Lääketieteen lisensiaatti!

Vastavalmistunut LL ja laillistettu lääkäri täällä hei! Ajanjakso marraskuusta 2014 - jolloin lääkisajatuksen päähäni sain ja pääsykoeurakan aloitin - tähän hetkeen on sisältänyt niin paljon, ettei yhteen tekstiin mahdu. Siksi en edes yritä. Blogiurani alkoi pääsykoeurakasta syksyllä 2015, kun koin tavoittelevani mahdottomia ("tähtiä"). Vaan kuinkas kävikään: avautui opiskelupaikka Savon sydämeen ja muuton myötä uudenlaiset ympäristöt, tuoreet kuviot, uudet ja vanhat tuttavuudet sekä täysin aiemmasta poikkeavat tulevaisuuden näkymät. Nyt opintojen päätyttyä koen haikeuttakin, sillä monet ystävät muuttavat muualle, ja arki on jatkossa taas hyvin erilaista.

On tullut aika heittää hyvästit tälle blogille ja teille kaikille. Muutaman sanan haluan kuitenkin vielä kirjoittaa.

 

Sinulle, joka harkitset lääkikseen (tai muualle opiskelemaan) hakemista:

Toivon, että voit tehdä elämäsi suunnitelmia rohkeasti. Mieti rauhassa, mitä haluat ja kun suunta on selvillä, pyri sitä kohti määrätietoisesti. Uusille poluille lähteminen vaatii suunnitelmallisuutta ja pikkuisen uhkarohkeuttakin. Usko itseesi, tee parhaasi (se, mitä kulloisessakin tilanteessa voit) ja katso, minne se vie. Aina lopputulos ei ole toivottu, mutta muista, että voittajat erottaa häviäjistä vain se, että he nousevat vielä kerran ylös. Joka tapauksessa unelmien tavoittelu vie aina jonnekin, vaikka lopputulos voikin yllättää.

Jos vielä arveluttaa, lue ainakin nämä: Parhaassa iässä lääkikseen, Onko olemassa täydellistä ajoitusta?, Kauhuskenaarioni ja kuinka sitten kävi, Pääsykokeeseen valmistautuminen 1, Kenen unelmia toteutat? sekä Toista tutkintoa opiskelemassa

 

 

Sinulle, opiskelupaikkaa odottava, pääsykokeiden tuloksia jännittävä ja/tai seuraavaa hakua harkitseva:

Onneksi olkoon, olet ottanut ensimmäiset askeleet kohti uutta ammattia ja uutta uraa. Muistathan juhlistaa haun päättymistä ja sitä, että mahdollinen pääsykoeurakka on nyt takana. On helpommin sanottu kuin tehty, mutta toivon, että voit olla itsestäsi ylpeä, olipa haun lopputulos mikä tahansa. Aina eivät saman tien avaudu ne ovet, joiden toivoisi itselle avautuvan, mutta toisinaan toinen - kuten itselläni - tai kolmas tai viideskin kerta voi sanoa toden. Tärkeintä kai on, että tosissaan haluaa sinne minne pyrkii ja tosissaan pyrkii sinne minne tahtoo. Tsemppiä odotteluun juuri sinulle!

Vertaistukea odotteluun tai toivotun lopputuloksen fiilistelyä: Omat pääsykoetulokseni,  Tulokset 2017, Kohti uusia pettymyksiä sekä Tulokset 2018

 

 

Sinulle, opiskelija:

Toivon, että tunnet löytäneesi oman paikkasi ja nauttivasi edes toisinaan siitä, mitä teet. Jos opiskelupaikka tai -ala tuntuu totaalisen väärältä, muistathan, että maailmassa on lukuisia muita opiskelupaikkoja ja -aloja, joista valita itselle sopivampi. Tee omaa juttuasi ja vältä vertailua. Vaikka muut vaikuttaisivat osaavan tai tietävän kaiken paremmin, se tuskin pitää paikkaansa. Pidä huoli itsestäsi ja hyvinvoinnistasi ja muista relata, sillä opinnot eivät loppujen lopuksi ole niin vakavia. Ja mikä tärkeintä, nauti!

Omia opiskelukokemuksiani, niin hyviä kuin huonompiakin, löytyy täältä: Minä opiskelijana, Totaaliväsymys, Opiskelukatastrofi, Epäilyksen hetkiä, Vuorovaikutus ammatista ja huippuhetki sekä Alku ja innostus

 

Sinulle, työelämässä ensiaskeleita ottava:

Olitpa ensimmäisen tai uuden urasi alussa, elät ainutlaatuisia hetkiä, joita et enää koskaan samassa mittakaavassa kohtaa. Jos tuntuu vaikealta, muistathan, ettet ole yksin eikä sinussa ole mitään vikaa - meillä jokaisella on omat hankaluutemme, ja eräille meistä uudet tilanteet ovat vaikeampia kuin toisille. Ja jos kaikki sujuu hienosti, nauti siitä! Iloitse, jos oma paikka näyttäisi löytyvän heti, mutta ethän älä lannistu, jos ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan ei tunnu omalta. Sopiva paikka löytyy vielä, usko pois!

Ei se aina niin helppoa ollut minullekaan, lue vaikka täältä: Uuden työuran alussa, Tasapainoa hakemassa, Oman alan töissä sekä Nyt vähän väsyttää

 

 

Sinulle, lukijani:

Kiitos, että olet ollut mukana. Kiitokset kommenteista, sähköposteista, kiitoksista - jokainen niistä on lämmittänyt mieltäni. Toivon, että olet saanut blogistani jotain - itseluottamusta, tsemppiä, vertaistukea kenties? Olen pyrkinyt avaamaan kokemuksiani ja elämäni (opiskelu)tapahtumia rehellisesti, vaikken tietenkään täysin avoimesti, jotta teksteistäni ja kokemuksistani voisi olla mahdollisimman paljon hyötyä juuri Sinulle. Lukijani, on ollut ilo kirjoittaa teille ja jakaa tätä taivalta kanssanne! Tämä tarina päättyy nyt,  mutta monta uutta on jo alkanut.

Kiitos vielä kaikesta. Kaikkea hyvää juuri sinulle jatkoon! ♥

 

Lääkisajan tilinpäätös 3

Tänään kirjautui viimein opiskelijastatuksekseni "valmistunut", joten aivan loppusuoralla ollaan tässä pitkään kestäneessä valmistumisprosessissa. Viimeisessä tilinpäätöspostauksessani kerronkin, miten tulevaisuuden toiveeni ja haaveeni ovat lääkisajan aikana muuttuneet, ja mitä mahtaa olla luvassa jatkossa.

 

 

Parin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana en muistaakseni ajatellut lääkiksen jälkeistä elämää juurikaan. Kuuden vuoden aikana ehtii pohtia moneen otteeseen - joskin vain puolivakavissaan -, valmistuuko edes koskaan. Elämäni on ollut myös lääkisaikana sen verran vauhdikasta, että pidän jonkin sortin ihmeenä valmistumistani omien vuosikurssilaisteni vanavedessä. Aallonpohjia on koettu niin opiskelumotivaation katoamisen kuin oman elämäni haasteidenkin suhteen. Kuuteen vuoteen on sisältynyt monenlaisia sävyjä, joista vain osa on välittynyt blogin puolelle. Ehkä olettekin havainneet, että välillä blogi on ollut lähes vaiti, toisinaan tekstejä on julkaistu vilkkaammin - tämäkin on ainakin vähän heijastellut sitä, kuinka paljon oma elämäni somen ulkopuolella on vienyt aikaa ja energiaa.

