4.7.2022

Lääketieteen lisensiaatti!

Vastavalmistunut LL ja laillistettu lääkäri täällä hei! Ajanjakso marraskuusta 2014 - jolloin lääkisajatuksen päähäni sain ja pääsykoeurakan aloitin - tähän hetkeen on sisältänyt niin paljon, ettei yhteen tekstiin mahdu. Siksi en edes yritä. Blogiurani alkoi pääsykoeurakasta syksyllä 2015, kun koin tavoittelevani mahdottomia ("tähtiä"). Vaan kuinkas kävikään: avautui opiskelupaikka Savon sydämeen ja muuton myötä uudenlaiset ympäristöt, tuoreet kuviot, uudet ja vanhat tuttavuudet sekä täysin aiemmasta poikkeavat tulevaisuuden näkymät. Nyt opintojen päätyttyä koen haikeuttakin, sillä monet ystävät muuttavat muualle, ja arki on jatkossa taas hyvin erilaista.

On tullut aika heittää hyvästit tälle blogille ja teille kaikille. Muutaman sanan haluan kuitenkin vielä kirjoittaa.



 
Sinulle, joka harkitset lääkikseen (tai muualle opiskelemaan) hakemista:

Toivon, että voit tehdä elämäsi suunnitelmia rohkeasti. Mieti rauhassa, mitä haluat ja kun suunta on selvillä, pyri sitä kohti määrätietoisesti. Uusille poluille lähteminen vaatii suunnitelmallisuutta ja pikkuisen uhkarohkeuttakin. Usko itseesi, tee parhaasi (se, mitä kulloisessakin tilanteessa voit) ja katso, minne se vie. Aina lopputulos ei ole toivottu, mutta muista, että voittajat erottaa häviäjistä vain se, että he nousevat vielä kerran ylös. Joka tapauksessa unelmien tavoittelu vie aina jonnekin, vaikka lopputulos voikin yllättää.

Jos vielä arveluttaa, lue ainakin nämä: Parhaassa iässä lääkikseen, Onko olemassa täydellistä ajoitusta?, Kauhuskenaarioni ja kuinka sitten kävi, Pääsykokeeseen valmistautuminen 1, Kenen unelmia toteutat? sekä Toista tutkintoa opiskelemassa

 


 
Sinulle, opiskelupaikkaa odottava, pääsykokeiden tuloksia jännittävä ja/tai seuraavaa hakua harkitseva:

Onneksi olkoon, olet ottanut ensimmäiset askeleet kohti uutta ammattia ja uutta uraa. Muistathan juhlistaa haun päättymistä ja sitä, että mahdollinen pääsykoeurakka on nyt takana. On helpommin sanottu kuin tehty, mutta toivon, että voit olla itsestäsi ylpeä, olipa haun lopputulos mikä tahansa. Aina eivät saman tien avaudu ne ovet, joiden toivoisi itselle avautuvan, mutta toisinaan toinen - kuten itselläni - tai kolmas tai viideskin kerta voi sanoa toden. Tärkeintä kai on, että tosissaan haluaa sinne minne pyrkii ja tosissaan pyrkii sinne minne tahtoo. Tsemppiä odotteluun juuri sinulle!

Vertaistukea odotteluun tai toivotun lopputuloksen fiilistelyä: Omat pääsykoetulokseni,  Tulokset 2017, Kohti uusia pettymyksiä sekä Tulokset 2018

 


 

Sinulle, opiskelija:

Toivon, että tunnet löytäneesi oman paikkasi ja nauttivasi edes toisinaan siitä, mitä teet. Jos opiskelupaikka tai -ala tuntuu totaalisen väärältä, muistathan, että maailmassa on lukuisia muita opiskelupaikkoja ja -aloja, joista valita itselle sopivampi. Tee omaa juttuasi ja vältä vertailua. Vaikka muut vaikuttaisivat osaavan tai tietävän kaiken paremmin, se tuskin pitää paikkaansa. Pidä huoli itsestäsi ja hyvinvoinnistasi ja muista relata, sillä opinnot eivät loppujen lopuksi ole niin vakavia. Ja mikä tärkeintä, nauti!

Omia opiskelukokemuksiani, niin hyviä kuin huonompiakin, löytyy täältä: Minä opiskelijana, Totaaliväsymys, Opiskelukatastrofi, Epäilyksen hetkiä, Vuorovaikutus ammatista ja huippuhetki sekä Alku ja innostus



 
Sinulle, työelämässä ensiaskeleita ottava:

Olitpa ensimmäisen tai uuden urasi alussa, elät ainutlaatuisia hetkiä, joita et enää koskaan samassa mittakaavassa kohtaa. Jos tuntuu vaikealta, muistathan, ettet ole yksin eikä sinussa ole mitään vikaa - meillä jokaisella on omat hankaluutemme, ja eräille meistä uudet tilanteet ovat vaikeampia kuin toisille. Ja jos kaikki sujuu hienosti, nauti siitä! Iloitse, jos oma paikka näyttäisi löytyvän heti, mutta ethän älä lannistu, jos ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan ei tunnu omalta. Sopiva paikka löytyy vielä, usko pois!

Ei se aina niin helppoa ollut minullekaan, lue vaikka täältä: Uuden työuran alussa, Tasapainoa hakemassa, Oman alan töissä sekä Nyt vähän väsyttää

 


 

Sinulle, lukijani:

Kiitos, että olet ollut mukana. Kiitokset kommenteista, sähköposteista, kiitoksista - jokainen niistä on lämmittänyt mieltäni. Toivon, että olet saanut blogistani jotain - itseluottamusta, tsemppiä, vertaistukea kenties? Olen pyrkinyt avaamaan kokemuksiani ja elämäni (opiskelu)tapahtumia rehellisesti, vaikken tietenkään täysin avoimesti, jotta teksteistäni ja kokemuksistani voisi olla mahdollisimman paljon hyötyä juuri Sinulle. Lukijani, on ollut ilo kirjoittaa teille ja jakaa tätä taivalta kanssanne! Tämä tarina päättyy nyt,  mutta monta uutta on jo alkanut.

