Onnistumisia, suunnitelmia ja ilon aiheita

Moikka taas! Toukokuu on täällä ja sitä myöten viidennen lääkisvuoden viimeinen opiskelukuukausi! 5. lukuvuosi on ainakin omalla kohdallani klinikan lukuvuosista pisin, kun se jatkuu peräti toukokuun loppuun saakka. Aiemmin kesälomille on päästy viimeistään toukokuun alkupuolella, ja ensi vuonnahan valmistuminen meidän vuosikurssillamme koittaa jo huhtikuussa - itselleni toki ei vielä silloin, kuten olen jo aiemmin maininnut.

 

 

Gynen kurssi on loppusuoralla, enää tentti jäljellä. Jokseenkin pitkältä on tämä kurssi tuntunut, alkoihan se jo liki kaksi kuukautta sitten. Onnistumisiakin on tullut ja hyvä niin, kehitystä on aina mukava saavuttaa. Vaikkei tk-työ vielä ensi kesänä kutsukaan, gynen kurssilta olen saanut varmuutta tekemiseen sekä totta kai uutta oppia. Edelleenkään kirurgia minusta ei leivota, joten tuskinpa gynekään kutsuu jatkossa muuta kuin sen verran, mitä tk-työssä vastaan tulee.  Tenttiä seuraavana maanantaina alkaakin lääkiksen viimeinen pakollinen tk-jakso, jonka onneksi saan käydä Kuopiossa.

 

Ilonaiheenani mainittakoon, että ryhmäjaot ensi vuodelle ovat tulleet, ja mikä parasta, omalta kohdaltani lääkiksen kaikki hajautukset ovat takana päin! Ensi lukuvuonna käytävistä kursseistani KNK- eli korva-nenä-kurkku-kurssiin (LT5) liittyy osalle ryhmästä hajautus, samoin LT6-opintoihin kuuluvaan sisätautien täydentävään opetukseen. Nämä molemmat saan kuitenkin kokonaisuudessaan suorittaa Kuopiossa, mistä olen totta kai iloinen. Hajautettua opetusta omalle kohdalleni sattui kolmen kurssin kohdalla, kaikki tämän lukuvuoden aikana. Hajautuksessa olen ollut niin Jyväskylässä, Mikkelissä kuin Joensuussakin. Ilokseni olen päässyt hyvin vähällä hajautusten suhteen osittain HOPS-järjestelyiden vuoksi. Hajautuksissa on omat hyvät puolensa, mutta tässä elämäntilanteessa kaikki ylimääräinen säätö on, no, ylimääräistä.

 

Nyt, kun valmistuminen häämöttää sekä perheen toisella opiskelijalla (hyvin lähellä) että minulla (pikkuisen kauempana), alkavat haaveetkin nostaa päätään. Koko opiskeluajan olemme asuneet perhekokoon nähden melko kompaktissa asunnossa, joten pikku hiljaa alkavat ajatukset suuntautua muihinkin vaihtoehtoihin. Viime muuttomme tapahtui pakkoraossa, koska edellinen asuintalomme purettiin. Siinä vaiheessa oli aika lailla sama, millaiseen kämppään muutetaan, kunhan se löytyy läheltä. Täytyy sanoa, etten oikeastaan näinä 2,5 vuotena ole kotiutunut kunnolla tähän asuntoon. Vaikka muutto aina tiettyä haikeutta aiheuttaa, en usko, että jään tätä asuntoa kovinkaan kaipaamaan, vaan iloisesti lähden kohti uusia tuulia, kun niiden aika on. Tällä hetkellä muuttoa ei ole tiedossa, mutta toiveissa olisi jossain kohtaa saada lisää tilaa!

Sitten viimekertaisten kuulumisteni myös kesän suunnitelmat ovat selkiytyneet kiitettävästi. Koululaisia on ilmoitettu kesäkerhoihin ja pohdittu erilaisia vaihtoehtoja kesää varten. On siinä vaan työtä, kun yrittää kokonaisen kesän saada onnistumaan pikkukoululaisten kanssa. Nyt loppulukuvuoden ajan keskityn hoitamaan olennaiset asiat ja stressaamaan mahdollisimman vähän mistään. Kesätyöt alkavat nimittäin saman tien lukuvuoden päätteeksi, enkä sitten pääsiäisloman ole lomaillut lainkaan. Onneksi sentään elokuussa saan lyhyen lomapätkän, ja LT6 on kuitenkin aikatauluiltaan muita vuosia kevyempi.

 

Jonkinlaisen koosteen voisin tästäkin lukuvuodesta kirjoittaa, kunhan lukuvuosi saadaan onnistuneesti päätökseen. Toukokuinen opiskelupäiväkin on vielä kirjaamatta... Kivaa kevään jatkoa kaikille!

 

Onko opiskelijan elämä "sitten kun"?

Arkistojen aarteita. Tämä teksti on alunperin kirjoitettu aikavälillä 2017-2019.

 

 

 

 

Vaikka opiskelu onkin ollut tietyllä tavalla unelmien täyttymys, välillä saan itseni kiinni haikailemasta "sitten kun". Sitten kun olen valmistunut, sitten kun mies on valmistunut, sitten kun olemme töissä, sitten kun meillä on (taas) oma koti, sitten kun sitä sitten kun tätä. Omaa toisen korkeakoulututkinnon opiskelua on takana vasta (tai jo) puolet, ja alan olla kypsä kituuttamiseen. Kun on jo elänyt sitä työssäkäyvän stressaavaa mutta taloudellisesti vakaampaa arkea, on ehkä vielä hankalampi sopeutua minimituloilla elämiseen. Samalla ajattelen - ehkä turhaankin -, että koska tämä oli minun ja meidän unelmamme, ei saisi valittaa. Pienituloisuutemme on ihan itse aiheutettua, joten sikäli olemme todella onnellisessa asemassa. Me olemme tässä, koska meillä on vara valita. (Oli siis tietoinen valinta keskittyä opiskeluun ja jättää työnteko pois, samoin kuin hakeutua tilanteeseen, jossa molemmat opiskelevat yhtä aikaa.)

Tiedän myös liiankin hyvin, etteivät nuo valmistumiset ja työt ja omat kodit tee minua sen onnellisemmaksi. Kerran, kun keskustelimme unelmista ja niiden saavuttamisesta, mieheni totesi: haaveillessaan jostakin ihminen elää unelman voimalla, mutta samalla kuluttaa jatkuvasti sitä onnea, jota haaveen saavuttaminen lopulta tuo. Omalla kohdallani olen todennut sen olevan totta. Kun lataan jonkin toiveen saavuttamiselle suuret odotukset, on hyvin todennäköistä, että tavoitteen saavuttamisen tuoma onni ei kestäkään kovin kauaa. (Tietysti on hyvä osata pysähtyä hetkeksi siinä kohtaa, kun on jotain saavuttanut - olla ylpeä itsestään. Ei silti sulje pois sitä, että kohta on taas mieli eteenpäin!)

