Lääketieteen lisensiaatti!

Vastavalmistunut LL ja laillistettu lääkäri täällä hei! Ajanjakso marraskuusta 2014 - jolloin lääkisajatuksen päähäni sain ja pääsykoeurakan aloitin - tähän hetkeen on sisältänyt niin paljon, ettei yhteen tekstiin mahdu. Siksi en edes yritä. Blogiurani alkoi pääsykoeurakasta syksyllä 2015, kun koin tavoittelevani mahdottomia ("tähtiä"). Vaan kuinkas kävikään: avautui opiskelupaikka Savon sydämeen ja muuton myötä uudenlaiset ympäristöt, tuoreet kuviot, uudet ja vanhat tuttavuudet sekä täysin aiemmasta poikkeavat tulevaisuuden näkymät. Nyt opintojen päätyttyä koen haikeuttakin, sillä monet ystävät muuttavat muualle, ja arki on jatkossa taas hyvin erilaista.

On tullut aika heittää hyvästit tälle blogille ja teille kaikille. Muutaman sanan haluan kuitenkin vielä kirjoittaa.

 

Sinulle, joka harkitset lääkikseen (tai muualle opiskelemaan) hakemista:

Toivon, että voit tehdä elämäsi suunnitelmia rohkeasti. Mieti rauhassa, mitä haluat ja kun suunta on selvillä, pyri sitä kohti määrätietoisesti. Uusille poluille lähteminen vaatii suunnitelmallisuutta ja pikkuisen uhkarohkeuttakin. Usko itseesi, tee parhaasi (se, mitä kulloisessakin tilanteessa voit) ja katso, minne se vie. Aina lopputulos ei ole toivottu, mutta muista, että voittajat erottaa häviäjistä vain se, että he nousevat vielä kerran ylös. Joka tapauksessa unelmien tavoittelu vie aina jonnekin, vaikka lopputulos voikin yllättää.

Jos vielä arveluttaa, lue ainakin nämä: Parhaassa iässä lääkikseen, Onko olemassa täydellistä ajoitusta?, Kauhuskenaarioni ja kuinka sitten kävi, Pääsykokeeseen valmistautuminen 1, Kenen unelmia toteutat? sekä Toista tutkintoa opiskelemassa

 

 

Sinulle, opiskelupaikkaa odottava, pääsykokeiden tuloksia jännittävä ja/tai seuraavaa hakua harkitseva:

Onneksi olkoon, olet ottanut ensimmäiset askeleet kohti uutta ammattia ja uutta uraa. Muistathan juhlistaa haun päättymistä ja sitä, että mahdollinen pääsykoeurakka on nyt takana. On helpommin sanottu kuin tehty, mutta toivon, että voit olla itsestäsi ylpeä, olipa haun lopputulos mikä tahansa. Aina eivät saman tien avaudu ne ovet, joiden toivoisi itselle avautuvan, mutta toisinaan toinen - kuten itselläni - tai kolmas tai viideskin kerta voi sanoa toden. Tärkeintä kai on, että tosissaan haluaa sinne minne pyrkii ja tosissaan pyrkii sinne minne tahtoo. Tsemppiä odotteluun juuri sinulle!

Vertaistukea odotteluun tai toivotun lopputuloksen fiilistelyä: Omat pääsykoetulokseni,  Tulokset 2017, Kohti uusia pettymyksiä sekä Tulokset 2018

 

 

Sinulle, opiskelija:

Toivon, että tunnet löytäneesi oman paikkasi ja nauttivasi edes toisinaan siitä, mitä teet. Jos opiskelupaikka tai -ala tuntuu totaalisen väärältä, muistathan, että maailmassa on lukuisia muita opiskelupaikkoja ja -aloja, joista valita itselle sopivampi. Tee omaa juttuasi ja vältä vertailua. Vaikka muut vaikuttaisivat osaavan tai tietävän kaiken paremmin, se tuskin pitää paikkaansa. Pidä huoli itsestäsi ja hyvinvoinnistasi ja muista relata, sillä opinnot eivät loppujen lopuksi ole niin vakavia. Ja mikä tärkeintä, nauti!

Omia opiskelukokemuksiani, niin hyviä kuin huonompiakin, löytyy täältä: Minä opiskelijana, Totaaliväsymys, Opiskelukatastrofi, Epäilyksen hetkiä, Vuorovaikutus ammatista ja huippuhetki sekä Alku ja innostus

 

Sinulle, työelämässä ensiaskeleita ottava:

Olitpa ensimmäisen tai uuden urasi alussa, elät ainutlaatuisia hetkiä, joita et enää koskaan samassa mittakaavassa kohtaa. Jos tuntuu vaikealta, muistathan, ettet ole yksin eikä sinussa ole mitään vikaa - meillä jokaisella on omat hankaluutemme, ja eräille meistä uudet tilanteet ovat vaikeampia kuin toisille. Ja jos kaikki sujuu hienosti, nauti siitä! Iloitse, jos oma paikka näyttäisi löytyvän heti, mutta ethän älä lannistu, jos ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan ei tunnu omalta. Sopiva paikka löytyy vielä, usko pois!

Ei se aina niin helppoa ollut minullekaan, lue vaikka täältä: Uuden työuran alussa, Tasapainoa hakemassa, Oman alan töissä sekä Nyt vähän väsyttää

 

 

Sinulle, lukijani:

Kiitos, että olet ollut mukana. Kiitokset kommenteista, sähköposteista, kiitoksista - jokainen niistä on lämmittänyt mieltäni. Toivon, että olet saanut blogistani jotain - itseluottamusta, tsemppiä, vertaistukea kenties? Olen pyrkinyt avaamaan kokemuksiani ja elämäni (opiskelu)tapahtumia rehellisesti, vaikken tietenkään täysin avoimesti, jotta teksteistäni ja kokemuksistani voisi olla mahdollisimman paljon hyötyä juuri Sinulle. Lukijani, on ollut ilo kirjoittaa teille ja jakaa tätä taivalta kanssanne! Tämä tarina päättyy nyt,  mutta monta uutta on jo alkanut.

Kiitos vielä kaikesta. Kaikkea hyvää juuri sinulle jatkoon! ♥

 

Vuosi 2021

Niin tuli vuosi 2021 päätökseensä. Myös uudenvuodenaatto sujahti töissä, kuten suurin osa muistakin välipäivistä. Nyt vietän vielä lomaa päiväkotilaisten kanssa viikon verran, ennen kuin alkaa LL-opintojeni viimeinen opiskelukevät. Uskomatonta, eikö?

Kulunut vuosi on ollut tässä perheessä ensisijaisesti ammatillisen kasvun vuosi. Puolisoni valmistui toiseen ammattiinsa kesäkuussa, ja molemmat meistä aloittivat kevättalvella työt uudella uralla (en edelleenkään tiedä mitään fiksua ja näppärää termiä tälle uran-/alanvaihtoasialle, koettakaa kestää!). Vuoteen on mahtunut paljon ammatinvalinnan ja työelämän pohdintaa. Vaikka puolison kanssa aivan eri aloilla työskentelemmekin, uuden uran aloituksen haasteet ja fiilikset ovat olleet yllättävän samanlaisia. Ensimmäistä kertaa olemme yhtä aikaa samassa vaiheessa uraa. Vertaistukea on saatu niin kotoa kuin ystäviltäkin, mutta paljon on myös itsekseen saanut asioita käsitellä - tai joutunut käsittelemään, ihan kuinka haluaa asian ajatella. Kuten olen moneen otteeseen täälläkin todennut, uuden uran alku on ollut aika lailla yhtä hankalaa kuin odotinkin sen olevan.

