29.5.2022

Sairaanhoitaja ja (ihan kohta) lääkäri

Olen todella monessa postauksessani käsitellyt tätä aihetta, ja nyt, ihan kohta lääkäriksi valmistuessani, teen sen viimeistä kertaa. Opiskelun suhteen olen avannut ajatuksiani enemmänkin. Ensimmäisenä opiskelusyksynä kirjoitin siitä, miltä tuntuu olla sairaanhoitajana lääkiksessä. Jatko-osa tälle julkaistiin klinikkavaiheessa, kun näkökulma oli jo muuttunut alkuinnostuksesta opiskelurutiineihin. Työelämän puolelta sen sijaan en ole asiasta paljoa kirjoittanut, muutamia mainintoja sivulauseissa vain.

 


Lienee tullut jo selväksi, etten ole hetkeäkään katunut päätöstäni hakea lääkikseen, saati opiskelua siellä - ainakaan siitä näkökulmasta, että sairaanhoitajan ammatti olisi minulle sittenkin näistä se sopivampi. Vaikka sairaanhoitaja olikin alkuperäinen unelma-ammattini, tunnen silti vihdoin olevani juuri siellä, missä pitääkin. Sairaanhoitajataustaisena lääkäriksi opiskelleena on vastaan tullut todella monia hyviä asioita:

+ Ehdottomana plussana tällä taustalla on ollut se, että moni terveydenhuoltoon ja sairaanhoitoon - järjestelmiin, yksikköihin, toimintamalleihin - liittyvä asia on ollut minulle tuttu jo ennen lääkikseen pääsyä. Verrattuna siihen, kun ensimmäisiä kertoja aloittelin kesätöitä sairaanhoitajaopiskelijana, on ollut äärettömän helppoa solahtaa erilaisiin työyhteisöihin ja yksiköihin. (Toki utelias ja tiedonhaluinen luonteenlaatuni on vähintään yhtä tärkeässä osassa.)

+ Toisena plussana on se, että tiedän, kuinka paljon ja mitä kaikkea hoitajat tekevät ja osaavat. Se on vähentänyt omaa stressiäni huomattavasti esimerkiksi osastotyössä, kun olen tiennyt, että asiansa osaava hoitohenkilökunta on paikalla 24/7 ja ottaa kyllä yhteyttä, jos on huolen aihetta. Tämän tulisi olla itsestään selvä asia jokaiselle, mutta tätä puolta ei liiemmin lääkiksessä korosteta, vaan useimmiten puhutaan pelkästä lääkärin roolista, ja samalla muut ammattiryhmät ikään kuin unohdetaan. On lääkiksen aikana sentään yksi tai pari tilannetta ollut, jossa on pitänyt hoitajan työskentelyä seurata - sekin on parempi kuin ei mitään!



+ Yhteistyö eri ammattiryhmien edustajien kanssa on tällä taustalla äärettömän helppoa. Ehkä se olisi sitä ilman sairaanhoitajan ammattiakin ja ennemmin persoona- kuin työkokemuskysymys, mutten usko, että taustani ainakaan vaikeuttaa asiaa. Olen aina tullut hyvin toimeen työyhteisöissä oikeastaan kaikkien kanssa, ja pidän suuresti tiimityöskentelystä - keitä kaikkia sitten tiimiini kuuluukaan. Osaan sanoa kiitos ja anteeksi ja arvostan jokaisen ammattitaitoa.

+ Potilaskohtaamisia on luonnollisesti jo sairaanhoitajana ollessa kertynyt runsaasti. Todellakaan kaikkia tuolloin kohtaamiani sairauksia tai lääkityksiä en osannut ajatella samalla tavalla kuin nykyään (tai edes tiennyt niistä mitään), mutta niin sanotusti ännää oli kertynyt jonkin verran jo ennen lääkisopintojani. Mitä enemmän kohtaamisia on takana, sen helpompaa on erottaa poikkeavuuksia ns. normaalista. Sen verran moneen kertaan olen työssäni jakanut lääkkeitä ja huolehtinut i.v.-nesteytyksestä, että monet lääkitykset, niihin liittyvät yleisimmät ongelmat sekä monessa tilanteessa käytettävät valmisteet olivat tuttuja jo ennen lääkistä pienistä toimenpiteistä, kanyloinnista ja injektioista puhumattakaan. Näissä tämä tausta on vertaansa vailla. Samoin omaisten kanssa keskustelut sekä puhelinsoitot niin eri yhteistyötahoille kuin lääkärillekin ovat olleet alusta lähtien hyvin luonteva osa työtäni.

