29.6.2018

Tulokset 2018

Mukavaa perjantaita! Enää pariin vuoteen ei ole ollut henkilökohtaisia yhteishakutuloksia kerrottavana - tai jännitettävänä, taivaan kiitos! - joten sikäli tämä on äärimmäisen epäinformatiivinen postaus. Oman "suojattini" J:n kuulumisia kuulette varmasti myöhemmin. Halusinpa kuitenkin tulla tsemppaamaan teitä, jotka jäitte ilman opiskelupaikkaa tänä vuonna. Harva asia jakaa ihmisiä niin suoraviivaisesti kahteen eri leiriin kuin pääsykokeiden tulokset. Varasija tai jopa sen puuttuminen tuntuu ihan hirveältä eikä siinä hetkessä välttämättä näy valoa ihan missään. Mutta sen lupaan, että tuo fiilis ei kestä ikuisesti - vielä sieltä noustaan! Nyt anna itsellesi aikaa levätä hakurumban jäljiltä ja nauttia kesästä ♥ Vielä se oma polku löytyy, ja tarpeelliset ovet avautuvat aikanaan. Tsemppiä juuri sinulle!




Ja totta kai loppuun on lausuttava suurensuuret onnittelut teille, joiden kohdalla tulos oli toivottu! Varastoi tuo onnestapomppimisfiilis niiden päivien varalle, kun motivaatio on hukassa ja mietit, miksi ikinä tätä halusitkaan. (Olen vähän kade teille sisäänpäässeille - sitä fiilistä ei kovin helpolla voiteta!) Sillä vaikka kuinka haluaisi uskoa, että se onni ja ilo kestää ikuisesti, hankalia hetkiä tulee väistämättä eteen, vaikka kuinka unelma-alaa opiskelisikin. Onneksi nekin tunteet ovat yleensä hetkittäisiä ja väistyvät taas, ja suurimman osa ajasta voit olla tyytyväinen ja onnellinen alanvalinnastasi! :) Lämpimät onnittelut vielä ja onnellista kesän jatkoa ♥




Täällä elellään peruskesäarkea töiden ja tutkimukseni parissa. Olen kieltämättä jo aika hajalla, koska  niin paljon kuin syväriaiheestani ja oikeastaan koko projektista pidänkin, minusta nyt ei vaan tule tutkijaa :D Muutaman viikon ajattelin vielä pyristellä projektini kanssa, mutta sitten saa luvan olla loman vuoro. Mihinkä tässä kiire, valmiissa maailmassa... 

Tsempit (kesä)työläisille ja pienesti kateelliset terkut lomaileville ;) Nautitaan kesästä!

25.6.2018

Olisinpa tiennyt

Juhannus on juhlittu ja taas palataan arkeen. Juhannusta vietimme kotipaikkakunnallani Oulussa, mikä osaltaan kirvoitti tämän postauksen aiheen. Kuunvaihteessa Maaret Kallio avasi Olisinpa tiennyt -haasteen. Niin paljon hyviä kokemuksia ja oivalluksia olen saanut lukea muiden blogeista ja muualta, että halusin pistää omankin lusikkani soppaan vaikkakin myöhässä. Teiniajoistani ei ole vielä ihan hirveän kauaa, mutta kuitenkin sen verran, että tiedän jotain tässä välillä oppineeni - sellaistakin, josta nyt ajattelen, että olisinpa tiennyt...




Olisinpa tiennyt, että

  • on ihan ok olla sellainen kuin on. Puhe siitä, että olet aivan paras Sinä, ei ole pelkkää sanahelinää vaan kehotus arvostaa itseään ja olla ylpeä ja onnellinen siitä, millainen on. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eikä omia "virheitään" pääse kukaan pakoon. Siksi onkin parasta opetella hyväksyvä suhtautuminen itseensä puutteineen päivineen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on ihan kaikkea muuta!
  • elämässä ei ole kiire mihinkään. Vuosi tai pari ei loppujen lopuksi tunnu vuosikymmeniä kestävässä ihmiselämässä missään. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisihan se ollut fiksumpaa miettiä vaikka pari vuotta, mitä oikeasti elämältään haluaa, kuin sännätä heti sinne, mitä kuvittelee haluavansa. (Ei sillä, että katuisin juuri mitään - elämäni nyt vain meni näin.)
  • minullekin on luvassa parempia aikoja. Teini-iän mustavalkoisuudessa kaikki on synkkää ja huonosti, mutta aikuistuessa maailma saa paljon kauniita sävyjä. Ja sitä nuoruuttakin muistelee  jälkikäteen lämmöllä ;)