 

Valmistumisen jälkeen monet ovet ovat avoinna. Voi jatkaa vastaanottotyötä tai päivystämistä, hakea erikoistumaan, päätyä töihin keskus- tai yliopistolliseen sairaalaan, keikkailla tai tehdä tutkimusta - ja monia näistä yhtä aikaa. Muitakin vaihtoehtoja varmasti on. Ennen klinikkavaihetta pidin todennäköisenä (kieli poskessa, mutta kuitenkin) sitä, että korkeintaan hoidan paperit ulos ja teen lopputyöurani lääkärinä jossain, enkä todellakaan jaksa lähteä erikoistumaan tai varsinkaan tee tutkimusta enempää kuin on pakko (syvärit). Tässä asiassa kelkka on kääntynyt opintojen aikana varmaan eniten. :D

 

 

Siispä itseni tuntien opiskeluni ei pääty tähänkään valmistumiseen etenkään siksi, että tohtoriopintoni ovat jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäisenä opiskelusyksynä meidän tuli seurata väitöstilaisuutta erääseen kurssiin liittyen, mistä mainitsinkin tässä postauksessa. Tilaisuutta takarivissä kuunnellessani ajattelin, että olisipa hienoa olla tuossa joskus, mutta ajatus jäi sittemmin taka-alalle. Seuraavana kesätyökesänäni sairaanhoitajana yön tunteina potilaiden unta valvoessani surffailin yliopiston sivuilla ja päädyin lukemaan tohtorikoulutuksesta. Tuolloin ajatus tohtoriksi kouluttautumisesta tuntui äärimmäisen kaukaiselta, mutta jotenkin kutkuttavalta. Sinänsä puitteet tohtoriopinnoille olivat jo hyvin olemassa: tutkimusaiheeni olen - kuten useaan otteeseen olen jo maininnut - saanut itseäni kiinnostavalta alalta jo 1. lääkisvuoden puolivälissä ja jatkanut saman tutkimuksen parissa aina tähän saakka. Tutkimustyö siis jatkuu myös valmistumisen jälkeen.

Muista valmistumisen jälkeisistä kuvioista todennäköisesti aloitan yleislääketieteen erityiskoulutuksen (YEK) heti valmistuttuani, en niinkään siksi, että voisin työskennellä jatkossa myös muissa EU-maissa kuin Suomessa (vaikka sekin olisi ajatuksena huikea!), vaan siksi, että tekemieni työpätkien hyväksyminen erikoistumiskoulutukseen olisi kenties mutkattomampaa. Aionkin jatkossa myös erikoistua, mutten vielä tarkemmin tiedä, milloin haen ensimmäistä kertaa erikoistumispaikkaa. (Tiedänpäs: heti kun mahdollista!)

 

 

Oma tuleva erikoisalani on vaihdellut ennen lääkisopintoja ja etenkin niiden aikana. Vuosia sitten kirjoitin mahdollisista tulevista erikoisaloistani postauksen, jota en koskaan julkaissut. TOP5-erikoistumisaloinani tuolloin mainitsin sisätaudit (monipuolisuus ja tietyllä tapaa kokonaisvaltainen tapa hoitaa potilasta), anestesiologia, neurologia (muisti(sairaudet) ja muut aivotoiminnot ja niiden häiriöt ovat aina kiehtoneet minua), yleislääketiede (koska olen kiinnostunut melkein kaikesta. Monipuolisuus olisi ehdoton työn plussa!) sekä korva-nenä-kurkkutaudit eli KNK (ehdottomana plussana lasten kanssa työskentely, vaikka tietysti potilaisiin kuuluu kaikenikäisiä). Yksi kerrallaan vaihtoehdot ovat pudonneet listaltani pois - ei minusta KNK-lääkäriä saada enkä usko että anestesialääkäriäkään. Mutta yllättävää kyllä, ala, jolle aion suunnata, on ollut listassani mukana jo vuonna 2019. Ja nykyään, kun minulta kysytään, mihin aion erikoistua, voin vastata kysymykseen sen sijaan, että selittelisin vain monista eri vaihtoehdoista ja siitä, etten tiedä niistä vielä tarpeeksi.

Suuntani on siis selvä. Kuten tähän asti, tiedän jälleen kerran tarkkaan, minne haluan ja mitä aion jatkossa tehdä. Välillä olen tuskaillut "valmiiden" suunnitelmieni kanssa ja ajatellut, että voi kun osaisinkin olla avoin kaikille vaihtoehdoille, etsiä omaa juttuani, haahuillakin vähän. Ja silti tiedän, että olen tekemässä omalta kannaltani juuri oikeita asioita, valitsemassa minulle sopivan polun. Kokemuksesta tiedän nyt myös, että on ihan ok vaihtaa välillä suuntaa ja lähteä vaikka kokonaan toisille urille. Etukäteen ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea upeaa hyppy tuntemattomaan voi mukanaan tuodakaan.

 

 

Siksi jatkan iloisin, kevein mielin eteenpäin. Juuri nyt, valmistumisen välitilassa, taivas on pilvetön ja askel kevyt. Edessä on varmasti raskaita ja opettavaisiakin tilanteita ja asioita, mutta tärkeintä on, että jokainen askel riippumatta siitä, kuinka kipeää se tekee, vie minua eteenpäin. Ihan kuten vei aikanaan pääsykokeeseen lukiessani, ihan kuten opintojen aikana, niin se tekee nytkin. 

Lääkisajan tilinpäätös 2

Kuusi vuotta elämästä on sen verran pitkä aika ja lääkis opiskelupaikkana sen verran ainutlaatuinen, että tämä aihe ansaitsee kokonaista kolme postausta! Kuten edellisessä tekstissä lupasin, nyt luvassa omasta näkökulmastani lääkisajan parhaita ja pahimpia kymmenen kohdan edestä. Tässäpä mahdollisimman kattava tiivistelmä omista kuuden vuoden fiiliksistäni, olkaapa hyvät:

 

 

Näiden kuuden lääkisvuoden aikana

• Helpoin lukuvuosi oli ehkä kolmas, ei välttämättä tekemisen puolesta, vaan sen, kun motivaatio oli huipussaan ja oli mahtavaa nähdä, tehdä ja kokea. Samasta syystä myös ensimmäisen lääkisvuoden koin helpoksi - tai ainakin ensimmäisen syksyn!
  
• Vaikein lukuvuosi oli varmaankin toinen. Preklinikassa oli suoraan sanottuna aika tylsää, en pitänyt kursseista ja elämässä oli muutenkin kaikenlaista tuolloin meneillään. Klinikkavuosista vaikeimmaksi tai muuten hankalimmaksi koin vitosvuoden: sinänsä aikataulullisesti oli aika kevyttäkin, mutta moni itselleni vaikea tai epämieluisa kurssi tai opintojakso mahtui kyseiseen vuoteen.
• Mukavinta yleisesti ovat olleet ystävät ja kollegat, joiden kanssa on kuljettu yhtä matkaa ihan alusta aina tähän saakka. Muistelen lämmöllä yhteisiä tenttiinpänttäyshetkiä ja after tentti -partyja, joita järkättiin etenkin opintojen alkuvaiheessa usein.

 

 

• Raskainta oli kaiketi nelosvuonna juuri ennen kuopuksen syntymää, kun pari kertaa viikossa sain stressata, joudunko labra-arvojen vuoksi osastolle ja muutenkin, raskausajat kun ovat omalla kohdallani olleet mitä suurimmassa määrin nimensä veroisia. Aikataulusäätö omatoimisten seurantojen ym. suhteen, jatkuvasti uusiin paikkoihin ja tilanteisiin meneminen sekä lasten sairastelu on myös ollut raskasta.
• Suurin positiivinen yllätys oli se, kuinka helppoa oli lopulta saada lääkisaikataulut soviteltua perhe-elämään - paljon oli peloteltu sillä, ettei varsinkaan klinikassa ehdi olla muuta elämää, mutta olen kokenut koko opiskeluajan erittäin kevyeksi aikataulujen puolesta. Perheen lisäksi olen ehtinyt harrastaa ja tehdä tutkimustakin koko lääkisajan. Suurimpia ongelmia ovat tuottaneet lasten sairastelut, mutta onneksi - osaksi myös opiskelleen puolison ansiosta - nekin ovat lopulta järjestyneet ongelmitta.
• Opettavaisinta ovat varmaankin olleet kaikki ne opetukset ja muu, joissa on päässyt ja joutunut oikeasti opettelemaan käytännön asioita, diagnostiikkaa, toimenpiteitä tai vaikkapa sanelua. En tosiaankaan sano, että kaikki olisi laisinkaan kivutta sujunut. :D

 

 

• Koulutuksessa ikävintä on ollut se, kun olen joutunut aika paljon vaihtelemaan ryhmiä. Lisäksi palautteen puute on välistä harmittanut, samoin kuin isot opetusryhmät, jolloin yksilöllinen opetus ja ohjaus on perusopetuksessa jäänyt vähälle. Ajoittain olen myös kokenut, että vaatimustaso on ollut opintojen vaiheeseen nähden liian korkealla, mutta onneksi se on ollut aika harvinaista.
  
