Ihmisrakas introvertti

Eilisiltana kotiuduimme pääsiäislomalta, jonka aikana paitsi vietimme miehen kanssa parin yön vapaan, tapasimme omia ja miehen sisaruksia sekä miehen vanhemmat. Epätavanomaisesti olemme viettäneet viimeiset neljä viikonloppua joko matkalla jossain tai yövieraita majoittaen. Ja sen kyllä huomaa väsymyksen määrästä. Olivatpa vieraat tai kyläpaikat kuinka rakkaita tahansa, parasta on, kun lopulta olemme taas kotona aivan omalla porukalla.

Älkää käsittäkö väärin. Minä pidän ihmisistä, oikeasti. Olen kiinnostunut ihmisistä, minulle tullaan usein juttelemaan ihan niitä näitä ja työssäni koen olevani parhaimmillani juuri vuorovaikutustilanteissa. Monet kohtaamiset työssä ja vapaalla ovat painuneet pysyvästi muistiini, ja huonoina hetkinä saan niistä voimaa. Mutta ehkä juuri siksi, kun haluan olla "täysillä" ihmisten kanssa, se vie voimat.

Niin paljon kuin ihmisiä, heidän tarinoitaan ja kohtaamisiaan rakastankin, välillä minun on aivan pakko saada olla yksin. Lataudun koneen äärellä blogia kirjoitellessani, ajatuksia purkaessani, lukiessani... Myös auto- tai junamatkat hyödynnän usein omassa kuplassani. Yhteistä latautumiskeinoilleni on se, ettei sillä hetkellä tarvitse olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa, vaikkakin usein kainalossani tai sylissä pötköttää joku lapsista.

Olen tuhlannut elämästäni aivan liian monta vuotta yrittämällä olla jotain muuta kuin olen. Olen antanut muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa liikaa, patistanut itseäni muuttumaan vielä sosiaalisemmaksi ja välillä jopa miettinyt, mikä minussa on vikana. Elämä on helpottunut, kun on suostunut myöntämään, että tällainen olen ja sillä hyvä. Omien piirteiden hyväksyminen on paradoksaalisesti lisännyt "sietokykyäni", kun osaa paremmin ottaa huomioon omat rajoitteensa. Olen  myös todennut, että vuorovaikutukseni on (ainakin omasta mielestäni :D) laadukkaampaa, kun muistan välillä pitää hetken itselläni.

Nyt toista ja viimeistä vuotta preklinikassa opiskellessani olen nauttinut yksinolosta ja omatoimisesta opiskelusta. Ensi vuonna tilanne on klinikan myötä varmasti toisenlainen, joten olen ottanut ilon irti vapaudesta luoda itse omat aikataulunsa. Totta kai välillä pitää patistaa itsensä ihmisten ilmoille, koska liika yksinolokaan ei tee hyvää -  melkoista tasapainoilua tämäkin!

Tämä päivä varattiin lasten kanssa matkasta toipumiselle, mikä osoittautui oikein hyväksi päätökseksi. Huomenna todennäköisesti jatkan jo rästihommiani, vaikka loma periaatteessa jatkuukin. Niin, ja jospas ne syväritkin alkaisivat tällä viikolla edetä edes johonkin suuntaan...


Ihanaa loppuviikkoa! :)

Yhteishaku 2018

Nyt se on auki, kevään yhteishaku nimittäin! Lääkisten suhteen tulee tänä keväänä (pitkään kaivattu?) uudistus, kun ensimmäistä kertaa samalla hakukerralla voi hakea moneen eri kaupunkiin. Miten lääkisten yhteishaku vaikuttaa pisterajoihin tai hakijoiden määrään kussakin kaupungissa, jää nähtäväksi.

Nyt kuitenkin esitän teille hakijoille muutaman kysymyksen, joita kannattaa ennen hakemuksen lopullista lähettämistä pohdiskella:

Mitkä ovat tärkeimmät kriteerini opiskelukaupungin valinnassa?

Onko sinulle tärkeää se, että kotiseudulle on opiskelukaupungistakin mahdollisimman lyhyt matka? Vai se, että siellä voit jatkaa itsellesi tärkeää harrastusta? Vai se, että opiskelukaupunki on sinulle aivan uusi ja tuntematon - mahdollisuus aloittaa alusta?

Mitä haluan opiskella?

Tämä on varmasti se olennaisin. Suomessa mennään koulutus edellä, joten yleensä jos johonkin työhön haluaa, pitää opiskella kyseinen ammatti. Mieti siis, mikä on juuri se sinun juttusi!

Missä haluan opiskella?

Liittyy osittain myös opiskelukaupungin valintaan, koska yleensä opiskelukaupungissa vietetään kuitenkin pääosa viikosta. Mahdollisuuksia on toki muuallakin, Suomen rajojen ulkopuolella.

Miten haluan opiskella?

Esimerkiksi lääkiksissä on kaupungista riippuen melko erilaisia opetusmetodeja käytössä. Kuopio on sieltä perinteisimmästä päästä luentoineen (joskin meitä alemmalla vuosikurssilla moni kurssi on muutettu flipped classroom -tyyliseksi). Tampereella ja Helsingissä on käytössä PBL eli problem based learning, Turun ja Oulun opiskelutyyleistä en tiedä sitäkään vähää. Tutustukaa siis eri kaupunkien opiskelumetodeihin joko kyselemällä asiasta tietäviltä tai yliopistojen nettisivujen kautta.

Millaista työtä haluan tehdä?

Ammattiin opiskelu tähtää luonnollisesti työelämään, joten kannattaa miettiä myös sinne asti. Jos oma suunta on vielä hakusessa, ammatinvalintapsykologilta voinee saada jotain apua tulevaisuudensuunnitelmiin. Netin ihmeellisestä maailmasta löytyy myös kymmenittäin erilaisia testejä, joiden avulla voit (leikkimielisesti) testata, mihin osaamisesi ja kiinnostuksenkohteesi sinua ohjaavat.

Ennen oman opiskelupaikan valintaa kannattaa siis ottaa selvää eri kaupunkien opiskelumetodeista, kulkuyhteyksistä, harrastusmahdollisuuksista ja kaikesta siitä, mikä tuntuu itsestä tärkeältä. Lääkis - monen muun opiskelupaikan lisäksi - on sen verran pitkä koulu, että kannattaa miettiä tarkkaan, missä ne kuusi vuotta haluaa ja jaksaa viettää. Toisaalta oman kokemukseni (olen kaksi kertaa aloittanut opinnot vieraalla paikkakunnalla) kautta voin kertoa, että lähes mihin tahansa sopeutuu, kunhan asenne on oikea. 