  • olin oikeasti rohkea tyttö. Selailin juuri kuvia, joissa 16-vuotias minä asusti kevään Briteissä ja kävi sieltä viikonloppureissulla Pariisissakin. Lähdin matkalle yksin, mutta palasin monta ystävää rikkaampana (joskin valitettavasti useimpiin heistä yhteys on tähän mennessä katkennut). Pidin itseäni pelkurina, kun muutto yksin toiselle puolelle Suomea pelotti. Nyt näen, miten urheasti taistelin - ja teen niin edelleen - pelkojani vastaan.
  • aina ei tarvitse pärjätä yksin. Usein ihmiset auttavat enemmän kuin mielellään, kunhan vain pyydät. Kovan kuoren läpi ei voi kukaan murtautua.
  • kaikki muiden sanomiset ja arviot eivät ole sataprosenttisen totta. Nekin ihmiset, joita pidät ystävinä, eivät välttämättä ole objektiivisia arvioidessaan sinua ja ominaisuuksiasi. Negatiivisen kommentoinnin taustalla voi olla melkein mitä vaan kateudesta puhtaaseen ilkeyteen, mutta ihan kaikkea ei pidä "ystäviltäänkään" sietää. 




  • vielä joskus minut on ympäröity ihanilla ja rakastavilla ihmisillä. Olisinpa vain tiennyt, missä olen reilun 10 vuoden kuluttua ♥
  • elämää voi elää rennommin. Nuori minä kuvitteli, että elämässä on pakko edetä aina jonkinlaisesta putkesta toiseen - ensin koulut, sitten työ ja niin edelleen. Muistan ikuisesti sen lukiosyksyn, kun puursin samanaikaisesti yhdeksää kurssia (kurssitarjottimella oli tilaa kahdeksalle) ja kävin vielä töissä 2-3 iltana viikossa. Paljon on noista ajoista tultu eteenpäin, enkä enää kuvittele, että kaikkien maailman asioiden on tapahduttava tässä ja nyt.
  • onni löytyy itsestä. Niin vimmaisesti sitä sinkoili paikasta ja asiasta toiseen ja pisti elämäänsä uusiksi, ettei ehtinyt pysähtyä ja ymmärtää, että ainutkertainen elämäni on ihan just tässä ja nyt. 

Matkan varrelta on löytynyt paitsi ihania ihmisiä ja mahtavia kokemuksia, myös paljon arjen pieniä iloja, mielenrauhaa, malttia ja uusia oivalluksia. Syntymälahjana sain sisun, joka on auttanut minut tähän. Matka jatkuu, ja kymmenen vuoden päästä voin taas pohdiskella, että olisinpa vain tiennyt ;)

Ihanaa lomaa lomaileville ja muille tsemppiä arkeen ♥

20.6.2018

Ihanassa iässä

Mukavaa keskiviikkoa! Toinen kesäarkiviikko on käynnissä ja pikku hiljaa alkaa sujua... Itse palailin jo viime viikolla "kesätyöni" ääreen, vaikka saikkua oli vielä jäljellä. Samaan aikaan mies aloitti omansa, ja pientä väsymystä on ollut ilmassa. No mutta asiaan!




Olen ihan tyytyväinen omaankin ikääni - kolmenkympin kriisiä odotellessa -, mutta tällä kertaa on siis lapsista kyse. Jotenkin koko ajan siitä lähtien, kun esikoinen oli vauva, olen odottanut tätä aikaa. Sitä, kun lasten kanssa voi keskustella vaikkapa elämän ja kuoleman kysymyksistä, kuten viime aikoina. Sitä, kun heillä on paljon hienoja oivalluksia, mahtavia unia ja upeita ajatuksia, joita he myös mielellään jakavat vanhempien ja muidenkin kanssa. Niin ja sitten melkein se paras puoli: ensimmäistä kertaa reiluun kuuteen vuoteen meillä ei ole yhtään vaippaikäistä! :)

Yhdessä leikkiminen sujuu lasten kesken yleensä hyvin. Kyllähän joka päivä tulee monta erimielisyyttä ja riitaa leluista, mutta harvemmin kuuluu kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä (paitsi ihan viime aikoina pikkuisen). Ehkä sen aika koittaa myöhemmin. Tähän mennessä kuitenkin sisaruksista on ollut toisilleen paljon iloa, ja melkoisen tiivis kolmikko meillä asustaakin.