• Koulutuksessa parasta on ehkä ollut se, että kaikki järjestyy - ei aina sillä tavalla kuin itse toivoo, mutta ihan hyvin kuitenkin. Innostavat, pätevät opettajat ovat olleet kullanarvoisia. Paljon olemme myös päässeet itse seuraamaan, harjoittelemaan ja kokeilemaan niin potilaan tutkimista kuin toimenpiteitäkin ja jopa leikkauksia avustamaan.
  

 

 

• Innostavinta on itselleni ollut se, kun vuosien varrella on vahvasti kirkastunut se, mikä on oma juttuni ja minne aion jatkossa suunnata. Opinnot itsessäänkin ovat olleet todella innostavia, joskin olen hyvä kaivamaan motivaatiota myös asioihin, jotka eivät oikeastaan kovin paljoa kiinnosta. Lisäksi tutkimustyö sekä työnteko omalla tulevalla alallani (!!) ovat olleet erittäin motivoivia ja innostavia kokemuksia - opettavaisia toki myös.
  
• Motivaatiota piti etsiä ehdottomasti eniten naistentautien ja synnytysopin kurssilla. En osaa edes täysin sanoa, miksi, mutta jos jokin ala tai kurssi on ollut itselle ehdoton no-no suurin piirtein aina, se on tuo! Syväreiden viimeistely raskauden viimeisillä viikoilla oli myös jotain sellaista, etten varmasti koe enää koskaan. On kummallista, miten vaikeaa voi olla enää viimeisten pienten juttujen muokkaaminen - ja kuinka suurilta pienet viimeistelyt voivatkaan tuntua.
  

+1. Melkein harmittaa se, kun oikeastaan missään vaiheessa en ole kokenut, että opiskelu olisi niin työntäyteistä kuin "luvattiin". Kolmosvuosi oli kiireisin ja silloin sai myös hyödyntää aikataulutus- ja organisointitaitojaan, mutta loput kolme klinikkavuotta ovat olleet aika (omaan makuuni liiankin) kevyitä ja valmiiksi pureskeltuja.

 

 

Kuuden vuoden aikana minä ja puolisoni olemme molemmat opiskelleet uudet ammatit, yhteensä 10 opiskeluvuoden verran. Ja nyt olemme yhtä matkaa astelemassa uusia polkuja uusilla urilla. Tällä hetkellä uusi arki on tasoittunut ja elämä asettunut niinsanotusti uomiinsa. Valmistuminen ei hirveästi muuta mitään, vaikka sillä suuri arvo onkin. Enemmän muutti työelämään  astuminen reilu kuukausi sitten. 

Aika näyttää, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Pikkuruisia toiveita ja haaveita (lue: kiveen hakattuja suunnitelmia, mihinpä tiikeri raidoistaan pääsisi! :D) tulevaisuuden ja etenkin töiden suhteen on, mutta vielä ei ole mitään varmaa. Senkin tosin olen tästä elämänvaiheesta oppinut, että kun johonkin haluan, sinne mennään läpi harmaan kiven - pois alta risut ja männynkävyt! Itse asiassa bloginikin on malliesimerkki siitä, miten pidän huolta siitä, että asioilla on alku- ja päätepisteensä, ja vaikka välillä tuntuisi hankalalta, turhalta tai tyhjältä, asiat viedään loppuun saakka. Toki olisi kenties hyvä osata useammin myös luovuttaa, mutta sitä opettelen! ;)

 

 

 

 

Opiskelu on vaihtunut työelämään, mutta yhteisiä unelmia ja haaveita on vielä toteutusta vaille. Ehkäpä niitä kohti sitten seuraavaksi. Taakse katsoessa ei voi muuta kuin todeta, että kuuden vuoden takainen muutos oli ehdottomasti oikea. Olen onnellinen siitä, että uskalsimme, rohkaistuimme ja hyppäsimme tuntemattomaan. Että tein kaiken sen työn, näin kaiken sen vaivan, jonka vuoksi ensinnäkin pääsin opiskelemaan ja toisekseen ihan kohta valmistun.

 

Viimeisessä tilinpäätöstekstissäni käsittelenkin tulevaisuuttani, toki menneisyyteen peilaten - mitä ajattelin uudesta urastani ennen ja mihin aion suunnata nyt.

 

Lääkisajan tilinpäätös 1

Lääkis, tuo kultainen kuuden vuoden ajanjakso, on pysyvästi takana.  Kaikki opinnot ovat nyt tehtynä, mutta todistusta (varsinaista valmistumista) vielä odottelen. Kuusi vuotta on pitkä aika - kuka muistaa, kuinka pitkältä alakoulu tuntui? - mutta niin vain se äkkiä hujahti. Parhaiten ajan kulun huomaa, kun katsoo jälkikasvua: Lääkikseen hakiessani nelivuotias esikoisemme on tätä nykyä kymmenvuotias, pikkarainen pääsykoebabyni aloittaa syksyllä koulun ja puolivälissä opintoja syntynyt kuopuksemmekin täyttää piakkoin kolme vuotta. Itsekin olen kuusi vuotta vanhempi, vuosikymmen on vaihtunut, ja toivottavasti jonkin verran viisauttakin on iän myötä kertynyt.

 

 

Kuuden lääkisvuoden aikana olen

• täyttänyt kuusi paperikalenteria, joista jokainen on edelleen tallessa
• käynyt 77 kurssia
• hyväksilukenut kolme kurssia aiemmista opinnoistani
  
• tehnyt neljä kuukautta kokopäiväistä harjoittelua, joista kolme sisätaudeilla ja yksi yleislääketieteen puolella
• mielenkiinnon vuoksi tehnyt kaksi puolipäiväistä amanuenssuuria (neurologialla ja lastentaudeilla)

 

 

• saanut 0 hylättyä tentistä
  
• tehnyt tutkimusta ajallisesti yhteensä 5,5 vuoden ajan - aloitin syventävistä tammikuussa 2017, sain ne valmiiksi syksyllä 2019 ja jatkoin väitöstutkimusta siitä suoraan aina tähän asti
• vastaanottanut opiskelupaikan kliinisestä tohtoriohjelmasta
• suorittanut 13 op tohtoriopintoja eli lähes puolet tarvittavista
  
• muuttanut kolme kertaa
• kokenut raskaita vaiheita ja xxx määrän epävarmuutta ja riittämättömyyttäkin

 

• saanut upeita kokemuksia paikoista, joissa en todennäköisesti koskaan tule työskentelemään (leikkaussali, vauvateho, lastenosastot, synnytyssalit)
• aloittanut (ja lopettanut) ainakin neljä harrastusta
• löytänyt (ryhmä)liikunnan uudelleen
• rakastunut Kuopioon
• saanut elämääni ihan huikeita tyyppejä, joiden kanssa juttu jatkuu toivottavasti jatkossakin!
• löytänyt itsestäni ominaisuuksia ja puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan - esimerkiksi sen, että viihdyn akateemisessa maailmassa sittenkin oikein hyvin

 

• kirjoittanut yli 500 blogitekstiä ja saanut niihin monta sataa (!) kommenttia
  
• tehnyt töitä niin sairaanhoitajana eräällä osastolla kuin lääkärin viransijaisenakin sisätautiosastolla, päivystyksessä ja terveyskeskuksessa 
• eniten opinnoissa innostunut kirurgiasta, sisätaudeista, neurologiasta ja lastentaudeista, vähiten naistentaudeista ja patologiasta
  
• kokenut terveysongelmia ja saanut olla potilaan roolissa omasta mielestäni liikaakin, vaikka se opettavaista onkin myös tulevan lääkäriyden kannalta
  
• saanut hurjasti vertaistukea ja ihan mahtavia kohtaamisia eri paikoista ja eri henkilöiltä ♥

 

 

Kuinka vaikea onkaan tiivistää kuluneita kuutta vuotta! Sen voin sanoa, että pahimmat kauhuskenaariot eivät todellakaan ole toteutuneet. Elämä on toki yllättänyt, eikä lääkisaika ole tietenkään ollut täysin sellaista kuin ajattelin etukäteen sen olevan. Loppusilausta odotellessani listaan lääkiksen parhaat ja pahimmat (oma kokemukseni, ei muiden!) seuraavassa postauksessa, pysykäähän kuulolla :)

 

Maaliviiva häämöttää

Viimeisiä päiviä viedään! Lääkisopintojeni päättyminen alkaa nyt näyttää erittäin todennäköiseltä, ja valmistuminen on aivan nurkan takana. Tällä hetkellä viimeiseksi harjoittelukseni vaadittavasta työpätkästä on jäljellä enää yksi viikko - helatorstain vuoksi neljä työpäivää - joiden jälkeen haen hyväksilukua, ja opintoni ovat virallisesti ohi. Siis jos hyväksilukuhakemukseni hyväksytään, kuten todennäköisesti ja toivottavasti tapahtuukin.