Valitse rohkeasti oma polkusi. Tärkeintä on, että olet itse tyytyväinen omiin valintoihisi - kyse on kuitenkin sinun elämästäsi. Vaikka omista hakukokemuksistani on jo yli kaksi vuotta, muistan edelleen ne vakavat pohdinnat siitä, mihin ja miksi haluan oikeasti päätyä. Tsemppiä siis vaikeisiin päätöksiin!

Hakijat, mitkä fiilikset? Ovatko suunnitelmat jo selvillä? Jännittääkö vai odotatko pääsykoetta innolla?

Opiskelu vs. työ

Kumpi väsyttää enemmän, opiskelu vai työ? Oma mielipiteeni vaihtuu aina sen mukaan, mitä kulloinkin teen. Töissä käydessä ei tiedä mitään rankempaa kuin työpäivät lyhyiksi jääneillä yöunilla, opiskellessa taas tuntuu usein, että töissä pääsisi helpommalla, kun ei ihan koko aikaa tarvitse oppia uutta.

Opiskellessa (tässä vaiheessa) omat aikataulut voi pitkälti määritellä itse. Myös valinnanvapaus on ihan toista kuin työelämässä. Pakollista läsnäoloa meillä on verrattain vähän, mutta itseopiskelua senkin edestä. Raskainta opiskelussa on jatkuva oppimismoodissa oleminen, keskeneräisyyden tunne sekä se, että vapaallakin opiskeluvelvollisuudet pyörivät herkästi mielessä. Nyt kun perheessä on kaksi opiskelevaa vanhempaa, nämä kaikki koetaan kaksinkertaisena.

Töissä on yleensä selvästi määritellyt työtehtävät, selkeät rutiinit ja työkaverit. Osana yhteisöä on kivaa olla, ja rankkaakin työtä jaksaa paremmin hyvällä porukalla. Sairaanhoitajan työ on tiimityötä niin kollegoiden kuin muidenkin ammattiryhmien edustajien kanssa, joten harvoin joutuu täysin yksin vastaamaan jostain tilanteesta. Töissä ei ehkä tarvitse koko ajan oppia uutta, mutta skarppina pitää olla. Työelämässä raskaimpana olen kokenut 3-vuorotyöstä johtuvan univajeen, arjen epäsäännöllisyyden sekä tietysti sellaiset horror-päivät, joista vain yritetään selviytyä jotenkuten.

Suuren osan arkiajastani ajattelen, että onpa tämä helppoa. Jos raha-asioita ei oteta lukuun, opiskelijaperheen elämä on paljon mukavampaa kuin perhe-elämä työssäkäyvänä. Kun muistelen muutaman vuoden takaista elämäämme kahden työssäkäyvän vanhemman näkökulmasta, huomaan paljon asioita, joita en silloin nähnyt. Ensinnäkin meillä on nyt paljon enemmän sekä perheen yhteistä että parisuhdeaikaa. Toisekseen stressiä on nykyään vähemmän. Osaltaan se johtuu luottavaise(mma)sta elämänasenteestamme, toisaalta siitä, että opiskelu on silti stressittömämpää kuin nykyajan työelämä. Pahin kaipuu työelämään helpotti kesän aikana, ja nyt olen taas (ainakin hetken aikaa) tyytyväinen opiskelija.

Vaikka opiskelu ottaa välillä pahasti päähän, motivaatio on hukassa ja aikataulut pakkaavat päälle, pidän työelämää vielä paljon stressaavampana. Tietysti pienituloisena perheenä elämisessä on omat stressinaiheensa, mutta pahimpiin kauhuskenaarioihin verrattuna olemme pärjänneet hyvin. Valona tässäkin tilanteessa on tietysti se, ettei näillä tuloilla ole tarkoitus elää loppuelämää. Toivottavasti siis jonain päivänä valmistumme ja pääsemme takaisin työelämään uusien ammattiemme kanssa. Hartaana toiveena on myös se, että jaksaisimme uusissa ammateissamme aina sinne eläkeikään asti - jos nyt eläkkeelle ikinä edes pääsemme ;)


Näillä fiiliksillä on hyvä jatkaa ansaittua vapaapäivää - siinä jälleen yksi opiskelun hyvistä puolista. Kivaa perjantaita ja hyvää viikonloppua myös sinulle!

Sairaanhoitaja siviilissä

Kesän jäljiltä kaikki sairaanhoitajuuteen liittyvä on näköjään pinnalla. Yleensä ottaen ammattirooli jää työpaikalle, mutta huvituksekseni ja pieneksi kauhukseni olen huomannut tiettyjen piirteiden seuranneen minua siviiliin asti. Tässäpä muutama esimerkki niistä:

Ihmisten käsien ja varsinkin niiden verisuonten tarkkailu tulee vähän turhankin luonnostaan. Kun on tottunut metsästämään kanyloitavia suonia ihan urakalla, ilahtuu suuresti, jos jollakulla vastaantulijalla on kädenselässään selvästi näkyvät suonet. Tässä on yksi syy, miksi tykkään miehestäni niin paljon :D

Omien vaivojen vähättely ja vaikeus asettua hoitajan roolista potilaan rooliin. "Ääh, älkää minusta välittäkö. Pikku flunssa tää vaan on!" Helpottaisi elämää suuresti, jos tästä asenteesta pääsisi eroon.

Sairaalasarjojen katsominen on minulle yhtä tuskaa. Vaikka kuinka yritän ajatella, ettei niissä asioiden edes kuulu mennä oikein, tekee mieli korjata muulle katselijakunnalle kaikki epäkohdat. Todella rasittavaa - erityisesti niiden muiden kannalta!

Käsihygieniasta huolehtiminen on kyllä todella tarkkaan iskostunut mieleeni. Lapset olen parhaan taitoni mukaan kouluttanut pesemään käsiä tiuhaan ("samalla lauletaan kaksi kertaa Paljon onnea vaan"), samoin varsinkin matkoilla käsidesi on ehdoton. Välttelen ovenkahvoihin ja muihin pöpöpesiin koskemista ihan naurettavuuteen asti.