Oikeastaan olen todennut, että sitten kun -ajattelussani on usein kyse pelkästä epävarmuudesta. Haluaisin niin kovasti nähdä sinne mutkan taakse. Haluaisin tietää, onko kaikki joskus vieläkin paremmin. Haluaisin tulla "valmiiksi", vaikka tiedän kokemuksestakin, että sitten tulee taas tarve keksiä jokin uusi juttu. Olen jo ymmärtänyt, ettei mikään saavutus tee minua kesto-onnelliseksi, joten onnen on löydyttävä muualta - toisin sanoen itsestä.

Vastaus otsikon kysymykseen on ainakin omalla kohdallani ei. Opiskelu on elämää siinä missä muukin. Se on vähintäänkin keino päästä elämässä eteenpäin ja parhaimmillaan unelman elämistä todeksi, kuten kuluneena lukuvuonna olen pääosin ajatellut. Opiskeluaika on loppujen lopuksi hyvin lyhyt ajanjakso, muutama vuosi vain. Kieltämättä välillä ottaa päähän, mutta hetken päästä näkee taas paremmin. Silloin muistaa taas, ettei se työelämäkään niin herkkua ole, ja osaa nauttia tästä hetkestä. Jo nyt kiitän itseäni tästä ajanjaksosta ja siitä, että uskalsin muuttaa suuntaa, koska uusi ura ja uudet tulevaisuudennäkymät ovat jo tähän mennessä antaneet minulle niin paljon enemmän kuin uskalsin etukäteen edes toivoa. (Suoraan opintojen kautta on tullut huimasti oppia, itseluottamusta ja -varmuutta, mutta ehkä suurimmat ja tärkeimmät asiat olen saavuttanut välillisesti opintojen ja viiden vuoden takaisen elämänmuutoksen myötä. Yhtä kaikki, hyvin on käynyt - etenkin jos vertaa etukäteispelkoihini! :D)

 

 

Opintoja on takana jo suurin osa, edessä itselläni vajaat 1,5 vuotta. Myönnetään: ajatus lipsahtaa toisinaan "sitten kun"-osastolle, mutta pääosin nautin nykytilanteesta suunnattomasti. Elämme tietyllä tapaa hyvin stressitöntä elämää, yksinkertaista, niukkaakin, mutta tärkeintä resurssia eli aikaa meillä on ihan riittämiin. Pieniä, varovaisia askeleita työelämän suuntaan otettuamme osaa opiskelijan "vastuuttomuudesta" ottaa kaiken ilon irti - toivottavasti aina valmistumiseen asti!

 

Kenen unelmia toteutat?

Lähes jokaisella lienee toiveita, odotuksia ja unelmia elämänsä suhteen. Ammatti, asuinpaikka,  työ, toimenkuva, perhesuhteet, asumismuoto ja niin edelleen voivat olla unelmoinnin kohteena. Varmaan osalle on tuttua se, miten hyvää tarkoittavat ihmiset antavat pyytämättäkin neuvoja ja ohjeita elämää varten. Totta kai omilla vanhemmilla ja muutenkin elämää nähneillä ihmisillä on elämänkokemusta, jota voi ja saa nuoremmille jakaa. Aina vaan nuo neuvot eivät osu oikeaan, etenkään, jos ja kun kyse on unelmista.

Unelmien kanssa on oltava varuillaan. Unelmasta kertominen antaa muille mahdollisuuden paitsi kannustaa ja tsempata myös kyseenalaistaa. Siksi en itse kertonut alanvaihtounelmastani juuri kenellekään. Pelkäsin kuulevani seuraavaa: Mitä järkeä? Miksi nyt? Sullahan on jo ammatti ja työ! Miten aiot pystyä siihen? Vaikka todennäköisesti olisin saattanut kuulla esimerkiksi: Mahtavaa! Oletpa rohkea, kun uskallat yrittää! tai Olen ihan varma, että pystyt siihen!

Sitten ovat ne tilanteet, joissa se oma unelma ei lopulta olekaan oma. Itse voi kasvaa ohi entisistä unelmista tai unelma voikin osoittautua aivan joksikin muuksi. Joskus tajuaa vasta jälkeenpäin toteuttaneensa muiden ihmisten asettamia odotuksia ja toiveita, vaikka omat unelmat ovat toisaalla. Niissä tilanteissa joutuu miettimään, kenen unelmaa ja kenen elämää minä tässä elänkään. Välillä pitää tehdä suunnanmuutoksia, päivittää unelmiaan, miettiä omaa elämää uusiksi ja pohtia, mitä oikein haluaakaan. Mutta pelkkä miettiminen ei riitä, pitää uskaltaa tehdä jotain - lähteä kohti unelmaansa. Unelmien jahtaaminen on kovaa työtä, mutta toisinaan se tuottaa tulosta. Varmaa on vain se, ettei yrittämättä voi tietää, mihin kaikkeen pystyykään.

Omana unelmamottonani on, että aina pitää olla joku unelma, ja jokaisesta päivästä pitää löytyä jokin johtotähti, jota kohti suunnata. Ei sen tarvitse olla mikään suuri tavoite tai hirveä urakka, vaan pienikin unelma, omankokoinen, riittää. Joka hetki ei jaksa eikä tarvitse unelmoida suuria, ja välillä on hyväkin pysähtyä miettimään, millaista elämä oikeasti on juuri nyt. Vaikka toivoo elämäänsä hyviä asioita, se ei tarkoita, etteikö osaisi arvostaa sitä, mitä jo on. Sikäli olen itse onnellisessa asemassa, koska jokainen suuri unelmani on tähän mennessä toteutunut ennemmin tai myöhemmin.

Parhaimmillaan omista unelmista syntyy tavoitteita, jotka lopulta saavutetaan. Unelma voi antaa toivoa paremmasta ja voimia selvitä tästä hetkestä. Vaikeina hetkinä helpottaa, kun voi ajatella "sitten kun". Siksi Sinä, joka tavoittelet juuri nyt unelmaasi esimerkiksi opiskelemalla pääsykoetta varten tai jollain muulla tavalla: ole ylpeä itsestäsi! Älä sabotoi urakkaasi vähättelemällä tai lannistamalla itseäsi, sillä sinä osaat, sinä pystyt ja sinä VOIT.

Tänä vuonna...