 

 

 

Viimeiset kolme viikkoa olen tutustunut terveyskeskustyöhön vs. tk-lääkärin roolissa. Mitenkään helppo tai keveä ei tämän(kään) työni alku ollut. Heti ensimmäisellä viikolla sain hoidettavakseni "perustyön" (ajanvarausvastaanotto) lisäksi sektorityötä, omalla kohdallani lastenneuvolaa sekä kouluterveydenhuoltoa. Lasten kanssa työskentely on itselleni erittäin tuttua ja mieluisaa, mutta siitä huolimatta on ollut hyvin paljon opettelemista, kuten arvata saattaa. Onneksi on paljon ihania työkavereita, jotka auttavat ja tsemppaavat.

Opettelusta ja jatkuvasta kyselemisestä (kuinka paljon voikaan olla uusia asioita, niin käytäntöjen kuin lääketieteellisenkin osaamisen suhteen?!) huolimatta hyviä fiiliksiä on yllättävää kyllä ollut paljon huonompia enemmän. On ihanaa kuulua taas kerran työyhteisöön ja olla osa porukkaa ainakin tämän muutaman kuukauden ajan. Viime kesään verrattuna alku on ainakin omien tunnelmieni perusteella ollut aivan eri sfääreissä, ja olen saanut yllättyä iloisesti siitä, kuinka jos ei nyt suoranaisen mahtavalta, vähintäänkin siedettävältä työ on nyt tuntunut.

 

Tutkimustyötäni olen joutunut edistämään uuden týön opettelun ohessa. Deadline lähestyy uhkaavasti, joten on ollut pakko saada sitäkin asiaa eteenpäin. Eilispäivän käytinkin Pubmed-hakuja tehden ja lähdeviitteitä viilaillen. Pitkästä aikaa sain kuin sainkin SPSS-lisenssin ja kyseisen ohjelman toimimaan kotonakin, mikä helpottaa kyllä huomattavasti, kun ei joka asian vuoksi tarvitse kipaista yliopistolle tai KYS:lle. Tiivistä on nyt siis ollut ja myönnettävä on, että odotan syksyä kuin kuuta nousevaa, sillä silloin saan paneutua tutkimukseeni ihan täysillä. Ajatus tuntuu ihan huipulta näin etukäteen, mutta saa nähdä, mitä mieltä sitten olen.

Mutta nyt vielä viimeiset päivät kasaan ja ei kun loppuja opintopisteitä odottelemaan. Valmistuminen, täältä tullaan!

Klinikka ja arvosanat

Toukokuu on jo puolivälissä, kesä lähenee huimaa vauhtia. Reilun viikon päästä on myös lääkiksen pääsykoe, joten siihen osallistuville hurjasti tsemppiä koitokseen! 

Nelisen vuotta sitten kirjoitin postauksen preklinikasta ja arvosanoista. Arvosanat tai oikeastaan niiden käyttö jakaa mielipiteitä, ja osassa lääkiksistä kurssit arvioidaan hyväksytty-hylätty-jakaumalla arvosanojen 0-5 sijaan. Meillä Kuopiossa kuitenkin suuressa osassa kursseja jaetaan numeraaliset arvosanat, joskin hyväksytty-hylätty-kurssejakin mahtuu joukkoon - tai näin ainakin vielä meidän aikanamme eli viimeisten kuuden vuoden ajan.

 

 

Preklinikan opinnot koin tiettyjä kursseja lukuun ottamatta melko hankaliksi. Etenkin solu- ja molekyylibiologiassa huomasin selvästi, kuinka paljon vaikutti se, että olin suurimman osan bilsan lukiokursseista opiskellut itsenäisesti. Preklinikan jälkeen hieman stressasi - turhaan, näin jälkikäteen ajateltuna -, miten mahdan klinikassa pärjätä, kun alkuvaiheenkin opinnot tuntuivat välistä niin vaikeilta.

Ilahduttavaa olikin, että lopulta koin klinikan opinnot paljon helpommiksi kuin preklinikassa. Moneen otteeseen mainitsemani kokonaisuuksien hallintaan pyrkiminen alkoi vihdoin tuottaa tulosta, kun oikeasti pystyin integroimaan uutta tietoa aiemmin opittuun ja työelämässä kohdattuun. Klinikkaan siirtymisen myötä kohonnut innostukseni ja opiskelumotivaationi näkyi myös arvosanoissa, sillä keskiarvoni, joka preklinikassa oli himpun vajaa 4, oli klinikan aikana suunnilleen 4,1. (Täällä vertailin preklinikkaa ja klinikkaa keskenään omasta näkökulmastani, ja oikeastaan ihan samalla tavalla klinikka jatkui loppuun saakka.) Näin ollen valmistun yli nelosen keskiarvolla, mikä on odotuksiini, elämäntilanteeseeni ja kaikkeen muuhunkin nähden erittäin hyvä suoritus. Hyvät arvosanat ovat toki kivoja, mutteivät missään tapauksessa itsetarkoitus. Pidänkin saamiani arvosanoja enemmän osoituksena opiskelumotivaatiosta kuin mistään muusta. Suurin osa kursseista on ollut minulle mieluisia, ja olen mielelläni tehnyt töitä ymmärtääkseni kurssin asioita ja etenkin saadakseni hyvän kokonaiskäsityksen aiempien tietojeni päälle. Opiskelussa olen myös erittäin sinnikäs, ja vähemmän kiinnostavien kurssien (tällä listalla gynen kurssi on ehdoton ykkönen!) kohdalla olen myös yltänyt odotuksiani parempaan lopputulokseen.

 

 

Yleisesti klinikan aikana arvosanajakaumat ovat vaihdelleet kurssista riippuen hurjasti, eikä arvosanoihin siten ole täysin - jos lainkaan - luottamista. Vastaan on tullut kursseja, joista kukaan ei ole saanut kolmosta parempaa, ja sellaisia, joista suurin osa sai arvosanan 4 tai 5. Joissakin tenteissä on kysymyksinä ollut pelkkää monivalintaa tiukalla pisteytyksellä, toisissa esseitä perusasioista armollisemmalla arvostelulla. Etäaika on tuonut omat haasteensa ja helpotuksensa myös tentteihin; osassa tenteistä materiaalien käyttö on ollut sallittua, toisissa ei, mutta yhtä kaikki kysymykset ovat olleet paljon lähitenttejä soveltavampia ja aikaa rajattu entisestään. Omalla kohdallani arvosanat ovat olleet täysin samanlaisia lähi- ja etäaikana, mutta osaamistason eroja on luonnollisesti vaikeampi arvioida. Ainakin olen kokenut etätentit lähitenttejä vaikeammiksi.