Selvitty on kuitenkin, ja se on tärkeintä. Kehitykseni menneenä vuonna nimenomaan työssä ja ammatillisesti on ollut sanalla sanoen huimaa. Vuoden alkaessa en ollut tehnyt päivääkään "oikeita töitä" lääkärin sijaisena. Vuoden päätyttyä työtunteja on kertynyt satoja, ja liki jokainen niistä on kasvattanut minua suuresti. On paradoksaalista, miten juuri ne ominaisuudet, joita pidän arvokkaimpina olemassa olevassa ja tulevassakin ammatissani, ovat myös avainasemassa niissä haasteissa, joita koen. Joka tapauksessa paljon on koettu ja opittu, ja matka jatkuu.

 

Tänä vuonna opinnot ovat toteutuneet suunnitellusti, hybridimallilla toki. Opinnot ovat tuttuun tapaan olleet minulle (ainakin arvosanoista päätellen) helppoja ja kohtuullisen vaivattomia, joskaan eivät aina mielekkäitä. Jos työasioita ei oteta lukuun, menneenä vuotena asiat järjestyivät sujuvasti ja kuormitus oli melko kohtuullista - ainakin vuoteen 2020 verrattuna! Alkuvuosi oli melko tiivistä, kun kuopus oli vielä kotihoidossa ja aikataulut vaativat säätämistä. Sairasteltu on tänä vuonna viime vuotta enemmän, mutta hienosti ovat kaikki asiat järjestyneet siitä huolimatta. Omatkin terveysvaivat ovat tuoneet lisäkuormaa arkeen ja elämään, mutta toivotaan, että parempia aikoja niiden suhteen on luvassa. Tänä vuonna aloitin kaksikin uutta harrastusta, kevätlukukauden kävin laulutunneilla ja syksyn kuviksessa. Lukenut olen myös enemmän kuin viime vuosina.

Arki on pääsääntöisesti rullannut omalla painollaan. Isoimmat lapset alkavat olla jo hyvin omatoimisia, nuorin on tietysti oman lisänsä tuonut arkitoimiin olemalla välistä turhankin touhukas ja aikaansaava.  Pariin otteeseen lapset ovat olleet karanteenissa, mutta vielä emme ole koronaan sairastuneet. Loppuvuodesta tapahtunut yllättävä muutto - olin täysin unohtanut asuntohakemuksen, jonka toukokuussa olin tehnyt - vei voimia, mutta samalla toi paljon lisäarvoa arkeen. Siinä missä en koko kolmen vuoden aikana oikein kotiutunut entiseen asuntoomme, tämä on tuntunut alusta lähtien kodilta!

 

 

Ehkä parastaan vuosi 2021 antoi minulle tulevaisuuden haaveiden selkiytymisenä. Useaan otteeseen täällä blogissakin mainitsemani tutkimustyö etenee omaa tahtiaan, ja siihen liittyen juuri ennen joulua otin vastaan minulle myönnetyn opiskelupaikan tohtoriohjelmasta. (Hakeminen oli yksi farssi, joten oli suoranainen ihme, että edes pääsin kyseiseen hakuun mukaan.) Jos kaikki menee hyvin - ja luotetaan siihen, että menee -, minusta tulee vielä joskus lääketieteen tohtori. Kovin kauas on tultu niistä ajoista, kun ajattelin, etten ole piirun vertaa akateeminen ihminen enkä yhtään kiinnostunut yliopisto-opinnoista. Onkin hauskaa, miten matkan varrelta on löytynyt yksi jos toinenkin kiinnostuksenkohde, josta en tiennyt aiemmin pitäväni. Tutkimustyö on yksi niistä, ja innolla jatkan opintoja eteenpäin lisensiaatiksi valmistumisen jälkeenkin. 

En osaa sanoa, onko vuosi 2021 ollut edellistä parempi tai helpompi. Osittain kyllä, osittain ei. Vaikka jälkeenpäin ajateltuna vuosi tuntuu hujahtaneen ohi varkain, se on kuitenkin niin pitkä aika, ettei muisti millään yllä enää alkuvuoden tunnelmiin. Sen muistan, että viime vuonna tähän aikaan elämä oli kiireettömämpää kuin nyt; miehellä oli opinnäytetyö vielä kesken, ja hän työsti sitä nuorimman kanssa kotona ollessa. Työelämä on ihan toista, enkä tiedä, odotanko ollenkaan sitä arkea, jossa me molemmat työskentelemme jälleen kerran kokopäiväisesti. Onneksi siihen on vielä hetki aikaa.

 

Kiitos työntäyteinen, innostava, kasvattava 2021. Tervetuloa, 2022.

Ensimmäinen amanuenssuuri

Moikka pitkästä aikaa! Tiivis, täysi ja ihan mahtava heinäkuu amanuenssina on ihan kohta ohi. Amanuenssuureja eli käytännön harjoitteluja tehdään lääkiksen aikana neljä (4 kk), joista 2 kk on tehtävä sisätaudeilla ja/tai kirurgialla ja 2 kk pakollista amanuenssuuria voi tehdä vapaavalintaisella alalla. Lisäksi on mahdollista saada vapaastivalittaviin opintoihin opintopisteitä LT3:n jälkeen yhden kuukauden amanuenssuurista. Kaikenlaisia sääntöjä ja rajoitteita amanuenssuureihin liittyen on paljon, mutta niihin perehdyn lisää, kun tulevat omalla kohdalla ajankohtaisiksi.

Elämäni ensimmäinen amanuenssuuri on ollut vielä paljon mukavampi kuin osasin etukäteen ajatella. Kolmosvuonna opiskellut sisätautikurssit olivat vielä kohtalaisen hyvin muistissa, ja käytännön työ toi vielä tosi paljon lisää mielenkiintoa ja syvensi aiemmin opittua (ja osittain unohdettua). Enkä tiedä, olenko koskaan ollut yhtä innoissani mistään työstä tähän asti. Ilmeisesti kolmen vuoden "odottelu" ennen oman alan töitä ainakin lisäsi työmotivaatiota ;)

Kuluneen kuukauden ajan olen harjoitellut osastonlääkärin ohjauksessa lääkärin töitä: ollut mukana lääkärinkierroilla, tutkinut potilaita ja kirjoittanut lähetteitä, konsultaatio- ja tutkimuspyyntöjä, päivittäismerkintöjä ja epikriisejä. Lisäksi olen päässyt seuraamaan muutaman skopian ja harjoittelemaan lisää esim. valtimoverinäytteen ottoa. Samalla olen kysellyt ohjaavilta lääkäreiltä kaikenlaista ja imenyt itseeni kaiken mahdollisen ja vähän mahdottomankin tiedon sisätaudeista, koska tältä erää sisätautien opiskelu on ohi. Sisätauteihin palataan seuraavan kerran viimeisenä opiskeluvuonna, kun on sisätautien täydentävä opetus. Uusi lukuvuosi tuo mukanaan aivan uudet kurssit, ja veikkaanpa, ettei tulevanakaan vuonna liene liiemmin aikaa aktiivisesti kertailla vanhaa, vaikka se hyvää tekisikin.

Vaikka täällä etukäteen kirjoittelinkin siitä, miten mahdan kipuineni pärjätä kokopäivätyössä, jaksamiseni osoittautui kaikeksi onneksi paljon odotettua paremmaksi. Näyttää taas kerran siltä, että kun päivät täyttyvät mielekkäästä tekemisestä, jaksaa paljon paremmin, vaikka fyysinen kunto on mitä on. Välillä ihan naurattaa, miten raihnainen voi nuori ja terve ihminen olla niinkin luonnollisen asian kuin raskauden myötä, mutta minkäpä sitä tilanteelleen voi. Pitää vain taistella vastaan sen mitä voi, jotta edes jonkinlainen toimintakyky säilyisi ihan loppumetreille asti. Tällä hetkellä syksyä ajatellen näyttää hyvältä, joten toivotaan, että kaikki jatkuu yhtä hyvin kuin tähän asti!