Joka kerta uuden vuoden alkaessa tekee mieli tehdä suureellinen elämänmuutos: nyt aloitan vihdoin sen Aktiivisen ja Hyvän elämän. Niinpä niin. Kesään mennessä alkuvuodesta innolla aloitetut muutokset on jo unohdettu, joten syksyllä voidaan taas tehdä uusi ryhtiliike. Mutta mitä väliä? Itselleni tuottaa iloa, kun voin suunnitella, haaveilla ja miettiä ratkaisuja elämäni pieniin ja suuriin ongelmiin. Uusi vuosi ja uuden lukuvuoden aloitus ovat läpi elämäni olleet ne hetket, jolloin tarkastelen elämäni suuntaa suunnilleen suurennuslasin kanssa :)

Koska kuitenkin tiedän, etteivät tiukat rajat ja päätökset sovi itselleni, tänäkin vuonna teen ihanan armolliset uudenvuodenlupaukset. Siispä tänä vuonna

• teen enemmän juttuja joista nautin
• annan enemmän arvoa ja armoa itselleni ja muille
• pidän parempaa huolta itsestäni
• keskityn olennaiseen - kaikkea ei tarvitse hallita
• annan tilaa uudelle, oli se sitten uudenlaisia ratkaisuja tai erilaisia näkökulmia
• sanon useammin kyllä 
• jatkan pyrkimistä kohti parempaa arkea
• valitan, arvostelen ja negistelen vähemmän

Nämä kahdeksan lupausta toimikoon johtotähtenäni tänä vuonna 2018. Jokaisen tarkoituksena on tuottaa parempaa vointia ja fiilistä niin minulle kuin läheisillenikin. Täydellistä minusta ei saa millään mittarilla, mutta aina voi pyrkiä parempaan! Katsotaan sitten vuoden lopussa, toteutuivatko tavoitteeni. Tämän vuoden opiskelujutuista, tavoitteista ja muusta tulee oma postauksensa, kunhan saan orientoiduttua opintoihin loman jäljiltä...

Blogin suhteen jatkanen samalla linjalla kuin tähän asti eli kuten viimevuotisissa blogilupauksissani aioin. Ainoa lupaus, jonka pyörsin, oli pääsykoejuttuja koskeva kohta. Mitä enemmän aikaa omasta hakuprosessistani kuluu, sitä enemmän aiheeseen saa perspektiiviä ja erilaisia näkökulmia. Tänä vuonna lupaan olla hiljaa, jos en keksi mitään uutta sanottavaa! Toivottavasti olette tyytyväisiä blogiin ja sen sisältöön. Aina saa myös ehdottaa postausaiheita ja antaa palautetta :) Lämmin kiitos vielä jokaiselle blogini matkassa kulkeneelle, olette ihan parhaita lukijoita ♥

Iloista vuotta 2018 jokaiselle! Näiden aurinkoisten lomakuvien myötä tsemppiä alkaneeseen viikkoon :)

Krooninen vauvakuume

Olen tiennyt haluavani äidiksi teini-ikäisestä lähtien, eikä vauvakuumeelle näköjään loppua näy. Tietenkin on harhaanjohtavaa puhua vauvakuumeesta, kun ihan yhtä lailla sen vauvan lisäksi odotan ja toivon saavani taaperon, koululaisen ja teinin. Jotkut kertovat, että heillä on tullut selvä tunne siitä, että perhe on nyt koossa tai lapsiluku täynnä, mutta itse en ole vielä tähän mennessä kokenut sellaista tunnetta. On vain sellainen olo, että tähän porukkaan mahtuisi vielä.

Vauvakuumehan on melko järjenvastainen ilmiö. Se iskee aivan yhtäkkiä eikä sitä saa enää mielestään. Joka ikinen kerta synnytyssalissa ajattelee, ettei ikinä enää, mutta annas olla, kun vauva on minuutin vanha. Silloin sanotaan, että voisin tulla tänne uudestaan vaikka heti, ja kätilöä naurattaa. Järjellä ajateltuna jo pelkkä raskauskin on koettelemus, synnytyksestä puhumattakaan. Entäpä sitten taas imetys, raskaudesta ja synnytyksestä toipuminen, jatkuvat yöheräilyt, vauvan mahdolliset vatsavaivat, sairastelut ja sisarusten mustasukkaisuus. Huoli vauvan ja lapsen terveydestä, riittämättömyyden tunne, hormonitunnemyrskyt ja muut ihanat vanhemmuuden erityispiirteet. Järjellä ajateltuna ei ole paljoakaan syytä haikailla vauvojen perään, eikä tässä edes ajatuksen tasolla mainittu taloudellisia seikkoja.

Mutta silti. Varsinkin nyt, kun lyhyen ajan sisällä olemme saaneet vierailla vauvaperheessä ja kuulla monet iloiset vauvauutiset (niin maailmaan saapuneita kuin matkalla olevia), kuumeeni ei ainakaan ole helpottanut. Vanhemmuus ei ole helppoa eikä joka hetki niin hirveän palkitsevaakaan - ja todennäköisesti pahimmat ajat ovat vasta edessä -, mutta silti se on heittämällä elämäni paras juttu. Kummallista, eikö?

Asian tiimoilta katselin läpi jokaisen lapsen vauvakuvat. Voi millaisia nyyttejä niissä kuvissa olikaan! Ensimmäisissä kuvissa oli vain vauva ja vanhemmat, toisissa pikkuinen pöllämystyneen näköinen isoveli lisänä. Kolmansissa kuvissa oli kaksi innokasta isosisarusta, jotka onnessaan tutustuivat uuteen pikkusiskoon muun muassa tökkimällä häntä kasvoihin... Niin on niistäkin pienistä nyyteistä kasvanut omanlaisiaan pieniä ihmisiä. Kun palaa valokuvien avulla vuosia taaksepäin, voi pienesti ymmärtää, mitä vanhemmat ihmiset tarkoittavat sanoessaan: "Tuo elämänvaihe on yksi hujaus vain, kohta teidänkin lapsenne ovat aikuisia!" Vaikka varsinkin uhmaikäisten (teini-ikäisistä puhumattakaan!) kanssa yksi päiväkin saattaa tuntua vuoden mittaiselta, vuodet vierivät varkain - ja kohta olemme eläkkeellä ja ihan kahdestaan!

Siihen nyt on vielä aikaa, onneksi. Mutta elämästä ei koskaan tiedä, joten nähtäväksi jää, mitä kaikkea elämässämme seuraavina vuosina tapahtuukaan :) Ja vaikka välillä arki tuntuu niin raskaalta ettei tosikaan, tiedän jo nyt, että vielä joskus kaipaan tätä aikaa.


Löytyykö sieltä muita kroonisesti vauvakuumeilevia?

Hoitajan toteutunut unelma + lääkäriä leikkimässä

Kaupallinen yhteistyö: Color4Care 

Olen haaveillut omasta verenpainemittarista kauan. Sairaanhoitajaopintojeni ekana syksynä harkkatunnilla kaivettiin esiin manuaaliset verenpainemittarit ja stetoskoopit ja alettiin harjoitella. Minulle verenpaineen mittaus manuaalisesti oli tosi vaikeaa. En ollut millään kuulla sykettä, vaikka kuinka pinnistelin. Pitkään manuaalinen verenpainemittaus oli minulle sellainen juttu, jota pelkäsin. Lopulta kotihoidossa työskennellessäni opin vihdoin kuuntelemaan sykkeen oikein. Se oli yksi parhaista sairaanhoitajana saamistani oivalluksista.

Mutta harjoitteluhetkistä lähtien olen ajatellut, että vielä joskus minulla on kotona manuaalinen verenpainemittari . Mietin sitä pitkään, mutten tullut koskaan selvittäneeksi, mistä sellaisen saisin. Nykyään myös sairaalamaailmassa kaikki verenpaineet mitataan automaattimittareilla. Silti haluan pitää kiinni siitä, että osaan tarpeen tullen mitata verenpaineen myös tällä "vanhanaikaisella" tavalla. Nyt unelmani on toteutunut - kiitos siitä, Color4Care !