 

 

Itselläni ei siis ole mitään numeraalista arvostelua vastaan. Omalla kohdallani on myönnettävä, etten ole jaksanut panostaa yhtä paljon niihin kursseihin, joissa numeraalista arvostelua ei ole. Yleensä niissäkin pisteet ovat kuitenkin olleet ainakin nyt etäaikana hyvät. Ennen etäaikaa omia pisteitään ei helposti mistään nähnyt, enkä jaksanut nähdä vaivaa niiden selvittämiseen. Itse pidän arvosanoja mukavana palautteena opinnoista ja omasta tasosta, koska muuta palautetta on opintojen aikana harvemmin jaettu. Hyvät arvosanat etenkin omasta mielestä hyvin menneen tentin jälkeen ovat antaneet varmuutta siitä, että osaa arvioida omat tietonsa ja taitonsa oikein. En tiedä muista, mutta minusta on usein tuntunut siltä, etten ehdi kurssin aikana oppia riittävästi. Siksi onkin ollut helpottavaa huomata, että olen tentin läpäissyt reilulla marginaalilla.

Toki arvosanat tai oikeammin niiden vertailu voi aiheuttaa suorituspaineita ja lisätä opiskelun kuormittavuutta. Siltä kannalta katsottuna pitäisin hyvänä vaihtoehtona ei-numeraalista arviointia. On hyvä muistaa, että lääkäriksi (ja kaikkiin muihinkin ammatteihin) valmistutaan myös 1-rivillä, sillä silloin on osoittanut osaavansa ja tietävänsä riittävästi. Mielenkiintoista on jatkossa nähdä, siirrytäänkö myös Kuopiossa hyväksytty-hylätty-arviointiin, sillä omat hyvät puolensa on siinäkin.

 

Ehkäpä tämän postauksen tärkein pointti oli se, että kaikista stressinaiheista ja kauhuskenaarioista huolimatta myös klinikan opinnoista selviää - ja ehkäpä joku muukin on kokenut klinikan opinnot iloiseksi yllätykseksi. Opiskeluaika on (ihan pian) muisto vain, ja pakko myöntää, että kaipaan sitä pikkiriikkisen jo nyt.  Toisaalta työelämässäkin olen toistaiseksi viihtynyt vallan hyvin. :) Vielä kaksi viikkoa (ainakin), ennen kuin pääsen loppuja opintopisteitä hakemaan... pitäkää peukkuja!

Kivaa alkavaa viikkoa!

 

Huhtikuun kuulumisia

Huhtikuuni alkoi tyttöjen mökkireissulla vanhojen (eli ikinuorten) lukiokavereideni kanssa. Olipa mukavaa päästä hetkeksi yksin reissuun ja tavata ympäri Suomea levittäytyneitä ystäviäni. Tässä elämäntilanteessa on harvinaista, ettei 1,5 vuorokauteen kukaan vaadi jakamatonta huomiotani ja junassakin voi ihan rauhassa istua katsellen maisemia ikkunasta. 

 

 

Parin kuukauden kestoinen non-stop-sairastelu päättyi maaliskuun loppupuolella. Sen jälkeen saimme hetken elää "ihan tavallista arkea", jossa jokainen oli päivisin jossain muualla kuin sängyn tai sohvan pohjalla potemassa milloin mitäkin tautia. Edelleen nautin juuri tästä tavallisesta arjesta eniten, ja erityisesti opiskelusta siksi, että tiedän näiden opintojen ja opiskelun tässä ryhmässä pian päättyvän. Tosin juuri kun ehdin iloita siitä, että sairastelut ovat takana, puolet lapsista saivat jonkin uuden taudin, ja taas mennään. Yksi yskii, toinen ja kolmas sairastavat vatsatautia, voi kuinka mukavaa.

Opinnoista avasinkin kevään sisältöä jo aiemmin. Kaikki on toteutunut suunnitellusti, ja nyt on enää seminaareja jäljellä. Viimeisenä lääkiskeväänäni opintopisteitä tulee suunnitelman mukaisesti vain 13 op (hätätilanteet 2 op, vuosille LT4-LT6 jaetusta oikeuslääketieteestä 2 op, ihotaudit 5 op ja sisätautien täydentävä jakso 4 op), sillä ongelmalähtöisistä seminaareista ei opintopisteitä saa. Suoritettuja opintopisteitä itselleni on kertynyt kuitenkin yli 25, sillä olen käynyt paitsi yhden valinnaisen kurssin, myös tohtoriopintoihin kuuluvia opintojaksoja. Yhden kurssin aioin käydä nyt keväällä omatoimisesti, mutta jouduin sen lopulta jättämään ajanpuutteen vuoksi pois. Näiden lisäksi kevään täytteenä olivat jo aiemmin mainitsemani lastentautien puolipäiväinen amanuenssuuri sekä tietysti väitöskirjani, johon käyttämääni aikaa on ihan mahdotonta arvioida, kun työstän sitä hetken silloin ja toisen tällöin.

 

 

Lääkiksen viimeisistä opinnoista, etäseminaareista, on jäljellä enää jokunen. Pitkiä päiviä koneen ääressä on vietetty, mutta sairastelut huomioon ottaen olen varsin tyytyväinen siihen, että nämäkin seminaarit pidetään etänä. Asiasisällöllisesti on ollut kiva, että vielä viimeistä kertaa käydään asioita kattavasti läpi ja annetaan hyviä vinkkejä työelämään. Lääkis päättyy virallisesti ihan muutaman päivän päästä, mutta itselläni harjoittelut 12 op puuttuvat vielä.

Tässä kuussa minulla on tulossa vielä kahden viikon loma (ja niiden aikana pari työpäivää) ja lisäksi yksi päivä koulutusta ensi kesän töitä varten. Toukokuun alusta aloitan vs. terveyskeskuslääkärinä ensimmäistä kertaa elämässäni, ja hirvittäähän se. Vaikka ensimmäinen kandikesäni ja reilun vuoden ajan tekemäni keikkatyöt jännitystä vähän lievittävätkin, vastaanottotyö on aivan asia erikseen. Toisin kuin osastolla en ole koskaan työskennellyt vastaanottotyössä, vaikka toki olen useita kertoja nähnyt ja myös itse saanut opintojen aikana harjoitella tk-työtä. Joka tapauksessa aivan mielelläni vielä hetkisen harjoittelen tulevaa työtäni kandin statuksella.

 

Aika vierii vauhdilla, mutta vielä on mahdollisuus ilmaista toiveita tai ajatuksia, ennen kuin blogi hiljenee. Mukavaa kevään jatkoa!

Valmistumisen lähestyessä

Viimeinen lääkiskevät on käynnissä, ja ennen LT6-vuoden päättymistä on enää muutama hassu seminaari jäljellä eikä tenttejä enää yhtään! Ajallisesti tätä lukuvuotta on jäljellä enää vajaa kuukausi. Valmistuminen alkaakin pikku hiljaa kolkutella takaraivossa. Lasten sairasteluiden, joita toki lopulta seurasi itseeni iskenyt flunssa, myötä tosin kaikki ylimääräinen on jäänyt taka-alalle, kun aika ja energia on mennyt paitsi kipeiden lasten hoitamiseen ja omaan toipumiseen myös aikataulujen sumplimiseen ja korvaavien tehtävien kirjoitteluun.

 

Jos nyt kiireiden keskeltä muutaman hetken uhraan ajatuksille valmistumisesta, ne tulevat tässä: Mikäli asiat menevät suunnitellusti, valmistun lääketieteen lisensiaatiksi todennäköisesti alkusyksystä eli muutaman kuukauden tavoiteaikataulua myöhemmin. Teoriaopinnot saan käytyä samassa aikataulussa kurssikavereideni kanssa. Reilun parin kuukauden äitiysloman vuoksi olen kuitenkin työoikeudet  saanut molemmilla kerroilla vasta loppusyksystä, ja olen ehtinyt tehdä vasta kaksi kuukautta (pakollisiksi amanuenssuureiksi hyväksiluettavia) töitä. Toiset kaksi kuukautta harjoittelua tulee tehdä vielä ensi kesänä, sillä pakollista harjoittelua tutkintoon kuuluu neljän kuukauden edestä. Tällä hetkellä tilanteeni on se, että minun tarvitsee "enää" suoriutua tämän lukuvuoden opinnoista sekä ensi kesän kesätöistä, jotta valmistuminen varmistuu. Juuri nyt en näe suuria esteitä sille, etteikö tämä suunnitelma toteutuisi. (Myönnettäköön, että pahimpien sairasteluputkien aikana näin aika montakin estettä.) Elämä on totta kai yhtä suurta epävarmuutta, joten en pidä mitään itsestäänselvyytenä. Nyt tilanne on kuitenkin se, että kaikki läsnäolo-opinnot on suoritettuna ja jäljellä enää muutama seminaariviikko, joten olen erittäin luottavainen suunnitellun valmistumisajankohtani suhteen.

