Viimeisiä viikkoja viedään

Tämän syksyn opiskelut - vuosikurssin mukaiset siis - on nyt minun puolestani taputeltu. Olipa raskas perjantai seminaareineen ja iltapäivän tentteineen! Mutta se kaikki on ohi nyt, enkä voisi olla  enää ylpeämpi itsestäni. I did it! Syksyn suunnitelmat toteutuivat siis kokonaisuudessaan, vaikka kieltämättä matkan varrelle mahtui monia epätoivon hetkiä ja stressiä siitä, miten tässä lopulta käy. Raskausviikkoja oli  perjantaina 36+5 enkä ole missään muussa raskaudessa ollut näin myöhäisessä vaiheessa mitenkään aktiivisesti ihmisten ilmoilla saati esimerkiksi opiskellut (viime kerralla toki luin pääsykokeeseen, mutta tiukasti neljän seinän sisällä :D).

Kyllä, tämä syksy on välillä tuntunut kohtuuttoman raskaalta. Kun jatkuvasti heräilee yöllä ja valvoo pahimmillaan tuntikausia, jossain vaiheessa tuntuu, että lähtee järki. Hepatoosiin liittyvä kutina on ollut ihan hirveää tällä kerralla, ja olen joutunut turvautumaan vahvoihin väsyttäviin antihistamiineihin. Ehkä jotain kutinasta kertoo se, kun tekisi mieli raastaa jalkoja ja käsiä juuriharjalla. Puhumattakaan 1-2 kertaa viikossa toistuvista paastolabroista, kun paastoaminen ja ravinnotta labraan raahautuminen tuntuu kerta kerralta pahemmalta. Siihen vielä päälle stressi vauvan voinnista ("muista laskea liikkeitä!" kommentoidaan joka kerta polilla) ja jatkuvat kivut liikkuessa ja levossakin. Kirsikkana kakun päälle nyt jo parisen viikkoa säännöllisen epäsäännöllisesti jatkuneet semikipeät supistukset niin ah, kylläpä elämä on nautinnollista!

Loppuraskaudet (ensimmäistä raskautta lukuun ottamatta) ovat olleet tähänastisen elämäni raskaimpia aikoja, eikä tämä raskaus tehnyt siihen poikkeusta. Etenkin viimeiset viikot ovat menneet aika lailla sumussa, ja tenttiin luku on ollut jotakin aivan naurettavaa, kun puolen tunnin "lukemisen" jälkeen on jo ajatus niin solmussa, ettei mistään tule mitään. Kuitenkin esimerkiksi viime raskauteen verrattuna on ollut tosi hyvä pitää kiinni normaaleista rutiineista, opiskelusta ja muusta, niin tiukasti kuin vain on kyennyt. Jotenkin opiskellessa ja muutenkin on ollut vielä kohtalaisen helppoa ja mukavaa, mutta kotona illat olen usein viettänyt vaakatasossa muksut kainalossa. Lasten huolehtimisesta hoitoon ja kouluun on mies vastannut aika lailla 100 % ja kotihommistakin varmaan 80 %, mistä älyttömän iso peukku hänelle. Onkin ollut huvittavaa saada välillä kommentteja siitä, miten jaksankin olla näin "pirteä" esim. opiskelujen suhteen. Tuolloin olen ajatellut, että voi kunpa vain tietäisit... :D Mieli on kuitenkin pysynyt kohtalaisen hyvänä, millä onkin ollut varmasti suurin merkitys jaksamiselleni.

Täällä blogin puolella enkä kovin paljoa livenäkään ole tuonut esille, miten raskaita erityisesti viimeiset pari kuukautta ovat olleet. Ehkä olen vältellyt asian myöntämistä itsellenikään, yrittänyt vain sinnitellä päivästä toiseen - mikä toki jälkikäteen ajatellen osoittautui juuri oikeaksi toimintatavaksi. Nytkin kirjoitin tämän kaiken ylös lähinnä siksi, että voin palata näihin tunnelmiin, kun aika taas kerran kultaa muistot ;) Tällä hetkellä maltan tuskin odottaa, että saan kroppani takaisin itselleni ja pääsen pikku hiljaa toipumaan tästä yhdeksän kuukauden koettelemuksesta.

Nyt ollaan raskauden suhteen jo niin vahvasti voiton puolella (vauva on tänään täysiaikainen, jee!), että loppuaika mennee vaikka päällään seisten. Vauva saisi jo saapua, mutta nähtäväksi jää, milloin ja miten. On aika jännittävää odotella, onko oikeasti kyse päivistä vai viikoista, mutta enää ei ole stressiä siitä, milloin synnytys käynnistyy. Tosin tavoilleni uskollisena sairastuin heti loman alettua flunssaan, joten toivottavasti ehdin parantua ennen h-hetkeä...

Kaikki on tällä hetkellä (ja toivottavasti jatkossakin) hyvin, joten nyt vain odotellaan, koska alkaa tapahtua! Sitä ennen nautitaan ansaitusta lomasta ♥

Lomaileville ihanaa lomaa ja kaikille muille tsemppiä arkeen!

Alkusyksyn opiskelukuulumiset

Heippa pitkästä aikaa! Neljättä lääkisvuotta on takana kohta seitsemän viikkoa, ja toistaiseksi mukana roikutaan edelleen. Ensimmäinen neljästä syklistä käynnistyi yli kaksi viikkoa sitten, ja omalla ryhmälläni tosiaan vuorossa ovat ortopedia ja fysiatria (plus traumatologia ja käsikirurgia). Syklit kestävät viisi viikkoa, mutta välissä saattaa olla viikkoja, jolloin syklin mukaisia opintoja ei ole, joten esimerkiksi tämä syksyn eka sykli onkin todelliselta kestoltaan kuusi viikkoa.

Ensimmäiset neljä viikkoa olivat melko lailla luentojen täyteiset. Elokuun lopulla oli kaksi kirurgian ryhmäopetusta, joista ensimmäisessä opeteltiin leikkaussaliaseptiikkaa eli -hygieniaa (lähinnä teoriassa) ja puettiin steriilit käsineet. Toinen harkka oli yksi parhaista tähän mennessä, kun harjoittelimme haavojen ompelua eli suturaatiota. On joka kerta yhtä hauskaa, kun harkkaan mennessä ei osaa juuri mitään, mutta sieltä poistuu ainakin omasta mielestään melko lailla taitavampana :) Ennen ekan syklin alkua oli vielä kirurgian tasokuulustelu, joka piti läpäistä päästäkseen kirurgian kurssille. No, kirurgian osalta ajankohtaista itselleni on vain ortopedia, joka on siis yhdistetty fysiatriaan, mutta onpahan tasokuulustelukin nyt hoidettu pois alta.

Fysiatrian ja ortopedian jakso on alkanut melko rauhallisesti, ja samalla tahdilla jatketaan loppuun saakka. Tähän jaksoon meillä kuuluu yhteensä yhdeksän ryhmäopetusta (fysiatriassa neljä, ortopediassa viisi), kaksi potilaan tutkimista (yksi fysiatriasta, yksi ortopediasta) sekä yksi potilastentti (fysiatriasta). Lopussa, reilun kolmen viikon päästä tentitään kaikki viiden viikon aikana opittu. Tähän mennessä olemme harjoitelleet potilaan tutkimista (toisillamme) niin fysiatrian kuin ortopediankin osalta. Lisäksi olen jo päässyt tutkimaan fysiatrisen potilaan ennen opetusvastaanottoa ja harjoittelemaan ranteen kipsausta ortopedian puolella. Mitä harkkojen määrään tulee, ollaan jo reippaasti voiton puolella. Toistaiseksi ei ole vaikuttanut pahalta, mutta opiskeltavaa riittää vielä ennen tenttiä. Anatomiaa on kyllä saanut kertailla (lue: opiskella uudelleen, kun aika moni asia on fuksivuoden jälkeen unohtunut!) tämän jakson aikana kiitettävästi.