Seuraavaksi kirjoittelenkin sitten syksyn suunnitelmista - pysykäähän kuulolla :) Oikein pirteitä heinäkuun viimeisiä päiviä kaikille!

Ihanassa iässä

Mukavaa keskiviikkoa! Toinen kesäarkiviikko on käynnissä ja pikku hiljaa alkaa sujua... Itse palailin jo viime viikolla "kesätyöni" ääreen, vaikka saikkua oli vielä jäljellä. Samaan aikaan mies aloitti omansa, ja pientä väsymystä on ollut ilmassa. No mutta asiaan!

Olen ihan tyytyväinen omaankin ikääni - kolmenkympin kriisiä odotellessa -, mutta tällä kertaa on siis lapsista kyse. Jotenkin koko ajan siitä lähtien, kun esikoinen oli vauva, olen odottanut tätä aikaa. Sitä, kun lasten kanssa voi keskustella vaikkapa elämän ja kuoleman kysymyksistä, kuten viime aikoina. Sitä, kun heillä on paljon hienoja oivalluksia, mahtavia unia ja upeita ajatuksia, joita he myös mielellään jakavat vanhempien ja muidenkin kanssa. Niin ja sitten melkein se paras puoli: ensimmäistä kertaa reiluun kuuteen vuoteen meillä ei ole yhtään vaippaikäistä! :)

Yhdessä leikkiminen sujuu lasten kesken yleensä hyvin. Kyllähän joka päivä tulee monta erimielisyyttä ja riitaa leluista, mutta harvemmin kuuluu kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä (paitsi ihan viime aikoina pikkuisen). Ehkä sen aika koittaa myöhemmin. Tähän mennessä kuitenkin sisaruksista on ollut toisilleen paljon iloa, ja melkoisen tiivis kolmikko meillä asustaakin.

Kuopus 2,5v nyt tietysti on edelleen "vauva", jota koko perhe hemmottelee. Hänen ensimmäinen kaksisanainen "lauseensa" tosin taisi olla "ei vauva", jolla hän protestoi milloin mitäkin pienille lapsille suunnattua toimintaa  rattaissa istumisesta päiväuniin. Isompien vanavedessä hän on oppinut  taitavasti rakentelemaan duploilla ja palikoilla sekä leikkimään monenlaisia leikkejä, ja - totta kai - väittämään vanhemmille vastaan ja sanomaan pontevasti EI. Viimeisimpänä, ei-toivottuna oppina on toisten nimittely mitä mielikuvituksellisemmilla nimityksillä - sitä yritetään ankarasti kitkeä.

Lomamatkalla sen oikeastaan vasta huomasi, miten ihanassa iässä meidän muksumme ovatkaan. On ihanaa, kun kaikki osaavat edes suurin piirtein sanoa, mitä haluavat. Ei tarvitse arvailla, onko nälkä, jano vai vessahätä, kun jokainen osaa kertoa, mikä on hätänä. Vaikka lapset pitääkin suojata auringolta, tällä matkalla ei tarvinnut kuitenkaan rakennella mitään aurinkovarjo-huivi-virityksiä, jotta kuumuudesta kärsivä vauva pysyisi tyytyväisenä (vrt. neljän vuoden takainen Teneriffan-matka). Lasten kanssa pystyi käymään eri paikoissa, isommat jaksoivat reippaasti kävellä 1,5 km:n matkan rannalle ja muutenkin koko loma oli oikein leppoisa. Ravintolassakin kaikki kolme jaksoivat odottaa annoksiaan melko hyvin verrattuna siihen, millainen tilanne on pienempien lasten kohdalla.

 

Jokaisessa ikävaiheessa on ne omat parhaat juttunsa. Vaikka aina välillä vauvaikäistä perheeseen kaipaankin, kasvavien lasten vähittäistä itsenäistymistä osaa kyllä arvostaa. Temperamentiltaan erilaiset lapset haastavat vanhempiaan etsimään aina vaan uudenlaisia näkökulmia ja ratkaisuja. Se, mikä toimii yhdellä, ei todellakaan toimi toisella. Ja juuri kun on löytänyt hyvän keinon tiettyyn "ongelmaan", lapsi siirtyy ikävaiheesta toiseen, ja taas ollaan uusien haasteiden edessä. Vanhemmuus on jatkuvaa muokkautumista, kehittymistä ja muutosta, vaan juuri siksi minä tästä elämästäni niin kovasti pidänkin ♥

Mitä hoitajat oikein tekevät?

Löysinpä luonnosten seasta ihan valmiin postauksen, jonka olen kirjoittanut viime kesänä.  Ajankohtaiseksi teksti tuli hoitajien työtaistelun myötä, sillä itsekin olen sairaanhoitajan työssäni törmännyt hoitoalan epäkohtiin. Seuraavana siis ajatuksiani sairaanhoitajan työstä suoraan heinäkuulta 2017. Kuvat: Pinterest.

-----------------------------------------------------------------------------

Nyt kun kerran piipahdan kesän ajan työelämässä, on tullut tarve käsitellä sairaanhoitajan ammattia tarkemmin. Aiemmin tänä vuonna postaussarjassa Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi kirjoittelin pääpiirteittäin asiasta, mutta nyt on luvassa tarkempaa tietoa. Jokaisessa työpaikassa, sairaalassa, avoterveydenhuollossa tai missä vain ovat omat työtehtävänsä, mutta avaan nyt sairaanhoitajan työtä kirurgisella vuodeosastolla.

Sairaanhoitajan työ sisältää paljon. Omalla kesätyöosastollani hoitajat mm. seuraavat ja hoitavat kipua, tarkastavat ja hoitavat leikkaushaavoja, pitävät huolen potilaiden ravitsemuksesta/ravinnotta olosta, avustavat pesuissa ja pukeutumisessa, valmistelevat potilaita tutkimukseen/toimenpiteeseen, ohjaavat, avustavat ja kannustavat potilaita liikkeelle lähdössä sekä huolehtivat siitä, että potilaat saavat määrätyn nesteytyksen, iv-ravitsemuksen ja lääkityksen. Näiden hoitotoimien lisäksi hoitajat  seuraavat potilaan toipumista, tarkkailevat mahdollisia merkkejä komplikaatioista, kirjaavat päivittäismerkintöjä, antokirjaavat lääkkeitä, ovat mukana lääkärin kierrolla, toteuttavat kierrolla annettuja määräyksiä, antavat potilaille ohjausta ja hoitavat potilaan jatkohoitoon liittyviä asioita.

Suuri osa hoitajan työstä tapahtuu suurelta yleisöltä piilossa potilashuoneen suljetun oven takana, kylpyhuoneessa tai lääkehuoneessa. Kansliassa kirjataan, mikä saattaa ulkopuolisille näyttäytyä siten, että "hoitajat vain istuvat koneella". Kyllä, se "tietokoneella istuminen" eli paremmin ilmaistuna kirjaaminen on osa työtämme. Varsinkin nykyään, kun useissa paikoissa on käytössä hiljainen raportti (vuoron alussa raportti potilaista luetaan suoraan koneelta suullisen raportin sijaan), kirjaamisella on todella suuri merkitys hoidon turvallisuuden ja jatkuvuuden kannalta. Siksi siihen kuluu paljon aikaa. Samoin tätä nykyä kaikki potilasta koskevat tiedot, esitiedot, uudet määräykset, riskitiedot, lääkitykset jne löytyvät koneelta.