Kuopus 2,5v nyt tietysti on edelleen "vauva", jota koko perhe hemmottelee. Hänen ensimmäinen kaksisanainen "lauseensa" tosin taisi olla "ei vauva", jolla hän protestoi milloin mitäkin pienille lapsille suunnattua toimintaa  rattaissa istumisesta päiväuniin. Isompien vanavedessä hän on oppinut  taitavasti rakentelemaan duploilla ja palikoilla sekä leikkimään monenlaisia leikkejä, ja - totta kai - väittämään vanhemmille vastaan ja sanomaan pontevasti EI. Viimeisimpänä, ei-toivottuna oppina on toisten nimittely mitä mielikuvituksellisemmilla nimityksillä - sitä yritetään ankarasti kitkeä.

Lomamatkalla sen oikeastaan vasta huomasi, miten ihanassa iässä meidän muksumme ovatkaan. On ihanaa, kun kaikki osaavat edes suurin piirtein sanoa, mitä haluavat. Ei tarvitse arvailla, onko nälkä, jano vai vessahätä, kun jokainen osaa kertoa, mikä on hätänä. Vaikka lapset pitääkin suojata auringolta, tällä matkalla ei tarvinnut kuitenkaan rakennella mitään aurinkovarjo-huivi-virityksiä, jotta kuumuudesta kärsivä vauva pysyisi tyytyväisenä (vrt. neljän vuoden takainen Teneriffan-matka). Lasten kanssa pystyi käymään eri paikoissa, isommat jaksoivat reippaasti kävellä 1,5 km:n matkan rannalle ja muutenkin koko loma oli oikein leppoisa. Ravintolassakin kaikki kolme jaksoivat odottaa annoksiaan melko hyvin verrattuna siihen, millainen tilanne on pienempien lasten kohdalla.



 
Jokaisessa ikävaiheessa on ne omat parhaat juttunsa. Vaikka aina välillä vauvaikäistä perheeseen kaipaankin, kasvavien lasten vähittäistä itsenäistymistä osaa kyllä arvostaa. Temperamentiltaan erilaiset lapset haastavat vanhempiaan etsimään aina vaan uudenlaisia näkökulmia ja ratkaisuja. Se, mikä toimii yhdellä, ei todellakaan toimi toisella. Ja juuri kun on löytänyt hyvän keinon tiettyyn "ongelmaan", lapsi siirtyy ikävaiheesta toiseen, ja taas ollaan uusien haasteiden edessä. Vanhemmuus on jatkuvaa muokkautumista, kehittymistä ja muutosta, vaan juuri siksi minä tästä elämästäni niin kovasti pidänkin ♥

11.6.2018

Ekskursio entiseen elämääni

Heippa taas! Tänään on "kitumispäivä" nro 10 eli 10. postoperatiivinen päivä tonsillektomian jälkeen. En tainnut ennen tätä kokemusta tietääkään, mitä kurkkukipu on. Nyt tiedän.

Kohtuullisen uskaliaasti lähdimme kuitenkin torstaina koko perheellä eteläiseen Suomeen serkkuni rippijuhliin. Samalle reissulle olin suunnitellut tapaamisia myös muiden entiseen arkeeni kuuluneiden ihmisten kanssa. Koska pahimmilta leikkauskomplikaatioilta on toistaiseksi vältytty (koputan puuta, sillä vaikka olo on jo paljon parempi, voi olla, että pahin on vasta edessä), uskaltauduin treffaamaan kaveriani Helsingin keskustassa.




Autenttiseen ex-elämäni tunnelmaan pääsin siis, kun tapasin entisen työkaverini, jonka kanssa viimeksi näimme töissä vajaat kolme vuotta sitten. Oli melkoinen suma kuulumisia päivitettävänä, mutta hauskasti jatkoimme sujuvasti siitä, mihin työtoveruudessa ja ystävyydessä silloin vuosia sitten jäimme. Muistin taas, miten hauskaa meillä töissä olikaan - miten jaoimme monia samanlaisia käsityksiä hoitotyöstä ja muutenkin. Ja parasta tietenkin oli, kun hänellä oli uusimmat kuulumiset myös työpaikalta kerrottavanaan, joskin hänkin on jo vaihtanut niin asuin- kuin työpaikkaakin tässä välissä. Vaikken elämäni ratkaisuja muiden ihmisten mielipiteille perustakaan, tuli niiin hyvä mieli, kun sain kuulla, että olen hänen mielestään lähtenyt aivan oikeaan suuntaan ♥