Ekan syklin opintojen lisäksi koko vuosikurssilla on tällä hetkellä menossa YLE-kurssi (Johdatus yleislääketieteeseen), johon kuuluu mm. paljon todistus- ja lausuntoharjoituksia sekä kolme seminaaria, sekä reseptioppi, jonka sisältönä on kolme ryhmäopetusta ja ensi viikolla tentti. Ryhmäopetuksissa on opiskeltu resepteihin liittyviä asioita, lainsäädäntöä ym. ja harjoiteltu reseptien kirjoittamista. Itse otin syksyn iloksi vielä vapaavalintaisen Potilasturvallisuus-kurssin, joka suoritetaan pääosin Moodlessa erilaisina kirjallisina tehtävinä. Kurssin aihe on aina kiinnostanut minua, ja esseiden kirjoittamista olikin jo vähän ikävä ;) 

Näillä mennään siis syyslomaan asti. Jaksamiseni aaltoilee jo melko pahasti, joten nähtäväksi jää, miten suoriudun seuraavista viikoista - toivotaan parasta edelleen!

Vuorovaikutus ammatissa ja huippuhetki

Moneen otteeseen olen lupaillut postausta vuorovaikutuksesta, joten tässäpä tulee! Varhainen vuorovaikutus, empatia ja aktiivinen kuuntelu ovat vuorovaikutukseen liittyviä termejä, joista varmaan kaikki ovat kuulleet. Muiden muassa näitä termejä käsittelimme myös VPL-kurssilla (Vuorovaikutus potilas-lääkärisuhteessa) tänä syksynä. Näen hyvät ihmissuhde- ja vuorovaikutustaidot hyvin olennaisena osana sekä olemassaolevaa että tulevaa ammattiani. Totta kai tärkeitä ovat tiedot ja taidot, mutta vuorovaikutus toimii työvälineenä niin potilaiden kuin kollegoiden kanssa työskennellessä.

Ihan jo omien kokemusteni perusteella on paljon helpompaa luottaa lääkärin ammattitaitoon ja hänen valintoihinsa, kun kokee potilaana tulleensa kuulluksi eikä ohitetuksi.  Aiemman työhistoriani myötä olen oppinut, että vuorovaikutuksella voi avata paljon ovia - tai sulkea ne. Toinen ihminen aistii kyllä, suhtaudutaanko häneen arvostavasti ja kunnioittavasti. Empatia on vaikea laji. Itseni kohdalla tunnistan sekä riskin "yliempaattisuuteen" että toisaalta kyynistymiseen. Pohdinkin näitä teemoja jo aiemmin tänä vuonna.

VPL-kurssiin liittyen saimme harjoitella potilaan kohtaamista "ihan oikean" potilaan kanssa. Potilaana toimi siis näyttelijä. Minä sain kohdalleni kohtalaisen haastavan potilaan - kaikkihan ne olivat haastavia omalla tavallaan -, mutta voi vitsit, mikä fiilis tuosta harkasta jäi! Sen vartin aikana unohdin olevani oppimistilanteessa ja "esittäväni roolia". Heittäydyin ihan täysillä mukaan ja oikeasti olin se lääkäri (joskin melkoisen tietotaidoton lääkäri, mutta se ei ollut tässä se pointti). Se tilanne ja vuorovaikutuskupla, jonka saimme potilaan kanssa aikaan, oli jotain niin hienoa.

Siihen varttituntiin kiteytyi se, miksi minä opiskelen nyt. Haluan lisää tuollaisia hetkiä, oikeita potilaskohtaamisia, omien vuorovaikutus- ja muiden taitojen kehittämistä, ihan kaikkea. Kyseinen lyhyt harkka antoi toivoa siitä, että lääkärin työssä voin hyödyntää aiempaa ammatillista osaamistani sekä pääsen tekemään niitä asioita, joista sairaanhoitajan työssä eniten pidän. Kohtaamiset ja vuorovaikutuksen voima - ne ovat ihan parasta. Vaikka välillä tuntuu, että minulle paras paikka olisi jokin tutkijankoppi, en usko, että pystyn luopumaan potilastyöstä. Mutta nyt mennään jo ihan eri asiaan, joten jatkan tulevista urahaaveista joskus toiste ;)


Kokemusrikasta viikon jatkoa!

Onnen pisaroita

Sadepäivänä, arjen sumussa katsoo ikkunasta ulos: taas tätä. Maisema on samean harmaa. Taivaan peittää raskas pilvipeite, eikä valoa näy. Ei kauneutta missään - tai niin sitä luulee.

Mutta kun katsoo tarkemmin, näkee harmaudessakin sävyjä. Näkee valoja, näkee varjoja. Näkee luonnon omia kristallikruunuja, kastehelmiä, valoa välkkyviä pisaroita. Kiireessä kulkee äkkiä ohi, ei ole aikaa pysähtymiseen. Ei ollut ennen minullakaan. Piti mennä, tehdä ja kokea, kun päässä takoi pelkkä kiirekiirekiire.

Iloa harmaaseen päivään voi tuottaa ihan mikä vain, iso tai pieni, odotettu tai yllätys. Pienten ilojen  näkeminen vaatii pysähtymisen, mutta siinä ne ovat - kaiken kiireen keskellä, katsomista ja ihailemista vailla. Edelleen ihmettelen sitä, että koko ajan ne ovat olleet ihan lähellä. Onnen pisaroitahan ne - ohikiitävät hetket, pienenpienet ilot,  hymy, katse tai lämmin ajatus. 

Sinä sumuisena aamuna oli harmaata, kaunista ja pysähtynyt tunnelma. Ja niitä onnen pisaroita - kaikesta harmaudesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi.


Onnellista päivää sinulle!

Laiska laiskempi loma

Laiska lomalainen täältä just ja just saa kädet pysymään näppiksellä ja tekstiä tulemaan... Leppoisaa lomaa on vietetty, sohvalla lojuttu lukuisia tunteja ja luettuja kirjoja on kertynyt pinoksi asti. On me jotain muutakin tehty, mutta niistä lisää myöhemmin. Tähän asti on ollut tosi hyvä loma!

Heti loman alkajaisiksi heitin ovesta ulos sen tunnollisen ja kunnollisen perheenäidin, opiskelijan ja työntekijän, joka suurimman osan vuotta olen. (Hän sivumennen sanoen on kirjoittanut suuren osan myös lomalla julkaistuista teksteistä, kuten niiden tarmokkaasta sävystä voitte kenties päätellä.) Toivotan hänet nöyrästi tervetulleeksi takaisin sitten viikon päästä, kun häntä taas tarvitaan. Olen antanut periksi perusluonteelleni, joka vastaa lähinnä laiskiaista. Ihan sisimmältäni olen todella mukavuudenhaluinen, hidas, idearikas mutta saamaton tapaus. Onhan se hyvä edes kerran vuodessa päästää todellinen minä ääneen!

Niinpä lomamme on sisältänyt paaaljon kotoilua, sitä ihan parasta olemista oman porukan kesken. Tehtävälista ei ole juuri lyhentynyt - mitenpä se sitä itsekseen tekisikään. Ikkunat on tältä vuodelta edelleen pesemättä ja syksyn vaatetarpeet kartoittamatta. Luova kaaos on vallannut asunnon, jota pitäisi kutsua kodiksi. Mutta ehtiihän tässä - nythän on loma...

Lomani tavoitteena oli lojua siinä määrin, että voin arjen alkaessa olla aidosti onnellinen uusista haasteista, kiireistä ja loputtomasta tehtävätulvasta. Loman alussa tuntui, ettei se riitä palautumiseen. Selväksi on tullut, että viime vuosi oli pikkuisen liikaa. Mutta onnekseni joutilaat päivät ja perheen loistava seura ovat saaneet työ- ja opiskeluhuolet hälvenemään. Pikku hiljaa alkaakin tuntua, että tavoite on saavutettu. 

Vielä hetki ollaan vaan. Hyvää viikonlopun jatkoa!

Kuluneen työkesän opetukset x 5

Vaikka lomalla vielä hetken ollaankin ja syksyn opinnot lähestyvät, palataanpa ihan pikaisesti vielä kuluneeseen kesään ja siihen, mitä siitä jäi käteen. Tässäpä viisi tärkeintä oppia kuluneelta työkesältä.