Manuaalisessa verenpainemittauksessa tarvitaan sen mittarin lisäksi tietenkin stetoskooppi. Siis stetoskooppi - tuo kadehdittu kapine, joka usein on joko lääkärin kaulalla tai mutkalla valkoisen takin taskussa. Yhteistyö olisi kattanut halvemman stetoskoopin, mutta ajattelin, että ansaitsen ekan lääkisvuoden läpäisemisestä kunnon palkinnon ja muiston. Niinpä suorastaan repäisin ja tulin ostaneeksi melkoisen hintavan mutta lyhyen käyttökokemuksen perusteella aivan mahtavan stetoskoopin.

Koska tiedän jo nyt, että stetoskoopilla kuuntelu on minulle haastavaa, aion kotioloissa aina välillä treenailla. Minullahan on täällä vallan mainiot assistentit, joiden kanssa voin pikkuisen harjoitella, vaikken vielä mistään mitään tiedäkään. Tämän kauniin turkoosin (upea väri, eikö?) stetoskoopin kanssa kelpaa leikkiä lääkäriä, kunnes joku päivä toivottavasti olen ihan oikea sellainen. 

Tällä kertaa verenpainemittari löysi sutjakasti tiensä lähipostiini. Stetoskooppia sen sijaan sain vartoa lähes kuukauden verran. Monen suomen- ja englanninkielisen tiedustelun jälkeen stetoskooppi saatiin viimein matkaan. Tuntui ihan joululta, kun viimein sain sen postista mukaani! Toimitusajaksi oli arvioitu 7-10 vrk, joten siihen nähden kuukauden odotus tuntui loputtoman pitkältä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja turkoosi stetoskooppini on vihdoin kotona!

Onko olemassa täydellistä ajoitusta?

Otsikon kysymystä mietin paljon niinä hetkinä, kun pohdin, mitä teen tulevaisuudellani. Minun päätöksilläni oli ja on merkitystä niin monen muun ihmisen elämään, että tätä piti miettiä tosissaan.

Jos puhutaan opiskelemaan hakemisesta, varmaan suuri osa ajattelee, että sen "täydellinen ajoitus" on heti lukion jälkeen. Kun kuluu pari kolme vuotta, alkaa sen pohdinta, onko jo liian myöhäistä. Silloin saattaa ajatella, että on jo niin ja niin "vanha". Saati, jos on aloittanut toisen alan opinnot. Opintotukikuukausia on palanut ja millä sen lukuajankin eläisi?

Vielä myöhemmin, kun ollaan työelämässä ja on hankittu asuntolainat ja lapset ja farmariauto ja mitähän vielä, tuntuu, että on entistäkin lujemmin niitattu kiinni niille sijoilleen. Muistan, kun monta vuotta sitten väläytin miehelle, että entä jos lähtisin opiskelemaan. Häneltä tuli sillä sekunnilla vähintään viisi syytä sille, miksi meidän tilanteessamme ei voi lähteä opiskelemaan.

Lääkishaaveen iskiessä kuin salama kirkkaalta taivaalta minulla oli kokopäivätyö, perhe, kiva koti ja mukava elämä. Tuo haave toi mukanaan paljon negatiivisiakin tunteita, kun tuntui, etten pysty kaikkeen. Jostain oli pakko tinkiä. Minä tingin töistäni, yöunistani, vapaa-ajastani ja ihan viimeiseksi perheen kanssa vietetystä ajasta. Kun yrittää mahduttaa elämäänsä kokonaisen uuden osa-alueen, on pakko tinkiä jostakin. Jos haluaa tehdä töitä täysillä tunneilla, viettää perheen ja ystävien kanssa yhtä paljon aikaa kuin aiemminkin, pitää kodin tiptop sekä harrastaa ja viettää vapaa-aikaa saman verran kuin aina, jääkö tingittäväksi muuta kuin yöunet?

Oma ajoitukseni lääkishaulle ei ollut missään tapauksessa täydellinen. Siinä oli loputtomasti muuttuvia tekijöitä, joista yksikin olisi voinut romahduttaa koko korttitalon. Mutta en usko, että se näin perheellisenä olisi voinut olla paljoa sen parempi. Kuten omissa pohdinnoissani aikoinaan kirjoitin: perheeni ei tästä enää (toivottavasti) kutistu. Epävarmuuden kanssa painin paljon. Mitä jos kaikki työ ja käytetty aika menee hukkaan? Entä jos en edes saavuta tavoitettani? Voinko katsoa lapsiani silmiin myöhemmin, jos olen käyttänyt koko heidän lapsuutensa projektiin, joka ei edes johtanut mihinkään?

Toisen hakukerran alussa päätin pistää peliin ihan niin paljon kuin vain voin ja vähän enemmänkin. Tiesin, etten aio viettää hakurumbassa vuosikausia. Jos en olisi päässyt toisella kertaa, ehkä olisin hakenut kolmannen kerran. Tai sitten en. Ehkä suurin yksittäinen tekijä, joka ajoi minua pääsykoelukemisissa eteenpäin, oli se, etten halunnut joutua tekemään sitä yhtään kauemmin kuin oli pakko. Vaikka vuosi ei sinällään ole pitkä aika, lapsen elämässä se on. Lasteni vuoksi halusin päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin eli "oikeiden" opintojen pariin. Lukeminen vaati paljon ja välillä liikaa, mutta sisäänpääsy kuittasi kaiken.

Mutta siihen ajoitukseen. En usko, että on olemassa täydellistä ajoitusta. Ainahan elämässä on meneillään kaikenlaista, jota voi pitää esteenä tai vähintään hidasteena. Unelmilleen ja tavoitteilleen pitää raivata tilaa. Ajoitus voi näyttää totaalisen väärältä, mutta osoittautua oikeaksi, kuten kävi minulle. Tai sitten ajoitus vaikuttaa ihan täydelliseltä, mutta on lopulta kaikkea muuta. Eniten taidan uskoa, että oikea ajoitus on NYT. Jos odottaa täydellistä hetkeä, sitä ei ehkä tule koskaan. Kuten eräässä vastaan tulleessa kortissa luki: "Jos ei nyt, milloin sitten?"

Niin, ja miehenkin kanta on muuttunut aika radikaalisti. Olemme saaneet todeta, että aika paljon asioita voi, kunhan tarpeeksi haluaa. Pariskunta, joka olimme viisi vuotta sitten, olisi varmaan pyörtynyt kauhusta, jos olisi saanut tietää nykyisen tilanteemme :D

Ihanaa elokuun alkua jokaiselle! Millä mielin suuntaat tulevaan syksyyn?