Se on sanottava, että ehdottomasti suurin osa opiskeluaikanani ja työssä tapaamistani hoitajista tekee työtään sydämellä. He rutiininomaisten hoitotoimenpiteiden lisäksi kannustavat, lohduttavat ja rohkaisevat. He tekevät henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä mielestäni aivan liian vähäisellä palkalla ja arvostuksella. He ovat todellisia työn sankareita. Liian usein julkisuudessa palstatilaa saavat vain ne hoitajat ja lääkärit, jotka joko toimivat epäasiallisesti tai käyttävät asemaansa väärin. Toivoisin ihmisten muistavan, että suurin osa terveydenhuollon ammattihenkilöistä ihan oikeasti haluaa potilaan parasta ja tekee kaikkensa, jotta potilas saisi avun.

Koska tätäkin blogia lukevista suuri osa on tulevia lääkäreitä tai siksi aikovia, en malttanut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni, vaan halusin kertoa, miten tärkeää työtä hoitajat tekevät. Ihan yhtä tärkeitä ovat erilaiset terapeutit, fysio-, toiminta- ja ravitsemusterapeutit esimerkiksi, sihteerit ja muut ammattiryhmät. Puhumattakaan laitoshuoltajista, joiden ammattitaidon ansiota on se, että sairaalat ovat niin hygieenisiä ja turvallisia. Itse en ole koskaan osannut arvottaa toisia ammatteja "paremmiksi" kuin toisia, koska meitä jokaista tarvitaan - niin sairaalassa kuin sen ulkopuolellakin.

-----------------------------------------------------------------------------

Hoitajien puolesta välillä huvittavat mutta pääosin itkettävät puheet, joiden mukaan hoitajat eivät muuta teekään kuin istu kahvilla tai vaihtoehtoisesti tekevät "suorittavaa, ei yhtään vaativaa työtä". Näin ajatteleville ihmisille haluaisin sanoa, että tervetuloa toki kokeilemaan hoitajan elämää! Kun on koko työvuoronsa ajan tehnyt töitä niin paljon kuin vain suinkin ehtii ja silti tuntee epäonnistuneensa työssään, on aika lailla hoitajan työn ytimessä. Kun on pakko jäädä ylitöihin, jotta ehtii tehdä ja kirjata edes välttämättömät. Kun ei ehdi kunnon tauolle, ja kun ehtii, soittokellot keskeyttävät ruokailun jatkuvasti. Kun yhteiskunnan viesti on, että työn pitäisi olla "kutsumus", jota varten tullaan hälytettynä vapailta töihin ja venytään ja joustetaan (ylityöt ja vuoronvaihdot) ihan tappiin saakka. Minä totisesti toivon, että käynnissä ollut työtaistelu eli ylityö- ja vuoronvaihtokielto avaa silmiä ja tuo muutosta hoitoalalle. Kunta-alalla päästiin eilen jo sopimukseen, yksityisellä puolella työtaistelu jatkuu edelleen. Nähtäväksi jää, muuttuuko hoitoalalla mikään.


Näillä tunnelmin hyvää ja rentouttavaa viikonloppua! Olympialaiset seurattavana ja kaikkea :)

Tk-päivät

Toiset ja viimeiset terveyskeskuspäivät vietettiin lokakuun lopussa. Kuten viime vuonna, myös tällä kertaa vietimme terveyskeskuksessa kaksi päivää. Myöhemmässä vaiheessa opintoja pääsemme kaiketi viettämään ihan kunnolla aikaa terveyskeskuksessakin, mutta prekliinisen vaiheen tk-tutustumiset olivat nyt tässä.




Olihan se mukavaa sonnustautua pitkästä aikaa valkoiseen takkiin. Tänä vuonna sain kulkea kahden eri lääkärin mukana, mikä toi kivasti vaihtelua päivien sisältöön. Melkein parasta oli nähdä ammattilainen työssään ja pohdiskella mielessään, mitä hän ajaa takaa esimerkiksi tietyillä kysymyksillä. Vastaanottojen välissä ehdimme käydä pikaisesti läpi potilastapauksia ja muita asioita. Tänä vuonna kiinnitin enemmän huomiota potilaan ja lääkärin väliseen vuorovaikutukseen tietysti syksyllä pidetyn VPL-kurssin vuoksi.

Kuten viime vuonna, totesin nytkin pitäväni terveyskeskustyön luonteesta. Keskustelimme minua ohjanneen lääkärin kanssa myös erikoistumisalan valinnasta ja siitä, miten hän oli päätynyt juuri tuolle alalle. Samansuuntaisia ajatuksia työn monipuolisuudesta, itsenäisyydestä ja sopivista työajoista on itsellänikin. Vaikka toisaalta moni muukin erikoisala kiehtoo, minussa asuva realisti vähän hillitsee innostustani. Onneksi valintojen aika on paaaljon myöhemmin.

Tk-päivistä käteen jäivät hyvä mieli ja motivaatio opiskella taas vähän ahkerammin. On tosin hivenen lannistavaa, kun suurin piirtein kaikki vastaan tulleet, työelämässä pidempään olleet lääkärit toteavat, etteivät enää muista parin ekan vuoden opinnoista paljoakaan. Vaikka toisaalta, eihän se muistaminen ole se juttu. Kun ymmärtää asiat, niitä ei tarvitse muistaa ulkoa. Pitänee minunkin taas ottaa fysiologian kirja esiin ja alkaa yrittää ymmärtää. Ehkä mäkin vielä joskus opin.

Sellaisia sekalaisia mietteitä tuli tk-päivien tiimoilta. Loppuvuosi näyttää opintojen suhteen melko tiiviiltä, tai ehkä minusta vaan tuntuu siltä. Lisää juttua loppuvuoden kursseista tullee jossain vaiheessa :) Tänään saan vihdoin opiskella ihan itsekseni, kun pikkuinen toipilaamme pääsi  tervehdyttyään takaisin hoitoon. Todisteena yhteisistä opiskeluhetkistä toimivat neonväriset taideteokset opiskeluvihkoni sivuilla... Kuvitus sopii kyllä ihan tk-päiviinkin, sen verran lapsenkengissä on tämä mun tuleva lääkäriys ;)

Reipasta päivää sinnekin!

Opiskelu vs. työ

Kumpi väsyttää enemmän, opiskelu vai työ? Oma mielipiteeni vaihtuu aina sen mukaan, mitä kulloinkin teen. Töissä käydessä ei tiedä mitään rankempaa kuin työpäivät lyhyiksi jääneillä yöunilla, opiskellessa taas tuntuu usein, että töissä pääsisi helpommalla, kun ei ihan koko aikaa tarvitse oppia uutta.

Opiskellessa (tässä vaiheessa) omat aikataulut voi pitkälti määritellä itse. Myös valinnanvapaus on ihan toista kuin työelämässä. Pakollista läsnäoloa meillä on verrattain vähän, mutta itseopiskelua senkin edestä. Raskainta opiskelussa on jatkuva oppimismoodissa oleminen, keskeneräisyyden tunne sekä se, että vapaallakin opiskeluvelvollisuudet pyörivät herkästi mielessä. Nyt kun perheessä on kaksi opiskelevaa vanhempaa, nämä kaikki koetaan kaksinkertaisena.

Töissä on yleensä selvästi määritellyt työtehtävät, selkeät rutiinit ja työkaverit. Osana yhteisöä on kivaa olla, ja rankkaakin työtä jaksaa paremmin hyvällä porukalla. Sairaanhoitajan työ on tiimityötä niin kollegoiden kuin muidenkin ammattiryhmien edustajien kanssa, joten harvoin joutuu täysin yksin vastaamaan jostain tilanteesta. Töissä ei ehkä tarvitse koko ajan oppia uutta, mutta skarppina pitää olla. Työelämässä raskaimpana olen kokenut 3-vuorotyöstä johtuvan univajeen, arjen epäsäännöllisyyden sekä tietysti sellaiset horror-päivät, joista vain yritetään selviytyä jotenkuten.