+ Potilastietojärjestelmät ovat aivan oma lukunsa, ja niistä monia tuli myös sairaanhoitajana opeteltua käyttämään. Siispä useimmat opintojen aikana kohtaamani, ja itse asiassa molemmat lääkärin viransijaisena työskennellessäni käyttämäni, potilastietojärjestelmät olivat tuttuja jo liki 10 vuoden takaa sairaanhoitaja(opiskelija)n töistäni. Helpollapa pääsin tässäkin, kun ei ole moniakaan asioita tarvinnut alusta alkaen opetella, vaan jostain muistin syövereistä ovat löytyneet oikeat toimintamallit tai ainakin aavistus siitä, mistä mikäkin löytyy. 

 

 

Ja sitten miinuksia:

- On ollut vaikeaa ja haikeaa luopua sairaanhoitajan roolista. Oikeasti välillä haluaisin vain jäädä tekemään hoitotoimenpiteitä, kanyloimaan, mittaamaan nestemääriä ja puuhaamaan kaikkea sellaista, joka ei lääkärille kuulu. Sairaanhoitajan työhön kuuluu olla lähellä ihmistä myös niissä tilanteissa, joista lääkäri ei näe kuin ehkä pienen vilauksen silloin tällöin. Se on ehkä yksi suurimmista asioista, joista koen uraa vaihtaessani joutuneeni luopumaan.

- Välillä haikeilen ja vaikeilen myös tätä uutta suurempaa vastuuta, jota nyt olen opetellut kantamaan. Sairaanhoitajana koin vastuun myös painavan, mutta silloin oli aina myös se lääkäri, jolle voi soittaa ja kysyä, onko syytä huoleen. Tokihan lääkärilläkin on omat kontaktinsa, joilta kysyä, mutta ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

- Kouluttautuminen pitkään ja "turhaan", vaikken ajattelekaan, että mikään koulutus koskaan menisi hukkaan. Yhteiskunnan kannalta asia on kuitenkin niin, että olen yksi niistä sairaanhoitajista, jotka koulutuksen saatuaan ovat lähteneet sairaanhoitajan töistä toiseen suuntaan. Itseni ja perheeni kannalta on myös ollut eri asia opiskella yhteensä liki 10 vuotta kuin pelkät 3,5 tai 6 vuotta, jotka nämä tutkinnot erikseen ovat kestäneet. Ei polkuni optimaalinen ole ollut ainakaan yhteiskunnan kannalta katsottuna, mutta nämä ovat niitä tilanteita, joissa tulee kuunnella myös itseään.
 

 

Mutta kuten näette, plussia on melkoisesti miinuksia enemmän. Harva asia on pelkkää plussaa, ja aina joutuu jostain luopumaan, vaikka saavuttaisikin jotain kauan odottamaansa. Aikanaan, huvittavaa kyllä, stressasin siitä, voinko hakea lääkikseen, kun en kokenut olevani "lääkärityyppiä" - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Onneksi vuodet ovat kasvattaneet ja antaneet varmuutta siihen, että minäkin voin tehdä työtä juuri sellaisena kuin olen. Saan kantaa mukanani aiempia kokemuksiani ja työskennellä sillä tavoin kuin olen hyväksi kokenut, aikanaan sairaanhoitajana ja nykyään (ihan kohta valmiina) lääkärinä.

22.5.2022

Maaliviiva häämöttää

Viimeisiä päiviä viedään! Lääkisopintojeni päättyminen alkaa nyt näyttää erittäin todennäköiseltä, ja valmistuminen on aivan nurkan takana. Tällä hetkellä viimeiseksi harjoittelukseni vaadittavasta työpätkästä on jäljellä enää yksi viikko - helatorstain vuoksi neljä työpäivää - joiden jälkeen haen hyväksilukua, ja opintoni ovat virallisesti ohi. Siis jos hyväksilukuhakemukseni hyväksytään, kuten todennäköisesti ja toivottavasti tapahtuukin.
 
