Keskeneräinen

Tällä viikolla Pienen Linnun MakroTex-valokuvahaasteessa on aiheena keskeneräinen. Haaste tarjosi mahtavan tilaisuuden kääntää katsetta omaan (ammatilliseen) keskeneräisyyteen. Tällä hetkellä eniten elämässäni kesken ovat opinnot sekä tietenkin ammatillinen kasvuni. Niinpä kuvatkin noudattavat opiskeluteemaa pitkästä aikaa!

Muutaman kuukauden päästä lääkiksen "teoriapuoli" eli preklinikka on ohi. Mitä ikinä syksyllä 2016 kuvittelinkaan tässä vaiheessa osaavani tai ymmärtäväni, en ole lähelläkään sitä. En edelleenkään ole mikään supernero (yllätys!). En osaa oman näkemykseni mukaan paljoakaan biokemiaa, anatomiaa, fysiologiaa, embryologiaa, neurotieteitä tai mitään muutakaan, jota olemme näiden reilun 1,5 vuoden aikana opiskelleet. Toisin sanoen olen jälleen kerran törmännyt omaan keskeneräisyyteeni. Eikä kyse ole siitä, että olisin jotenkin alisuoriutunut tai läpäissyt kursseja rimaa hipoen, ehei.

Ehkä omana suurimpana keskeneräisyyteni osoittajana on edelleen se, että vaadin itseltäni ihan mahdottomia. On vaikeaa hyväksyä itsessään inhimillisyys ja se, ettei aina jaksa. Pienin askelin olen päässyt eteenpäin huonoimmista ajatusmalleista, mutta vielä on paljon tehtävää. Ehkä silti pahinta on se, miten vähän arvoa osaan antaa kaikelle sille työlle, jonka olen jo tehnyt. Kuten sanottua, olen tehnyt parhaani ja pärjännyt opinnoissani paremmin kuin odotin. Minulla on syytä olla ylpeä itsestäni, vaikka keskeneräisyys minussa yrittääkin väittää, ettei ole.

Mutta onko keskeneräisyys kuitenkaan ihan kokonaan huono juttu? Eikö vielä surullisempaa olisi se, jos olisi päättänyt olevansa jo valmis? Jos olisi alistunut siihen, että huonot toimintamallit tai esimerkiksi synkkä menneisyys määrittävät minut ihmiseksi, jollainen en halua olla? Eikö oman keskeneräisyytensä myöntävällä kuitenkin ole valoa tunnelin päässä, mahdollisuus valita parempi tulevaisuus? Eikö keskeneräisyys tarjoa aina tilaisuuden oppia niin, että tulevaisuudessa osaa paremmin? Keskeneräisyyttä enemmän minua kauhistuttaa ajatus ammattilaisesta, joka kuvittelee tietävänsä ja osaavansa jo kaiken.

Keskeneräisyys ja epävarmuus kulkevat käsi kädessä. Mitä enemmän opin ja saan onnistumisen kokemuksia, sitä valmiimmaksi koen tulevani. Kokemuksen myötä epävarmuus vähenee, sen tiedän jo, mutta täydellistä varmuutta, täydellistä valmiutta saavuttaa tuskin kukaan. Keskeneräisyyttä ja epävarmuutta on vaan tässä elämässä siedettävä. Siltä ei pääse pakoon, kun aina tulee uusia asioita, uusia tilanteita ja uuden oppimisen paikkoja. Vaan voi sen ajatella toisinkin, vapauttavana ajatuksena: olen keskeneräinen, inhimillinen, välillä epävarma, mutta niistä piirteistä huolimatta - tai juuri niiden vuoksi - just niin ihana Minä.

Niinpä lähden reippaasti kohti tulevaisuuden haasteita sitten, kun niiden aika on. Jännittää vähän jo nyt, vaikka tiedänkin, että keskeneräisyyksineni päivineni pärjään missä ja milloin vaan.

Uudet Stabilot pelastavat päiväni, vaikka se kuluukin - taas kerran - sairaan lapsen kanssa kotona. Iloista viikon jatkoa sinullekin!