 

Millä miettein valmistun toiseen ammattiini? Pakko myöntää, että valmistuminen kauhistuttaa liki yhtä paljon kuin yhdeksän vuotta sitten sairaanhoitajaksi valmistuessani. Viime aikoina tosin olen löytänyt jonkinasteisen rauhan asian suhteen ja alkanut jopa odottaa valmistumista. Tilanteeni on suorastaan huvittavan samankaltainen verrattuna yhdeksän vuoden takaiseen tilanteeseeni. Silloinkin tein viimeiset tutkintoon kuuluvat harjoittelut kesätöinä ja sain paperit käteen syksyllä. Eroavaisuuksina todettakoon, että viimeksi ammattiin valmistuessani olin äiti kahdelle lapselle, joista toinen oli vasta muutaman viikon ikäinen. Tuolloin olin lasten kanssa kotona vajaan vuoden, jonka jälkeen onnekkaasti työllistyin suoraan vakituiseen työsuhteeseen. Vaikka tauon jälkeen jännitti ehkä vielä enemmän astua työelämään, kotona olo lisäsi motivaatiota palata töihin. Tuolloinkin jonkin verran keikkailin ennen työsuhteeni alkua, kuten todennäköisesti teen myös tällä kertaa valmistuttuani. Lääkärinkin ammatissa on se hyvä puoli, että jo opiskelijana pääsee kokeilemaan oman alan töitä, joten ihan alusta ei tarvitse vastavalmistuneenakaan lähteä - onneksi. 

Taaksepäin katsellessa sen vasta ymmärtää, kuinka pitkä matka on tultu tähän pisteeseen. Kuusi vuotta opintoja kasvattavat väkisinkin, eikä enää ole paluuta siihen tilanteeseen, jossa fuksina lääkiksen aikanaan aloitin - nuorena fuksina, vaikka muka niin vanhalta tuntuikin. Lääkisajalta on mukaan tarttunut käsittämätön määrä oppia, esikuvia, tulevaisuuden haaveita, jokseenkin runsaasti kuormitusta sekä mikä ehkä parasta, paljon ihania kollegoita! 

 

 

Valmistuminen tuntuu yhtä aikaa hyvin odotetulta ja melkoisen haikealta, minusta siis. Opiskeluajan olen kokenut hyvin helpoksi ja huolettomaksikin, vaikka erittäin kuormittaviakin ajanjaksoja on nähty ja koettu. On ollut ihanaa keskittyä "pelkkään" oppimiseen, kun opintojaksot, aikataulut ja muut on joku muu suurella vaivalla suunnitellut ja laatinut valmiiksi - monista muista yliopistotutkinnoista poiketen. Odotuksiini tai oikeammin kauhukuviini nähden opiskeluaika on ollut erittäin hyvin hallinnassa niin aikataulullisesti kuin muutenkin.Valmistumisen jälkeen ollaan omillaan: pitää itse päättää, minne haluaisi mennä ja mitä tehdä. Vaikka aikanaan tuntui kovin kaukaiselta pohtia, minne matka valmistumisen jälkeen vie, pikku hiljaa tulevaisuuden suunnat ovat alkaneet hahmottua. Tällä hetkellä työtä koskevat suunnitelmani ulottuvat vuoden 2022 loppuun, mutta alustavia suunnitelmia on myös vuodelle 2023. Katsotaan, kuinka niiden kanssa käy.

Toivoisin, että osaisin tällä kertaa valmistuttuani antaa itselleni enemmän rauhaa ja aikaa oppia ja opetella uutta ammattiani. Tähän asti työelämässä nähdyn ja koetun perusteella en kuitenkaan ole lainkaan varma, että siihen kykenen. Ammattiin valmistuminen on iso etappi, jota ainakin itse joudun prosessoimaan vielä hetken jos toisenkin. Tuntuu nimittäin edelleen - vaikka töitäkin olen jo tehnyt - välillä aika uskomattomalta, että kuuden vuoden opinnot ovat kohta ohi ja minä olen ihan oikeasti lääkäri. Elämäni tahti tosin on ollut sellainen, ettei liene ihme, vaikka välillä vähän pyörryttäisikin. Joka tapauksessa lähden mielelläni uudelle uralle ja toivon, että itselleni sopiva paikka työelämästä löytyy tälläkin kertaa.

 

 

 

Löytyyköhän sieltä vielä joku blogiani alkupuolelta asti seurannut? Tuntuuko sinustakin siltä, että kuusi vuotta on kulunut silmänräpäyksessä? :D

  

Hektinen helmikuu

Helmikuussa olen ollut vähän pulassa kaiken tekemiseni kanssa. Vaikka suunnitelmieni mukaan ei olisi pitänyt olla hätäpäivää, tekemisen määrä on kaatunut varsin tehokkaasti niskaan. Syynä siihen on lähinnä ollut lasten sairastelu, jota on nyt jatkunut non-stop yli kolme viikkoa. Sairastelija vain on vaihtunut välissä. Kotitestit ovatkin tulleet hyvin tutuiksi.

Kalenteriani ovat nyt helmikuun ajan täyttäneet lastentautien amanuenssuuri sekä saman alan valinnainen kurssi, johon liittyy seurattavien päivien lisäksi kirjallisia tehtäviä. Olen joutunut tekemään töitä myös iltaisin ja viikonloppuisin, jotta saisin tunnit täyteen. Vaan eipä auta, levätään sitten ensi kuussa - ehkä. 

 

 

Olenkin nyt päässyt hyvin monipuolisesti seuraamaan toimintaa niin perusterveydenhuollossa kuin yliopistosairaalassakin ja nauttinut joka hetkestä. Lastenneuvolassa on ollut mukava huomata, että eri-ikäisten tutkiminen sujuu jo melko lailla rutiinilla, ja esimerkiksi korvien tutkiminen on jo hyvin paljon helpompaa kuin lastentautien kurssilla vuosi sitten. Koululaisista en päässyt ihan pienimpiä tutkimaan lainkaan, sen sijaan yläkouluikäisten tapaaminen tuli hyvinkin tutuksi. Amanuenssuurin aikana olin niin vauvateholla kuin kahdella muullakin lastenosastolla, lisäksi lastentautien sekä lastenneurologian poliklinikalla sekä lukemattomia tunteja päivystyksessä. Olen tykännyt ihan älyttömästi, ja vähän melkein harmittaa, etten aio erikoistua lastenlääkäriksi. Toki esimerkiksi terveyskeskustyössä väkisinkin tulee vastaan myös pienempiä potilaita, mitä en pane ollenkaan pahakseni. Päinvastoin pidän suuresti lasten kanssa työskentelystä; on palkitsevaa onnistua tutkimaan pikku potilas ilman itkua. :)

Ihan kohta alkaa myös lääkiksen "loppurutistus": viimeinen kurssi viimeisine ryhmäopetuksineen ja seminaareineen! Niiden jälkeen suoraan jatkuvat lääkiksen viimeiset, koko kurssimme yhteiset seminaarit. Lääketieteen perusopinnot käyvät siis erittäin vähiin. Viimeinen kurssi on omalla kohdallani sisätautien täydentävä kurssi, jolla syvennetään monipuolisesti eri sisätautien alojen osaamista. Kurssi koostuu pääasiassa ryhmäopetuksista ja niiden ennakkotehtävistä, muutamista seurantatunneista haluamassaan yksikössä sekä viikon kestävistä seminaareista.

 

 

Opintoja on jäljellä enää seitsemän viikkoa ja lisäksi viikon talviloma. Kevätlukukausi olisi voinut olla hyvinkin kevyt opintojen suhteen, mutta enpä - taaskaan - osannut pitää kalenteriani niin tyhjänä kuin olisin voinut. Amanuenssuuri sekä valinnainen kurssi olivat täysin ylimääräisiä, mutta erittäin antoisia, ja lisäksi, kuten olen moneen otteeseen maininnut, teen jatko-opintojani tässä sivussa sen verran kuin ehdin. Töitä teen edelleenkin samaa tahtia, muutaman vuoron kuukaudessa, kunnes toukokuussa lähden hetkeksi kokopäivätyöhön. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee.