Tyytyväisyydestä, onnellisuudesta

Tyytyväisyys ja onnellisuus. Isoja teemoja, jotka ovat joillekuille lähes itsestäänselvyys ja toisille kovan työn takana. Näillä kahdella teemalla ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa, kuinka paljon omistaa tai missä asemassa on. Tietysti jo Maslow'n tarvehierarkiateorian perusteella voi päätellä, että jos perustarpeet eivät tule tyydytetyiksi, ei onnellisuuden tavoittelu ole ensimmäisenä mielessä.

Onnellisuus on jännä ilmiö. Nykyään jokaisella on "oikeus onneen", mitä se kullekin tarkoittaa. Toisaalta, jos seuraa vähänkään (sosiaalista) mediaa, alkaa tuntua siltä, että onnellisuuden ja tyytyväisyyden saavuttaminen on mahdotonta. Ei ole kovin helppoa olla tässä elämässä yksinkertaisesti tyytyväinen itseensä ja omaan elämäänsä, kun some on täynnä esimerkkejä asioista, joita itsellä ei ole. Tätä puolta pohdinkin jo kiiltokuvaelämäpostauksessani.

Itse olen elänyt pitkään ihan hyvää elämää, jossa periaatteessa kaikki on kohdallaan, mutta silti onnellisuus on ollut kaukana. Yleensä se on tarkoittanut sitä, että oma minuus on ollut hukassa milloin mistäkin syystä. Ensin oli nuoruuden identiteettikriisi, sitten äitiys heitti kaiken päälaelleen. Kohta seuraakin jo kolmenkympin kriisi ja niin edelleen. Kriisistä toiseen kulkee ihmisen elämä :D

Sen olen tässä ajassa oppinut, että kun on tyytyväinen itseensä, on paljon helpompi olla tyytyväinen elämäänsä ja iloita myös toisten onnistumisista. Kateus on tunne siinä missä muutkin, ja mielestäni sitä ehkä pelätään tai hävetään vähän liikaa. Kateus on ihan ok, kunhan se ei johda toisten ihmisten tahalliseen loukkaamiseen, kiusantekoon tai muuhun. Pieni kateus voi olla myös liikkeellepaneva voima, kun ajattelee, että jos hän on pystynyt, miksen minäkin. Katkeruus taas on asia aivan erikseen. Vaikka sekin on vain tunne muiden joukossa, pitkään jatkuessaan se näivettää ihmistä sisältä. Tässä puhun kokemuksesta. Katkeruudesta ja uhriutumisesta ei omalla kohdallani ole seurannut mitään hyvää.

Se, että pyrkii näkemään elämästä ne hyvät ja kivat puolet, ei tarkoita, että elämä olisi aina ollut helppoa ja ihanaa. Ennemmin se on - lähtökohdista riippumatta - valinta siitä, että haluaa tehdä tulevaisuudesta paremman kuin menneisyydestä. Minun mielestäni ehkä suurinta vahvuutta on se, ettei anna menneisyyden ikävien, kauheiden, surullisten tai ahdistavien kokemuksien pilata tulevaisuutta. Siihen kykeneviä ihmisiä ihailen. Ihmeellistä kyllä, kovia kokeneet ihmiset ovat usein niitä, jotka säteilevät onnea ja positiivisuutta ympärilleen. Vaikeista asioista yli pääseminen tai niiden hyväksyminen on pitkä ja raskas tie, mutta jos palkintona on vapaa, onnellinen minä, se on tasan sen arvoista.

Onnellisuus ei ainakaan omalla kohdallani tule ulkoapäin, tavarasta, statuksesta eikä saavutuksistakaan. Onnellisuus on minulle pieniä hetkiä, läheisiä ihmissuhteita, kykyä ja uskallusta olla minä ja sitä, että tiedän, mitä elämältä haluan. Onni tarkoittaa minulle mahdollisuutta valita, jos ei isoja, niin pieniä asioita. En voi valita kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, mutta voin valita, miten niihin suhtaudun. Suuret surut ja muut elämän tragediat ovat tietysti arvaamattomia, eikä itse voi ennalta tietää, miten niihin suhtautuu.

Kaikista hauskin huomio on ollut se, että olen onnellisempi, kun minulla on elämässä tavoiteltavaa ja unelmoitavaa. Tiedän, ettemme asu lopun elämää tässä opiskelija-asunnossa, vaan toivon, että meillä on vielä joskus kaunis oma koti. Silti olen täällä vuokra-asunnossa ollut paljon tyytyväisempi elämääni kuin omistusasunnossamme. Opiskelijaperheen elämä ei myöskään ole mikään toiveiden täyttymys (vaikka opiskelupaikat toivottuja olivatkin), mutta se antaa voimaa, kun voi unelmoida tulevasta ammatista, työstä ja tulevaisuudesta. 

Kummallista kyllä, on pakko todeta, etten ole tässä elämässä ollut vielä koskaan näin onnellinen. Välillä tulee kieltämättä olo, että hei nainen, et voi olla tosissasi. Kaikki on ihan kesken, rahaa ei ole tuhlattavaksi, työtä ja vaivaa riittää - ja silti olen onnellisempi kuin koskaan. Arjesta voi jokainen löytää pieniä onnen pilkahduksia, jotka auttavat jaksamaan ne harmaammat hankalammat hetket. Elämä on ♥

P.S. Tällä hetkellä väsymykseen näkyy tehoavan parhaiten pieni maalausprojekti sekä tietysti pienet apulaiset :)

Lomahaaveita

Minä haaveilen lomasta, kukapa ei? Vaikka opinnoista olenkin kesälomalla, työt ovat näppärästi täyttäneet opiskelun jättämän aukon. Lopputuloksena vapaa-aikaa on entistä vähemmän. Onneksi on kesä ja valoisaa! Energiaa on paljon enemmän kuin talven pimeimpinä hetkinä, joten en valita. Sitä paitsi on ihan kivaa olla töissä.

Joka tapauksessa tänä kesänä haluaisin ainakin

nauttia perheen kanssa lämpimistä kesäpäivistä, joita on viimein saapunut myös Kuopioon

viettää rauhassa aikaa mökillä

käydä asuntomessuilla Mikkelissä (kerrankin asuntomessuille on kohtuullinen matka!)

syödä paljon jätskiä, mansikoita ja muita kesäherkkuja

vierailla ystäväperheissä puolin ja toisin

viedä lapset uimaan

tehdä pyöräretkiä - yhden lyhyen jo teimmekin isompien kanssa

viettää aikaa kummilasteni kanssa

tutustua kesäiseen Kuopioon paremmin

miettiä kotiin uusia sisustusratkaisuja 

saada satoa parvekepuutarhastamme

nauttia siitä, ettei tänä kesänä tarvitse muuttaa yhtään mihinkään!

Kesä on hiekkaa eteisessä, likaisia jalkapohjia, grilliherkkuja, auringon lämpöä ja riemua siitä, kun ulos ei tarvitse enää laittaa viittä kerrosta vaatteita. Näillä kriteereillä kesä on NYT.

Juhannuksen vietän töissä, kuten monena kesänä aiemminkin. Osasin varautua siihen, joten ei harmita. Onneksi minulla on kuitenkin vapaata sen verran, että saamme pari lyhyttä reissua ujutettua vapaideni ajaksi. On kieltämättä kivaa, kun arkivapaanikin voi hyödyntää perheen yhteiseen tekemiseen. Jos mieskin olisi kesän töissä, tilanne olisi ihan toinen. Ollaan siis iloisia tästä!