Suuren osan arkiajastani ajattelen, että onpa tämä helppoa. Jos raha-asioita ei oteta lukuun, opiskelijaperheen elämä on paljon mukavampaa kuin perhe-elämä työssäkäyvänä. Kun muistelen muutaman vuoden takaista elämäämme kahden työssäkäyvän vanhemman näkökulmasta, huomaan paljon asioita, joita en silloin nähnyt. Ensinnäkin meillä on nyt paljon enemmän sekä perheen yhteistä että parisuhdeaikaa. Toisekseen stressiä on nykyään vähemmän. Osaltaan se johtuu luottavaise(mma)sta elämänasenteestamme, toisaalta siitä, että opiskelu on silti stressittömämpää kuin nykyajan työelämä. Pahin kaipuu työelämään helpotti kesän aikana, ja nyt olen taas (ainakin hetken aikaa) tyytyväinen opiskelija.

Vaikka opiskelu ottaa välillä pahasti päähän, motivaatio on hukassa ja aikataulut pakkaavat päälle, pidän työelämää vielä paljon stressaavampana. Tietysti pienituloisena perheenä elämisessä on omat stressinaiheensa, mutta pahimpiin kauhuskenaarioihin verrattuna olemme pärjänneet hyvin. Valona tässäkin tilanteessa on tietysti se, ettei näillä tuloilla ole tarkoitus elää loppuelämää. Toivottavasti siis jonain päivänä valmistumme ja pääsemme takaisin työelämään uusien ammattiemme kanssa. Hartaana toiveena on myös se, että jaksaisimme uusissa ammateissamme aina sinne eläkeikään asti - jos nyt eläkkeelle ikinä edes pääsemme ;)


Näillä fiiliksillä on hyvä jatkaa ansaittua vapaapäivää - siinä jälleen yksi opiskelun hyvistä puolista. Kivaa perjantaita ja hyvää viikonloppua myös sinulle!

"Kyllä nuorena jaksaa"

Kerronpa teille, että jos kuulen vielä kerran tälle kesälle nuo otsikon sanat, lukittaudun neljän seinän sisälle enkä palaa ihmisten ilmoille ennen kuin olen levännyt niin että kasvan hometta. Ihan vaan uutisena: ei nuorenakaan jaksa ihan mitä tahansa. Esimerkiksi kulunut ajanjakso viime elokuusta tähän (sisältänyt niin paljon kaikkea etten jaksa edes kirjoittaa niitä tähän) on sellainen, jonka jälkeen väsyttää. Ja mielestäni ihan syystä.

Poikkeuksetta otsikon sanat ovat kuuluneet eläkeikää lähestyvien ihmisten suusta. Ehkä ne on tarkoitettu kannustaviksi, piristäviksi, lohduttaviksi? Mutta omiin korviin ne kuulostavat lähinnä vähätteleviltä. Ihan kuin väsymykseni (well, yhden vapaan jälkeen viisi kiireistä työpäivää väsyttäisivät todennäköisesti kenet tahansa) kuittaantuisi jotenkin itsestään sillä, että olen nuori. Noita sanoja pahempaa on vain se, jos niiden jälkeen aletaan muistella kultaista 60-lukua, "kuinka minäkin silloin tein kolmea työtä ja olin monen lapsen yksinhuoltaja". No, onhan se totta, että nuorempana jaksaa paremmin kuin vanhempana. Ehkä ne nuoruuden voimavarat ymmärtää vasta sitten, kun ne on menettänyt?

Mutta oli miten oli, silloin kun itse joskus valitan väsymystäni, ainoa, mitä kuulijalta toivon, on empatia. En kaipaa ratkaisuja tilanteeseen enkä varsinkaan tietoa siitä, miten kaikki muut jaksavat ihan mitä vaan. Onneksi niin töissä kuin muutenkin on olemassa ihmisiä, jotka osaavat kuunnella. Kun sanoo, että väsyttää, kaveri toteaa, että ei mikään ihme. Silloin tulee mukava olo. On saanut sanottua asiansa ja tullut kuulluksi. Sillä tavalla yritän itsekin kohdata muut.

Tätä tunteiden kohtaamista olemme myös parisuhteessamme saaneet harjoitella vuosikaudet. Välillä se onnistuu, välillä ei. Toisinaan väsymyksen valittelu menee kilpailuksi siitä, kumpi tässä nyt oikeastaan onkaan väsyneempi :D Mutta toisinaan molemmat saavat vuorotellen purkaa mieltään ja lopulta todetaan, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Kohtaamisella on suuri voima. Monesti jo se piristää, kun saa sanoa, että nyt on rankkaa ja toinen vastaa, että niin varmasti onkin.

Myönnettävähän se on, että rankkaa on ollut monestakin syystä. Toisaalta tämä työntäyteinen arki on juuri sitä elämää, jota olemme kohdallemme toivoneet. Elättelen kuitenkin toivoa, että ensi vuosi olisi vähän rauhallisempi ja kenties stressittömämpi, vaikka opiskeluja ja päivähoitoa nyt aloitellaankin. Jossain vaiheessa kesää tuntui, etten selviä kesätyöni loppuun asti, mutta tässä sitä nyt ollaan - ihan parin päivän päässä lomasta.

Koska nuorenahan jaksaa.

Epäilyksen hetkiä

Tiedätte varmaan, miltä tuntuu, kun epäilee ihan kaikkea etenkin itsessään? Kun epäilee, onko sittenkin ihan väärässä paikassa. Kun miettii, kykeneekö siihen, mihin aikoo. Kun pohtii, löytääkö ikinä sitä omaa juttuaan.

Ihmisenä ja ammattiin kasvamisessa on kai tärkeääkin se, että kyseenalaistaa omat valintansa. Kun vastaan tulee negatiivisia tunteita, pitää miettiä, mistä ne kumpuavat. Miksi tietty tilanne saa ajattelemaan, etten pysty tähän? Mikä tässä asiassa on minulle liikaa? Miksi jotkut hetket ovat helpompia kuin toiset?

Tätä itsereflektointia olen joutunut tai siis totta kai saanut harjoittaa myös tämän kesän aikana. Välillä sitä miettii, miksi on pitänyt valita niin vaikea ala. Kapinoikin ehkä vähän. Miksi minun pitää olla kiinnostunut juuri tästä alasta? Olisiko jossain muualla helpompaa? Ja samalla tiedän, ettei ole. Tästä muuten puhuin kerran erään kaverin kanssa. Hän työskentelee eri alalla kuin minä, enkä muista, miten päädyimme aiheeseen. Tuli kuitenkin puheeksi, voisiko jossain muussa työssä päästä helpommalla. Keskustelun päätteeksi totesimme, että ihan joka paikassa, ammatissa ja työssä on ne omat vaikeat juttunsa. Turha kai siis etsiä työtä, jossa olisi täydellisen onnellinen ihan joka hetki.

Kun tekee henkisesti ja fyysisestikin raskasta työtä, jostain on löydettävä ne omat voimavarat, jotka auttavat jaksamaan. On löydettävä tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä samoin kuin pidettävä huoli itsestään. Yksi ihminen ei kuitenkaan pysty määräänsä enempään. Itse voi vain tehdä sen, minkä tekee, niin hyvin kuin osaa, pystyy ja jaksaa. Sen enempää ei voi ihmiseltä vaatia. Tähän ajatukseen olen nojannut jo pitkään.