Siinä missä en ole tippaakaan huolissani omasta terveydestäni, varsinkin lasten kohdalla tieto lisää tuskaa. Erään lapsemme kohdalla koin elämäni kauheimmat odottelun hetket, kun vastasyntyneeltä tutkittiin erään vakavan sairauden mahdollisuutta. Olin juuri lopettanut työn lastenosastolla, jolla hoidettiin kyseistä sairautta sairastavia lapsia ja nuoria, joten tiesin ihan liian hyvin, mistä siinä on kyse sairaala-asumisineen ja suurine toimenpiteineen. Ilman tuota tietoa ne kolme päivää eivät olisi olleet likimainkaan niin piinallisia. Oma lapsemme todettiin tältä osin terveeksi, mutta skenaario jos toinenkin ehti käydä mielessä.

Hoitajan kädet - lyhyet kynnet, vähän tai ei lainkaan sormuksia, ei rannekoruja, kynsilakkoja eikä etenkään rakennekynsiä. Näillä mennään, vaikken hoitajan töitä tekisikään. Koko kesän aikana pidin sormuksiani ehkä kaksi kertaa, koska en vaan jaksanut jatkuvasti olla laittamassa niitä ja ottamassa taas pois. Pst. tulevat lääkärit: aseptiikan vuoksi teidänkin kannattaa jättää ne sormukset ja kellot kotiin. Lääkäreillä näitä näkyy valitettavan paljon :(

Vaikka välillä hoitajakin joutuu potilaan rooliin, on hauskaa, kun hoitajan (tai lääkärin) vastaanotolla voi löytää sellaisen kivan kollegiaalisen yhteyden. Viimeksi kesälomalla, kun kävin hoitajan vastaanotolla, päivittelimme yhdessä kesätöitä ja sairaanhoitajaopintojen sisältöä. Kokemusten vaihtaminen on aina hauskaa, vaikka se tapahtuisikin "virallisemmissa" yhteyksissä :)


Alaa voi näköjään vaihtaa, mutta tuskinpa tuo sairaanhoitajuus tulee minusta koskaan katoamaan. Ja hyvä niin! Kuvat: Pinterest

Onnistumisaddikti

Minä olen onnistumisaddikti. Olen se, joka asettaa tavoitteita ja rakastaa niiden saavuttamista. Tosin samalla olen se, joka asettaa tavoitteen ehkä vähän turhan alas, koska rakastaa onnistumista mutta pelkää epäonnistua. Tai toisaalta asettaa tiukan perfektionistisen tavoitteen, jota ei koskaan kykene saavuttamaan.

Onnistumisaddiktiossa on yksi ongelma: mitä jos mikään ei riitä? Ihminen kun ei vaan voi viettää koko elämäänsä pohtien, mitä suorittaisin seuraavaksi. Tai voi, mutta mitä elämää se sellainen on? Onnistumisten ja suoritusten tavoittelu voi kieliä paljon muustakin kuin kunnianhimosta; esimerkiksi siitä, että arvottaa ja arvostaa itseään suoritusten kautta.

Lääkishaun aikana mietin paljon, onko lääkis ja lääkikseen pääsy sittenkin itselleni joku statuskysymys. Mietin, enkö sittenkään osaa arvostaa itseäni "vain" sairaanhoitajana tai onko minulla jokin näyttämisenhalu. Oli siinä varmasti sitäkin, "katsokaa mihin minusta on"-asennetta. Pohdin myös vakavasti, yritänkö taas jonkin suorituksen kautta päästä määrittämään itseäni uudestaan. Toisin sanoen pelkäsin, että koko lääkis osoittautuu vain joksikin itsetuntoni pönkittämisen välineeksi, joka lakkaa kiinnostamasta heti, kun tavoite on saavutettu. (Tiedän, tämä kuulostaa naurettavalta, mutta näköjään pienessä päässä voi hakustressissä pyöriä kaikenlaista.)

Näin ei onneksi ole tähän mennessä käynyt. Opiskeltavat asiat kiinnostavat minua todella, vaikka tietenkin opiskelussakin on ne omat hankalat hetkensä. Ensi-innostuksen hälvennyttyäkin edelleen haluan lääkäriksi. En siksi, että se olisi jotenkin hienompaa kuin olla sairaanhoitaja, vaan ihan muista syistä, joita löytyy täältä. Toisaalta suhtaudun tätä nykyä kriittisemmin kaikkiin unelma-alkuisiin termeihin. Tiedän jo nyt, ettei työni tule olemaan mitään hohdokasta henkien pelastamista päivästä toiseen - ja oikeastaan toivon sitä myös. Unelma-ammatin työ on suureksi osaksi ihan peruspuurtamista, kuten unelma-ammattiin opiskelukin.

Elämässä eteenpäin pyrkiminen on ihan hyvä ominaisuus, kunhan se ei ala hallita elämää liiaksi. Tämä suorittaja opettelee edelleen rentoutumista ja ihan-vain-olemista, vaikka merkkejä suorittajan muuttumisesta sähläriksi onkin näkyvissä :D Elämä ei ole niin vakavaa, mikä ihana ajatus! Tälle ajatukselle on juuri tänään käyttöä, kun kalenteria vilkaistessani totesin, että alkanut viikko on ihan täynnä kaikkea. Ehkäpä siis keskityn olennaiseen ja jätän ylimääräiset vähemmälle huomiolle.

Rentoa viikkoa kaikille!

Hyviä ja haikeita fiiliksiä

Nyt on niin hyvä fiilis, että on ihan pakko saada tämä ylös! Tänä kesänä varsin monta (työ)päivää on mennyt epätoivon syövereissä ja epäillessä itseäni ja omia valintojani. On tuntunut siltä, ettei mistään tule mitään eikä mikään onnistu. Meillä jokaisellahan on omat epäilyksen hetkemme. Mutta nyt ei puhuta niistä.

Nyt on hyvä fiilis, joka on sekoitus kiitollisuutta, onnea ja helpotusta. Nyt on sellainen fiilis, että olen ihan hyvä sairaanhoitaja. Nyt tuntuu, että minusta tulee vielä ihan hyvä lääkärikin. Tällä hetkellä tuntuu, että juuri sitä minä haluan - tulla ihan hyväksi lääkäriksi. Tämä tunne on nyt säilötty purkkiin odottamaan seuraavaa epäilyksen hetkeä.