Kiitos vielä kaikesta. Kaikkea hyvää juuri sinulle jatkoon! ♥
 

27.6.2022

Lääkisajan tilinpäätös 3

Tänään kirjautui viimein opiskelijastatuksekseni "valmistunut", joten aivan loppusuoralla ollaan tässä pitkään kestäneessä valmistumisprosessissa. Viimeisessä tilinpäätöspostauksessani kerronkin, miten tulevaisuuden toiveeni ja haaveeni ovat lääkisajan aikana muuttuneet, ja mitä mahtaa olla luvassa jatkossa.
 


 
Parin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana en muistaakseni ajatellut lääkiksen jälkeistä elämää juurikaan. Kuuden vuoden aikana ehtii pohtia moneen otteeseen - joskin vain puolivakavissaan -, valmistuuko edes koskaan. Elämäni on ollut myös lääkisaikana sen verran vauhdikasta, että pidän jonkin sortin ihmeenä valmistumistani omien vuosikurssilaisteni vanavedessä. Aallonpohjia on koettu niin opiskelumotivaation katoamisen kuin oman elämäni haasteidenkin suhteen. Kuuteen vuoteen on sisältynyt monenlaisia sävyjä, joista vain osa on välittynyt blogin puolelle. Ehkä olettekin havainneet, että välillä blogi on ollut lähes vaiti, toisinaan tekstejä on julkaistu vilkkaammin - tämäkin on ainakin vähän heijastellut sitä, kuinka paljon oma elämäni somen ulkopuolella on vienyt aikaa ja energiaa.
 
Valmistumisen jälkeen monet ovet ovat avoinna. Voi jatkaa vastaanottotyötä tai päivystämistä, hakea erikoistumaan, päätyä töihin keskus- tai yliopistolliseen sairaalaan, keikkailla tai tehdä tutkimusta - ja monia näistä yhtä aikaa. Muitakin vaihtoehtoja varmasti on. Ennen klinikkavaihetta pidin todennäköisenä (kieli poskessa, mutta kuitenkin) sitä, että korkeintaan hoidan paperit ulos ja teen lopputyöurani lääkärinä jossain, enkä todellakaan jaksa lähteä erikoistumaan tai varsinkaan tee tutkimusta enempää kuin on pakko (syvärit). Tässä asiassa kelkka on kääntynyt opintojen aikana varmaan eniten. :D
 


 
Siispä itseni tuntien opiskeluni ei pääty tähänkään valmistumiseen etenkään siksi, että tohtoriopintoni ovat jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäisenä opiskelusyksynä meidän tuli seurata väitöstilaisuutta erääseen kurssiin liittyen, mistä mainitsinkin tässä postauksessa. Tilaisuutta takarivissä kuunnellessani ajattelin, että olisipa hienoa olla tuossa joskus, mutta ajatus jäi sittemmin taka-alalle. Seuraavana kesätyökesänäni sairaanhoitajana yön tunteina potilaiden unta valvoessani surffailin yliopiston sivuilla ja päädyin lukemaan tohtorikoulutuksesta. Tuolloin ajatus tohtoriksi kouluttautumisesta tuntui äärimmäisen kaukaiselta, mutta jotenkin kutkuttavalta. Sinänsä puitteet tohtoriopinnoille olivat jo hyvin olemassa: tutkimusaiheeni olen - kuten useaan otteeseen olen jo maininnut - saanut itseäni kiinnostavalta alalta jo 1. lääkisvuoden puolivälissä ja jatkanut saman tutkimuksen parissa aina tähän saakka. Tutkimustyö siis jatkuu myös valmistumisen jälkeen.

Muista valmistumisen jälkeisistä kuvioista todennäköisesti aloitan yleislääketieteen erityiskoulutuksen (YEK) heti valmistuttuani, en niinkään siksi, että voisin työskennellä jatkossa myös muissa EU-maissa kuin Suomessa (vaikka sekin olisi ajatuksena huikea!), vaan siksi, että tekemieni työpätkien hyväksyminen erikoistumiskoulutukseen olisi kenties mutkattomampaa. Aionkin jatkossa myös erikoistua, mutten vielä tarkemmin tiedä, milloin haen ensimmäistä kertaa erikoistumispaikkaa. (Tiedänpäs: heti kun mahdollista!)
 


 
Oma tuleva erikoisalani on vaihdellut ennen lääkisopintoja ja etenkin niiden aikana. Vuosia sitten kirjoitin mahdollisista tulevista erikoisaloistani postauksen, jota en koskaan julkaissut. TOP5-erikoistumisaloinani tuolloin mainitsin sisätaudit (monipuolisuus ja tietyllä tapaa kokonaisvaltainen tapa hoitaa potilasta), anestesiologia, neurologia (muisti(sairaudet) ja muut aivotoiminnot ja niiden häiriöt ovat aina kiehtoneet minua), yleislääketiede (koska olen kiinnostunut melkein kaikesta. Monipuolisuus olisi ehdoton työn plussa!) sekä korva-nenä-kurkkutaudit eli KNK (ehdottomana plussana lasten kanssa työskentely, vaikka tietysti potilaisiin kuuluu kaikenikäisiä). Yksi kerrallaan vaihtoehdot ovat pudonneet listaltani pois - ei minusta KNK-lääkäriä saada enkä usko että anestesialääkäriäkään. Mutta yllättävää kyllä, ala, jolle aion suunnata, on ollut listassani mukana jo vuonna 2019. Ja nykyään, kun minulta kysytään, mihin aion erikoistua, voin vastata kysymykseen sen sijaan, että selittelisin vain monista eri vaihtoehdoista ja siitä, etten tiedä niistä vielä tarpeeksi.

Suuntani on siis selvä. Kuten tähän asti, tiedän jälleen kerran tarkkaan, minne haluan ja mitä aion jatkossa tehdä. Välillä olen tuskaillut "valmiiden" suunnitelmieni kanssa ja ajatellut, että voi kun osaisinkin olla avoin kaikille vaihtoehdoille, etsiä omaa juttuani, haahuillakin vähän. Ja silti tiedän, että olen tekemässä omalta kannaltani juuri oikeita asioita, valitsemassa minulle sopivan polun. Kokemuksesta tiedän nyt myös, että on ihan ok vaihtaa välillä suuntaa ja lähteä vaikka kokonaan toisille urille. Etukäteen ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea upeaa hyppy tuntemattomaan voi mukanaan tuodakaan.
 


