivä koitti. Hetket ennen tulosten nettiin ilmestymistä olivat meille kummallekin hyvin piinaavia, jopa henkeäsalpaavia. Olihan mahdollista, että elämässämme muuttuisi kaikki. Tai sitten mikään ei muuttuisi, mikä oli vähitellen alkanut tuntua perin ikävältä vaihtoehdolta.

No, sanat saavat useimmiten suuret asiat näyttämään pieniltä. Niinpä kuvaan vain suureksi hetkeksi sitä, kun selvisi, että vaimoni on päässyt yliopistoon ja uudet tuulet alkavat pian puhaltaa.

Mikä tässä muutoksessa kuulosti ennalta huonolta? Mietitytti, tulisiko uusi tilanne jotenkin väliimme, ja mitä tapahtuisi, jos vaimoni päihtyisi uusista akateemisista piireistä ja tulisi hyvin ”luokkatietoiseksi”. Ihmetytti myös, miten pärjäämme, kun tulotaso putoaa. Hirvitti, kuinka pääni kestää kotonaoloa viikosta toiseen, kun olen vuorostaan se, joka selvästi vähemmän pistäytyy ulkomaailmassa. Ja katsoo vierestä, kun toinen touhuaa lähtöä tai tulee  ulkoilmanraikkaana kotiin elämäniloa puhkuen. En myöskään innostunut ajatuksesta, että aloittaisin uutena työntekijänä uudessa työpaikassa.

Taitaa olla usein niin, että jotta elämässä voisi seurata jotakin uutta ja mielenkiintoista, joutuu tekemään turvattomaltakin tuntuvia ratkaisuja. Nyt puoli vuotta muuttomme jälkeen on jo mahdollista puida muutoksen hyviä ja huonoja puolia. Olen ihmistyyppiä, joka ei uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa. Olenkin odottanut jo pitkän aikaa, että Kuopio jotenkin paiskautuisi märkänä rättinä vasten kasvoja, mutta ei, täällä on ollut tähän asti oikein mukava asua. Takaisin menneeseen ei ole ollut ikävä.

Parisuhteellemme tästä on koitunut paljon hyvää, sillä ymmärrämme nykyään kumpikin paljon paremmin, mitä välejämme hiertäneiden asioiden taustalla on ollut. Löydämme toisemme päinvastaisista rooleista kuin ennen, ja se, jos mikä, on silmiä avaavaa. Haasteena on vain ottaa hyöty siitä irti. Välillä kun tekee mieli kiukutella ja antaa palautetta hämmästyttävän samankaltaisista asioista kuin mistä itse on saanut aikoinaan työssäkäyvänä kuulla. Olen oppinut viimein kuinka tärkeä taito on osata vain kuunnella. Eikä vaimoni ole muuttunut ollenkaan huonompaan suuntaan. Olen todella huomannut, miten suuri merkitys sillä on, että antaa toisen toteuttaa itseään ja tehdä itselle tärkeitä asioita. 

Muutoksen 5 hyvää ja huonoa:

- Uusien kuvioiden myötä olen joutunut pohtimaan omaa identiteettiäni. Se on epämukavaa.

- Ei se kotonaolo aina niin kivaakaan ole.

- Uusien ihmissuhteiden solmiminen verottaa voimia.

- Mukava työyhteisö ja ystäväpiiri jäivät maantieteellisesti kauas.

- En voi ladata uuden asuinkaupunkimme karttoja valmiina tiedostona päähäni.

+ Mukavat ihmiskohtaamiset

+ Pääsen olemaan päivät kotona ja ymmärtämään sen vaativuudet ja palkitsevuudet. Jalostun.

+ Olen saanut uutta vauhtia uudelle ammatilliselle aikakaudelle

+ Vuokra-asumisen hyvät puolet näyttäytyvät selkeinä omistusasumisen jälkeen. Asuinalueemmekin on oikein kiva.

+ Uusi elämäntilanne haastaa entistä järkevämpään rahankäyttöön.

Toivottavasti kirjoitukseni hieman avasi usein kuulematta jäävää näkökulmaa:  ”Mitenkähän sen toisen laita?” Täällä on kaikki hyvin. Nyt elämä näyttäytyy kiintoisana kaikkine uusine käänteineen, kunhan vain antaa niiden tapahtua. Toivon kaikille rohkeutta ja halua tehdä omat päätöksensä ja elää omanlaistaan elämää. Elämänvalintojahan voi ajatella koetilanteena, jossa lunttaaminen on hyödytöntä. Toisen väärä kun voi olla toisen oikea.

Oikein hyvää jatkoa kaikille blogin lukijoille ja menestystä tavoitteillenne!"