Välillä (tulevan) työni vastuu pelottaa. Virheet pelottavat ja varsinkin se, kun niitä sattuu ihan kaikille. Pelottaa se, etten ikinä kasva ammatillisesti niin, että jaksan tulevassa työssäni. Pelottaa, että koko koulutukseni menee hukkaan. Osa epäilyistä ja peloista on kenties aiheellisia, suurin osa ei. Suuri osa peloista johtuu ihan vaan omasta epävarmuudesta, joka on tässä vaiheessa opintoja ja elämää ainakin minulle tuttu seuralainen.

Mutta näiden ajatusten jälkeen tulee aina - ennemmin tai myöhemmin - se hetki, kun näkee taas kirkkaasti. Silloin tulevaisuus näyttää selkeältä ja taivas pilvettömältä. Sellaisena hetkenä tajuaa olevansa hyvä siinä mitä tekee ja rakastavansa sitä, mitä tekee. Silloin ymmärtää, että on riittävän hyvä, vaikkei ole lähellekään täydellinen.

Epäilyttääkö sinua koskaan?!

Nyt vähän väsyttää

Kaiken tämän positiivisen ajattelun ja onnellisuushutun keskelle saapuu nyt ripaus realismia. Nyt väsyttää. Loma-tj on vähän päälle kymmenen. Se ei ole paljon, mutta tuntuu ihan just tasan siltä, etten yhtään enempää jaksaisikaan.

Ra(s)kas kesätyöni on edelleen vaativaa, monipuolista ja kiireistäkin. Tätä nykyä olen aika tavalla itsenäisempi kuin alkukesästä. Sainpa yhtenä päivänä oikein onnistumisen kokemuksen, kun työkaveri pyysi minua kanyloimaan potilaan, jota hän ei saanut kanyloitua. Minä sitten yritin ja onnistuin kerrasta. Tuli hyvä mieli. Joka päivä tulee edelleen uusia asioita, mutta niistä on selvitty tähän asti ja selvitään jatkossakin. Välillä on kokonaisia päiviäkin, joista ainoastaan selvitään. Pitkittynyt väsymys tekee päivistä raskaita ja harmaita. Vapaa-aikoina haluaisi tehdä kaikkea kivaa, muttei jaksa.

Eniten tässä taitaa painaa se loman puute. Nyt alkaa tosissaan tuntua se, ettei viimeisen tentin ja kesätöiden aloituksen välillä ollut kuin viikonloppu. Lyhyet vapaat eivät enää riitä lataamaan akkuja tarpeeksi, vaan nyt tarvittaisiin se pidempi tauko kaikesta. Näkyy kulkevan puolivuosittain nämä mun pahemmat väsymykset: hankalinta on juuri ennen joulu- ja kesälomia. Onneksi sentään varasin edes tuon pari viikkoa lomaa!

Tulevan loman voimalla on vielä pinnistettävä nämä loppuviikot. Olen jo päättänyt, että loman ensimmäiset kaksi päivää makaan sohvalla enkä liikahda mihinkään! Ai niin, paitsi, jos aiomme ehtiä sinne asuntomessuille... Mutta hei, sitten on loma :) Sen voimalla eteenpäin!

Viikonloppuvierailulla

Viime viikonloppuna, joka siis oli ensimmäinen vapaa viikonloppuni sitten kesäkuun, otimme ja lähdimme pienelle matkalle. Olimme päättäneet jo aiemmin, että kun on kerran mahdollisuus, lähdemme käymään ystäväperheen luona lyhyellä kyläreissulla. Otettiin matkustamiseen jälleen kerran sellainen road trip -asenne eli että meillä ei ole kiire mihinkään. Ei nimittäin taida olla parempaa lomafiiliksen pilaajaa kuin kiireinen (ja kiukkuinen) automatka.

 

Mies bongasi upean piilossa olevan pysähtymispaikan järven rannalta. Otettiin se vakipaikaksi eli pysähdyttiin siellä sekä meno- että paluumatkalla. Oli kyllä kaunis paikka! Paluumatkalla oli vielä oikein aurinkoinen ja lämmin päivä, joten minunkin piti vaihtaa pitkät housut shortseihin. Voi piirtää rastin seinään, kun yleensä ottaen vapaapäivinäni on satanut vettä :D Olimme oikein hyvin varustautuneet trangiaa myöten, joten saimme nauttia ruoat ja kahvit luonnon helmassa.

Vierailimme ystäväperheen luona pienessä idyllisessä asuinpaikassa. Tutustuimme heihin etelänvuosinamme, ja sattumalta me molemmat perheet muutimme eri puolille Suomea viime kesänä. Olikin paljon jaettavaa, kun kuulumisten päivitysten lisäksi piti jakaa kokemuksia muutosta, muutoksista ja uuden elämän kiemuroista :) Tuli todettua moneen otteeseen, että ihmeesti kaikki asiat järjestyivät, vaikka etukäteen stressasikin. On mukavaa, kun minulla ja meillä on kavereita ja ystäviä ympäri Suomea. Vaikka kaikkia ei ehdi edes vuosittain tavata, aina jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. On onni, että elämässämme on niin paljon hyviä tyyppejä ♥

Kyläilyssä ja matkustamisessa on tällä porukalla oma hommansa. Silti useimmiten kotimatkalla toteaa, että olipa mukavaa. Eri paikoissa käyminen ja ystäväperheiden luona vieraileminen antaa aina uutta näkökulmaa omaan asumiseen ja elämiseen. Ja kummallista kyllä, useimmiten kotiin palatessa tuntuu, että olisi ollut poissa paljon kauemmin kuin onkaan. Nytkin viivyimme matkalla vain yhden yön, mutta oli ihan sellainen olo, että olisimme olleet ainakin kaksi yötä poissa. Jotenkin matkalla ollessa saa lyhyistäkin vapaista tosi paljon irti. Siltä ainakin tuntui tämän viikonloppumatkan jälkeen.

Työkesäni viimeinen vapaa viikonloppu vietettiin oikein laadukkaasti ja hyvässä seurassa. Sen voimalla jaksaa viettää loput viikonloput töissä. Tänään minulla on taas "maanantai".


Rentouttavaa viikonloppua/lomaa kaikille!

Oman alan töissä

Maanantaita jokaiselle! Odotan keskiviikkoaamua kuin kuuta nousevaa, silloin nimittäin pääsen vapaalle neljän päivä- ja kahden yövuoron jälkeen. Niin paljon kuin vuorotyöstä tykkäänkin, välillä tuntuu, että se vie viimeisetkin voimat!

Liki puolet kesäduunista on siis koettu. Alku aina hankalaa, niin kuin sanontakin kuuluu. Epävarmuus häälyy edelleen taustalla, joskin varmuus ja luottamus omaan osaamiseen on vähitellen sysännyt sitä syrjään. Vaikka edelleen joka päivä tulee jotain uutta, olen uusista haasteista ennemmin iloinen kuin kauhuissaan. Ammatillista kasvua on näköjään tapahtunut valmistumisen jälkeen ;)

Muistan sen tunteen, kun pääsin ensimmäistä kertaa tekemään oman alan töitä. Olin opiskellut sairaanhoitajaksi vuoden, ja tein kesän ajan lähihoitajan sijaisuutta. Kesätyö avasi oven ihan erilaiseen maailmaan. Sinä kesänä opin paljon hoitotyöstä ja itsestäni. Siihen asti olin tehnyt vain omaa alaa läheltä liippaavia töitä, kuten lastenhoitoa ja kotisiivousta. Näissäkin toki oltiin ihmisten kanssa tekemisissä ja lapsia hoitaessani olin lastenhoitaja. Silti ensimmäinen työkokemukseni vanhainkodissa oli jotain aivan erilaista. Se sisälsi lääkkeiden antamista, mittauksia ja perushoitoa, kuolevien kohtaamista ja ravitsemuksesta huolehtimista. Lähihoitajan työ on tärkeää ja merkityksellistä mutta aivan liian aliarvostettua työtä, jota tunnutaan paljon herkemmin arvosteltavan kuin arvostettavan.