 
Siksi jatkan iloisin, kevein mielin eteenpäin. Juuri nyt, valmistumisen välitilassa, taivas on pilvetön ja askel kevyt. Edessä on varmasti raskaita ja opettavaisiakin tilanteita ja asioita, mutta tärkeintä on, että jokainen askel riippumatta siitä, kuinka kipeää se tekee, vie minua eteenpäin. Ihan kuten vei aikanaan pääsykokeeseen lukiessani, ihan kuten opintojen aikana, niin se tekee nytkin. 

22.6.2022

Toinen ja viimeinen kandikesäni

Juhannusviikko, töitä takana reilut 1,5 kuukautta. Valmistuminen on päivä päivältä lähempänä - tai oikeastaan olen kai jo "valmistunut", vaikka tutkinto kirjautuukin takautuvasti eikä laillistuksesta ole tietoakaan. Koskapa en vielä virallisesti ole lääketieteen lisensiaatti enkä tietenkään laillistettu lääkäri, voinen tähän väliin kirjoitella kuulumisia toisen kandikesäni pyörteistä.

Vuoden takaisia, ensimmäisen kandikesäni alun tunnelmia voit lukaista täältä, ja täällä kirjoittelin kuulumiset kandikesän päätyttyä. Sanottakoon, ettei noista teksteistä välity se monista eri syistä kummunnut raaka epävarmuus, jota tuolloin jouduin sietämään, ja jonka vuoksi kyseisestä ajanjaksosta toipuminen vei paljon odotettua kauemmin. Mutta nyt olen tässä, elän ja hengitän ja voin paljon paremmin kuin vuosi sitten.
 


 
Nyt, toista kandikesääni jo hetken elettyäni olen enimmäkseen yllättynyt. Työ terveyskeskuksessa on ollut osittain juuri sellaista kuin olen odottanutkin ja samalla ihan kaikkea muuta. En tiedä, olenko vielä päässyt jyvälle terveyskeskustyön ytimestä. Välillä - tekisi mieleni sanoa, että useimmin - tunnen työssäni mukavaa hallinnan tunnetta, suureksi osaksi en. Lähellekään kaikkea tarpeellista en tiedä, en todellakaan, ja kuinka voisinkaan. Onnea ovatkin kollegat, jotka auttavat kiperissä paikoissa.

On hassua ajatella, että jos tämä työpätkäni olisi tavallisen kandikesän mittainen, se olisi ihan kohta ohi. Aika on erikoista; siinä, missä viime kesänä viikot kuluivat tuskaisen hitaasti, tänä vuonna aika on mennyt siivillä. Lieneekö syynä vaihtelevampi työnkuva, erilaiset yksiköt vastaanottotyöstä neuvolaan ja kouluun, toisenlainen työympäristö vai kenties muun elämän kiireet, mutta joka tapauksessa tuntuu, että jatkuvasti on perjantai - tai maanantai. Lomailla ehdin viikon verran nyt kesäkuussa. Sekin tosin kävi melkein työstä, sillä väitöskirjaprojektia oli pakko saada eteenpäin, ja lasten kanssa on omat touhunsa. Ehkä joskus koittaa ihan oikea loma, jolloin tehdään pelkästään kivoja juttuja vailla mitään velvollisuuksia. 
  

 
On sanottava, että viime kesään verrattuna nyt on ollut paljon helpompaa:  Lääkärin takkia on kevyempi kantaa, itsevarmuutta ja -luottamusta on kertynyt jo enemmän. Välillä jopa ajattelen, että olen ihan hyvä siinä mitä teen ja vähintäänkin kehityn koko ajan. Edelleenkään en ole työssäni tai päätöksissäni (uhka)rohkeimmasta päästä, enkä aio sellaiseksi alkaakaan, mutta edistystä on tullut. On ihanaa huomata edes taaksepäin katsoessa, kuinka paljon onkaan oppinut. Jollain omituisella tavalla olen oppinut nauttimaan tästä uran alkuvaiheesta, jossa jatkuvasti kertyy uusia asioita ja kokemuksia, ja kumma kyllä, olen sinut myös valmistumisen kanssa. En olisi uskonut. Tämä antakoon toivoa sinulle, jolle uran alkuvaihe on - kuten minullekin - ollut mutkainen ja töyssyinen. Sinä pärjäät kyllä!

Hyvää juhannusta!

5.6.2022

Lääkisajan tilinpäätös 2

Kuusi vuotta elämästä on sen verran pitkä aika ja lääkis opiskelupaikkana sen verran ainutlaatuinen, että tämä aihe ansaitsee kokonaista kolme postausta! Kuten edellisessä tekstissä lupasin, nyt luvassa omasta näkökulmastani lääkisajan parhaita ja pahimpia kymmenen kohdan edestä. Tässäpä mahdollisimman kattava tiivistelmä omista kuuden vuoden fiiliksistäni, olkaapa hyvät:

 


 

Näiden kuuden lääkisvuoden aikana

  • Helpoin lukuvuosi oli ehkä kolmas, ei välttämättä tekemisen puolesta, vaan sen, kun motivaatio oli huipussaan ja oli mahtavaa nähdä, tehdä ja kokea. Samasta syystä myös ensimmäisen lääkisvuoden koin helpoksi - tai ainakin ensimmäisen syksyn!
  • Vaikein lukuvuosi oli varmaankin toinen. Preklinikassa oli suoraan sanottuna aika tylsää, en pitänyt kursseista ja elämässä oli muutenkin kaikenlaista tuolloin meneillään. Klinikkavuosista vaikeimmaksi tai muuten hankalimmaksi koin vitosvuoden: sinänsä aikataulullisesti oli aika kevyttäkin, mutta moni itselleni vaikea tai epämieluisa kurssi tai opintojakso mahtui kyseiseen vuoteen.
  • Mukavinta yleisesti ovat olleet ystävät ja kollegat, joiden kanssa on kuljettu yhtä matkaa ihan alusta aina tähän saakka. Muistelen lämmöllä yhteisiä tenttiinpänttäyshetkiä ja after tentti -partyja, joita järkättiin etenkin opintojen alkuvaiheessa usein.