Kesälomaa minulla on lähes kolme viikkoa elokuussa ennen toisen lukuvuoden alkua. Vielä on mietinnässä, mitä teemme silloin. Ideoita on heitelty, mutta tarkempia suunnitelmia ei ole tehty. Ehtisi siinä hyvin ainakin yhden reissun heittää, tietäisi vaan, mihin! Toisaalta haaveilen siitä, että ihan-vaan-olisin koko loman, vaikka tiedänkin, ettei se ole sitä, mitä lomalta oikeasti haluan. Minun makuuni täydellinen loma taitaa sisältää olemista ja tekemistä sopivassa suhteessa. Lomaa odotellessa on tyydyttävä näihin viikonloppu- ja muihin vapaisiin, joista niistäkin toki otetaan ilo irti.


Rentouttavaa viikonloppua! Toivotaan jatkossakin kauniita kesäsäitä :)

Kuukausikatsaus: maaliskuu

Mitä! 1/4 tästäkin vuodesta jo takana. Miksi ajan pitää kulua niin hirveää vauhtia? :D Tuntuu, etten saanut maaliskuussa yhtään mitään aikaan. No mutta mietitäänpä. Maaliskuussa

• esittelin uuden ruokailuryhmämme sekä itseni koukuttaneen näpertelymateriaalin
• pohdiskelin kiiltokuvaelämää
• lyhyelle ajanjaksolle kasautui paljon ohjelmaa
• mutta selviydyin siitä kaikesta kutakuinkin voittajana
• ihasteltiin uutta äitiyspakkausta ja vietettiin naistenpäivää
• sain vihdoin kirjoitettua viimeisen kaupunkilomapostauksen
• kertailin fiiliksiä kevään kursseista
• nautittiin ihanista kevättalven auringonsäteistä
• sairasteltiin - ja sairastellaan edelleen...
• tein syväreihini liittyen pari hakua ja kirjoitin ensimmäiset lauseet - tästä ensi kuussa enemmän
• päivitin opiskelukuulumisia
• ensimmäiset kevään merkit olivat jo näkyvissä - hetken aikaa
• julkaisin taas muutamia valmistautumisvinkkejä
• saavutin valmennuksen puolenvälin
• SAIN KESÄTYÖPAIKAN!!!

Oho, olihan siinä kaikenlaista. Kaikkien näiden lisäksi totean, että koko blogihistoriani aikana olen julkaissut maaliskuussa eniten postauksia. 25 postausta kuukaudessa on huima määrä tälle opiskelijaäidille! Pientä kevätinspistä havaittavissa ;) En uskalla luvata, että sama tahti jatkuu, mutta fiiliksen ja jaksamisen mukaan mennään! Silti käsittämätöntä, miten tuo lisääntynyt valo vaikuttaa; ihan kuin olisin aivan eri ihminen. Vaikka kellonsiirrosta en niin tykkääkään, kun se sotkee lasten ja oman rytmin, täytyy sanoa, että valoisammat illat ovat ihania ♥

Maaliskuun kuukausikatsaukseen liitän nyt ennennäkemättömiä kuvia tammi-maaliskuun ajalta :) Kaiken blogissa esitellyn lisäksi on tullut tehtyä myös tällaisia asioita:

Tuoretta leipää, nam! // Tein lapsille viikko-ohjelman, josta he voivat itse seurata ajan kulua. // Hankimme lastenhuoneeseen pirteän värikkään maton. // Ystävänpäivälahja puolisolta ♥ // Pienen hääjuhlijan hiuskoriste sai loppuillasta jäädä pöydälle. // Laskiaispullat alusta asti itse tehtyinä, niiiin hyviä! // "Jumppasalissa" koko porukalla. // Väsyneen illan piristys: hedelmäsalaatti tuoreista hedelmistä. // Kuopus ehti ensimmäisenä lukemaan mun lehden :D


Tämän vuoden tavoitteisiini palatakseni on todettava, että hyvässä vaiheessa ollaan! Uusia asioita olisi kiva kokeilla rohkeammin, mutta kaikki aikanaan. Kaikenlaista on kyllä kuulunut tähän kvartaaliin! Mitähän kaikkea kivaa on edessä seuraavien kolmen kuukauden aikana?

Toivottavasti teillä on ollut odotusten mukainen alkuvuosi. Huomenna vaihtuu taas kuukausi - taas ollaan vähän lähempänä kesää tai pääsykoetta tai mitä nyt kukin (pelonsekaisesti kenties?) odottaakin. Joka tapauksessa leppoisaa viikonloppua :)

Vuoden 2016 kootut opit

Näin vuoden viimeisenä päivänä on kiva katsoa hetken ajan taakse ja todeta, mitä kaikkea kulunut vuosi onkaan muuttanut ja opettanut. Vuosi 2016 alkoi jännittyneissä fiiliksissä ja muistan uuden vuoden raketteja katsellessani miettineeni, mitähän kaikkea tuleva vuosi tuo tullessaan. Vuoden viimeisenä päivänä voin todeta, että kulunut vuosi on ollut hyvä. Se on ollut todella raskas, vaativa ja hektinen, mutta samalla se on ollut valoisa, innostava ja äärettömän mielenkiintoinen kaikkine muutoksineen - täydellinen vuosi, tekisi mieli sanoa. Tässä kuitenkin 10+1 oppia, jotka tänä vuonna sain:

1. Omaa hyvinvointia ei saa laiminlyödä! Jos itse voi huonosti, se heijastuu väkisinkin ympärillä oleviin. Tänä vuonna olen opetellut pitämään itsestäni parempaa huolta - ja sama jatkuu ensi vuonna.

2. Joskus muutos tekee hyvää. Tai siis tosi hyvää. Välillä pitää vain uskaltaa hypätä uuteen. Muutos - oli se sitten pieni tai suuri - voi avata ovia, joita ei osaa etukäteen ajatellakaan. Joskus vasta muutoksen myötä ymmärtää, miten stressaavaa/väsyttävää/yksitoikkoista/mitä tahansa entinen elämä olikaan. On aika jännää, että tämänvuotisen muuto(kse)n myötä tunnen olevani enemmän minä - asia, josta minulla ei ennen muuttoa ollut aavistustakaan.

3. Asumisen puitteet eivät määritä onnellisuutta. Kukapa meistä ei haluaisi asua kauniissa, upein huonekaluin sisustetussa asunnossa? Niin haluaisin minäkin. Mutta siitä huolimatta tässä 70-lukulaisessa opiskelijoille suunnatussa kerrostaloasunnossa olen ollut onnellisempi kuin ikinä. En olisi uskonut.

4. Kukaan ei pidä sinun puoliasi, joten se on tehtävä itse. Olen opetellut olemaan itsekkäämpi, mikä ei tietenkään ole kaikkien ihmisten mieleen. Liittyy myös opetukseen numero 1.