Kesätyöpäivät ovat ohi ja jäljellä on enää pari työyötä. Nehän nyt menevät vaikka päällä seisten, vai kuinka :D Pikkuinen haikeus meinaa silti iskeä, kun tajuntaan iskostuu, että minähän lähden täältä. Työyhteisöön kuuluminen on niin mukavaa, ettei sitä raaskisi jättää taakse. Tänäkin kesänä olen tutustunut moniin kivoihin  tyyppeihin. Hyvällä porukalla tehdessä työt hoituvat kuin itsestään. Tietysti isoon työporukkaan mahtuu paljon erilaisia ihmisiä, eikä kaikkien kanssa ehdi tulla tutuiksi näin lyhyessä ajassa.

On ollut kieltämättä huvittavaa, kun on niin paljon työkavereita. Sen myötä etenkin alkukesästä tuntui, että sain joka käänteessä kertoa, olenko jo valmistunut sairaanhoitajaksi, mistä olen tullut ja mihin olen menossa, minkä ikäiset ne lapset olivatkaan ja onko minulla yhtään lomaa. Ihanaa, kun työkaverit ovat kiinnostuneita minustakin! Vaikka olenkin avoimesti kertonut lääkisopinnoistani, silti vielä tällä viikolla tuli yllättyneitä kommentteja, kun sanoin, että lopetan kohta. "Mitä, mihin sinä olet menossa?!" :D

Kai tuosta voi päätellä, ettei otsassani enää lue leimaa "kesäsijainen", kun porukka kuvittelee minun kuuluvan jotenkin vakikalustoon. No juu, onhan tässä muutama työvuoro tullut tehtyäkin... On ollut niin hienoa olla kesän ajan osa tätä työporukkaa. En ole varmaan missään työpaikassa nauranut niin paljon kuin tänä kesänä. Yhteisöllisyys ja huumori ovat ehdottomasti hyvän työpaikan tunnusmerkkejä. Ne auttavat jaksamaan niiden kiireisimpienkin päivien yli.

Nyt pidetään lippu korkealla loppuun saakka. Kohta saa sanoa: minä selvisin tästä kesästä.


Virkeää viikon jatkoa!

Epäilyksen hetkiä

Tiedätte varmaan, miltä tuntuu, kun epäilee ihan kaikkea etenkin itsessään? Kun epäilee, onko sittenkin ihan väärässä paikassa. Kun miettii, kykeneekö siihen, mihin aikoo. Kun pohtii, löytääkö ikinä sitä omaa juttuaan.

Ihmisenä ja ammattiin kasvamisessa on kai tärkeääkin se, että kyseenalaistaa omat valintansa. Kun vastaan tulee negatiivisia tunteita, pitää miettiä, mistä ne kumpuavat. Miksi tietty tilanne saa ajattelemaan, etten pysty tähän? Mikä tässä asiassa on minulle liikaa? Miksi jotkut hetket ovat helpompia kuin toiset?

Tätä itsereflektointia olen joutunut tai siis totta kai saanut harjoittaa myös tämän kesän aikana. Välillä sitä miettii, miksi on pitänyt valita niin vaikea ala. Kapinoikin ehkä vähän. Miksi minun pitää olla kiinnostunut juuri tästä alasta? Olisiko jossain muualla helpompaa? Ja samalla tiedän, ettei ole. Tästä muuten puhuin kerran erään kaverin kanssa. Hän työskentelee eri alalla kuin minä, enkä muista, miten päädyimme aiheeseen. Tuli kuitenkin puheeksi, voisiko jossain muussa työssä päästä helpommalla. Keskustelun päätteeksi totesimme, että ihan joka paikassa, ammatissa ja työssä on ne omat vaikeat juttunsa. Turha kai siis etsiä työtä, jossa olisi täydellisen onnellinen ihan joka hetki.

Kun tekee henkisesti ja fyysisestikin raskasta työtä, jostain on löydettävä ne omat voimavarat, jotka auttavat jaksamaan. On löydettävä tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä samoin kuin pidettävä huoli itsestään. Yksi ihminen ei kuitenkaan pysty määräänsä enempään. Itse voi vain tehdä sen, minkä tekee, niin hyvin kuin osaa, pystyy ja jaksaa. Sen enempää ei voi ihmiseltä vaatia. Tähän ajatukseen olen nojannut jo pitkään.

Välillä (tulevan) työni vastuu pelottaa. Virheet pelottavat ja varsinkin se, kun niitä sattuu ihan kaikille. Pelottaa se, etten ikinä kasva ammatillisesti niin, että jaksan tulevassa työssäni. Pelottaa, että koko koulutukseni menee hukkaan. Osa epäilyistä ja peloista on kenties aiheellisia, suurin osa ei. Suuri osa peloista johtuu ihan vaan omasta epävarmuudesta, joka on tässä vaiheessa opintoja ja elämää ainakin minulle tuttu seuralainen.

Mutta näiden ajatusten jälkeen tulee aina - ennemmin tai myöhemmin - se hetki, kun näkee taas kirkkaasti. Silloin tulevaisuus näyttää selkeältä ja taivas pilvettömältä. Sellaisena hetkenä tajuaa olevansa hyvä siinä mitä tekee ja rakastavansa sitä, mitä tekee. Silloin ymmärtää, että on riittävän hyvä, vaikkei ole lähellekään täydellinen.

Epäilyttääkö sinua koskaan?!

Tulokset - miten kävi?!

Tänään viimeistään pitäisi olla jokaisen korkeakoulun tulokset tulleet - vihdoinkin! Osalle tulokset olivat toivottuja ja aiheuttivat ilonkyyneleitä, tasajalkaa pomppimista ja satoja puheluita kavereille ja sukulaisille. Toisille tulokset taas olivat äärimmäisen epätoivottuja. Kuinka kävi sinulle tänä vuonna? 

Jokaiselle sisäänpäässeelle hurjat onnittelut ja halaus! Varmasti on ihan mahtava fiilis, nauti siitä ihan täysillä. Olet todennäköisesti tehnyt älyttömästi töitä tämän hetken eteen, joten nyt on aika juhlia työsi tuloksia. Vaikka odotatkin syksyä jo malttamattomasti, nauti kesästä ja vapaudesta vielä kun voit :) Omat riemukkaat fiilikseni heti sisäänpääsyn jälkeen voit lukea täältä! Oli se hetki vain yksi tähänastisen elämäni parhaista hetkistä. Vielä kerran,  sisäänpäässyt, NAUTI!