 


 

  • Raskainta oli kaiketi nelosvuonna juuri ennen kuopuksen syntymää, kun pari kertaa viikossa sain stressata, joudunko labra-arvojen vuoksi osastolle ja muutenkin, raskausajat kun ovat omalla kohdallani olleet mitä suurimmassa määrin nimensä veroisia. Aikataulusäätö omatoimisten seurantojen ym. suhteen, jatkuvasti uusiin paikkoihin ja tilanteisiin meneminen sekä lasten sairastelu on myös ollut raskasta.
  • Suurin positiivinen yllätys oli se, kuinka helppoa oli lopulta saada lääkisaikataulut soviteltua perhe-elämään - paljon oli peloteltu sillä, ettei varsinkaan klinikassa ehdi olla muuta elämää, mutta olen kokenut koko opiskeluajan erittäin kevyeksi aikataulujen puolesta. Perheen lisäksi olen ehtinyt harrastaa ja tehdä tutkimustakin koko lääkisajan. Suurimpia ongelmia ovat tuottaneet lasten sairastelut, mutta onneksi - osaksi myös opiskelleen puolison ansiosta - nekin ovat lopulta järjestyneet ongelmitta.
  • Opettavaisinta ovat varmaankin olleet kaikki ne opetukset ja muu, joissa on päässyt ja joutunut oikeasti opettelemaan käytännön asioita, diagnostiikkaa, toimenpiteitä tai vaikkapa sanelua. En tosiaankaan sano, että kaikki olisi laisinkaan kivutta sujunut. :D

 


 

  • Koulutuksessa ikävintä on ollut se, kun olen joutunut aika paljon vaihtelemaan ryhmiä. Lisäksi palautteen puute on välistä harmittanut, samoin kuin isot opetusryhmät, jolloin yksilöllinen opetus ja ohjaus on perusopetuksessa jäänyt vähälle. Ajoittain olen myös kokenut, että vaatimustaso on ollut opintojen vaiheeseen nähden liian korkealla, mutta onneksi se on ollut aika harvinaista.
  • Koulutuksessa parasta on ehkä ollut se, että kaikki järjestyy - ei aina sillä tavalla kuin itse toivoo, mutta ihan hyvin kuitenkin. Innostavat, pätevät opettajat ovat olleet kullanarvoisia. Paljon olemme myös päässeet itse seuraamaan, harjoittelemaan ja kokeilemaan niin potilaan tutkimista kuin toimenpiteitäkin ja jopa leikkauksia avustamaan.

 


 

  • Innostavinta on itselleni ollut se, kun vuosien varrella on vahvasti kirkastunut se, mikä on oma juttuni ja minne aion jatkossa suunnata. Opinnot itsessäänkin ovat olleet todella innostavia, joskin olen hyvä kaivamaan motivaatiota myös asioihin, jotka eivät oikeastaan kovin paljoa kiinnosta. Lisäksi tutkimustyö sekä työnteko omalla tulevalla alallani (!!) ovat olleet erittäin motivoivia ja innostavia kokemuksia - opettavaisia toki myös.
  • Motivaatiota piti etsiä ehdottomasti eniten naistentautien ja synnytysopin kurssilla. En osaa edes täysin sanoa, miksi, mutta jos jokin ala tai kurssi on ollut itselle ehdoton no-no suurin piirtein aina, se on tuo! Syväreiden viimeistely raskauden viimeisillä viikoilla oli myös jotain sellaista, etten varmasti koe enää koskaan. On kummallista, miten vaikeaa voi olla enää viimeisten pienten juttujen muokkaaminen - ja kuinka suurilta pienet viimeistelyt voivatkaan tuntua.

+1. Melkein harmittaa se, kun oikeastaan missään vaiheessa en ole kokenut, että opiskelu olisi niin työntäyteistä kuin "luvattiin". Kolmosvuosi oli kiireisin ja silloin sai myös hyödyntää aikataulutus- ja organisointitaitojaan, mutta loput kolme klinikkavuotta ovat olleet aika (omaan makuuni liiankin) kevyitä ja valmiiksi pureskeltuja.

 


 

Kuuden vuoden aikana minä ja puolisoni olemme molemmat opiskelleet uudet ammatit, yhteensä 10 opiskeluvuoden verran. Ja nyt olemme yhtä matkaa astelemassa uusia polkuja uusilla urilla. Tällä hetkellä uusi arki on tasoittunut ja elämä asettunut niinsanotusti uomiinsa. Valmistuminen ei hirveästi muuta mitään, vaikka sillä suuri arvo onkin. Enemmän muutti työelämään  astuminen reilu kuukausi sitten. 

Aika näyttää, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Pikkuruisia toiveita ja haaveita (lue: kiveen hakattuja suunnitelmia, mihinpä tiikeri raidoistaan pääsisi! :D) tulevaisuuden ja etenkin töiden suhteen on, mutta vielä ei ole mitään varmaa. Senkin tosin olen tästä elämänvaiheesta oppinut, että kun johonkin haluan, sinne mennään läpi harmaan kiven - pois alta risut ja männynkävyt! Itse asiassa bloginikin on malliesimerkki siitä, miten pidän huolta siitä, että asioilla on alku- ja päätepisteensä, ja vaikka välillä tuntuisi hankalalta, turhalta tai tyhjältä, asiat viedään loppuun saakka. Toki olisi kenties hyvä osata useammin myös luovuttaa, mutta sitä opettelen! ;)

 
 

 
 
Opiskelu on vaihtunut työelämään, mutta yhteisiä unelmia ja haaveita on vielä toteutusta vaille. Ehkäpä niitä kohti sitten seuraavaksi. Taakse katsoessa ei voi muuta kuin todeta, että kuuden vuoden takainen muutos oli ehdottomasti oikea. Olen onnellinen siitä, että uskalsimme, rohkaistuimme ja hyppäsimme tuntemattomaan. Että tein kaiken sen työn, näin kaiken sen vaivan, jonka vuoksi ensinnäkin pääsin opiskelemaan ja toisekseen ihan kohta valmistun.
 