1. Luota itseesi niin muutkin luottavat sinuun

Osaat kyllä. Ja jos et osaa, kysy. Kun työkaverit tietävät, että kysyt kyllä, jos jokin on epäselvää, he luottavat sinuun eivätkä jatkuvasti varmistele, osaatko tämän ja tämän nyt aivan varmasti. Itselleni tämä on tärkeää, koska arvostan työrauhaa :D

2. Kun tuntuu, ettet jaksa enää yhtään, jaksat vielä aika paljon

Ihmisellä on silti kummallisen paljon voimavaroja. Pidemmän päälle jaksamisen venyttäminen äärirajoille ei kuitenkaan kannata. Ensi kesänä tiedän pitää lomaa SEKÄ ennen kesätyötä ETTÄ sen jälkeen. Jos nyt edes menen kesätöihin...

3. Tauko työelämästä ei ole maailmanloppu

Pari vuotta poissa sairaanhoitajan töistä tuntui tosi pitkältä tauolta ennen kesää. Oli niin huippua huomata, että sielläpä se ammattitaito on kuitenkin säilynyt pohjalla eikä kaikkea tarvinnut (tietenkään) opetella alusta asti uudelleen. Kesätyöosastoni ei ollut helpoimmasta päästä, mutta oli kiva nähdä, miten oma osaaminen ja varmuus kasvoi huomattavasti kesän aikana.

4. Olisi kivaa olla anelääkäri

No, ainakin olisi mahtavaa olla niin hyvä kanyloimaan! Olen jo hyvällä tiellä, kun kesän aikana sain
aika monta kommenttia siitä, miten minun kanylointini ei (muka) tuntunut missään, "vaikka yleensä tämä kyllä sattuu kovasti". Muutenkin rakastan sitä, kun huomaa kehittyneensä. Monet toimenpiteet ovat periaatteessa yksinkertaisia, mutta aina on varaa kehittyä paremmaksi. Anestesialääkärin työ kiinnostaa minua muutenkin, mutta saapa nähdä, minne tie vie!

5. Tekemällä oppii

Rohkeasti yrittämällä ja tekemällä oppii parhaiten. Tämän kesän aikana olen monesti sanonut "en ole tehnyt tätä ennen, tuletko kaveriksi" ja saanut kollegan tueksi milloin mihinkin toimenpiteeseen. Mutta seuraavalla kerralla olenkin pärjännyt jo itse. Se on hienoa se :)

Siinäpä ne tärkeimmät! 

Miksi edes vaihdan alaa

Kesätyö on nyt ohi. Tämä kesä on muistuttanut, miksi vuosia sitten valitsin sairaanhoitajan ammatin. Olen pitänyt työtehtävistäni, potilaista, työkavereista ja niin edelleen. Tämä kesä on myös muistuttanut, miksi päätin jatkaa eteenpäin. Välillä olen miettinyt, miksi edes vaihdan alaa. Silti tiedän, että osa kesätyön ilosta tuli siitä, että tiesin sen olevan väliaikaista.

Tosiasiahan on se, ettei minusta ole luomaan pitkää uraa hoitotyön parissa. Kroppani ei kestä fyysistä työtä ja unirytmi keikahtaa kolmivuorotyön vuoksi heti. Päivätyö tk:ssa tai poliklinikallakaan ei  ole houkutellut suuremmin,  osittain palkan, osin työnkuvan vuoksi. Jos jäisin sairaanhoitajaksi, haluaisin tehdä töitä juuri sellaisella osastolla, jossa sain viettää kesäni. Mutta kuten olen tuskallisen selvästi saanut taas tänä kesänä todeta, minusta ei olisi siihen. Epäsäännölliset työajat (joihin on "pakko" suostua, mikäli haluaa työstään kohtuullista korvausta) ja hoitotyön henkinen ja fyysinen kuormittavuus ovat suurimpia tekijöitä alanvaihtoni taustalla. Vaikka eipä taida lääkärin työssä päästä ainakaan henkisen kuormittavuuden suhteen yhtään vähemmällä.

Edelleen ihailen sairaanhoitajakollegoita älyttömän paljon, ja aivan erityisesti heitä, joilla on takanaan jo vuosikymmenten mittainen ura. Heissä on jotain supervoimaa, tyyneyttä ja rauhaa, joista tällainen alta kolmekymppinen sähköjänis voi vain haaveilla. Työt hoituvat ilman turhaa sähläystä ja aina kysyessä tulee joko vastaus saman tien tai sitten tyyni toteamus: "No, selvitetään". Sellaisten työkavereiden kanssa on töissä turvallinen olo.

Välillä tunnen silti pientä haikeutta siitä, etten minä tule koskaan olemaan sellainen kokenut ja viisas sairaanhoitaja. Ehkä olen energinen, tiedonjanoinen ja innokas, mutta kokemuksen tuomaa varmuutta ei saa mistään muualta. Joka tapauksessa olen niin onnellinen, että olen saanut tehdä töitä niin monenlaisten kollegoiden kanssa. Aivan jokaiselta vastaan tulleelta kollegalta voi oppia jotain.

Tästä kesästä jäi edellä mainitun haikeuden lisäksi käteen tunne siitä, että olen matkalla oikeaan suuntaan. Kesän aikana olen käynyt useita keskusteluja työkavereiden kanssa niin hoitajan työstä kuin elämästä yleensä. Näistä keskusteluista jokainen on vahvistanut tunnettani siitä, että olen tehnyt elämässäni oikeita valintoja. On ollut myös ilo seurata lääkäreiden erilaisia toimintamalleja, ja omien töiden ohessa pikkuisen miettiä, millainen lääkäri minusta mahtaa tulla.

Loman jälkeen jatketaan taas lääkisopintoja uudella innolla, jota piipahtaminen sairaalamaailmassa vain kasvatti. Ja onpahan minullakin nyt yksi tuttu osasto, jonne voin hyvillä mielin ilmoittautua keikkailemaan. Ihan epäonnistunut en taida töissäni olla, kun minut toivotettiin tervetulleeksi töihin ensi kesäksikin :)

Hyviä ja haikeita fiiliksiä

Nyt on niin hyvä fiilis, että on ihan pakko saada tämä ylös! Tänä kesänä varsin monta (työ)päivää on mennyt epätoivon syövereissä ja epäillessä itseäni ja omia valintojani. On tuntunut siltä, ettei mistään tule mitään eikä mikään onnistu. Meillä jokaisellahan on omat epäilyksen hetkemme. Mutta nyt ei puhuta niistä.

Nyt on hyvä fiilis, joka on sekoitus kiitollisuutta, onnea ja helpotusta. Nyt on sellainen fiilis, että olen ihan hyvä sairaanhoitaja. Nyt tuntuu, että minusta tulee vielä ihan hyvä lääkärikin. Tällä hetkellä tuntuu, että juuri sitä minä haluan - tulla ihan hyväksi lääkäriksi. Tämä tunne on nyt säilötty purkkiin odottamaan seuraavaa epäilyksen hetkeä.

Kesätyöpäivät ovat ohi ja jäljellä on enää pari työyötä. Nehän nyt menevät vaikka päällä seisten, vai kuinka :D Pikkuinen haikeus meinaa silti iskeä, kun tajuntaan iskostuu, että minähän lähden täältä. Työyhteisöön kuuluminen on niin mukavaa, ettei sitä raaskisi jättää taakse. Tänäkin kesänä olen tutustunut moniin kivoihin  tyyppeihin. Hyvällä porukalla tehdessä työt hoituvat kuin itsestään. Tietysti isoon työporukkaan mahtuu paljon erilaisia ihmisiä, eikä kaikkien kanssa ehdi tulla tutuiksi näin lyhyessä ajassa.