5. Kaikki lähtee itseluottamuksesta. Jos ei itse(kään) usko itseensä, omien unelmien saavuttaminen tuntuu vaikeammalta kuin onkaan. Kaikkia unelmiaan ei voi saavuttaa, vaikka luottaisikin itseensä, mutta ilman itseluottamusta niiden tavoitteleminen on vielä paljon vaikeampaa.

6. Pahimmat kauhuskenaariot eivät todennäköisesti toteudu, joskaan eivät myöskään hattaraisimmat unelmat. Yleensä "totuus" on jossain näiden kahden ääripään välillä, eikä sitä saa tietää muuten kuin kokeilemalla.

7. Yksin puurtamalla, pohjalta ponnistamalla, erehtymällä, yrittämällä ja erehtymällä uudestaan voi myös saavuttaa tavoitteensa. Yksin - ilman ulkopuolisen ohjausta tai tukea - työskentelyyn tarvitaan sinnikkyyttä, itsekuria ja vahva sisäinen motivaatio, mutta tämän vuoden jälkeen tiedän, että se on mahdollista.

8. Elämä ei ole rautatie, jossa ainoat suunnat ovat eteen- ja taaksepäin. Se on kaunis, mutkainen, monesti haarautuva polku, ja omilla valinnoilla voi ainakin vähän vaikuttaa siihen, millaisissa maisemissa taivaltaa.

9. Omien unelmieni, haaveideni ja tavoitteideni tiellä ei ole ketään muuta kuin minä itse. Voin etsiä syypäätä haasteisiini elämäntilanteesta, olosuhteista, väsymyksestä tai mistä tahansa, mutta syyllisen sijaan on parempi etsiä ratkaisua.  "A man who wants something will find a way; a man who doesn’t will find an excuse." – Stephen Dolley Jr
[Elämän vaikeudet, sairastumiset, menetykset ja niin edelleen ovat tietysti asia aivan erikseen.]

10. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa.


+1. Äitiys ei (sittenkään) ole tyhmentänyt minua ainakaan lopullisesti, vaikka pahimpien yöheräilykausien aikaan tuntuikin, että joku on vaihtanut aivoni sahajauhoon. Uskaltaisin jopa väittää, että ikäni ja kenties  myös elämäntilanteeni myötä olen oppinut paitsi tehokkaaksi myös keskittymään olennaiseen, mikä on ihan suoraan näkynyt tämän syksyn opintomenestyksessäni.


Kiitos, vuosi 2016; tervetuloa uusi vuosi 2017! 

Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

Joulumarkkinat

Olen haaveillut joulumarkkinoista jo vuosikausia, ja nimenomaan saksalaisista sellaisista. Tänä vuonna tämä pitkäaikainen haaveeni toteutui ja pääsin fiilistelemään joulunalustunnelmaa Stuttgartin joulumarkkinoille. Täytyy sanoa, että se tunnelma vei mukanaan. Varsinkin lauantai-iltana, jolloin itse olimme markkinoilla, väkeä oli paikalla runsaasti. Joka puolella kuului iloinen saksankielinen puheensorina ja useimpien käsissä näkyi höyryäviä Glühwein-mukeja. Kauniisti koristellut ja jouluvaloin valaistut kojut houkuttelivat luokseen, vaikka suuri osa ihmisistä vaikuttikin olevan - kuten mekin - lähinnä nauttimassa kivasta tunnelmasta, jota ihmispaljouden ja ruokien tuoksun lisäksi olivat luomassa katusoittajat.

Itse joulumarkkinoiden tarjonta oli hyvin moninaista: myynnissä oli joulutavaran lisäksi syötävää joka lähtöön. Erilaisista wursteista maistoimme Currywurstia, hyvää oli! Ruokaisampien vaihtoehtojen lisäksi tarjolla oli esimerkiksi sokeroituja manteleita ja suklaalla kuorrutettuja hedelmiä. Joulutavaraa oli sitäkin runsaasti erilaista: kauniita liinoja, koriste-esineitä, kynttiläkippoja, erilaisia huoneentauluja ja niin edelleen. Vaikka kävimme markkinoilla kahteen otteeseen, emme siitä huolimatta ehtineet käydä kunnolla läpi kaikkia kojuja, koska markkina-alue on niin laaja. Muutamia tuliaisia löysimme kuitenkin kotiin viemisiksi.  Voisin laverrella tästä markkinakokemuksesta vaikka kuinka paljon, mutta annan tällä kertaa kuvien puhua puolestani :)

Toivottavasti kuvista välittyy edes jollakin tavalla joulumarkkinoiden lämmin tunnelma! Enää kaksi yötä aattoon :)

Sata lasissa

Jos elämänasenteeni pitäisi kuvata kahdella sanalla, ne olisivat otsikon sanat. Tosin omalla kohdallani sata lasissa meneminen ei tarkoita hurjaa menoa vaan ennemmin sitä, että haluaisin omistautua kaikelle sataprosenttisesti. Mikä tietenkään ei ole mahdollista.

Olen melkoisen kunnianhimoinen yksilö. En ajatellut olevani sellainen, mutta vähitellen on pitänyt uskaltaa katsoa peiliin ja todeta, millainen tapaus siellä onkaan. Haluaisin olla parempi äiti ja vaimo, perheelle omistautunut, lämmin, rakastava ja kärsivällinen. Olisi kivaa olla sisustuksesta ja lasten vaatetuksesta kiinnostunut trenditietoinen esteetikko. Esteetikko kyllä olen, trenditietoinen en yhtään.

Haluan menestyä opinnoissani. En sen vuoksi, että pitäisi todistella jotain toisille tai itselleen, vaan siksi, että tulen tarvitsemaan opiskelemiani asioita tulevaisuudessa. Tosin yhden tutkinnon opiskelleena tiedän sen surullisen tosiasian, ettei kaikkea oppimaansa voi millään muistaa. Koska aikani ja energiani ei myöskään riitä kaiken (tai minkään) täydelliseen oppimiseen, on pakko priorisoida. Anatomia taitaa tällä hetkellä olla aiheista se, johon panostan eniten.

Haluaisin osata monia eri taitoja. Olen musikaalinen ja taiteellinenkin, mutta olisi kivaa olla oikeasti hyvä, siis todella hyvä. Olisi huippua osata puhua sujuvasti vieraita kieliä ja laittaa mahtavia gourmet-aterioita ja tehdä kaikkia upeita DIY-projekteja. Kaikenlaisessa näpertelyssäkin halua(isi)n edistyä jatkuvasti, koska ikäväähän se on, jos taidoissa ei näy minkäänlaista parannusta ajan myötä.