Viimeisessä tilinpäätöstekstissäni käsittelenkin tulevaisuuttani, toki menneisyyteen peilaten - mitä ajattelin uudesta urastani ennen ja mihin aion suunnata nyt.
 

3.6.2022

Lääkisajan tilinpäätös 1

Lääkis, tuo kultainen kuuden vuoden ajanjakso, on pysyvästi takana.  Kaikki opinnot ovat nyt tehtynä, mutta todistusta (varsinaista valmistumista) vielä odottelen. Kuusi vuotta on pitkä aika - kuka muistaa, kuinka pitkältä alakoulu tuntui? - mutta niin vain se äkkiä hujahti. Parhaiten ajan kulun huomaa, kun katsoo jälkikasvua: Lääkikseen hakiessani nelivuotias esikoisemme on tätä nykyä kymmenvuotias, pikkarainen pääsykoebabyni aloittaa syksyllä koulun ja puolivälissä opintoja syntynyt kuopuksemmekin täyttää piakkoin kolme vuotta. Itsekin olen kuusi vuotta vanhempi, vuosikymmen on vaihtunut, ja toivottavasti jonkin verran viisauttakin on iän myötä kertynyt.

 


 

Kuuden lääkisvuoden aikana olen

  • täyttänyt kuusi paperikalenteria, joista jokainen on edelleen tallessa
  • käynyt 77 kurssia
  • hyväksilukenut kolme kurssia aiemmista opinnoistani
  • tehnyt neljä kuukautta kokopäiväistä harjoittelua, joista kolme sisätaudeilla ja yksi yleislääketieteen puolella
  • mielenkiinnon vuoksi tehnyt kaksi puolipäiväistä amanuenssuuria (neurologialla ja lastentaudeilla)

 


 

  • saanut 0 hylättyä tentistä
  • tehnyt tutkimusta ajallisesti yhteensä 5,5 vuoden ajan - aloitin syventävistä tammikuussa 2017, sain ne valmiiksi syksyllä 2019 ja jatkoin väitöstutkimusta siitä suoraan aina tähän asti
  • vastaanottanut opiskelupaikan kliinisestä tohtoriohjelmasta
  • suorittanut 13 op tohtoriopintoja eli lähes puolet tarvittavista
  • muuttanut kolme kertaa
  • kokenut raskaita vaiheita ja xxx määrän epävarmuutta ja riittämättömyyttäkin

 



  • saanut upeita kokemuksia paikoista, joissa en todennäköisesti koskaan tule työskentelemään (leikkaussali, vauvateho, lastenosastot, synnytyssalit)
  • aloittanut (ja lopettanut) ainakin neljä harrastusta
  • löytänyt (ryhmä)liikunnan uudelleen
  • rakastunut Kuopioon
  • saanut elämääni ihan huikeita tyyppejä, joiden kanssa juttu jatkuu toivottavasti jatkossakin!
  • löytänyt itsestäni ominaisuuksia ja puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan - esimerkiksi sen, että viihdyn akateemisessa maailmassa sittenkin oikein hyvin

 



  • kirjoittanut yli 500 blogitekstiä ja saanut niihin monta sataa (!) kommenttia
  • tehnyt töitä niin sairaanhoitajana eräällä osastolla kuin lääkärin viransijaisenakin sisätautiosastolla, päivystyksessä ja terveyskeskuksessa 
  • eniten opinnoissa innostunut kirurgiasta, sisätaudeista, neurologiasta ja lastentaudeista, vähiten naistentaudeista ja patologiasta
  • kokenut terveysongelmia ja saanut olla potilaan roolissa omasta mielestäni liikaakin, vaikka se opettavaista onkin myös tulevan lääkäriyden kannalta
  • saanut hurjasti vertaistukea ja ihan mahtavia kohtaamisia eri paikoista ja eri henkilöiltä ♥

 


 

Kuinka vaikea onkaan tiivistää kuluneita kuutta vuotta! Sen voin sanoa, että pahimmat kauhuskenaariot eivät todellakaan ole toteutuneet. Elämä on toki yllättänyt, eikä lääkisaika ole tietenkään ollut täysin sellaista kuin ajattelin etukäteen sen olevan. Loppusilausta odotellessani listaan lääkiksen parhaat ja pahimmat (oma kokemukseni, ei muiden!) seuraavassa postauksessa, pysykäähän kuulolla :)

 

29.5.2022

Sairaanhoitaja ja (ihan kohta) lääkäri

Olen todella monessa postauksessani käsitellyt tätä aihetta, ja nyt, ihan kohta lääkäriksi valmistuessani, teen sen viimeistä kertaa. Opiskelun suhteen olen avannut ajatuksiani enemmänkin. Ensimmäisenä opiskelusyksynä kirjoitin siitä, miltä tuntuu olla sairaanhoitajana lääkiksessä. Jatko-osa tälle julkaistiin klinikkavaiheessa, kun näkökulma oli jo muuttunut alkuinnostuksesta opiskelurutiineihin. Työelämän puolelta sen sijaan en ole asiasta paljoa kirjoittanut, muutamia mainintoja sivulauseissa vain.

 


Lienee tullut jo selväksi, etten ole hetkeäkään katunut päätöstäni hakea lääkikseen, saati opiskelua siellä - ainakaan siitä näkökulmasta, että sairaanhoitajan ammatti olisi minulle sittenkin näistä se sopivampi. Vaikka sairaanhoitaja olikin alkuperäinen unelma-ammattini, tunnen silti vihdoin olevani juuri siellä, missä pitääkin. Sairaanhoitajataustaisena lääkäriksi opiskelleena on vastaan tullut todella monia hyviä asioita:

+ Ehdottomana plussana tällä taustalla on ollut se, että moni terveydenhuoltoon ja sairaanhoitoon - järjestelmiin, yksikköihin, toimintamalleihin - liittyvä asia on ollut minulle tuttu jo ennen lääkikseen pääsyä. Verrattuna siihen, kun ensimmäisiä kertoja aloittelin kesätöitä sairaanhoitajaopiskelijana, on ollut äärettömän helppoa solahtaa erilaisiin työyhteisöihin ja yksiköihin. (Toki utelias ja tiedonhaluinen luonteenlaatuni on vähintään yhtä tärkeässä osassa.)