On ollut kieltämättä huvittavaa, kun on niin paljon työkavereita. Sen myötä etenkin alkukesästä tuntui, että sain joka käänteessä kertoa, olenko jo valmistunut sairaanhoitajaksi, mistä olen tullut ja mihin olen menossa, minkä ikäiset ne lapset olivatkaan ja onko minulla yhtään lomaa. Ihanaa, kun työkaverit ovat kiinnostuneita minustakin! Vaikka olenkin avoimesti kertonut lääkisopinnoistani, silti vielä tällä viikolla tuli yllättyneitä kommentteja, kun sanoin, että lopetan kohta. "Mitä, mihin sinä olet menossa?!" :D

Kai tuosta voi päätellä, ettei otsassani enää lue leimaa "kesäsijainen", kun porukka kuvittelee minun kuuluvan jotenkin vakikalustoon. No juu, onhan tässä muutama työvuoro tullut tehtyäkin... On ollut niin hienoa olla kesän ajan osa tätä työporukkaa. En ole varmaan missään työpaikassa nauranut niin paljon kuin tänä kesänä. Yhteisöllisyys ja huumori ovat ehdottomasti hyvän työpaikan tunnusmerkkejä. Ne auttavat jaksamaan niiden kiireisimpienkin päivien yli.

Nyt pidetään lippu korkealla loppuun saakka. Kohta saa sanoa: minä selvisin tästä kesästä.


Virkeää viikon jatkoa!

"Kyllä nuorena jaksaa"

Kerronpa teille, että jos kuulen vielä kerran tälle kesälle nuo otsikon sanat, lukittaudun neljän seinän sisälle enkä palaa ihmisten ilmoille ennen kuin olen levännyt niin että kasvan hometta. Ihan vaan uutisena: ei nuorenakaan jaksa ihan mitä tahansa. Esimerkiksi kulunut ajanjakso viime elokuusta tähän (sisältänyt niin paljon kaikkea etten jaksa edes kirjoittaa niitä tähän) on sellainen, jonka jälkeen väsyttää. Ja mielestäni ihan syystä.

Poikkeuksetta otsikon sanat ovat kuuluneet eläkeikää lähestyvien ihmisten suusta. Ehkä ne on tarkoitettu kannustaviksi, piristäviksi, lohduttaviksi? Mutta omiin korviin ne kuulostavat lähinnä vähätteleviltä. Ihan kuin väsymykseni (well, yhden vapaan jälkeen viisi kiireistä työpäivää väsyttäisivät todennäköisesti kenet tahansa) kuittaantuisi jotenkin itsestään sillä, että olen nuori. Noita sanoja pahempaa on vain se, jos niiden jälkeen aletaan muistella kultaista 60-lukua, "kuinka minäkin silloin tein kolmea työtä ja olin monen lapsen yksinhuoltaja". No, onhan se totta, että nuorempana jaksaa paremmin kuin vanhempana. Ehkä ne nuoruuden voimavarat ymmärtää vasta sitten, kun ne on menettänyt?

Mutta oli miten oli, silloin kun itse joskus valitan väsymystäni, ainoa, mitä kuulijalta toivon, on empatia. En kaipaa ratkaisuja tilanteeseen enkä varsinkaan tietoa siitä, miten kaikki muut jaksavat ihan mitä vaan. Onneksi niin töissä kuin muutenkin on olemassa ihmisiä, jotka osaavat kuunnella. Kun sanoo, että väsyttää, kaveri toteaa, että ei mikään ihme. Silloin tulee mukava olo. On saanut sanottua asiansa ja tullut kuulluksi. Sillä tavalla yritän itsekin kohdata muut.

Tätä tunteiden kohtaamista olemme myös parisuhteessamme saaneet harjoitella vuosikaudet. Välillä se onnistuu, välillä ei. Toisinaan väsymyksen valittelu menee kilpailuksi siitä, kumpi tässä nyt oikeastaan onkaan väsyneempi :D Mutta toisinaan molemmat saavat vuorotellen purkaa mieltään ja lopulta todetaan, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Kohtaamisella on suuri voima. Monesti jo se piristää, kun saa sanoa, että nyt on rankkaa ja toinen vastaa, että niin varmasti onkin.

Myönnettävähän se on, että rankkaa on ollut monestakin syystä. Toisaalta tämä työntäyteinen arki on juuri sitä elämää, jota olemme kohdallemme toivoneet. Elättelen kuitenkin toivoa, että ensi vuosi olisi vähän rauhallisempi ja kenties stressittömämpi, vaikka opiskeluja ja päivähoitoa nyt aloitellaankin. Jossain vaiheessa kesää tuntui, etten selviä kesätyöni loppuun asti, mutta tässä sitä nyt ollaan - ihan parin päivän päässä lomasta.

Koska nuorenahan jaksaa.

Näin selviydyt fuksivuodesta

Tuskin on tulosten aiheuttamasta jännityksestä toivuttu, kun uusia fukseja alkaa kihelmöidä tulevat opinnot ja uusi elämä yliopistolla. Itse vuosi sitten jännitin, miten vaikeaa opintoihin palaaminen on, löydänkö yhtään kaveria ja oonko ihan vanha/tyhmä/muuten vaan kummallinen. Koskapa mikään noista kriisinaiheista ei loppujen lopuksi osoittautunut miksikään kriisiksi, voinen antaa pari vinkkiä uusille fukseille.

Ihan ekana: Jos itseni tavoin kuvittelet tai pelkäät erottuvasi joukosta ja nimenomaan huonolla tavalla, huoli pois! Lääkiksiinkin pääsee joka vuosi sisään porukkaa laidasta laitaan. Saatat kuvitella olevasi kovinkin outo, mutta kurssikavereihin tutustuessa tajuat, että meillähän onkin paljon yhteistä. No, ainakin samat opinnot, jos ei muuta ;)

Lähde reippaasti mukaan yhteisiin juttuihin. Itse tosin en ole kovin hyvä neuvomaan tässä, koska perhe vei vapaa-ajanviettotavoissa voiton. Tutustua tosin voi opintojenkin pyörteissä, joten olen itsekin saanut monta loistotyyppiä elämääni kuluneen vuoden aikana. Eli vaikket ehdi/jaksa/halua hypätä kaikissa menoissa mukana, saatat silti löytää mahtavia ystäviä kurssikavereiden joukosta.

Älä nosta rimaa liian korkealle. Opintojen aloitus on aina rankkaa. Oman kokemukseni mukaan syksy oli rankempi kuin kevät osittain siitä syystä, että (vielä) syksyllä tavoittelin niinsanotusti tähtiä. Opiskella täytyy, mutta vähemmälläkin pärjää. Kaikkien arvosanojen ei tarvitse olla huippuja.

Viimeisenä ja tärkeimpänä: ole oma itsesi äläkä stressaa turhia. Aluksi kaikki on hirveän sekavaa ja ahdistavaakin, mutta siitä se lähtee. Viikon-parin päästä kuljet kampuksella jo sujuvasti ja alun sekavat fiilikset on muisto vain! Niin, ja jos alussa väsyttää, se on ihan normaalia. Itselläni oli viime opinnoista jo niin kauan, että aluksi tuntui, etten yksinkertaisesti jaksa opiskella. Mutta se olo meni ohi, ja niin se menee sinullakin.

Vielä on jonkin aikaa töitä/lomailua/mitäikinä itse kullakin ennen opintojen alkua, mutta haluan jo nyt toivottaa jokaiselle tsemppiä opintojen aloitukseen! Jos siellä on joku kaltaiseni stressipirkko hermoilemassa elokuuta, usko mua: hyvin se menee :)

Vuorotyön valot ja varjot

Tasan vuosi sitten oli yksi elämäni upeimmista ja uskomattomimmista päivistä. Suunnilleen tähän aikaan avasin kädet täristen Opintopolun, ja siellä se luki: Opiskelupaikka myönnetty! Sen jälkeistä fiilistä en toivottavasti unohda koskaan. Sitä hetkeä olen muistellut, kun opiskelu on tökkinyt ja arki tuntunut raskaalta. Nyt kesälomalla olen saanut palata aiempaan ammattiini sairaanhoitajaksi ja mihinpä muuhunkaan kuin vuorotyöhön.

Mitä se vuorotyö sitten tarkoittaa? Esimerkiksi tätä: Töitä jouluna ja juhannuksena, iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Olet usein töissä silloin, kun muut ovat vapaalla, ja vapaalla silloin, kun muut ovat töissä. Ja juuri, kun olet saanut käännettyä rytmisi päälaelleen yövuoroja varten, alkavatkin vapaat ja seuraa ankara yritys päästä takaisin tavalliseen rytmiisi. Kuulostaako kadehdittavalta? 