Ja nyt tämä blogini. Tätäkin haluaisin tehdä ihan täysillä, mutta kun aika on rajallista ja tärkeämpääkin puuhaa on. Yritän pitää huolta siitä, että tekstini olisivat hyvää suomen kieltä ja kohtuullisen kiinnostaviakin. En tiedä, huomaatteko, mutta aina välillä jokin pieni yksityiskohta blogissani muuttuu. Uusin kiinnostuksen kohteeni onkin koodaus, jota opettelen aina hetken silloin toisen tällöin... Vielä joskus tämä blogikin näyttää juuri sellaiselta kuin haluan! Siihen asti opettelen sietämään epätäydellisyyttä :D

Olen välillä miettinyt, mistä ihmeestä tämä kunnianhimoni kumpuaa. Olen todennut, että se liittyy eteenpäin pyrkivään luonteeseeni, haluun kehittyä jatkuvasti joka suhteessa. Joku sisäinen voima minussa ajaa minua aina vain eteenpäin, en osaa sitä paremmin selittää. Ei ole aina helppoa, kun jonkun asian suhteen tekisi mieli jo luovuttaa, mutta silkkaa jääräpäisyyttään sitä jatkaa vielä vähän.

Pistän itseni todella lujille toisinaan - ja välillä kärsin siitä myös -, mutta tuskinpa ilman sitä piirrettä olisin lääkikseenkään päätynyt. Koska minussa kerran sellaista paloa on, turha kai sitä on jättää hyödyntämättä! Itselläni haasteena on se, että itseni haastaminen lipsahtaa turhan helposti perfektionismin puolelle. Ehkä vielä joskus löydän tämänkin asian suhteen tasapainon!

Sähköpostisäpsähdys ja muita kuulumisia

Huh, takaisin kotona! Vietimme viikon mökkitalkoissa lähisuvun kanssa ja huhkittua tuli kiitettävästi. Jätin ikävän menneisyyteni (nyyh, hyvästi fykebi!) taakseni polttamalla iloisessa roviossa kaikki 1,5 vuoden aikana tekemäni muistiinpanot, laskut ja tehtävät. Omien laskujeni mukaan tulen ruoaksi joutui 30 vihkoa ja siihen päälle melkoinen kasa A4-arkkeja. Siispä kevein mielin ja kantamuksin kohti uusia koettelemuksia!

Oli sen verran hikistä hommaa tuo menneisyyden eliminointi, että loppuajasta makasin nurmikolla ja tuijottelin puiden latvoja sekä nuotiosta kohoavaa savua enkä ajatellut mitään. Terapeuttista!

Muutama päivä sitten sähköpostiini tupsahti viesti, jonka otsikkona oli Tervetuloa lääkikseen! Sen luettuani säpsähdin ja ensimmäiseksi tajusin miettiväni, tulikohan tuo nyt ihan oikeaan osoitteeseen. Vaikka olen muutosta ja lääkiksestä jauhanut tyyliin jokaiselle vastaantulijalle, se ei taida olla vieläkään iskostunut tajuntaan kunnolla :D Ensi vuoden pääsykokeeseen liittyviä asioitakin olen lukenut sellaisella intensiteetillä, että voisi luulla minun aloittelevan uutta luku-urakkaa sen sijaan, että aloittaisinkin jo opinnot.

Pääsin lueskelemaan tuleville fukseille lähetettyä äärettömän laajaa ja laadukasta infopakettia. Melkoinen informaatioähky tuli, kun koko lehti piti kahlata läpi kerralla. Paketti sisälsi paljon paljon asiaa, muun muassa luettelon ensimmäisen vuoden kursseista. Niin mahtavaa päästä opiskelemaan kaikkia niitä oikeita asioita! Olen aivan innoissani, mikä ehkä välittyy sinne ruutujen toisellekin puolelle ;)

Suokaa siis anteeksi hehkutukseni! Vielä koittaa minullekin se aika, kun nämä fiilikset ovat jo haihtuneet ja lääkisarki alkanut... Tiedän, että joskus jonakin hetkenä vielä mietin, miksi ihmeessä lääkikseen halusinkaan. Mutta niin se elämä menee. Unelmoidessani jostain asiasta helposti ajattelen, että kun sen saan, en enää koskaan valita. Mutta kuinkas sitten käykään? Kimaltelevimmankin unelman säihke hiipuu vähitellen, kun siitä tulee arkea. Ja kohta minulla on taas joku uusi unelma näköpiirissä :)

Siksi yritän itse nauttia jokaisesta hetkestä ja tilanteesta sellaisena kuin se on. Juuri nyt on hyvä. Oikeastihan haluaisin olla jo nyt valmis lääkäri ja työskennellä jossain kivassa paikassa. Mutta ei, tässä sitä ollaan vielä niin vihreänä ja kaikesta tulevasta autuaan tietämättömänä. Ainakaan omalla kohdalla elämästä ei näytä tulevan valmista koskaan ja jos se alkaakin uhkaavasti tuntua "valmiilta", tulee tarve keikauttaa kaikki päälaelleen - kuten voi jo tästä lääkisprojektista muuttoineen päätellä. Elämä on ihanaa juuri nyt, keskeneräisenä, puolivalmiina, täynnä uusia mahdollisuuksia :)

PS. Muuttoon on muutama viikko aikaa, joten ihan tosissaan saisi jo ruveta töihin. Järjestelmällinen luonteenlaatuni ei ole paras mahdollinen muuttohommiin, koska kärsivällisyyteni joutuu koetukselle, kun tavarat ovat sekaisin eikä tarpeellisia tavaroita löydy mistään. Vaikka kaikki olisi hyvin organisoitu, tavaroiden järjestelyyn toisessa päässä kuluu hurjasti aikaa, saati sitten, jos kaikki on sekaisin... Mainitsinko jo, että vihaan muuttamista?

Minusta

En ole tainnut vielä esittäytyä sen kummemmin, joten tässä 10 erittäin olennaista faktaa minusta.

1. Välillä haaveilen, että voisin elää useampaa elämää yhtä aikaa... harmi, kun kaikkea ei voi saada yhden elämän aikana!

2. Lempielementtini on vesi. Joki on tähän asti ollut minulle vesistöistä tutuin, mutta saan pian opetella elämään järvimaisemassa ;)

3. Tykkään ihmisistä hirveästi, mutta olen myös introvertti. Jos näen samaa ystävääni useammin kuin kerran kuussa, se on jo ihme.

4. Kiinnitän paljon huomiota pieniin yksityiskohtiin. Esimerkiksi aamukaste on todella kaunista läheltä katsottuna.

5. Minun on vaikeaa sietää ihmisiä, jotka valittavat aina ja kaikesta. Onneksi sellaisia on harvassa.

6. Harrastan kaikkea pientä näpertelyä. Askartelu ja kakkukoristeiden teko on niin parasta!

7. En voisi elää ilman musiikkia. Joudun muuton vuoksi luopumaan pianostani enkä tiedä, miten selviän siitä.

8. Lempihetkeni päivästä on aamukahvi tai päiväkahvi tai mikä tahansa -kahvi. Jos saan juoda kahvini rauhassa, se on jo luksusta.

9. Rakastan talvea, erityisesti tuota lämmintä ja pehmeää valoa.

10. Jos saisin elämässäni tehdä ihan mitä vain ilman huolta toimeentulosta, viettäisin päivät pitkät kuvaten filmikameralla ja kehittäen kuvia omassa pimiössäni!