+ Toisena plussana on se, että tiedän, kuinka paljon ja mitä kaikkea hoitajat tekevät ja osaavat. Se on vähentänyt omaa stressiäni huomattavasti esimerkiksi osastotyössä, kun olen tiennyt, että asiansa osaava hoitohenkilökunta on paikalla 24/7 ja ottaa kyllä yhteyttä, jos on huolen aihetta. Tämän tulisi olla itsestään selvä asia jokaiselle, mutta tätä puolta ei liiemmin lääkiksessä korosteta, vaan useimmiten puhutaan pelkästä lääkärin roolista, ja samalla muut ammattiryhmät ikään kuin unohdetaan. On lääkiksen aikana sentään yksi tai pari tilannetta ollut, jossa on pitänyt hoitajan työskentelyä seurata - sekin on parempi kuin ei mitään!



+ Yhteistyö eri ammattiryhmien edustajien kanssa on tällä taustalla äärettömän helppoa. Ehkä se olisi sitä ilman sairaanhoitajan ammattiakin ja ennemmin persoona- kuin työkokemuskysymys, mutten usko, että taustani ainakaan vaikeuttaa asiaa. Olen aina tullut hyvin toimeen työyhteisöissä oikeastaan kaikkien kanssa, ja pidän suuresti tiimityöskentelystä - keitä kaikkia sitten tiimiini kuuluukaan. Osaan sanoa kiitos ja anteeksi ja arvostan jokaisen ammattitaitoa.

+ Potilaskohtaamisia on luonnollisesti jo sairaanhoitajana ollessa kertynyt runsaasti. Todellakaan kaikkia tuolloin kohtaamiani sairauksia tai lääkityksiä en osannut ajatella samalla tavalla kuin nykyään (tai edes tiennyt niistä mitään), mutta niin sanotusti ännää oli kertynyt jonkin verran jo ennen lääkisopintojani. Mitä enemmän kohtaamisia on takana, sen helpompaa on erottaa poikkeavuuksia ns. normaalista. Sen verran moneen kertaan olen työssäni jakanut lääkkeitä ja huolehtinut i.v.-nesteytyksestä, että monet lääkitykset, niihin liittyvät yleisimmät ongelmat sekä monessa tilanteessa käytettävät valmisteet olivat tuttuja jo ennen lääkistä pienistä toimenpiteistä, kanyloinnista ja injektioista puhumattakaan. Näissä tämä tausta on vertaansa vailla. Samoin omaisten kanssa keskustelut sekä puhelinsoitot niin eri yhteistyötahoille kuin lääkärillekin ovat olleet alusta lähtien hyvin luonteva osa työtäni.

+ Potilastietojärjestelmät ovat aivan oma lukunsa, ja niistä monia tuli myös sairaanhoitajana opeteltua käyttämään. Siispä useimmat opintojen aikana kohtaamani, ja itse asiassa molemmat lääkärin viransijaisena työskennellessäni käyttämäni, potilastietojärjestelmät olivat tuttuja jo liki 10 vuoden takaa sairaanhoitaja(opiskelija)n töistäni. Helpollapa pääsin tässäkin, kun ei ole moniakaan asioita tarvinnut alusta alkaen opetella, vaan jostain muistin syövereistä ovat löytyneet oikeat toimintamallit tai ainakin aavistus siitä, mistä mikäkin löytyy. 

 

 

Ja sitten miinuksia:

- On ollut vaikeaa ja haikeaa luopua sairaanhoitajan roolista. Oikeasti välillä haluaisin vain jäädä tekemään hoitotoimenpiteitä, kanyloimaan, mittaamaan nestemääriä ja puuhaamaan kaikkea sellaista, joka ei lääkärille kuulu. Sairaanhoitajan työhön kuuluu olla lähellä ihmistä myös niissä tilanteissa, joista lääkäri ei näe kuin ehkä pienen vilauksen silloin tällöin. Se on ehkä yksi suurimmista asioista, joista koen uraa vaihtaessani joutuneeni luopumaan.

- Välillä haikeilen ja vaikeilen myös tätä uutta suurempaa vastuuta, jota nyt olen opetellut kantamaan. Sairaanhoitajana koin vastuun myös painavan, mutta silloin oli aina myös se lääkäri, jolle voi soittaa ja kysyä, onko syytä huoleen. Tokihan lääkärilläkin on omat kontaktinsa, joilta kysyä, mutta ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

- Kouluttautuminen pitkään ja "turhaan", vaikken ajattelekaan, että mikään koulutus koskaan menisi hukkaan. Yhteiskunnan kannalta asia on kuitenkin niin, että olen yksi niistä sairaanhoitajista, jotka koulutuksen saatuaan ovat lähteneet sairaanhoitajan töistä toiseen suuntaan. Itseni ja perheeni kannalta on myös ollut eri asia opiskella yhteensä liki 10 vuotta kuin pelkät 3,5 tai 6 vuotta, jotka nämä tutkinnot erikseen ovat kestäneet. Ei polkuni optimaalinen ole ollut ainakaan yhteiskunnan kannalta katsottuna, mutta nämä ovat niitä tilanteita, joissa tulee kuunnella myös itseään.
 

 

Mutta kuten näette, plussia on melkoisesti miinuksia enemmän. Harva asia on pelkkää plussaa, ja aina joutuu jostain luopumaan, vaikka saavuttaisikin jotain kauan odottamaansa. Aikanaan, huvittavaa kyllä, stressasin siitä, voinko hakea lääkikseen, kun en kokenut olevani "lääkärityyppiä" - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Onneksi vuodet ovat kasvattaneet ja antaneet varmuutta siihen, että minäkin voin tehdä työtä juuri sellaisena kuin olen. Saan kantaa mukanani aiempia kokemuksiani ja työskennellä sillä tavoin kuin olen hyväksi kokenut, aikanaan sairaanhoitajana ja nykyään (ihan kohta valmiina) lääkärinä.