Mutta nyt hengähdän hetkisen, ennen kuin opiskeluhommat taas kutsuvat toden teolla. Pirteää alkavaa viikkoa!

 

Toiveita viimeisille kuukausille?

Lääkistaipaleeni lähestyy loppuaan. Olen pitkään pohtinut, mitä blogille tapahtuu, kun valmistun. En ole aikeissa sitä poistaa - ainakaan vielä -, mutta sen jatko on vielä kysymysmerkki. On ollut ihanaa ja antoisaa bloggailla lääkisarjesta ja kaikesta muustakin. Erityisen inspiroivaa on ollut, kun olen saanut kuulla antaneeni toivoa tai motivaatiota haaveiden ja unelmien toteuttamiseen jollekulle lukijalleni. 

Ja sitten se "mutta": En koe luontevaksi ottaa minkäänlaista asiantuntijaroolia täällä blogissa tai muualla somessa. Arvostan kaikkia heitä, jotka tekevät upeaa työtä tuottamalla laadukasta terveysaiheista sisältöä ja tekemällä lääkärin työtä tunnetummaksi. Itse en kuitenkaan aio tuohon suuntaan lähteä, ja täällä blogissakin olen tietoisesti kuvannut vain omia ajatuksiani, kokemuksiani ja arkeani. Jatkossa tavallisesta arjesta kirjoittamisessakin on omat haasteensa. Mutta sitten on vielä yksi asia, oikeastaan ainoa, jonka vuoksi harkitsen blogia jatkavani. Se on - totta kai - tohtorikoulutus, johon sain opiskeluoikeuden joulun alla. Pienenpieni osa minusta haluaisi jatkaa tarinaa täällä aina tohtoriksi valmistumiseen asti.

 

 

Joka tapauksessa blogi jatkaa eloaan vielä siihen asti, kunnes minusta tulee lääketieteen lisensiaatti. Haluan antaa teille vielä kerran mahdollisuuden vaikuttaa blogini sisältöön ja kysynkin:

Onko jotakin olennaista jäänyt sanomatta? 

Mitä vielä haluaisit kuulla? 

Muita toiveita? 

Muuta kommentoitavaa?

Mielelläni kuulen näitä toiveita ja toteutan niitä parhaani mukaan. Opiskelupäiväpostauksille ei tainnut olla enää tilausta, joten se sarja sai jäädä viime vuoteen. Postaustoiveiden lisäksi aina on tilaa myös kommenteille, kokemuksille, kuulumisille. Monen blogiini aikanaan kommentoineen tilannetta olen välillä pohtinut jälkeenpäin. Toivottavasti elämä on kuljettanut sellaisiin suuntiin, joihin olette pyrkineetkin!

 

Aiheita/toiveita voi esittää tähän alle tai vaikkapa sähköpostitse tasapainoiluablog@gmail.com. Toiveita otetaan vastaan koko kevään ajan, joten myöhemminkin ehtii tulla omat ajatuksensa esittämään. :)

  

Lääkiksen viimeinen kevät

Vau, tässä sitä ollaan! Voi miten viisaina ja kokeneina aikanaan pidinkään loppuvaiheen opiskelijoita. Ja nyt olen itse tässä, eikä ole kovinkaan viisas tai kokenut olo. Liki kuuden vuoden lääkisopinnot ovat totta kai kasvattaneet ja opettaneet kaikenlaista, mutta hyvin paljon on vielä opittavaa, nähtävää ja koettavaa - ja niin kuuluukin olla. Viimeisen lääkiskevään alusta ja valmistumisen lähestymisestä (tänä vuonna, jos hyvin käy!) kirjoittanen tunnelmia ja ajatuksia ihan erikseenkin. Nyt kerron, mitä kaikkea minulla on tänä viimeisenä lääkiskeväänäni luvassa. Tässä siis - viimeistä kertaa - alkaneen lääkiskevään aikatauluja ja ohjelmaa:

 

Kevätlukukausi alkoi reilut kaksi viikkoa sitten maanantaina, ja ensimmäisen viikon aikana meillä oli Hätätilanteiden tunnistaminen ja hoito -kurssi kokonaisuudessaan sekä loput oikeuslääketieteen kurssista, josta osa on pidetty nelos- ja vitosvuosina. Hätäkurssiin kuuluvat simulaatiot jouduttiin koronatilanteen vuoksi perumaan, joten emme päässeet (joutuneet) enää tässä vaiheessa simulaatioiden pariin. Simulaatioita korvaava opetus oli omasta mielestäni aivan loistava, ja oli mukavaa saada malliesimerkkejä siitä, miten missäkin tilanteessa tulisi toimia. Oikeuslääketieteen opit tulivat yhtä lailla tarpeeseen, ja luennot sekä seminaari olivat hyvin järjestetyt ja mielenkiintoiset.

Lääkiksen kaikki luennot ovat siis takana päin, ihan uskomatonta. Luennot ja seminaarit on nyt korona-aikana järjestetty pääosin etäyhteyksin, joten oli vähän haikeaakin, että viimeisetkin luennot koettiin kotisohvalta ruudun välityksellä. On ikävää, kun tietää, ettei enää tule istuttua kavereiden kanssa luennolla. Etäopetuksen olen kuitenkin kokenut pääosin hyväksi, sillä se on helpottanut huomattavasti omaa arkeani. 

 

Lääketieteen lisensiaatin tutkinnosta minulla puuttuvat enää iho- ja sukupuolitautien kurssi, sisätautien täydentävä kurssi, ongelmalähtöiset seminaarit sekä aiemmin mainitsemani parin kuukauden harjoittelu. Ihotautien kurssi, joka sisältää kaksi viikkoa ryhmäopetuksia, on loppusuoralla. Sen jälkeen on parin viikon breikki, kun loput ryhmästämme käy opetusta, ja tuon parin viikon tauon jälkeen meillä on tentti - lääkiksen viimeinen!

Sisätautien täydentävä kurssi alkaa itselläni viikon päästä ihotautien tentistä. Siihen kuuluu liuta ryhmäopetuksia, jokunen seminaari sekä hieman sisätautien toiminnan seuraamista esim. päivystyksessä tai toimenpideyksikössä. LT3-vuoden sisätautikurssista on jo niin pitkä aika, että on kerrassaan mukavaa päästä kertailemaan näitä oppeja. Viime kesän toki olin sisätaudeilla töissä, joten jotain lienen opinnut myös kolmosvuoden jälkeen. 

Sisätautien kurssi päättyy seminaareihin huhtikuun alussa, jonka jälkeen alkavat lääkiksen ihan viimeiset pakolliset opinnot, ongelmalähtöiset seminaarit. Niitä on yhteensä 16, joista ihan jokaista ei tarvitse käydä. Edustettuina seminaareissa ovat useat erikoisalat, ja jokaisella seminaarilla on oma teemansa. Seminaarit päättyvät huhtikuun puolivälin paikkeilla, ja niin, sitten on meidän kurssimme tarina päätöksessä. Itse jatkan työelämän puolelle toukokuussa hartaana aikomuksenani saada sieltä loput amanuenssuurit eli pakolliset harjoittelut hyväksiluettua. 

 

 

Alkanut kevät ei pakollisen ohjelman puolesta ole kovinkaan työntäyteinen. Omilla valinnoillani olen kuitenkin saanut aikaan sen, etten pääse noilla tyhjilläkään viikoilla kovinkaan laiskottelemaan. Helmikuussa, johon opetuksesta vapaat viikot asettuvat, teenkin sekä lastentautien puolipäiväistä amanuenssuuria että lastentautien valinnaista kurssia. Aika lapsikeskeistä meininkiä luvassa, ja mikäs sen parempaa! Vaatii tosin melkoisesti organisointia ja aikataulutusta, että työtunnit tulevat täyteen ja saan tehtävät hoidettua ajallaan.