 

 
Viimeiset kolme viikkoa olen tutustunut terveyskeskustyöhön vs. tk-lääkärin roolissa. Mitenkään helppo tai keveä ei tämän(kään) työni alku ollut. Heti ensimmäisellä viikolla sain hoidettavakseni "perustyön" (ajanvarausvastaanotto) lisäksi sektorityötä, omalla kohdallani lastenneuvolaa sekä kouluterveydenhuoltoa. Lasten kanssa työskentely on itselleni erittäin tuttua ja mieluisaa, mutta siitä huolimatta on ollut hyvin paljon opettelemista, kuten arvata saattaa. Onneksi on paljon ihania työkavereita, jotka auttavat ja tsemppaavat.

Opettelusta ja jatkuvasta kyselemisestä (kuinka paljon voikaan olla uusia asioita, niin käytäntöjen kuin lääketieteellisenkin osaamisen suhteen?!) huolimatta hyviä fiiliksiä on yllättävää kyllä ollut paljon huonompia enemmän. On ihanaa kuulua taas kerran työyhteisöön ja olla osa porukkaa ainakin tämän muutaman kuukauden ajan. Viime kesään verrattuna alku on ainakin omien tunnelmieni perusteella ollut aivan eri sfääreissä, ja olen saanut yllättyä iloisesti siitä, kuinka jos ei nyt suoranaisen mahtavalta, vähintäänkin siedettävältä työ on nyt tuntunut.
 



Tutkimustyötäni olen joutunut edistämään uuden týön opettelun ohessa. Deadline lähestyy uhkaavasti, joten on ollut pakko saada sitäkin asiaa eteenpäin. Eilispäivän käytinkin Pubmed-hakuja tehden ja lähdeviitteitä viilaillen. Pitkästä aikaa sain kuin sainkin SPSS-lisenssin ja kyseisen ohjelman toimimaan kotonakin, mikä helpottaa kyllä huomattavasti, kun ei joka asian vuoksi tarvitse kipaista yliopistolle tai KYS:lle. Tiivistä on nyt siis ollut ja myönnettävä on, että odotan syksyä kuin kuuta nousevaa, sillä silloin saan paneutua tutkimukseeni ihan täysillä. Ajatus tuntuu ihan huipulta näin etukäteen, mutta saa nähdä, mitä mieltä sitten olen.

Mutta nyt vielä viimeiset päivät kasaan ja ei kun loppuja opintopisteitä odottelemaan. Valmistuminen, täältä tullaan!

15.5.2022

Klinikka ja arvosanat

Toukokuu on jo puolivälissä, kesä lähenee huimaa vauhtia. Reilun viikon päästä on myös lääkiksen pääsykoe, joten siihen osallistuville hurjasti tsemppiä koitokseen! 

Nelisen vuotta sitten kirjoitin postauksen preklinikasta ja arvosanoista. Arvosanat tai oikeastaan niiden käyttö jakaa mielipiteitä, ja osassa lääkiksistä kurssit arvioidaan hyväksytty-hylätty-jakaumalla arvosanojen 0-5 sijaan. Meillä Kuopiossa kuitenkin suuressa osassa kursseja jaetaan numeraaliset arvosanat, joskin hyväksytty-hylätty-kurssejakin mahtuu joukkoon - tai näin ainakin vielä meidän aikanamme eli viimeisten kuuden vuoden ajan.

 


 
Preklinikan opinnot koin tiettyjä kursseja lukuun ottamatta melko hankaliksi. Etenkin solu- ja molekyylibiologiassa huomasin selvästi, kuinka paljon vaikutti se, että olin suurimman osan bilsan lukiokursseista opiskellut itsenäisesti. Preklinikan jälkeen hieman stressasi - turhaan, näin jälkikäteen ajateltuna -, miten mahdan klinikassa pärjätä, kun alkuvaiheenkin opinnot tuntuivat välistä niin vaikeilta.