Nimittäin aina välillä tulee vastaan kommentteja, joissa ihmetellään, mitä sairaanhoitajat oikein valittavat. Hehän saavat palkkaa jopa 3000 e kuussa! Näissä kommenteissa vain sujuvasti unohdetaan se, että sairaanhoitajan peruspalkka ainakin julkisella puolella on paljon pienempi, n. 2200-2400 euroa/kk. Loput tuosta huimasta palkasta ovat vuorolisiä eli korvauksia siitä, että joutuu olemaan töissä muulloin kuin virka-aikaan. Vuorolisien määrä riippuu tietysti tehdyistä työvuoroista. Jos tekee aamupainotteista arkityötä, ei lisiä juuri tipu. Lienee sanomattakin selvää, että mielestäni sairaanhoitajat ansaitsisivat työn vaativuuden ja vastuun vuoksi nykyistä suuremman peruspalkan. Sama koskee muitakin hoitajia.

Vuorotyön varjoja ovat siis ennalta-arvaamattomuus, epäsäännöllisyys ja tuo, että aina on pyhiä ja loma-aikoja, jolloin itse on töissä. Välillä viikossa on neljä työpäivää, välillä kuusi. Vapaita saattaa olla yksi tai vaikka neljä. Yhtään joulua en ole toistaiseksi töissä viettänyt, mutta juhannuksia nyt viisi eli jokaisen juhannuksen, jonka olen töissä ollut. Välillä se harmittaa, välillä ei. Pahimmalta viikonlopputyöt ja vuorotyö tuntuivat silloin, kun sekä puolisoni että minä kävimme töissä. Lapset saivat olla suurimman osan viikosta jomman kumman vanhemman kanssa kotona, mutta me puolisot näimme toisiamme välillä tosi harvoin. Viikonlopputyöt aiheuttavat toisinaan harmaita hiuksia, kun on aivan mahdotonta esimerkiksi päästä kaikkiin juhliin, joihin kutsu tulee. Kolmen viikon listassa kun on keskimäärin vain yksi vapaa viikonloppu.

Mutta löytyy vuorotyöstä paljon hyvääkin. Itse oikeastaan pidän siitä, että päivät ovat vaihtelevia. Jos olisin töissä joka arkipäivä aamuvuorossa, minulta jäisi näkemättä arkiaamut lasten kanssa. Iltavuoropäivinä voi nukkua vähän pidempään ja viettää rauhallista aamuhetkeä koko perheen kesken. Kun kävimme molemmat töissä, mieheni ja minä, minun iltavuoropäiväni olivat myös lapsille rennompia aamuja. Tavallisesti heidät vietiin hoitoon jo klo 6.30, jotta me vanhemmat ehdimme töihin seitsemäksi. Iltavuoropäivinäni vein lapset hoitoon aikaisintaan kahdeksaksi, jolloin he saivat pidemmät yöunet.

Yövuorot ovat oma juttunsa. Usein yövuorot ovat "kevyempiä" kuin päivävuorot. Yöllä hoidetaan vain välttämätön, mutta tietenkin päivystysosastolla voi tulla päivystyksen kautta potilasta toisensa perästä. Yövuorot ovat ainakin allekirjoittaneelle raskaita, mutta toisaalta niissäkin on ihan oma fiiliksensä. Viikonlopputöissä, kuten yövuoroissakin, on oma tunnelmansa. Usein on rauhallisempaa, muttei tietenkään aina. Esimerkiksi juhannuspäivänä minulla henkilökohtaisesti oli kuluneen neliviikkoisen kiireisin työpäivä. Viikonloppuisin hoidetaan ihan samat asiat kuin arkisinkin: lääkäri kiertää ja potilaat hoidetaan samoin kuin muutenkin.

Parhaina vapaapäivinä olen jostain syystä aina pitänyt arkivapaita. On vaan jotenkin niin siistiä olla vapaalla, kun "kaikki muut" puurtavat töissä. Ei tule sunnuntaiahdistustakaan, kun viikonpäivillä ei ole niin suurta väliä. No joo, toki arkivapaat tarkoittavat aina viikonlopputöitä, mutta sekään ei himmennä iloani. Monesti on käynyt viikonlopputöissä ollessani niin, että itselläni on puolet työpäivästä takana, kun mies vasta lasten kanssa heräilee... Tätä nykyä lapset heräävät poikkeuksetta ennen kahdeksaa, mutta joskus tuokin oli mahdollista.

Kaiken kaikkiaan 3-vuorotyö on kaksipiippuinen juttu. Toisille se sopii, toisille ei. Osa tykkää vaihtuvista vuoroista, toiset eivät voi sietää niitä. Näin unettomuuteen taipuvaisena jatkuva rytmin vaihtelu ei ole hyväksi. Onneksi sairaanhoitajillekin löytyy monenlaisia työpaikkoja päivätyöstä 3-vuorotyöhön, joten jokainen voi pyrkiä mieleiseensä työpaikkaan ja -aikaan. Itse odottelen jo  hienoisella kauhulla tulevaa lääkärin uraa ja tulevaisuudessa häämöttäviä päivystysvuoroja!

Omat keinoni ajanhallintaan

Jokaisella ihmisellä on täsmälleen samat 24 tuntia vuorokaudessa. Jollekulle päivät saattavat tuntua aivan liian pitkiltä, toiselle nuo 24 tuntia eivät meinaa riittää millään. Miten saan ajan riittämään perheelle, opinnoille, harrastuksille, parisuhteelle, ystäville ja ihan vain itselleni?

Ensimmäisenä uutinen: kaikkea ei voi saada. Minun tapauksessani se tarkoittaa sitä, etten voi yhtä aikaa menestyä opinnoissani loistavasti, treenata sata lasissa, viettää joka ilta ihanaa parisuhdeiltaa, treffata ystäviä viikoittain ja olla jatkuvasti pullantuoksuinen äiti tiptopsiistissä kodissaan. Olisihan se hauskaa olla joku superihminen, joka handlaisi kaiken täydellisesti, mutta valitettavasti en ole. (Anteeksi vain, jos joku teistä on kuvitellut niin :D)

Osallistuin nyt keväällä Nyyti.ry:n järjestämään kuuden viikon mittaiseen Taitoja ajanhallintaan -nettiryhmään, jossa käsiteltiin ajanhallintaan liittyviä ongelmia ja mietittiin niihin ratkaisuja. Kuusi viikkoa hujahti ohi ihan liian nopeasti, mutta siinäkin ajassa ehti hyvin tarttua mukaan muutama oppi. Osa alla olevista ajanhallintakeinoista on itse vuosien varrella kehiteltyjä, osa taas ryhmän innoittamana kokeiltuja ja hyviksi todettuja :)

Ylimääräisen karsiminen.

Meillä jokaisella on omat heikot kohtamme, joihin kuluu aikaa huomaamatta vieden samalla tilaa joltain tärkeämmältä. Ei:n sanominen on yllättävän vaikeaa mutta todella vapauttavaa! Kaikkiin kissanristiäisiin ei ole pakko osallistua eikä aina tarvitse empimättä syöksyä apuun, jos joku on joutunut vaikeuksiin. Itse olen tämän uuden elämäntilanteen myötä vähentänyt siivoamista. Ei ole kenenkään etu, että äiti tai isä käyttää kaiken liikenevän energiansa taisteluun luonnonvoimia vastaan, vaan senkin ajan voi käyttää vaikka rentoutumiseen. Toisaalta tässä tilanteessa meille paras ratkaisu on se, että arjessa keskitytään opintoihin, kerhoihin, harrastuksiin ja perheeseen, ja viikonloppuisin sitten tapaamme ystäväperheitä tai teemme jotain erityisempää.


C15/Pomodoro-tekniikka.