Toisena "käännekohtana" pidän ensimmäistä kesätyötäni sairaanhoitajan sijaisena. Olin vielä opiskelija, mutta lähes valmis jo. Jännitin kesätyötä aivan äärettömän paljon, vaikka olinkin ollut harjoittelussa samalla osastolla lähes kaksi kuukautta. Olin alkuun aivan hukassa kaikkien monitorien, infuusiopumppujen, hemodialyysi- ja CV-katetrien, nesteiden korvauksen ja lääkehoidon kanssa. Meni aikaa, ennen kuin opin tunnistamaan äänestä, mikä laite milloinkin hälytti. Se kesä kasvatti minusta taas erilaisen, vieläkin tarkemman, entistä varmemman sairaanhoitajan. Työpaikka, jonne menin valmistumisen jälkeen, tuntui todella helpolta paikalta tuon ensimmäisen kokemukseni jälkeen. 

Joskus tulevaisuudessa toivottavasti pääsen tekemään lääkärin sijaisuutta ihan ensimmäistä kertaa. Tällä hetkellä tuo ajatus tuntuu kaukaiselta ja ehkä vähän epätodelliseltakin. Nyt olen ihan onnellinen siitä, että saan opiskella vielä monta vuotta ennen sitä hetkeä. Silti voin aavistella, että se hetki tulee tosi pian. Ehkä siinä hetkessä ajattelen, että se tuli liiankin pian.

Jos nyt jotain olen tämän vähäisen työurani aikana ja edellä mainittujen kokemusten myötä oppinut, se on se, että valmiiksi ei tulla koskaan. No joo, paperilla olet valmis sairaanhoitaja tai lääkäri tai mitä tahansa, mutta varsinkin työelämän alku on melkoista opettelua. Tämän toisen ammattini kohdalla en aio tehdä sitä virhettä, että luulen muuttuvani jotenkin mystisesti "valmiiksi" heti kun paperit on kädessä. Naiivia tai ei, sairaanhoitajaksi opiskellessani luulin niin. Mutta ihan yhtä epävarmaksi ja keskeneräiseksi tunsin itseni, vaikka ne paperit olivatkin kädessä. Oli vain sellainen olo, että apua, mitäs nyt.

Mutta siitä se lähti, opitun tiedon syventäminen, uuden oppiminen ja teorian yhdistäminen käytäntöön. Vastuu, jota opiskeluaikana niin pelkäsin, kesyyntyi vähitellen ja alkoi tuntua kevyemmältä kantaa. Sama vastuu painaa edelleen, nyt ja jatkossa. Se on vastuu toisen ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista, siitä, että ennemmin parantaa kuin pahentaa. Ja vaikka vastuu on välillä raskas kantaa, juuri se tekee oman alani töistä merkityksellistä, tärkeää ja antoisaa.

 
Mitä sinä toivot oman alasi töiltä? Millainen on unelmatyösi? Jos olet jo päässyt työelämään, onko oma ala edelleen tuntunut omalta?

Vuorotyön valot ja varjot

Tasan vuosi sitten oli yksi elämäni upeimmista ja uskomattomimmista päivistä. Suunnilleen tähän aikaan avasin kädet täristen Opintopolun, ja siellä se luki: Opiskelupaikka myönnetty! Sen jälkeistä fiilistä en toivottavasti unohda koskaan. Sitä hetkeä olen muistellut, kun opiskelu on tökkinyt ja arki tuntunut raskaalta. Nyt kesälomalla olen saanut palata aiempaan ammattiini sairaanhoitajaksi ja mihinpä muuhunkaan kuin vuorotyöhön.

Mitä se vuorotyö sitten tarkoittaa? Esimerkiksi tätä: Töitä jouluna ja juhannuksena, iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Olet usein töissä silloin, kun muut ovat vapaalla, ja vapaalla silloin, kun muut ovat töissä. Ja juuri, kun olet saanut käännettyä rytmisi päälaelleen yövuoroja varten, alkavatkin vapaat ja seuraa ankara yritys päästä takaisin tavalliseen rytmiisi. Kuulostaako kadehdittavalta? 

Nimittäin aina välillä tulee vastaan kommentteja, joissa ihmetellään, mitä sairaanhoitajat oikein valittavat. Hehän saavat palkkaa jopa 3000 e kuussa! Näissä kommenteissa vain sujuvasti unohdetaan se, että sairaanhoitajan peruspalkka ainakin julkisella puolella on paljon pienempi, n. 2200-2400 euroa/kk. Loput tuosta huimasta palkasta ovat vuorolisiä eli korvauksia siitä, että joutuu olemaan töissä muulloin kuin virka-aikaan. Vuorolisien määrä riippuu tietysti tehdyistä työvuoroista. Jos tekee aamupainotteista arkityötä, ei lisiä juuri tipu. Lienee sanomattakin selvää, että mielestäni sairaanhoitajat ansaitsisivat työn vaativuuden ja vastuun vuoksi nykyistä suuremman peruspalkan. Sama koskee muitakin hoitajia.

Vuorotyön varjoja ovat siis ennalta-arvaamattomuus, epäsäännöllisyys ja tuo, että aina on pyhiä ja loma-aikoja, jolloin itse on töissä. Välillä viikossa on neljä työpäivää, välillä kuusi. Vapaita saattaa olla yksi tai vaikka neljä. Yhtään joulua en ole toistaiseksi töissä viettänyt, mutta juhannuksia nyt viisi eli jokaisen juhannuksen, jonka olen töissä ollut. Välillä se harmittaa, välillä ei. Pahimmalta viikonlopputyöt ja vuorotyö tuntuivat silloin, kun sekä puolisoni että minä kävimme töissä. Lapset saivat olla suurimman osan viikosta jomman kumman vanhemman kanssa kotona, mutta me puolisot näimme toisiamme välillä tosi harvoin. Viikonlopputyöt aiheuttavat toisinaan harmaita hiuksia, kun on aivan mahdotonta esimerkiksi päästä kaikkiin juhliin, joihin kutsu tulee. Kolmen viikon listassa kun on keskimäärin vain yksi vapaa viikonloppu.

Mutta löytyy vuorotyöstä paljon hyvääkin. Itse oikeastaan pidän siitä, että päivät ovat vaihtelevia. Jos olisin töissä joka arkipäivä aamuvuorossa, minulta jäisi näkemättä arkiaamut lasten kanssa. Iltavuoropäivinä voi nukkua vähän pidempään ja viettää rauhallista aamuhetkeä koko perheen kesken. Kun kävimme molemmat töissä, mieheni ja minä, minun iltavuoropäiväni olivat myös lapsille rennompia aamuja. Tavallisesti heidät vietiin hoitoon jo klo 6.30, jotta me vanhemmat ehdimme töihin seitsemäksi. Iltavuoropäivinäni vein lapset hoitoon aikaisintaan kahdeksaksi, jolloin he saivat pidemmät yöunet.

Yövuorot ovat oma juttunsa. Usein yövuorot ovat "kevyempiä" kuin päivävuorot. Yöllä hoidetaan vain välttämätön, mutta tietenkin päivystysosastolla voi tulla päivystyksen kautta potilasta toisensa perästä. Yövuorot ovat ainakin allekirjoittaneelle raskaita, mutta toisaalta niissäkin on ihan oma fiiliksensä. Viikonlopputöissä, kuten yövuoroissakin, on oma tunnelmansa. Usein on rauhallisempaa, muttei tietenkään aina. Esimerkiksi juhannuspäivänä minulla henkilökohtaisesti oli kuluneen neliviikkoisen kiireisin työpäivä. Viikonloppuisin hoidetaan ihan samat asiat kuin arkisinkin: lääkäri kiertää ja potilaat hoidetaan samoin kuin muutenkin.