Ilahduttavaa olikin, että lopulta koin klinikan opinnot paljon helpommiksi kuin preklinikassa. Moneen otteeseen mainitsemani kokonaisuuksien hallintaan pyrkiminen alkoi vihdoin tuottaa tulosta, kun oikeasti pystyin integroimaan uutta tietoa aiemmin opittuun ja työelämässä kohdattuun. Klinikkaan siirtymisen myötä kohonnut innostukseni ja opiskelumotivaationi näkyi myös arvosanoissa, sillä keskiarvoni, joka preklinikassa oli himpun vajaa 4, oli klinikan aikana suunnilleen 4,1. (Täällä vertailin preklinikkaa ja klinikkaa keskenään omasta näkökulmastani, ja oikeastaan ihan samalla tavalla klinikka jatkui loppuun saakka.) Näin ollen valmistun yli nelosen keskiarvolla, mikä on odotuksiini, elämäntilanteeseeni ja kaikkeen muuhunkin nähden erittäin hyvä suoritus. Hyvät arvosanat ovat toki kivoja, mutteivät missään tapauksessa itsetarkoitus. Pidänkin saamiani arvosanoja enemmän osoituksena opiskelumotivaatiosta kuin mistään muusta. Suurin osa kursseista on ollut minulle mieluisia, ja olen mielelläni tehnyt töitä ymmärtääkseni kurssin asioita ja etenkin saadakseni hyvän kokonaiskäsityksen aiempien tietojeni päälle. Opiskelussa olen myös erittäin sinnikäs, ja vähemmän kiinnostavien kurssien (tällä listalla gynen kurssi on ehdoton ykkönen!) kohdalla olen myös yltänyt odotuksiani parempaan lopputulokseen.

 


 
Yleisesti klinikan aikana arvosanajakaumat ovat vaihdelleet kurssista riippuen hurjasti, eikä arvosanoihin siten ole täysin - jos lainkaan - luottamista. Vastaan on tullut kursseja, joista kukaan ei ole saanut kolmosta parempaa, ja sellaisia, joista suurin osa sai arvosanan 4 tai 5. Joissakin tenteissä on kysymyksinä ollut pelkkää monivalintaa tiukalla pisteytyksellä, toisissa esseitä perusasioista armollisemmalla arvostelulla. Etäaika on tuonut omat haasteensa ja helpotuksensa myös tentteihin; osassa tenteistä materiaalien käyttö on ollut sallittua, toisissa ei, mutta yhtä kaikki kysymykset ovat olleet paljon lähitenttejä soveltavampia ja aikaa rajattu entisestään. Omalla kohdallani arvosanat ovat olleet täysin samanlaisia lähi- ja etäaikana, mutta osaamistason eroja on luonnollisesti vaikeampi arvioida. Ainakin olen kokenut etätentit lähitenttejä vaikeammiksi.

 


 
Itselläni ei siis ole mitään numeraalista arvostelua vastaan. Omalla kohdallani on myönnettävä, etten ole jaksanut panostaa yhtä paljon niihin kursseihin, joissa numeraalista arvostelua ei ole. Yleensä niissäkin pisteet ovat kuitenkin olleet ainakin nyt etäaikana hyvät. Ennen etäaikaa omia pisteitään ei helposti mistään nähnyt, enkä jaksanut nähdä vaivaa niiden selvittämiseen. Itse pidän arvosanoja mukavana palautteena opinnoista ja omasta tasosta, koska muuta palautetta on opintojen aikana harvemmin jaettu. Hyvät arvosanat etenkin omasta mielestä hyvin menneen tentin jälkeen ovat antaneet varmuutta siitä, että osaa arvioida omat tietonsa ja taitonsa oikein. En tiedä muista, mutta minusta on usein tuntunut siltä, etten ehdi kurssin aikana oppia riittävästi. Siksi onkin ollut helpottavaa huomata, että olen tentin läpäissyt reilulla marginaalilla.

Toki arvosanat tai oikeammin niiden vertailu voi aiheuttaa suorituspaineita ja lisätä opiskelun kuormittavuutta. Siltä kannalta katsottuna pitäisin hyvänä vaihtoehtona ei-numeraalista arviointia. On hyvä muistaa, että lääkäriksi (ja kaikkiin muihinkin ammatteihin) valmistutaan myös 1-rivillä, sillä silloin on osoittanut osaavansa ja tietävänsä riittävästi. Mielenkiintoista on jatkossa nähdä, siirrytäänkö myös Kuopiossa hyväksytty-hylätty-arviointiin, sillä omat hyvät puolensa on siinäkin.

 



Ehkäpä tämän postauksen tärkein pointti oli se, että kaikista stressinaiheista ja kauhuskenaarioista huolimatta myös klinikan opinnoista selviää - ja ehkäpä joku muukin on kokenut klinikan opinnot iloiseksi yllätykseksi. Opiskeluaika on (ihan pian) muisto vain, ja pakko myöntää, että kaipaan sitä pikkiriikkisen jo nyt.  Toisaalta työelämässäkin olen toistaiseksi viihtynyt vallan hyvin. :) Vielä kaksi viikkoa (ainakin), ennen kuin pääsen loppuja opintopisteitä hakemaan... pitäkää peukkuja!