Ja sitten sinä, joka et päässyt vielä tänä vuonna. Teitä on paljon suurempi joukko kuin sisäänpäässeitä. Olet todennäköisesti pettynyt, ärsyyntynyt, ahdistunut tai kenties helpottunut. Fiiliksiä on niin monta kuin ihmistäkin, eikä mikään tapa reagoida ole väärä. Itse muistan ekan hakukerran jälkeen, miten pettymys vyöryi päälle odottamattoman voimakkaasti. Mutta ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: voimakas tunnereaktio oli itselleni merkki siitä, että haluan tätä ihan tosissaan. Jos pääsykoeprosessin aikana ja ennen tuloksia olinkin pohtinut, haluanko lääkikseen ihan tosissani, murskaavien tulosten jälkeen se oli päivänselvää. Vaikka ensimmäinen reaktioni olikin lapsellinen "ei sitten, en yritä enää", parin viikon aikana ajatukset kääntyivät hyvin paljon positiivisemmiksi. Jos jotakuta kiinnostaa pääsykoemenestykseni, koonti molemmista pääsykokeistani löytyy täältä.

Sinäkin, joka jäit tänä vuonna rannalle, olet todennäköisesti tehnyt hirveästi töitä sisäänpääsyn eteen. Toivon sinun muistavan, että pääsykoe rajaa opiskelupaikan ulkopuolelle paljon lahjakkaita, ahkeria ja sinnikkäitä ihmisiä. Vaikka saatat tuntea epäonnistuneesi tai pettäneesi läheistesi odotukset, muista, ettei ihmisarvoa mitata suoritusten perusteella. Käsittele rauhassa pettymyksesi sellaisten ihmisten kanssa, joilta saat tukea. Muista, että elät omaa elämääsi, jossa teet itse omanlaisiasi ratkaisuja. Jos päätät jättää hakemisen tähän, se on ok. Jos päätät yrittää vielä kerran, sekin on ok. Tärkeintä on, että olet itse sinut sen kanssa, mitä päätät. Sinun päätöksesi, sinun elämäsi, johon muilla ei pitäisi olla liikaa sananvaltaa. Lämmin halaus ja tsemppiä tulevaan ♥

Syksyllä on taas uudet kuviot niin opintonsa aloittavilla kuin uutta lukuprosessia starttaavilla. Joku aloittaa uuden työn, toinen vaihtaa paikkakuntaa. Toissa vuonna tulokset eivät heilauttaneet elämäämme juuri mihinkään suuntaan, paitsi, että hankin heti heinäkuussa kaikki fykebi-kirjat ja valmennusmateriaalit uutta lukuprosessia varten. Viime vuonna taas alkoi tulosten jälkeen armoton järjestely: tavaroiden karsiminen, muuttoa varten pakkaaminen, uuden asunnon hankkiminen, muuton järjestäminen 400 km:n päähän jne. Se oli omalla tavallaan älyttömän mukavaa aikaa, mutta jälkikäteen mietittynä myös todella stressaavaa. Tänä vuonna olen onnellinen, kun ei juuri nyt tarvitse muuttaa yhtään mihinkään. Muutoksia on toki luvassa myös meidän perheessämme, mutta eri mittakaavassa kuin vuosi sitten. Näistä lisää myöhemmin :)

Valitsin tarkoituksella kuviksi pelkkää vihreää, koska äärimmäisen luotettavan lähteen mukaan vihreä on tasapainon, rauhan, kasvun, toivon, levollisuuden ja kärsivällisyyden väri. Oli niin tai näin, näitä kaikkia toivon meille jokaiselle!

Paljon tsemppiä sinulle, mihin suuntaan lähdetkin! Valoisa(mpa)a kesän jatkoa jokaiselle ♥

Jos elämäni olisi mennyt toisin

Aina välillä tulee niitä hetkiä, kun katsoo jotain toista ihmistä ja ajattelee, että tuo voisin olla minä. Joskus se tunne on helpottava, toisinaan kateus pistää kipeästi. Viimeisin tällainen kokemus on nyt työelämästä. Siellä on niitä omanikäisiäni, vuosia sairaanhoitajina työskennelleitä ammattilaisia, joihin verrattuna olen sairaanhoitajana aivan aloittelija. Vaikka itse aktiivisesti pyrin elämässäni toisaalle, silti sen toisen vaihtoehdon näkeminen havahduttaa. Minä voisin olla tuossa.

Tämän vaihtoehtoisen elämänhän voi ulottaa ihan kaikkeen. Entä jos en olisi koskaan lähtenyt kotipaikkakunnalta? Olisiko minulla enemmän läheisiä ihmissuhteita? Entä jos en olisikaan vielä äiti? Tai vaimo? Jos olisinkin tyytyväisenä jatkanut hoitotyössä? Tai olisin jo valmis lääkäri? Ehkä rakentaisimme omaa kotia? Ehkä sitä, ehkä tätä. Kukapa näistä tietää.

Minä olen niin ahne elämälle, että haluaisin kaiken. Haluaisin yhtä aikaa olla pullantuoksuinen kotiäiti ja työssään jatkuvasti eteenpäin pyrkivä ammattilainen. Haluaisin olla kokenut ja ammattitaitoinen sairaanhoitaja ja siitä huolimatta jo valmistunut lääkäriksi, kuten monet ikäiseni. Haluaisin yhtä aikaa asua huolettomasti vuokralla ja omistaa unelmieni kodin. Samanaikaisesti olisi kiva olla kunnon downshiftaaja ja silti tavoitteellinen elämässään. Ristiriitaista, eikö?

Mutta kun riisuu noista glitteröidyistä unelmakuvista kaiken ylimääräisen, en vaihtaisi tätä elämääni mihinkään. En silti olisi valmis luopumaan juuri tästä elämäni polusta. Ehkä ammatinvalintani on mutkainen ja elämässäni ollut valon lisäksi välillä varjoista, mutta juuri ne kokemukset ovat tehneet minusta minut. Ainahan se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Aina näyttää, että muilla on jotenkin paremmin. Aina jää jostain paitsi. Niin haikeaa kuin se onkin, ihminen ei koskaan voi saada kaikkea - ainakaan kerralla. Tähän myös liittyy olennaisesti se, ettei muidenkaan ihmisten elämä ole välttämättä sitä, miltä näyttää. Älä kadehdi ihmisten iloja, jos et tunne hänen surujaan, sanotaan.