Parhaina vapaapäivinä olen jostain syystä aina pitänyt arkivapaita. On vaan jotenkin niin siistiä olla vapaalla, kun "kaikki muut" puurtavat töissä. Ei tule sunnuntaiahdistustakaan, kun viikonpäivillä ei ole niin suurta väliä. No joo, toki arkivapaat tarkoittavat aina viikonlopputöitä, mutta sekään ei himmennä iloani. Monesti on käynyt viikonlopputöissä ollessani niin, että itselläni on puolet työpäivästä takana, kun mies vasta lasten kanssa heräilee... Tätä nykyä lapset heräävät poikkeuksetta ennen kahdeksaa, mutta joskus tuokin oli mahdollista.

Kaiken kaikkiaan 3-vuorotyö on kaksipiippuinen juttu. Toisille se sopii, toisille ei. Osa tykkää vaihtuvista vuoroista, toiset eivät voi sietää niitä. Näin unettomuuteen taipuvaisena jatkuva rytmin vaihtelu ei ole hyväksi. Onneksi sairaanhoitajillekin löytyy monenlaisia työpaikkoja päivätyöstä 3-vuorotyöhön, joten jokainen voi pyrkiä mieleiseensä työpaikkaan ja -aikaan. Itse odottelen jo  hienoisella kauhulla tulevaa lääkärin uraa ja tulevaisuudessa häämöttäviä päivystysvuoroja!

Itsensä ylittämisiä

Iv-luvallinen sairaanhoitaja tässä hei! Vaikka olenkin valmistunut jo vuosikausia sitten, sairaanhoitajan kouluttautuminen ei siihen lopu. Valmiidenkin sairaanhoitajien pitää suorittaa erillinen lääkehoidon verkkokoulutus ja päivittää osaamistaan säännöllisesti. Koulutus sisältää paaaljon luentoja ja asiaa sekä monta tenttiä. Lisäksi kuuluu antaa tietty määrä näyttöjä sekä lopuksi selvitä lääkärin pitämästä suullisesta tentistä. Kaiken tämän olen saanut nyt suoritettua, huh ja puh. Käytännössä siis vasta nyt saan alkaa itsenäisesti toteuttaa lääke- ja nestehoitoa.

Stressasin "yllättäen" kaikista eniten tuota lääkärin suullista tenttiä. Oikeastihan tilanne oli aika rento, mutta mihinpä jännittäjä luonteestaan pääsisi. Kysymyksiä tuli kyllä laidasta laitaan, osa oli kinkkisiä ja osa helpompia. Kiitin mielessäni hyvää perehdytystä, koska en todellakaan olisi lonkalta osannut vastata lähellekään kaikkiin kysymyksiin. Selvisin kuitenkin ihan ok ja sain kaikkiin vastattua jotain. Välillä jopa harmitti, kun en edes ehtinyt sanoa kaikkea, mitä aiheesta tiesin :D Tärkeintä oli kuitenkin, että sain luvat kuntoon.

Tuli niin superfiilis, kun etukäteisajatuksista huolimatta pärjäsin tilanteessa noinkin hyvin. Näyttöjen antaminen on sitten toinen juttu, josta revin stressiä ihan viimeiseen asti. Minulla on ikävä ominaisuus hermoilla niin kovasti sitä, kun toinen katsoo tekemisiäni, että alisuoriudun surkeasti. Paljon rauhallisemmin ja varmemmin toimin yksin ollessani. Siksi onkin aika mahdotonta yrittää vakuuttaa, että "kyllä mä oikeesti osaan", kun siinä näyttötilanteessa kaikki menee pieleen. Lisähaastetta toi tietenkin se, etten ole ko. toimenpiteitä tehnyt taas pariin vuoteen. Ilokseni olen kuitenkin saanut todeta, että opitut asiat palautuvat kyllä nopeasti mieleen, vaikkei niitä hetkeen olisi  tarvinnutkaan.

Toisena itseni ylittämisenä pidän sitä, kun ensimmäistä kertaa uskaltauduin treenaamaan Puijon portaille. Olen kerran tai pari kävellyt ne ylös ja ajatellut samalla, ettei kuntoni ikinä riitä mihinkään kunnolliseen porrastreeniin. Kesän alussa kuitenkin ilmoittauduin tunnin mittaiseen porras- ja mäkitreeniin ja menin myös (vain, koska unohdin perua ajoissa...). Oli kesän ensimmäisiä lämpimiä päiviä, ja treeni tuntui tosi rankalta. Olin ihan satavarma, etten kävele sen treenin jälkeen viikkoon, mutta arvatkaa, miten kävi. En ollut pahasti kipeä seuraavana päivänä enkä sitä seuraavana enkä sen jälkeenkään. Näköjään kunto on kuitenkin pysynyt kohtuu hyvällä tasolla, vaikken ole säännöllisesti treenannut moneen viikkoon. Ihanaa saada välillä tällaisia positiivisia yllätyksiä myös liikunnan osalta :)

Tietenkin arkiaktiivisuuteni on nyt kesällä aivan eri tasolla kuin opiskellessa. Työpäivästä suuri osa kuluu jalkojen päällä ja lisämausteena työhön ovat erilaiset avustamistilanteet. Ergonomiaa ei auta unohtaa noissa hommissa!

Viikonloppu vierähti kesästä nauttiessa. Mikäpä siinä ollessa, kun on aurinkoa ja lämmin! Tällä viikolla ovatkin luvassa ekat yövuoroni, jaiks. Aina vaan tuntuu vaikealta palata vapailta töihin, mutta kun pääsee työvaatteissa osastolle, kaikki on ihan fine.


Voimia uuteen viikkoon kaikille :)

Väriä työhön ja vapaalle!

Yhteistyössä Color4Care

Kengät ovat itsestään huolehtivan ihmisen paras ystävä. Varsinkin paljon seisomista tai kävelyä sisältävässä työssä kenkien on syytä olla yhtä aikaa joustavat ja tukevat. Hyvien kenkien avulla voi välttää monet ikävät vaivat, kun ryhti pysyy hyvänä ja jalat rasittuvat tasaisesti.

Color4Care tarjosi minulle testiin tennarit, joita hyvin voisin kuvitella pitäväni niin töissä kuin vapaallakin. Kuten täällä mainitsin, aiemmat työkenkäni tulivat elinkaarensa päähän, joten oli onni saada testiin uudenlaiset työkengät. Valitsin väritykseksi maltillisen harmaan, mutta on tennareissa sentään vähän väriäkin!

Tennarit ovat merkiltään Hummel Aero1. Jalassa tennarit tuntuvat mukavilta, keveiltä ja joustavilta. Color4Care:n kotisivuilla kenkien esittelyssä mainitaan, että kengät sopivat niin työhön, treeneihin kuin vapaallekin. Itselläni on tässä vaiheessa kokemusta vain vapaa-ajasta, mutta viimeistään kesällä pääsen testaamaan, miten hyvin tennarit taipuvat työelämään! Vaikka kengät tuntuvatkin hengittäviltä, on mielenkiintoista nähdä, osoittautuvatko umpinaiset kengät liian raskaiksi työkäyttöön. Olen tottunut töissäni käyttämään sandaalityyppisiä työkenkiä, joten voi olla, että päädyn tilaamaan työsandaalit tennareiden rinnalle.

Näillä kengillä kuitenkin kevein jaloin kevääseen! Ajattelin muuten pitkästä aikaa kokeilla, miten juoksu kulkee. Hivenen arveluttaa, kun viime lenkistä on kuitenkin vuositolkulla aikaa... Mutta kokeilemallahan se selviää!

Sporttista viikon jatkoa!