Matka jatkui - jos mahdollista - vieläkin autenttisemmissa tunnelmissa, kun kolistelin ihanalla vanhalla punaisella lähijunalla Tikkurilaan. Siellä opiskelin liki neljä vuotta elämästäni, kunnes valmistuin sairaanhoitajaksi parikymppisenä  kahden lapsen äitinä. Sieltä yleensä lähdin junalla joko Ouluun tai idemmäs tapaamaan kavereita tai tulevaa miestäni. Tikkurila oli myös se paikka, jossa vaihdoin junaa 1-2 kertaa päivässä työmatkoillani ja jossa ehkä stressasin kaikista eniten ikinä, koska kehärata oli tuolloin vastarakennettu eikä kauniisti sanottuna toiminut joka hetki aivan optimaalisesti. Oi niitä aikoja!





Ekskursio jatkui ex-kotitalomme pihapiiriin, jossa olen viimeksi käynyt kaupantekoviikonloppuna marraskuussa -16. Samaan aikaan taloyhtiössä oli tapahtunut paljon ja ei juuri mitään. Lasten leikkikaverit olivat venähtäneet pituutta, mutta muuten naapurit olivat ennallaan. Lapset muistivat entisen päiväkodin ja oman pihammekin, ja kuopus kokeili keinuja ensimmäistä kertaa elämässään.  Tee- ja jätskitarjoilun jälkeen lähdimme parin ex-naapurin lahjoittaman viiniköynnöspistokkaan kanssa - niitä voimme koettaa Kuopiossa kasvattaa.

Loistokkaan päivän kruunasi vierailu ihanan lapsuudenystäväni (since 1996) ja lapsemme kummitädin luona Helsingissä. Illalla kurkku oli kipeämpi kuin ikinä, koska olin puhunut aivan liikaa. Onneksi on kipulääkitys kohdallaan! Illalla pellolla kuvatessa näin samalla kerralla peuran ja mäyrän, mitä ei siis koskaan (tietenkään, kaupunkilaislady kun olen) ole aiemmin tapahtunut. Aika siistiä! Tähän vielä päälle sukulaisten tapaamista juhlissa, joten viikonloppu oli suorastaan täydellinen. Nuorena saatoin hengailla näillä serkuilla viikkotolkulla, välillä lapsia hoitaen ja välillä muuten vain, joten tämäkin vierailu sopi hyvin viikonlopun teemaan! ;)





Vaikka takanani on monta erilaista elämänvaihetta, on supersuperihanaa huomata, että jokaisesta vaiheesta on jäänyt jotain mukaan tulevaisuutta varten. Jokainen vaihe päättyy aikanaan,  mutta aion jatkossakin pitää huolen siitä, että otan tärkeimmät - asiat, kokemukset, ihmiset - mukanani uuteen vaiheeseen ♥

Nyt olen taas turvallisesti koti-Kuopiossa KYS:n kyljessä :) Tällä viikolla olisi tarkoitus päästä tutkimukseni kimppuun, vaikka virallisesti sairauslomani jatkuukin vielä tämän viikon loppuun. Toivottavasti toipumiseen ei tulisi enää mitään takapakkeja, vaan pääsisin kiinni kesän urakkaan - pitäkääpä peukkuja!




Ihanaa uutta viikkoa kaikille! Jospa se kesän lämpö löytäisi taas tännekin ♥

4.6.2018

Preklinikka paketissa

Kuten jo pidempään olen lupaillut, tässä saatte tarkempaa koontia kuluneista kahdesta opiskeluvuodestani. Kolmasosa opinnoista on nyt käytynä, ja koska Kuopiossa ollaan, ensi syksynä siirrymme klinikkaan eli aloitamme kliiniset opinnot.

Prekliiniset opinnot ovat sisältäneet paljon "perusjuttuja", kuten anatomiaa, fysiologiaa, biokemiaa, vähän fysiikkaa, johdatusta lääketieteeseen, kansanterveystiedettä, histologiaa ja nyt viimeisimmäksi kliiistä mikrobiologiaa, yleistä patologiaa ja farmakologiaa/toksikologiaa. Viime kevääseen verrattuna kulunut kevät on ollut ihanan kliinistä, kun keskiössä ovat olleet erilaiset sairaudet, niiden löydökset ja (lääke)hoidot.