C15 (lisää aiheesta täällä) oli minulle uusi tekniikka, jota olen kuitenkin tietämättäni noudattanut jo pidempään. Sen tarkoituksena on saada aikaa ja tilaa niille asioille, joita haluaisi tehdä, muttei koskaan "ehdi". Metodissa laitetaan kello soimaan vartin päästä, ja sen ajan teet sitä, mitä haluat. Itse käytän tätä (myös lasten kanssa) esim. järjestelemiseen tai johonkin kotityöhön, johon ei millään jaksaisi ryhtyä. Vartti on niin lyhyt aika, että sen ajan jaksaa tehdä melkein mitä tahansa. Samalla se on kuitenkin niin pitkä aika, että siinä ehtii esim. järjestellä kämpän perussiistiksi tai lukea monta sivua kirjaa. Monesti, kun aika on rajallinen, tulee myös oltua tehokkaampi kuin silloin, kun on koko päivä aikaa. Kummallista, mutta totta.

Lähes jokaiselle tuttu Pomodoro-tekniikka on yksinkertaisimmillaan sitä, että kello laitetaan soimaan 25 minuutin (tai itselle hyväksi todetun ajan) päähän, ja sen 25 minuutin ajan tehdään aiemmin päätettyä tehtävää. Itse latasin sovelluskaupasta kivan sovelluksen, jossa saa 25 minuutin urakasta palkinnoksi tomaatin! "Tomaattien" välillä pidetään lyhyt, n. 5 minuutin tauko, jonka jälkeen jatketaan toiset 25 minuuttia. Tällä tekniikalla minä, välillä niin saamaton opiskelija, olen saanut itseni tehokkaasti hommiin. On myös palkitsevaa nähdä konkreettisesti, että on tullut opiskeltua. Jos et ole aiemmin kokeillut, suosittelen ehdottomasti ottamaan kokeiluun!


Yksi asia kerrallaan.

En tiedä miksi, mutta minusta on tullut sellainen säheltäjä, joka yrittää tehdä kymmentä asiaa yhtä aikaa. Toisaalta se kai liittyy äitiyteen, kun on (ollut) pakko hallita monta asiaa yhtä aikaa. Joka tapauksessa multitaskaus on pahimmillaan silkkaa ajanhukkaa, kun ei keskity yhteenkään asiaan kunnolla. Yhteen asiaan kerrallaan keskittyminen on itselläni vähentänyt sellaista "hirveästi tekemistä, mutten saa mistään otetta"-fiilistä. Asioita listaamalla ja niille ajan raivaamisellakin saa päätä järjestykseen.

Kalenteri.

Kirjoitan kalenteriin ylös opiskeluajat, treenit, harrastukset jne. Parisuhdeaikojakin voi kirjoittaa kalenteriin, jos kokee sen luontevaksi. Kun asioiden hoidolle ja muille velvollisuuksille merkitsee kalenteriin oman aikansa, niistä ei tarvitse stressata vapaa-ajalla. Olen alkanut kirjoittaa kalenteriin paitsi itseopiskeluajat, myös sen, mitä sillä kerralla on tarkoitus käsitellä. Kun tietää jo etukäteen, mitä aikoo milloinkin tehdä, tehtävään tarttuminen on paljon nopeampaa. Hyvällä suunnittelulla ja aikataulutuksella stressin määrä pysyy aisoissa, kun tietää, että kaikella on aikansa.


Tehtävälistan lyhentäminen.

Itselläni on ollut tapana kirjoittaa kilometrin mittainen tehtävälista ja ahdistua sitten, kun kaikkea ei ehdi eikä jaksa. Parempi tapa on valita jokaiselle viikolle pari kolme tehtävää, joihin keskittyy, ja jos aikaa ja kiinnostusta riittää, jatkaa muita listan asioita. Myös värikoodausta voi käyttää: punaisella akuutit, keltaisella melko kiireelliset ja vihreällä ne, joiden aikataululla ei ole väliä.


Olennaiseen keskittyminen ja priorisointi.

Viimeisenä, ja itselleni tärkeimpänä. Käyn jatkuvaa taistoa arjessani siitä, mikä on milläkin hetkellä tärkeää ja valitsen sen myötä, mitä minäkin hetkenä teen. Joskus on kaikista tärkeintä keskittyä perheeseen, jossain toisessa tilanteessa omaan hyvinvointiin ja kolmannessa tenttiin lukuun. Kaikkea ei voi eikä tarvitse suorittaa joka hetki täydellisesti, vaan joka hetki voi valita sen, mikä juuri silloin vaatii eniten huomiota. Avainasia tässä on se, että myös keskittyy täysin siihen, mitä tekee. Kun on lasten kanssa, myös on lasten kanssa eikä henkisesti jossain muualla.

Nämä huomiot ajankäytöstä ovat tuoneet omaan elämääni paljon iloa ja paradoksaalista kyllä, myös vapaa-aikaa. Aiemmin - ja edelleenkin aina joskus - saattoi kulua tuntikausia jonkin "turhan" asian äärellä, mutta yleensä ottaen olen tätä nykyä paremman ajanhallinnan vuoksi sekä rennompi että tehokkaampi. Itselläni on vielä paljon opittavaa näistä keinoista ja ajanhallinnasta muutenkin, mutta parempaa minää kohti mennään!

Iso kiitos edistyksestäni kuuluu Nyyti.ry:n Taitoja ajanhallintaan -ryhmän ohjaajille, jotka viikoittaisilla tehtävänannoillaan ja esittämillään kysymyksillä ohjasivat pohtimaan olennaisia asioita.

Opiskelijoille vinkiksi vielä, että Nyyti.ry tarjoaa opiskelijoille erilaisia nettiryhmiä ja chattailua eri asioiden tiimoilta. Itse olen tämän Taitoja ajanhallintaan -nettiryhmän lisäksi käynyt vuosia sitten Elämäntaitokurssin, jota voin myös suositella. Vaikka oma elämän- ja arjenhallinta olisikin ihan hyvällä tasolla, aina on mahdollista kehittää omaa arkeaan vielä sujuvammaksi, joustavammaksi ja stressittömämmäksi :)


Tsemppiä jokaisen päivään!


Kuvat: Pinterest

7 vinkkiä epävarmuuden sietoon

Epävarmuuden sieto on tärkeä taito. Mikäänhän tässä todellisuudessa ei ole niin varmaa kuin epävarma. Opiskelemaan pyrkiessään ei voi tietää, pääseekö opiskelemaan. Opiskellessaan ei voi tietää, valmistuuko koskaan. Valmistuessaan ei voi tietää, työllistyykö. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Vaikka kuinka yrittäisi elämässä pelata varman päälle, epävarmuutta on vain pakko sietää.

Lähestyn tätä asiaa nyt lääkiksen pääsykokeen kautta, se kun sattuu olemaan minulle  viimeisin suuri koettelemus. Koko hakuprosessi oli ainakin minulle yksi suuri paineensietotesti. On helppo jälkikäteen todeta, että hyvinhän se meni, kun tositilanteessa on aivan hajalla. Juuri näihin aikoihin vuosi sitten taisin rypeä melko syvällä itsesäälin suossa. Nukuin katkonaisia öitä, kun tenavat valvottivat ja se väsymys oli jotakin aivan hirveää. Koko tavoitteeni ja unelmani tuntui todella samealta, turhalta ja aivan mahdottomalta. Vaadittiin paljon, että pääsin siitä suosta ylös, mutta se kannatti.

Pääsykokeeseen on nyt reilut kaksi kuukautta aikaa. Sinulla ei todellakaan ole mikään kiire. Vielä on rutkasti aikaa treenata, hioa laskurutiinia, siirtyä suuremmista kokonaisuuksista pienempiin yksityiskohtiin ja niin edelleen. Vielä on aikaa. Mutta henkinen valmistautuminen koetilanteeseen - se kannattaa aloittaa NYT. Osa teistä on varmasti sitä treenannut jo pitkään, kenties vuosikausia, mutta jos tuleva pääsykoe on kohdallasi ensimmäinen laatuaan, suosittelen erittäin lämpimästi pohtimaan seuraavia asioita.

1. Suoritukset eivät määritä sinua millään lailla.

Pääsykoekin on "vain kasa paperia", kuten asian itselleni selitin vuosi sitten. Paperikasalla ei ole tunteita, se ei voi arvostella sinua eikä varsinkaan lannistaa. Se, miten pääsykoe menee, ei lisää eikä vähennä arvoasi millään tavalla. Sinä olet maailman paras sinä. Tämä ajatus auttoi minua pääsemään eroon siitä "paperikammosta", jonka pääsykoe aiheutti.