Näitä fiiliksiä kuvaa mielestäni hyvin Maaria Leinosen runo:

Nyt vasta tajuan,
kuinka mieletöntä,
jos kaikki toiveeni
                unelmani
olisivat toteutuneet.
Lapsuudesta
nuoruudesta alkaen.
Jos olisin saanut sen pojan.

Tai sen toisen.

Sen ammatin. Sen työn.
Jos olisin päässyt pakoon
mitä pakenin.

Ehkä olisin sittenkin

                    sitenkin

selvinnyt.

Mutta ihan toinen elämä.

Ihan eri ihminen.

Noista ajoittaisista haavekuvistani huolimatta tunnen, että kaikki on tässä. Aavistan kyllä, etten olisi tämän onnellisempi missään muualla. Jokaisella raskaallakin vaiheella on ollut oma merkityksensä, levottomuudella ja kivullakin viestinsä kerrottavana. Tuskin missään muualla olisi sen helpompaa. Yksi lempisitaateistani kuuluukin: "Joka paikassa on vaikeeta." (S.E.Hinton: Me kolme ja jengi)

Joten: nyt olen tässä, ja olen onnellinen - en koko aikaa, mutta nyt. Meillä jokaisella on vain tämä yksi hetki, mutta onneksi siitä on lupa tehdä mahdollisimman hyvä.

Onnellista hetkeä sinulle!


Käykö sinulla koskaan mielessä, missä muualla voisit olla nyt? Vaihtaisitko toiseen elämäntilanteeseen, jos voisit? :)

Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi? 3/3

Kolmannessa ja viimeisessä osassa kerron, miksi itse valitsin niin kuin valitsin. Tämä voi auttaa jotakuta ammatinvalinnassaan, tai sitten ei. Todennäköisemmin ei :D Osa 1: opinnot ja osa 2: työ löytyvät linkkien takaa :)


Lapsuudessa

• haaveilin opettajan ammatista
• hoidin nukkeani liikuttavan antaumuksella niin kuin oikeaa vauvaa
• pidin huolta pienemmästä sisaruksestani

Nuorena

• hoidin koulun ohessa lapsia useita vuosia, yhteensä varmaan 30 perheessä
• toimin myös kotisiivoojana, missä parasta olivat ihmiskontaktit
• ajatus hoitoalasta alkoi hahmottua
• harkitsin kaksoistutkintoa lähihoitaja/yo-tutkinto, mutta päädyin kuitenkin lukioon
• lukioaikana kävin amiksen puolella suunnilleen 5 op:n kokonaisuuden ja pääsin tutustumaan hoitotyöhön sitä kautta

Työpajatunneilla v. 2010 opiskeltiin ensiapua. Tasokkaita suorituksia :D


Halusin sairaanhoitajaksi, koska:

• halusin ihmisläheiseen ammattiin
• olin saanut kokeilla pienimuotoisia hoitotoimenpiteitä (verinäytteen otto sormenpäästä, pistäminen olkavarteen sc. eli ihon alle jne.) ja olin innostunut niistä
• minusta oli ihana ajatus, että saisin auttaa ihmisiä paranemaan ja toipumaan
• tutkimukset, haavat ja ensiapu kiinnostivat minua kovasti
• lastenhoitajana työskenneltyäni tiesin hoitotyön olevan minua varten

Opintojen aikana

• tunne omasta alasta vahvistui
• olin todella kiinnostunut lähes kaikesta, mitä opinnoissa tuli vastaan
• lääkäriluennot olivat jotain ihan parasta, mutta silti lääkis ei jostain syystä koskaan käynyt mielessä
• harjoitteluissa opin jatkuvasti uutta ja sain paljon hyvää palautetta
• paras kurssi oli tehohoidon kurssi, jonka joitain oppeja muistan edelleen
• sain tuutoropettajaltani "käskyn" hakea jatko-opintoihin, koska paperini olivat niin hyvät

Työelämässä

• viihdyin tiimityössä (tiimiin kuului sairaan-, lähi- ja perushoitajia)
• nautin yhteistyöstä lääkärin ja muiden ammattiryhmien edustajien kanssa
• parasta oli, kun työtehtävistä tuli "rutiinia" eikä enää tarvinnut ihan joka päivä opetella uusia asioita
• mieluisin työvuoro oli aamuvuoro ja parhaita vapaapäiviä arkivapaat
• parasta oli nähdä omin silmin potilaiden kuntoutuminen vuodepotilaista käveleviksi ja olla tärkeä osa toipumisprosessia
• opettavaisinta oli saattohoitopotilaiden ja heidän omaistensa kohtaaminen
• tunsin aina välillä riittämättömyyttä
• opin, missä kulkevat jaksamiseni rajat
• mietin jatko-opintomahdollisuuksiani hoito- ja lääketieteen välillä
• ymmärsin, että vaikka hoitotyö mahtavaa onkin, paikkani voi silti olla lääkiksessä

Sairaanhoitajan opinnoissa ja työssä eniten oli hyötyä

• hyvästä tietopohjasta
• oma-aloitteisuudesta
• joustavuudesta
• yhteistyötaidoista
• sen myöntämisestä, ettei tiedä tai osaa jotakin
• omien rajojen tunnistamisesta
• organisointikyvystä
• useiden asioiden hallinnasta yhtä aikaa
• suunnitelmallisuudesta

Ja sitten päädyin hakemaan lääkikseen, koska:

• lääkärin työtä vierestä seuranneena tuli olo, että tuota haluan itsekin
• se vain tuntui oikealta
• tiesin, että sairaanhoitajuudestani tulee olemaan itselleni (ja potilailleni) hyötyä myös lääkärinä
• halusin oppia, tietää ja ymmärtää vielä enemmän, tarkemmin ja paremmin
• olin tullut jo kohtalaisen sinuiksi sairaanhoitajan vastuun kanssa ja tuntui, että ehkä jossain vaiheessa olisin valmis kantamaan myös lääkärin vastuun

Nyt lääkisopinnoissa

• olen ollut käsittämättömän onnellinen päätöksestäni vaihtaa alaa, lääketiede on NIIN mun juttu!
• olen pärjännyt tosi hyvin siihen nähden, että pelkäsin olevani ihan tyhmä
• tiedonjanoni näköjään kasvaa aina vain
• eniten ahdistaa ihmisen oppimiskyvyn ja muistin rajallisuus - saisikohan jostain ulkoisen kovalevyn?!
• on kivaa, kun monesta asiasta on jo pieni etukäteiskäsitys, kiitos aiemman sh-kokemukseni (sekä sen, että aina vaivihkaa kuuntelin, mitä lääkäri selitti niille harkassa oleville kandeille)
• odotan työelämään pääsyä tai ainakin amanuenssuureja
• olen matkalla juuri oikeaan suuntaan!