Henkilökohtaisesti toinen vuosi oli minulle samaan aikaan rankempi ja helpompi kuin ensimmäinen. Aloitin opintoni syksyllä 2016 suurella innolla, mikä kostautui joulukuisena väsymyksenä. Toki tuohon olotilaan olivat syynä myös suuret muutokset, muutto, stressaava asunnon myynti ja kuopuksen juuri päättynyt vauvavuosi, jotka luonnollisesti toivat omat haasteensa arkeen. Kevät 2017 menikin opintojen suhteen sitten helpommin - opettelin ottamaan rennommin ja tajusin vihdoin, että pärjään vähemmälläkin. Toisaalta muun elämän osalta kevät -17 oli rankka. Mies luki koti-isyyden lomassa pääsykokeisiin, ja minä yritin tsempata ja auttaa sen minkä ehdin.

Viime kesän olin töissä sairaanhoitajana kirurgisella vuodeosastolla. Niin paljon kuin töihin olin kaivannutkin, kesän lopussa tuntui, etten jaksa enää yhtään. Opiskelijaperheen rahatilanteeseen kesätyö toi tietysti helpotusta, minkä voimalla jaksoi vielä ne viimeisetkin työvuorot. Kesällä saatiin myös huippuja uutisia, kun mies pääsi opiskelemaan ja saimme tietää, että edessä ovat taas uudet kuviot.




No niin, sitten tähän vuoteen. Syksy meni omalla kohdallani melko matalalla profiililla. Yritin antaa tuoreelle opiskelijalle mahdollisimman paljon tilaa ja aikaa sopeutua opiskelurytmiin, mikä olikin tarpeen. Lapset sopeutuivat päivähoitoon hienosti, ja ehkä kerran tai kaksi joku heistä on jäänyt hoitoon itkien. Syksyn opintojani väritti perusfysiologia, josta en niin jaksanut innostua. Kurssilla opeteltiin mm. mittaamaan verenpainetta manuaalisesti ja ottamaan laskimoverinäytettä kaiken teoriatiedon lisäksi. Sen sijaan VPL eli vuorovaikutus potilas-lääkärisuhteessa oli yksi koko vuoden lempikursseistani - fiilistelyä siitä voitte lukea täältä. Samoin toiset ja viimeiset terveyskeskuspäivät jäivät hyvänä muistona mieleen. Minua ohjanneen lääkärin kanssa kävimme kiinnostavia keskusteluja mm. erikoistumisesta, ja muutenkin "oikeaan" työympäristöön pääseminen joka kerta vahvistaa fiilistä siitä, että etenen oikeaan suuntaan.




Preklinikan viimeinen neljännes alkoi hankalasti. Takana oli ihanan rento loma Kanarialla, ja arkeen paluu viikkokausia kestäneine sairasteluineen verotti niin aikaa kuin voimiakin. Kliinisen mikrobiologian opiskelu oli omalla kohdallani turhankin kliinistä! Mutta siitäkin selvittiin, ja ko. kurssin loppukiri tuotti tämän vuoden parhaan arvosanan. Yleinen patologia sen sijaan ei mennyt ihan niin hyvin (syytän sitä, kun vielä seitsemän minuuttia ennen tentin alkua olin vielä kotona etsimässä jonkun muksun puuttuvaa vaatekappaletta ja lopulta päädyin tenttiin jo valmiiksi lannistuneena). Isoimman urakan eli farmakologian tuloksia saanemme odottaa vielä pitkään, mutta uskaltaisin väittää, että sekin menee heittämällä läpi. (Edit: Ja näinhän siinä kävi, paras arvosana kolahti siitä!)




Summa summarum: olen tykännyt näistä kahdesta vuodesta aivan älyttömästi. Eniten haasteita itselleni toivat biokemian ja neurotieteiden asiat, joskaan yhtään tenttiä ei ole tarvinnut hylsyn takia uusia. Prekliiniset opinnot ovat olleet minulle mahdollisuus oppia paljon asioita, joita en ole ennen osannut, mutta joita tarvitsen kliinisten tietojen ja taitojen pohjaksi. Etukäteen ajattelin, että preklinikka on ihan pelkkää teoriaa, mutta ainakin omaa sh-taustaani vasten katsottuna olen todennut tuon luulon vääräksi. Paljon olen oppinut asioita, joita joskus mietin, mutta joita en koskaan työni lomassa ehtinyt selvittää. Näiden vuosien myötä olen taas vähän valmiimpi palaamaan työelämään, eri roolissa toki kuin tähän asti.