22.5.2022

Maaliviiva häämöttää

Viimeisiä päiviä viedään! Lääkisopintojeni päättyminen alkaa nyt näyttää erittäin todennäköiseltä, ja valmistuminen on aivan nurkan takana. Tällä hetkellä viimeiseksi harjoittelukseni vaadittavasta työpätkästä on jäljellä enää yksi viikko - helatorstain vuoksi neljä työpäivää - joiden jälkeen haen hyväksilukua, ja opintoni ovat virallisesti ohi. Siis jos hyväksilukuhakemukseni hyväksytään, kuten todennäköisesti ja toivottavasti tapahtuukin.
 
 

 
Viimeiset kolme viikkoa olen tutustunut terveyskeskustyöhön vs. tk-lääkärin roolissa. Mitenkään helppo tai keveä ei tämän(kään) työni alku ollut. Heti ensimmäisellä viikolla sain hoidettavakseni "perustyön" (ajanvarausvastaanotto) lisäksi sektorityötä, omalla kohdallani lastenneuvolaa sekä kouluterveydenhuoltoa. Lasten kanssa työskentely on itselleni erittäin tuttua ja mieluisaa, mutta siitä huolimatta on ollut hyvin paljon opettelemista, kuten arvata saattaa. Onneksi on paljon ihania työkavereita, jotka auttavat ja tsemppaavat.

Opettelusta ja jatkuvasta kyselemisestä (kuinka paljon voikaan olla uusia asioita, niin käytäntöjen kuin lääketieteellisenkin osaamisen suhteen?!) huolimatta hyviä fiiliksiä on yllättävää kyllä ollut paljon huonompia enemmän. On ihanaa kuulua taas kerran työyhteisöön ja olla osa porukkaa ainakin tämän muutaman kuukauden ajan. Viime kesään verrattuna alku on ainakin omien tunnelmieni perusteella ollut aivan eri sfääreissä, ja olen saanut yllättyä iloisesti siitä, kuinka jos ei nyt suoranaisen mahtavalta, vähintäänkin siedettävältä työ on nyt tuntunut.
 



Tutkimustyötäni olen joutunut edistämään uuden týön opettelun ohessa. Deadline lähestyy uhkaavasti, joten on ollut pakko saada sitäkin asiaa eteenpäin. Eilispäivän käytinkin Pubmed-hakuja tehden ja lähdeviitteitä viilaillen. Pitkästä aikaa sain kuin sainkin SPSS-lisenssin ja kyseisen ohjelman toimimaan kotonakin, mikä helpottaa kyllä huomattavasti, kun ei joka asian vuoksi tarvitse kipaista yliopistolle tai KYS:lle. Tiivistä on nyt siis ollut ja myönnettävä on, että odotan syksyä kuin kuuta nousevaa, sillä silloin saan paneutua tutkimukseeni ihan täysillä. Ajatus tuntuu ihan huipulta näin etukäteen, mutta saa nähdä, mitä mieltä sitten olen.

Mutta nyt vielä viimeiset päivät kasaan ja ei kun loppuja opintopisteitä odottelemaan. Valmistuminen, täältä tullaan!

15.5.2022

Klinikka ja arvosanat

Toukokuu on jo puolivälissä, kesä lähenee huimaa vauhtia. Reilun viikon päästä on myös lääkiksen pääsykoe, joten siihen osallistuville hurjasti tsemppiä koitokseen! 

Nelisen vuotta sitten kirjoitin postauksen preklinikasta ja arvosanoista. Arvosanat tai oikeastaan niiden käyttö jakaa mielipiteitä, ja osassa lääkiksistä kurssit arvioidaan hyväksytty-hylätty-jakaumalla arvosanojen 0-5 sijaan. Meillä Kuopiossa kuitenkin suuressa osassa kursseja jaetaan numeraaliset arvosanat, joskin hyväksytty-hylätty-kurssejakin mahtuu joukkoon - tai näin ainakin vielä meidän aikanamme eli viimeisten kuuden vuoden ajan.

 


 
Preklinikan opinnot koin tiettyjä kursseja lukuun ottamatta melko hankaliksi. Etenkin solu- ja molekyylibiologiassa huomasin selvästi, kuinka paljon vaikutti se, että olin suurimman osan bilsan lukiokursseista opiskellut itsenäisesti. Preklinikan jälkeen hieman stressasi - turhaan, näin jälkikäteen ajateltuna -, miten mahdan klinikassa pärjätä, kun alkuvaiheenkin opinnot tuntuivat välistä niin vaikeilta.

Ilahduttavaa olikin, että lopulta koin klinikan opinnot paljon helpommiksi kuin preklinikassa. Moneen otteeseen mainitsemani kokonaisuuksien hallintaan pyrkiminen alkoi vihdoin tuottaa tulosta, kun oikeasti pystyin integroimaan uutta tietoa aiemmin opittuun ja työelämässä kohdattuun. Klinikkaan siirtymisen myötä kohonnut innostukseni ja opiskelumotivaationi näkyi myös arvosanoissa, sillä keskiarvoni, joka preklinikassa oli himpun vajaa 4, oli klinikan aikana suunnilleen 4,1. (Täällä vertailin preklinikkaa ja klinikkaa keskenään omasta näkökulmastani, ja oikeastaan ihan samalla tavalla klinikka jatkui loppuun saakka.) Näin ollen valmistun yli nelosen keskiarvolla, mikä on odotuksiini, elämäntilanteeseeni ja kaikkeen muuhunkin nähden erittäin hyvä suoritus. Hyvät arvosanat ovat toki kivoja, mutteivät missään tapauksessa itsetarkoitus. Pidänkin saamiani arvosanoja enemmän osoituksena opiskelumotivaatiosta kuin mistään muusta. Suurin osa kursseista on ollut minulle mieluisia, ja olen mielelläni tehnyt töitä ymmärtääkseni kurssin asioita ja etenkin saadakseni hyvän kokonaiskäsityksen aiempien tietojeni päälle. Opiskelussa olen myös erittäin sinnikäs, ja vähemmän kiinnostavien kurssien (tällä listalla gynen kurssi on ehdoton ykkönen!) kohdalla olen myös yltänyt odotuksiani parempaan lopputulokseen.