Vaikka oma ammatinvalintani tuntuu melkoisen mutkikkaalta, oikeastaan se, mitä haluan työkseni tehdä, on ollut aika selkeästi nähtävillä jo aikaisin. Ihan pienestä asti olen halunnut  auttaa. Kaikissa tähänastisissa työpaikoissani olen ollut ihmisten kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän. Jokaisen tekemäni työn lähtökohtana on ollut ihminen. Siitä asenteesta ja lähtökohdasta haluan pitää kiinni myös jatkossa.

Erilaisia polkuja 4/4

Postaussarjan viimeisessä osassa äänessä on pian valmistuva hammaslääkäri, joka avaa paitsi hakuprosessiaan myös hieman opintojaan. Tämä haastateltava tuli mukaan sattumalta, ja olisin toivonut itselleni enemmän aikaa haastatteluun. Joka tapauksessa halusin ottaa myös hänen tarinansa mukaan, joten nyt on hammaslääkiskin edustettuna!

Postaussarjassa aiemmin omasta polustaan kertoi kolme kurssikaveriani. Osa 1, osa 2 ja osa 3 löytyvät linkkien takaa.

Milloin hait (hammas)lääkikseen ensimmäistä kertaa ja montako kertaa hait?
2011, Tampereelle yleiselle. Saman vuoden jouluna koin valaistumisen ja tajusin haluavani hammaslääkäriksi. Pääsin sisään Kuopion hampaalle vuonna 2012.

Miten valmistauduit pääsykokeeseen?

Syksyllä opiskelin kemian laitoksella ja vietin rentoa välivuoden syksyä. En voi sanoa, että kemialla opiskelusta olisi ollut suuremmin hyötyä pääsykoetta ajatellen. Tein tarkan lukusuunnitelman tammikuun alussa. Jaoin kevään fysiikan, kemian ja biologian osa-alueisiin niin, että jokaisena päivänä opiskelin kahta tai kolmea oppiainetta. Itselleni asettamani aikataulut olivat samantyylisiä kuin koulussa: pidin säännölliset lyhyet tauot ja muun ajan keskityin opiskeluun täysillä.

Opiskelin joko kotona tai kirjastossa. Kävin myös valmennuskurssin tammikuusta toukokuuhun, mutten kokenut saaneeni siitä suurempaa hyötyä. Myöhemmin keväällä aloin tehdä vanhoja pääsykokeita ja pisteytin ne itse. Kaksi viikkoa ennen koetta tuli sellainen olo, ettei enää jaksaisi yhtään opiskella. Piti vain luottaa siihen, että osaan tarpeeksi koetta varten. Samanlaista opiskelutatsia en ole saavuttanut sen jälkeen. 

Millaisen joululoman vietit?

Vietin joululomaa kolmisen viikkoa. Sinä aikana en miettinyt muuta kuin sen, mihin olen keväällä hakemassa.

Mikä on tärkein neuvosi pääsykokeeseen valmistautuville?

Tärkein asia: koetilanteessa ei saa antaa kokeen lannistaa. Minulle meinasi käydä niin, mutta sitten päätin, että teen tämän kokeen niin hyvin kuin pystyn.

Pääsykokeen jälkeen itkin junassa, kun olin epäonnistunut enkä varmasti pääsisi sisään. Seuraavana päivänä kävin biologian pääsykokeessa, jonka tein mielissäni, koska kaikki asiat olivat selkeitä. 

Ekstrakysymyksenä: Mikä hammaslääkiksessä kiinnosti ja mitkä fiilikset valmistumisen lähestyessä?

Hampaalla viehätti käytännöllinen, pikkutarkka työ ja opiskelujen myötä tämä tunne on vain vahvistunut.  Viidennen vuoden fiilikset: kliininen vaihe on ollut raskaampi, mutta myös mielenkiintoisempi. Kesällä olin jo oman alan kesätöissä kesäkandina ja siellä konkretisoitui, miten paljon pitääkään osata ja että kaikki asiat opiskellaan itseä ja omaa työuraansa varten. 

On tosi hienoa valmistua tähän ammattiin ja päästä tekemään sellaista työtä, josta tykkää!

Tässäpä olivat kaikki erilaiset polut, jotka minulla oli tällä kertaa tarjota. Toivottavasti saitte näistä iloa ja motivaatiota omaan hakuprosessiinne. Jos ei muuta, nämä erilaiset polut kertovat, ettei ole yhtä ainoaa tietä (hammas)lääkikseen :)

Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi? 1/3

Anonyymi esitti minulle jokin aika sitten postaustoiveen:

Kiitos loistavasta postausideasta! Olen tosin ollut vähän arka tarttumaan tähän aiheeseen. Enhän minä tiedä vielä juuri mitään lääkiksestä enkä niin hirveästi sairaanhoitajankaan töistä! Otin kuitenkin haasteen vastaan ja selvitän nyt parhaani mukaan pääpiirteitä sairaanhoitaja- ja lääkisopinnoista sekä sairaanhoitajan ja lääkärin toimenkuvasta. Mikäli jompi kumpi tai molemmat ammatit kiinnostavat, suosittelen lämpimästi tutustumaan luotettavampiin tietolähteisiin (linkkeinä omien tekstieni alla).