2. Sisäänpääsemättömyys ei ole epäonnistuminen.

Se, ettei ole sisäänpäässeiden joukossa, ei missään tapauksessa tarkoita, että olisit huono tai kelvoton tai epäonnistunut. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että hakijoiden joukossa on ollut x määrä henkilöitä, jotka ovat syystä tai toisesta menestyneet pääsykokeessa sinua paremmin. Itse olin ekalla hakukerralla Helsinkiin "varasijalla" 180. Alkupettymyksen jälkeen totesin, että tuollekin sijalle pääseminen oli sillä lähtötasolla oikeasti kova saavutus.

3. Tee oma suorituksesi.

Tärkeintä on pyrkiä omaan parhaaseen suoritukseensa eli tehdä kokeesta sen verran kuin osaa. Hakuprosessia tai koetilannetta ei kannata sabotoida vertailemalla itseään muihin, tyyliin "kaikki muut varmaan osaa tän ihan heittämällä", koska se vain lannistaa entisestään. Jos oma hyvä suoritus riittää sisäänpääsyyn, onneksi olkoon! Jos ei riitä, on muutama reitti valittavana: voi ottaa opikseen ja kerätä taistelutahtoa, katkeroitua ja luovuttaa tai kenties jotain muuta. Itselleni suurin helpotus pääsykokeen jälkeen oli se, että tiesin tehneeni parhaani. Tiesin, ettei suoritukseni ollut lähellekään täydellinen enkä voinut tietää kuinka kävisi. Luotin kuitenkin, että oikeus tapahtuu, ja pääsen, jos olen riittävän hyvä.

4. Keskity hetkeen.

Pääsykoetilanne on monelle jännittävin tilanne ehkä koskaan. Niin minullekin. Aamulla en saanut syötyä mitään ja sydän hakkasi, kun odottelin pääsyä pääsykoesaliin. Mutta kun sain paperit käännettyä, jännitys muutti muotoaan. Se muuttui täydelliseksi läsnäoloksi siihen hetkeen. Tajusin, että nyt on aika pusertaa itsestäni kaikki, mitä irti saan. Blokkasin ulkopuolelle kaikki ylimääräiset äänet, en miettinyt mennyttä enkä tulevaa. Ei ollut muuta kuin minä, kynä ja koepaperi. Tätä kannattaa treenata, ja pyrkiä mahdollisissa harjoituskokeissa lähelle sitä pääsykoemoodia, johon toivoo pääsevänsä. Ei kuitenkaan kannata tämän(kään) suhteen asettaa itselleen turhia vaatimuksia tai paineita. Fiilis on mikä on, eikä flow ole mikään oikotie onneen.

5. Mielikuvaharjoittelu.

Käy mielessäsi läpi koko koetilanne niin monta kertaa, että alkaa kyllästyttää. Mieti, mitkä vaatteet valitset, miten varmistat, että kaikki on mukana, miten selviydyt pääsykoepaikalle ja niin edelleen. Mieti tilanne niin pitkälle kuin vain kykenet kuvittelemaan - vaikka aina siihen asti, kun palautat koepaperin ja astelet (toivottavasti) kevein mielin vapauteen. Mielikuvaharjoittelun tarkoituksena on tehdä tilanne sinulle "tutuksi", vaikkei se voi sitä tietenkään etukäteen olla. Itse käytän vastaavaa metodia, kun harjoittelen jotakin jännittävää tilannetta varten.

6. Älä vaadi itseltäsi liikoja.

Sinä et ole superihminen. Olet kenties määrätietoinen, ahkera ja sinnikäs - ja se riittää. Älä uskokaan, että kovin moni muukaan on huikea supernero. Ja vaikka joukossa muutama sellainen olisikin, kaikki sisäänpäässeet eivät missään tapauksessa ole (tai siis ainakaan minä en ole :D :D) Pidä mielessä, että sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Voimiaan äärimmilleen venyttämällä ei lopulta päädy muualle kuin pitkälle sairauslomalle, joten pidä huoli jaksamisestasi. Ihan oikeasti. Jos voimavarat ovat vähissä, on fiksumpaa pitää tauko kuin yrittää sinnitellä. Jos vähänkään tuntuu, että tarvitset ammattilaisen apua stressin tai muun käsittelyssä, hae apua heti.

7. Muistuta itsellesi, miten mahtava tyyppi oletkaan.

Viimeisenä: liian usein keskitymme siihen, mitä meistä puuttuu tai mitä emme vielä osaa. Pidä mielessä, että elämän saavutuksista tai saavuttamattomuuksista riippumatta olet maailman mahtavin sinä. Palauta mieleen elämäsi huikeimpia onnistumisen kokemuksia tai muuten vain hetkiä, jolloin olet ollut onnellinen. Jos tuleva koitos uhkaa saada ajatuksissasi liikaa valtaa, palauta se sille kuuluvalle paikalle. Pääsykoe kenties määrää, missä ensi syksysi vietät, mutta elämässäsi on varmasti muitakin tärkeitä, isoja asioita - iloa, toivoa ja rakkautta esimerkiksi. Ainakin toivon niin ♥

Aivan kaikista tärkeimpänä haluan sanoa tämän asian tiimoilta, että ole ylpeä itsestäsi. Olet tehnyt huikean työn ja puskenut itsesi tähän pisteeseen. Kun vielä pari kuukautta jaksat tätä puurtamista, se toivottavasti palkitaan. Mutta jos ei palkita, muista, että olet silti tehnyt huikean työn, eikä kukaan meistä tiedä, mihin vielä sinnikkyytesi johdosta päädytkään.

 
“There is only one thing that makes a dream impossible to achieve: the fear of failure.” - Paulo Coelho



Iloa, valoa ja kevätaurinkoa kaikille kirjojen parissa puurtaville!

Voittajaolo

Nyt se on ohi, nimittäin tähänastisen yliopisto-opiskeluni pahin tenttisuma. Viiden viikon aikana olen tehnyt neljä tenttiä, joten ihmekös tuo, että väsyttää. Viimeisin tentti jatkuu vielä tälläkin hetkellä, mutta minä en siellä kovin kauaa viihtynyt. Urakka on omalta osaltani tehty, ja minä selvisin siitä! Tietenkään en vielä tiedä viimeisen tentin tulosta, mutta ainakin muut menivät ihan hyvin.

Tämä viikko oli kaikista pahin lähinnä siksi, että flunssa iski huolella koko perheeseen. Kaikki tenavat vuorotellen nuhassa ja köhässä. Ovat ilmeisen tunnollisia lapsia, kun lomalla sairastavat. Omakin pää on ollut koko viikon aivan tukkoinen ja olo vetämätön. Ei ollut mikään loistofiilis mennä tenttiin, mutta sama sille, koska nyt se on ohi!

Kertoilen fiiliksiä kuluneista kursseista vähän myöhemmin, koska edellä mainituista syistä järjenjuoksuni ei ole tällä hetkellä terävimmillään :D Opintoni 2017 -postauksesta voitte tsekata, missä nyt mennäänkään. Ei ole enää kovin montaa kurssia tälle keväälle. Näin se aika kiitää :)

Mutta tiedättekö, rakkaat lukijat: nyt keitän oikein ison kupillisen teetä, heittäydyn sohvalle, otan kirjan käteen ja muksut kainaloon. Saa nähdä, palaanko blogin pariin viikonloppuna, mutta ainakin aion nauttia tästä vapaasta viikonlopusta niin täysillä. Ei yhtään tenttiä kolkuttelemassa oven takana, ei yksiäkään juhlia, ei kerrassaan mitään suunnitelmia. Aivan parasta ♥

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!