Parasta näissä kahdessa vuodessa on kuitenkin ollut se, että ensimmäistä kertaa aikoihin tunnen olevani juuri siellä, missä haluankin, ja ympärillä on mahtavia tyyppejä, tulevia kollegoita ja muita, jotka jakavat tätä hetkeä kanssani. En melkein malta odottaa, että pääsen syksyllä "tositoimiin". Silti tämän hetken päällimmäinen fiilis on se, että preklinikka on ollut elämäni parasta aikaa - ei helpointa eikä vaivattominta mutta keveästi parasta! ♥

2.6.2018

Toukokuu 2018

Kaunista lauantaita ja onnea kaikille valmistuneille! On upeaa saada jokin asia päätökseen ja valmiiksi :) Toukokuun kuukausikatsaus venähti odotetusti kesäkuun puolelle, mutta tässäpä tulee - toukokuun tapahtumat:




parasta oli - tietenkin - preklinikan päätös ja kesäloman alku. Tätä on NIIN odotettu!

inspiroivinta oli farmakologian opiskelu etenkin loppuvaiheessa, kun kokonaiskuva laajoista kokonaisuuksista alkoi hahmottua. Vaikka työmäärä oli valtava, on ihanan palkitsevaa, kun joku vuosientakainen mieleen jäänyt juttu selviää - esimerkiksi se, miksi elinsiirtopotilaalle ei saa antaa lääkkeiden kanssa greippimehua! :D (Vastaus: greippimehu inhiboi eli estää maksan CYP3A4-entsyymiä, jonka avulla immunosuppressiivinen lääkeaine siklosporiini metaboloituu) 

ikävintä oli yrittää opiskella, kun ulkona oli upeaa kesäsäätä päivä toisensa perästä. Ja heti kun loma alkoi, tuli viileämpi päivä!




kipeintä teki viimeisten viisureiden poisto, tai siis sen jälkeen. Onneksi ei ole enää niitä harmina!

hauskinta oli siskon kanssa, kun hän kävi täällä pääsykokeessa. En kyllä hetkeen ole nauranut niin antaumuksella kuin hänen kanssaan menneitä muistellessa. Siskot on parhaita (ja pahimpia, toki)!

ilahduttavinta on ollut seurata lasten kaverisuhteiden muodostumista. Äitinä sitä huolehtii liikaakin, miten lapset sopeutuvat uuteen paikkaan ja löytyykö heille kavereita. Onneksi on löytynyt ♥

raskainta oli loppukevään viimeinen tenttiinlukupuristus. Vielä kuun alussa olin aivan jäljessä kaikesta, mutta määrätietoisesti puskin eteenpäin, ja saatoin tentin jälkeen olla tyytyväinen itseeni.




piristävintä oli käydä mökillä rentoutumassa. Uimaan minua ei kyllä saanut, turha edes yrittää! Nimim. heitän talviturkin heinäkuussa, jos silloinkaan ;)

kauneinta oli luonnon herääminen, järven vapautuminen jäistä ja ihanat auringonlaskut. Pikkuiset silmut ja varovasti avautuvat kukinnot ilahduttavat joka kevät yhtä paljon.

haikeinta oli esikoisen kevätjuhlassa, jossa jo valmiiksi vähän herkistelin sitä, kun ensi syksystä lähtien meillä on ensin eskarilainen ja sitten koululainen - ja pienemmät tietenkin perässä :') Miksi lasten pitää kasvaa niin nopeasti?




Tällä hetkellä toivun nielurisaleikkauksesta, johon pääsin eilen lyhyellä varoitusajalla. Tämä tuska voittaa kyllä viisurinpoiston jälkeisen kivut 100-0! En pysty juuri puhumaan, joten eipä liene ihme, että tekstiä pukkaa :D Lääkäri vieläpä lupasi, että kivut kestävät kaksi viikkoa :( Just nyt vietän aikaa sängynpohjalla kirjan/tabletin ja jääpalojen/jätskin kanssa, mutta kaipa tämä jossain vaiheessa helpottaa!

Iloista viikonlopun jatkoa!