Kun kerran jotakin tekee, on sama tehdä se kunnolla, joten toivepostaus venyi kolmiosaiseksi. Tässä osassa keskityn opintopuoleen, toinen osa sisältää asiaa työstä ja työtehtävistä. Kolmantena ja viimeisenä osana extraosuus, jossa paljastan syvimmät tuntoni ammatinvalinnan suhteen! Toivottavasti näistä on teille jotain iloa :)


Sairaanhoitajaopinnot:

• sairaanhoitajan AMK-tutkinto 3,5 v eli 210 op
• jatko-opintomahdollisuuksina ylempi ammattikorkeakoulu -tutkinto (YAMK) 90 op, täysipäiväisesti opiskellen 1,5 v (vaaditaan 3 vuotta työkokemusta) tai terveystieteiden opinnot (kandidaatti 180 op eli 3 v, maisteri eli ylempi tutkinto yht. 300 op eli 5 v)

• AMK:ssa paljon työharjoittelua, ensimmäinen 3-5 viikkoa kestävä harjoittelu jo ensimmäisenä lukuvuonna. Yhteensä harjoittelua huimat 75 op (50 vkoa), palkatonta. Viimeisen harjoittelun sain itse korvattua palkallisella sh-sijaisuudella, nykykäytännöistä en tiedä
• käytännönläheisempää, asioita ei opeteta niin syvällisellä tasolla kuin lääkiksessä (silti vanhoista muistiinpanoista löytyi termejä, joita en enää muistanut silloin opetelleeni, kuten oligodendrosyytit ja vasa recta)
• sisältää runsaasti työpajatyyppistä harjoittelua eli harjoitellaan luokkakavereilla/nukeilla
• potilaiden kanssa päästään tekemisiin lähes saman tien: ainakin omalla kohdalla pääsimme heti syksyllä haastattelemaan vuodeosastolla ollutta potilasta
• opettajat tekevät usein opettamisen ohella kliinistä työtä, joten opetusta piristävät käytännön esimerkit ja potilastapaukset
• rakenteisen kirjaamisen opiskelu, oman hoitajuutensa pohtiminen sekä potilaan kohtaamisen opettelu kuuluvat olennaisesti opintoihin alusta asti, samoin lääkehoito ja -laskut
• muuten aika samantyyppistä kuin lääkiksen preklinikassa: luentoja isossa auditoriossa sekä välillä opetusta pienemmissä ryhmissä ja jonkin verran verkkotehtäviä - tai näin silloin 7v sitten, varmasti AMK-opetuskin on muuttunut tässä ajassa
• varsinkin loppupään opinnoissa usein 100% läsnäolopakko (koskee niin luentoja kuin muutakin opetusta)
• opinnäytetyö 15 op, aiheita ja toteutusmuotoja todella runsaasti (itse teimme parin kanssa haastattelututkimuksen erään osaston potilaille)
• heti ensimmäisen vuoden kesällä voi mennä "oman alan" töihin, esimerkiksi lähihoitajan sijaisuutta tekemään, sairaanhoitajan sijaisuuteen tarvitaan suunnilleen 140 op

Huom. Edellä mainitut asiat pätivät silloin, kun itse opiskelin ja valmistuin v. 2013, joten älkää ihan kaikkea uskoko, vaan etsikää lisää tietoa esim. alla olevasta osoitteesta...

Lisää tietoa sh-opinnoista (ja samalla th-, kätilö- ja ensihoitajaopinnoista) löytyy siis Sairaanhoitajaliiton sivuilta tai eri opiskelupaikkojen, kuten Savonian, Metropolian, Karelian jne. kotisivuilta. Vaikka opetussuunnitelma on kaikissa opiskelupaikoissa sama, toteutuksessa voi olla paljonkin eroja. Käykäähän tutustumassa, sairaanhoitajiksi aikovat :)


Lääkisopinnot:

• lääketieteen lisensiaatin tutkinto 6 v eli 360 op + mahdollinen erikoistuminen työn ohessa 5-6 v erikoistumisalasta riippuen (lisää tietoa erikoistumisaloista täällä)

• yliopisto-opinnoissa teoreettisempaa ja laajemmat kokonaisuudet, esimerkiksi anatomian opiskelu paljon tarkempaa ja vaativampaa kuin sh-opinnoissa
• selkeästi rajattu prekliiniset (LT1 ja LT2) ja kliiniset opinnot (LT3-6), klinikan aloitus vaihtelee eri yliopistoissa
• preklinikassa opitaan perusasioita (anatomia, fysiologia, histologia jne.) ja harjoitellaan potilaan  tutkimista  opiskelijatovereiden kanssa eli kahden ensimmäisen vuoden aikana ei oikeastaan olla tekemisissä potilaiden kanssa
• klinikkavaiheesta en tiedä sitäkään vähää, muuta kuin, että klinikassa tutustutaan yksi kerrallaan eri aloihin ja vietetään paljon aikaa KYS:llä oikeiden potilaiden kanssa - tämä puoli tarkentunee, kunhan itse pääsen opinnoissani sinne asti!
• akateeminen vapaus eli luennot eivät ole pakollisia (Opinto-oppaassa lukee: "Luennoille osallistuminen ei ole pakollista joskin suotavaa.") Infoluennot ja ryhmäopetukset pakollisia. Klinikassa (ymmärrettävästi) tiukemmat poissaolo- ja korvaamiskriteerit kuin preklinikassa.
• opinnäytteenä syventävien opintojen opinnäytetyö eli lyhyesti syvärit, 20 tai 25 op, toteutusmuodoissa ja aiheissa paljon valinnanvaraa
• työharjoitteluna amanuenssuurit yht. 24 op, joihin voi päästä 3. vuoden jälkeen.  Amanuenssuuri on palkallinen.
• 4. vuoden jälkeen voi päästä tekemään lääkärin sijaisuutta, jos "työkynnys" on ylitetty eli kaikki tarvittavat kurssit saatu hyväksyttyä, sitä ennen voi tehdä vaikkapa lähihoitajan töitä tms. omaa alaa liippaavaa

Perustietoa lääketieteellisessä opiskelusta löytyy Suomen Lääkäriliiton sivuilta! Jokaisessa lääkiksessä on omat erityispiirteensä, joten siinä vaiheessa kun miettii mahdollista opiskelukaupunkia, kannattaa etsiä tarkempaa tietoa yliopistojen sivuilta.

Kysymyksiä saa esittää, mutten takaa, että osaisin vastata :D Kolmatta osaa en ole vielä viimeistellyt, eli jos haluat tietää jotain minun ammatinvalintaani liittyen, kysy nyt, niin voin kolmannessa osassa vastata!