Vauhdikas viikko

Viime viikko oli kyllä melko hurja. Saman viikon aikana opiskelin embryologian tenttiin, yritin toipua edellisviikonlopun hääreissun aiheuttamasta univajeesta, valmistelin 5-vuotiskemuja leipomalla ja koristelemalla, ahdoin kalenteriini pari liikuntakertaa, seurasin antaumuksella Lahden MM-kisoja ja käsittämätöntä kyllä, päivitin blogia yhtä ahkerasti kun aina ennenkin. Kuluneella viikolla myös vietin kaksi arki-iltaa keskenäni lasten kanssa. Nämä illat kuluivat rennosti lasten kanssa oleillen, mikä oli tosi ihanaa, mutta aiheutti vähän painetta loppuviikkoon. Suurkiitos kuuluu puolisolle oman osuutensa tekemisestä, ilman sitä koko viikko olisi ollut katastrofi!

Embryologian tentti vaikutti menneen ihan ok, vaikka ainahan tentit voisivat paremminkin mennä. Joka tapauksessa 2/3 tenteistä ohi, joten voiton puolella ollaan! Sikäli vähän harmi, että tentit ovat näin sumassa - itse en ainakaan ehdi paneutua aiheisiin siinä määrin kuin haluaisin. Tietysti siinäkin olisi parannettavaa, että opiskelisi kurssin tahtiin vähän kerrallaan...

Lauantaina saapuivat esikoisen kummit entisiltä kotikulmiltamme asti, mikä oli totta kai arvostettava suoritus :) Olipa kiva päästä vaihtamaan kuulumisia heidänkin kanssaan, kun kuitenkin tätä nykyä nähdään harvemmin. Sunnuntaina aamupäivästä kävin pienellä kuvausreissulla, oli nimittäin täydellinen auringonpaiste! Myöhemmin,  kun minä laittelin juhlapöytää, mies oli lasten ja vieraiden kanssa pulkkamäessä.

Synttärit onnistuivat oikein hyvin. Junakakunkin tunnisti suurin piirtein junaksi, ja mikä tärkeintä, päivänsankari oli tyytyväinen. Kakun kuorrute oli tuttuun tapaan itse tehtyä vaahtokarkkimassaa, koristeet kaulintamassaa. Täytteenä kakussa oli valkosuklaa- ja mustikkamousset. Kakussa oli viiden sijaan vain kolme kynttilää, mutta mitäs pienistä - kynttilät tuli puhallettua ja toiveet esitettyä. Muita tarjoiluja olivat tällä kertaa kinkkuhyrrät, minijuustosarvet sekä pienet suklaamuffinit. Juustosarvet tein tällä kertaa valmiista voitaikinasta, kun yleensä teen taikinan alusta asti itse. Sarvia on kuitenkin "pakko" olla joka juhlissa tarjolla, omat lempisuolaiseni!

Pieni herkkuähky tuli taas juhlien jälkeen, mutta hyvähän se vain on, niin ei tarvitse taas hetkeen herkutella. Viikonlopun kruunasi miesten 50 km, jossa Matti Heikkinen saavutti pronssia mahtavalla hiihdollaan ja upealla loppukirillään! Satuin näkemään myös aiemmassa viestikisassa hänelle sattuneen kaatumisen, joten sunnuntain onnistuminen tuntui todella ansaitulta. Tietysti seurasin myös naisten 30 km:n hiihdon sekä mäkihyppyä, vaikka näistä ei suomalaismitaleita tällä kertaa saatukaan.

Tämä viikko kuluu MOBIGE:n parissa. Vaikka suuri osa asioista on ollut vanhan kertausta, uutta on tullut sen verran, että kerrattavaa riittää. Onneksi tentti on vasta perjantaina, eikä luentojakaan ole tälle viikkoa kovin montaa. Alkaa silti olla vähän taisteluväsymystä, kun heti edellisestä tentistä päästyä pitäisi olla jo nenä kiinni seuraavassa kirjassa. Toisaalta on ollut hyvä, että meillä on molempina "väliviikonloppuina" ollut jonkinlaiset juhlat (ensin häät ja sitten synttärit), joihin on pitänyt keskittyä. Toisaalta taas sekin on verottanut voimia, vaikka juhlien laittaminen ja niihin osallistuminen tosi ihanaa onkin. Onneksi enää viikko tätä sumaa, yhtään kauempaa en jaksaisi!

Mutta nyt hyödynnän uuden viikon suoman opiskeluinnostuksen ja siirryn molekyylibiologian ja -genetiikan ihmeelliseen maailmaan. Perheen ja oman hyvinvoinnin vuoksi toivon, että tämä viikko kuluu vähän rauhallisemmissa merkeissä :D Mukavaa viikkoa teillekin!

Kuukausikatsaus: helmikuu

Loistavaa laskiaistiistaita ja Kalevalan päivää teille kaikille! Tänään sitten porukalla pulkkamäkeen tai ainakin laskiaispullalle :) Meillä taitaa jäädä pulkkailut tältä päivää, kun tenavat olivat jo eilen laskiaismäessä ja iltaa kohti nousi yhdelle lämpöä... Mutta toivotaan, että mahtavia talvikelejä jatkuu vielä pitkään, niin päästään vielä koko porukalla nauttimaan mäenlaskusta. Laskiaispullia meillä sen sijaan tehtailtiin eilen hurjia määriä, joten niissä riittää tuhottavaa!

Tammikuun viimeisenä päivänä kävin läpi, mitä kaikkea tuli tehtyä ja edistyivätkö tavoitteeni kuukauden aikana. Totesin sen niin kivaksi tavaksi, että ajattelin jatkaa sitä muinakin kuukausina. Tässäpä helmikuun hohdokkaimmat hetket ja pieni tavoitekatsaus:

Helmikuun aikana

• pohdiskelin blogissa niin raha-asioita, työssä jaksamista kuin turvallisuuttakin
• muistelin viime vuotta ja omaa hakuprosessiani 
• kävin läpi omaa arkeani sekä kohtuu tuoretta kuopiolaisuutta
• sain Erilaisia polkuja -postaussarjan vihdoin päätökseen (osat 1, 2, 3 ja 4)
• esikoinen juhli 5-vuotispäiväänsä, mikä sai minut pohtimaan äitiyttäni
• matkustimme häihin - joissa itkeä pillitin taas, kuten tapoihini kuuluu... Hääparit ovat aina niin suloisia!
• starttasin syväriprojektini tapaamalla pari henkilöä ja valitsemalla aiheen - tästä oli pieni vinkkaus Facebookissa, mutta kunnon postaus on kyllä tulossa!
• suoritin dissektiotentin hyväksytysti ja havahduin tenttisumaan
• olen ottanut (vähän liiankin) rennosti opintojen ja muun elämän suhteen
• blogi-innostukseni on ollut suorastaan järkyttävä! Sain jopa minua pitkään vaivanneen ongelman ratkaistua...
• ajoin autolla jopa puolet viikonloppureissun matkoista, mikä on minulle huima saavutus - olen niin ylpeä itsestäni :)
• kiinnitin huomiota hyvinvointiin ja päivitin, miten valmennusprojekti etenee
• olen liikkunut riittävästi, vaikka kaikki treenit eivät olekaan toteutuneet
• energiatasoni tuntuu nousseen huikeasti lisääntyvän valon myötä
• tammikuussa alkanut luovuuspuuskani kanavoitui sisustukseen
• olen nauttinut arjestani välillä niiiin paljon. Ihana elämä ♥

Sellaisia kuulumisia helmikuulta! Dissektiotentti sekä radiologisen anatomian tentti on siis jo suoritettu hyväksytysti, joten luottavaisin mielin olen myös loppujen tenttien kanssa. Tällä viikolla on taas sata rautaa tulessa (eli tarkemmin laskettuna kaksi), nimittäin embryologian tentti loppuviikosta sekä 5-vuotispirskeet viikonloppuna. Tämä viikko kuluukin kätevästi vuoroin embryä lukiessa ja vuoroin synttäritarjoiluja väkertäessä :) Eilen tekaisin jo vaahtokarkkimassan jääkaappiin odottelemaan. Sankarin toiveena on junakakku, joten saapi nähdä, miten tämä mutsi taipuu sellaiseen taidonnäytteeseen :D

Kivaa viikon jatkoa!

Mitenkäs sinun helmikuusi? Kuluiko hujauksessa vai odotitko, että loppuisi jo? Löytyykö jo kevätfiilistä?