Kivaa alkavaa viikkoa!
 

1.5.2022

Kuukautta vaille valmista

Iloista vappuiltaa! Jälleen ollaan kesän kynnyksellä, kun huhtikuu vaihtui toukokuuksi. Sää on vapulle tyypilliseen tapaan epävakainen ja maakin kävi hetkellisesti taas valkeana, mutta kesää kohti mennään joka tapauksessa. Olen viettänyt vappua lasten kanssa keskenään, kun mies lähti viikonlopuksi omalle lomalle. Ihan hyvä ratkaisu, suorastaan win-win-tilanne: minä en ole stressannut töihin ja arkeen paluuta (ei ole ollut moiseen aikaa), ja puoliso on saanut pikku hengähdystauon tästä hullunmyllystä, jota arjeksemme kutsutaan. Lisäksi olen aivan vapaasti saanut lasten avustuksella sotkea koristella asuntomme vappukuosiin!




Viimeksi kirjoittelin opintojen päättymisestä ja ensitunnelmista melkein-valmiina, kun olin saanut pakolliset opinnot purkkiin. Tosin sen jälkeen asiat ovat jälleen muuttuneet, ja tilanne on nyt se, että kahden kuukauden sijaan tarvitsen tutkintooni enää yhden amanuenssikuukauden. Hyvä tilanteenmuutos siis! Olenkin viime ajat tahkonnut valinnaisiin opintoihini (ihan näin meidän kesken) mahdollisimman vähällä työllä loput opintopisteet, jotta sain tämän nykyisen suunnitelmani toteutumaan. Ja hyvinhän se onnistui, sillä tätä nykyä tutkinnostani puuttuu enää kuusi opintopistettä.

 

 

Kokopäivätyöni - viimeinen työjakso, jonka kandina aloitan! - alkaa pian. Luvassa on ainakin vastaanottoa, päivystystä ja sektoreista vähintäänkin lastenneuvolaa ja kouluterveydenhuoltoa. Tälläkään kertaa en tarkkaan tiedä, mitä odottaa, vaikka jonkinlaisia aavistuksia minulla onkin. Ihan varmasti myös tästä työpätkästä tulee opettavainen, varmaan raskaskin, mutta toivon, ettei lannistava kokemus kuitenkaan. Joka tapauksessa olen monen kuukauden työpanosta kokeneempi nyt kuin viimeksi kandikesää aloitellessani, joten toivon, että edes joissain asioissa olisin päässyt vaikka vain hitusenkin eteenpäin. Suuria en itseltäni tai tältä työjaksolta odota, mutta totta kai toivoisin voivani jatkaa hyvillä mielin kesän jälkeen muihin hommiin ja palata takaisin perusterveydenhuoltoon, kun sen aika on. 



Työpätkäni neljä ensimmäistä viikkoa hyväksiluen viimeiseksi harjoittelukseni, minkä jälkeen voin hakea todistusta ja sitten laillistusta. Kun 360 opintopisteen kokonaisuudesta puuttuu enää vaivaiset 6 op, ollaan niin loppusuoralla, ettei jaksaisi tehdä opintojen eteen enää yhtään mitään! Vaan eihän se auta, vielä täytyy töiden rinnalla pitää oppimispäiväkirjaa (onneksi tekstin tuotto sujuu vaivatta) ja muutenkin huolta siitä, että työjakso täyttää tarpeelliset kriteerit. Mitä valmistumiseen tulee, näköjään myös minä - hitaasti mutta varmasti - olen sopeutumassa ajatukseen ja alkanut jopa odottaa valmistumista. En ole tuntenut kateuden pistoa siitä, kun kurssikollegani ovat yksi toisensa perästä valmistuneet ja saaneet laillistuksenkin, mutta yllättävänkin hyvillä mielin olen liittymässä valmistuneiden kollegoiden joukkoon.


 

Vaan vielä hetken kuljen kandin statuksella ja erittäin hyvä niin. Toivottakaa minulle onnea, sillä kohta taas mennään kohti asioita ja tilanteita, joita en ole koskaan ennen kokenut. Odottavana, jännittyneenä, innoissani, ehkä vähän kauhuissanikin lähden tulevaa kesää kohti. Tsemppiä muillekin ensimmäisiä työkesiään tai muita uusia asioita aloitteleville - hyvin me pärjäämme!