Töitä teen kevään ajan samaa tahtia kuin muutenkin opiskelun lomassa eli pari-kolme vuoroa kuukaudessa. Oman lisänsä tuovat totta kai uudet tohtoriopintoni, joita mahdollisuuksien mukaan limitän myös tämän kevään opintoihin. Vaikka tekemistä jälleen kerran piisaakin, tarkoitus on myös nauttia rennosta ja huolettomasta opiskeluajasta ihan viimeiseen asti. Töitä en ole itselleni haalinut, koska niitä ehdin tehdä riittämiin valmistumisen jälkeenkin. Halusin ottaa keväälle kuitenkin amanuenssuurin - palkallista toki sekin, mutta ilman hoitovastuuta -, koska en ole opiskeluaikana ehtinyt niitä liiemmin tekemään (tämä on kolmas). Moni hakuaika on vuosien varrella ehtinyt umpeutua vielä harkitessani asiaa. Joka tapauksessa nyt olin ajoissa ja sain ilokseni paikan juuri sinne, minne halusinkin. Valinnaisia opintoja on minulle kertynyt enemmän kuin on tarvetta, mutta kiinnostukseni ja innostukseni mukaan olen niitäkin opintojen aikana tehnyt. Kevään aikana käyn siis vielä yhden valinnaisen kurssin.

 

 

Tätä kaikkea kuuluu viimeiseen kevääseeni lääkiksessä. Lueteltuna kurssien ja tehtävien määrä kuulostaa ehkä paljolta, mutta suhteutettuna kuluneisiin 5,5 vuoteen aika ja tekeminen ovat käyneet erittäin vähiin. Hassua ajatella, että ihan muutaman kuukauden kuluttua valmistuu taas uusi sukupolvi nuoria (kokemukseltaan nuoria, mutta monenikäisiä) lääkäreitä, minä sitten vähän viiveellä heidän jälkeensä. Sitä ennen on vielä tehtävää, joten palailenpa taas ihotautien pariin.

Tsemppiä alkaneeseen vuoteen kaikille! Jos tätä sattuu lukemaan vielä joku pääsykokeisiin valmistautuva tai lääkikseen suuntaava, erityistsempit sinulle <3 Usko tai älä, saatat olla tässä tilanteessa pikemmin kuin uskotkaan.

 

Vuosi 2021

Niin tuli vuosi 2021 päätökseensä. Myös uudenvuodenaatto sujahti töissä, kuten suurin osa muistakin välipäivistä. Nyt vietän vielä lomaa päiväkotilaisten kanssa viikon verran, ennen kuin alkaa LL-opintojeni viimeinen opiskelukevät. Uskomatonta, eikö?

Kulunut vuosi on ollut tässä perheessä ensisijaisesti ammatillisen kasvun vuosi. Puolisoni valmistui toiseen ammattiinsa kesäkuussa, ja molemmat meistä aloittivat kevättalvella työt uudella uralla (en edelleenkään tiedä mitään fiksua ja näppärää termiä tälle uran-/alanvaihtoasialle, koettakaa kestää!). Vuoteen on mahtunut paljon ammatinvalinnan ja työelämän pohdintaa. Vaikka puolison kanssa aivan eri aloilla työskentelemmekin, uuden uran aloituksen haasteet ja fiilikset ovat olleet yllättävän samanlaisia. Ensimmäistä kertaa olemme yhtä aikaa samassa vaiheessa uraa. Vertaistukea on saatu niin kotoa kuin ystäviltäkin, mutta paljon on myös itsekseen saanut asioita käsitellä - tai joutunut käsittelemään, ihan kuinka haluaa asian ajatella. Kuten olen moneen otteeseen täälläkin todennut, uuden uran alku on ollut aika lailla yhtä hankalaa kuin odotinkin sen olevan.

Selvitty on kuitenkin, ja se on tärkeintä. Kehitykseni menneenä vuonna nimenomaan työssä ja ammatillisesti on ollut sanalla sanoen huimaa. Vuoden alkaessa en ollut tehnyt päivääkään "oikeita töitä" lääkärin sijaisena. Vuoden päätyttyä työtunteja on kertynyt satoja, ja liki jokainen niistä on kasvattanut minua suuresti. On paradoksaalista, miten juuri ne ominaisuudet, joita pidän arvokkaimpina olemassa olevassa ja tulevassakin ammatissani, ovat myös avainasemassa niissä haasteissa, joita koen. Joka tapauksessa paljon on koettu ja opittu, ja matka jatkuu.

 

Tänä vuonna opinnot ovat toteutuneet suunnitellusti, hybridimallilla toki. Opinnot ovat tuttuun tapaan olleet minulle (ainakin arvosanoista päätellen) helppoja ja kohtuullisen vaivattomia, joskaan eivät aina mielekkäitä. Jos työasioita ei oteta lukuun, menneenä vuotena asiat järjestyivät sujuvasti ja kuormitus oli melko kohtuullista - ainakin vuoteen 2020 verrattuna! Alkuvuosi oli melko tiivistä, kun kuopus oli vielä kotihoidossa ja aikataulut vaativat säätämistä. Sairasteltu on tänä vuonna viime vuotta enemmän, mutta hienosti ovat kaikki asiat järjestyneet siitä huolimatta. Omatkin terveysvaivat ovat tuoneet lisäkuormaa arkeen ja elämään, mutta toivotaan, että parempia aikoja niiden suhteen on luvassa. Tänä vuonna aloitin kaksikin uutta harrastusta, kevätlukukauden kävin laulutunneilla ja syksyn kuviksessa. Lukenut olen myös enemmän kuin viime vuosina.

Arki on pääsääntöisesti rullannut omalla painollaan. Isoimmat lapset alkavat olla jo hyvin omatoimisia, nuorin on tietysti oman lisänsä tuonut arkitoimiin olemalla välistä turhankin touhukas ja aikaansaava.  Pariin otteeseen lapset ovat olleet karanteenissa, mutta vielä emme ole koronaan sairastuneet. Loppuvuodesta tapahtunut yllättävä muutto - olin täysin unohtanut asuntohakemuksen, jonka toukokuussa olin tehnyt - vei voimia, mutta samalla toi paljon lisäarvoa arkeen. Siinä missä en koko kolmen vuoden aikana oikein kotiutunut entiseen asuntoomme, tämä on tuntunut alusta lähtien kodilta!

 

 

Ehkä parastaan vuosi 2021 antoi minulle tulevaisuuden haaveiden selkiytymisenä. Useaan otteeseen täällä blogissakin mainitsemani tutkimustyö etenee omaa tahtiaan, ja siihen liittyen juuri ennen joulua otin vastaan minulle myönnetyn opiskelupaikan tohtoriohjelmasta. (Hakeminen oli yksi farssi, joten oli suoranainen ihme, että edes pääsin kyseiseen hakuun mukaan.) Jos kaikki menee hyvin - ja luotetaan siihen, että menee -, minusta tulee vielä joskus lääketieteen tohtori. Kovin kauas on tultu niistä ajoista, kun ajattelin, etten ole piirun vertaa akateeminen ihminen enkä yhtään kiinnostunut yliopisto-opinnoista. Onkin hauskaa, miten matkan varrelta on löytynyt yksi jos toinenkin kiinnostuksenkohde, josta en tiennyt aiemmin pitäväni. Tutkimustyö on yksi niistä, ja innolla jatkan opintoja eteenpäin lisensiaatiksi valmistumisen jälkeenkin. 

En osaa sanoa, onko vuosi 2021 ollut edellistä parempi tai helpompi. Osittain kyllä, osittain ei. Vaikka jälkeenpäin ajateltuna vuosi tuntuu hujahtaneen ohi varkain, se on kuitenkin niin pitkä aika, ettei muisti millään yllä enää alkuvuoden tunnelmiin. Sen muistan, että viime vuonna tähän aikaan elämä oli kiireettömämpää kuin nyt; miehellä oli opinnäytetyö vielä kesken, ja hän työsti sitä nuorimman kanssa kotona ollessa. Työelämä on ihan toista, enkä tiedä, odotanko ollenkaan sitä arkea, jossa me molemmat työskentelemme jälleen kerran kokopäiväisesti. Onneksi siihen on vielä hetki aikaa.

 

Kiitos työntäyteinen, innostava, kasvattava 2021. Tervetuloa, 2022.