 


 
Yleisesti klinikan aikana arvosanajakaumat ovat vaihdelleet kurssista riippuen hurjasti, eikä arvosanoihin siten ole täysin - jos lainkaan - luottamista. Vastaan on tullut kursseja, joista kukaan ei ole saanut kolmosta parempaa, ja sellaisia, joista suurin osa sai arvosanan 4 tai 5. Joissakin tenteissä on kysymyksinä ollut pelkkää monivalintaa tiukalla pisteytyksellä, toisissa esseitä perusasioista armollisemmalla arvostelulla. Etäaika on tuonut omat haasteensa ja helpotuksensa myös tentteihin; osassa tenteistä materiaalien käyttö on ollut sallittua, toisissa ei, mutta yhtä kaikki kysymykset ovat olleet paljon lähitenttejä soveltavampia ja aikaa rajattu entisestään. Omalla kohdallani arvosanat ovat olleet täysin samanlaisia lähi- ja etäaikana, mutta osaamistason eroja on luonnollisesti vaikeampi arvioida. Ainakin olen kokenut etätentit lähitenttejä vaikeammiksi.

 


 
Itselläni ei siis ole mitään numeraalista arvostelua vastaan. Omalla kohdallani on myönnettävä, etten ole jaksanut panostaa yhtä paljon niihin kursseihin, joissa numeraalista arvostelua ei ole. Yleensä niissäkin pisteet ovat kuitenkin olleet ainakin nyt etäaikana hyvät. Ennen etäaikaa omia pisteitään ei helposti mistään nähnyt, enkä jaksanut nähdä vaivaa niiden selvittämiseen. Itse pidän arvosanoja mukavana palautteena opinnoista ja omasta tasosta, koska muuta palautetta on opintojen aikana harvemmin jaettu. Hyvät arvosanat etenkin omasta mielestä hyvin menneen tentin jälkeen ovat antaneet varmuutta siitä, että osaa arvioida omat tietonsa ja taitonsa oikein. En tiedä muista, mutta minusta on usein tuntunut siltä, etten ehdi kurssin aikana oppia riittävästi. Siksi onkin ollut helpottavaa huomata, että olen tentin läpäissyt reilulla marginaalilla.

Toki arvosanat tai oikeammin niiden vertailu voi aiheuttaa suorituspaineita ja lisätä opiskelun kuormittavuutta. Siltä kannalta katsottuna pitäisin hyvänä vaihtoehtona ei-numeraalista arviointia. On hyvä muistaa, että lääkäriksi (ja kaikkiin muihinkin ammatteihin) valmistutaan myös 1-rivillä, sillä silloin on osoittanut osaavansa ja tietävänsä riittävästi. Mielenkiintoista on jatkossa nähdä, siirrytäänkö myös Kuopiossa hyväksytty-hylätty-arviointiin, sillä omat hyvät puolensa on siinäkin.

 



Ehkäpä tämän postauksen tärkein pointti oli se, että kaikista stressinaiheista ja kauhuskenaarioista huolimatta myös klinikan opinnoista selviää - ja ehkäpä joku muukin on kokenut klinikan opinnot iloiseksi yllätykseksi. Opiskeluaika on (ihan pian) muisto vain, ja pakko myöntää, että kaipaan sitä pikkiriikkisen jo nyt.  Toisaalta työelämässäkin olen toistaiseksi viihtynyt vallan hyvin. :) Vielä kaksi viikkoa (ainakin), ennen kuin pääsen loppuja opintopisteitä hakemaan... pitäkää peukkuja!

Kivaa alkavaa viikkoa!
 

1.5.2022

Kuukautta vaille valmista

Iloista vappuiltaa! Jälleen ollaan kesän kynnyksellä, kun huhtikuu vaihtui toukokuuksi. Sää on vapulle tyypilliseen tapaan epävakainen ja maakin kävi hetkellisesti taas valkeana, mutta kesää kohti mennään joka tapauksessa. Olen viettänyt vappua lasten kanssa keskenään, kun mies lähti viikonlopuksi omalle lomalle. Ihan hyvä ratkaisu, suorastaan win-win-tilanne: minä en ole stressannut töihin ja arkeen paluuta (ei ole ollut moiseen aikaa), ja puoliso on saanut pikku hengähdystauon tästä hullunmyllystä, jota arjeksemme kutsutaan. Lisäksi olen aivan vapaasti saanut lasten avustuksella sotkea koristella asuntomme vappukuosiin!




Viimeksi kirjoittelin opintojen päättymisestä ja ensitunnelmista melkein-valmiina, kun olin saanut pakolliset opinnot purkkiin. Tosin sen jälkeen asiat ovat jälleen muuttuneet, ja tilanne on nyt se, että kahden kuukauden sijaan tarvitsen tutkintooni enää yhden amanuenssikuukauden. Hyvä tilanteenmuutos siis! Olenkin viime ajat tahkonnut valinnaisiin opintoihini (ihan näin meidän kesken) mahdollisimman vähällä työllä loput opintopisteet, jotta sain tämän nykyisen suunnitelmani toteutumaan. Ja hyvinhän se onnistui, sillä tätä nykyä tutkinnostani puuttuu enää kuusi opintopistettä.

 

 

Kokopäivätyöni - viimeinen työjakso, jonka kandina aloitan! - alkaa pian. Luvassa on ainakin vastaanottoa, päivystystä ja sektoreista vähintäänkin lastenneuvolaa ja kouluterveydenhuoltoa. Tälläkään kertaa en tarkkaan tiedä, mitä odottaa, vaikka jonkinlaisia aavistuksia minulla onkin. Ihan varmasti myös tästä työpätkästä tulee opettavainen, varmaan raskaskin, mutta toivon, ettei lannistava kokemus kuitenkaan. Joka tapauksessa olen monen kuukauden työpanosta kokeneempi nyt kuin viimeksi kandikesää aloitellessani, joten toivon, että edes joissain asioissa olisin päässyt vaikka vain hitusenkin eteenpäin. Suuria en itseltäni tai tältä työjaksolta odota, mutta totta kai toivoisin voivani jatkaa hyvillä mielin kesän jälkeen muihin hommiin ja palata takaisin perusterveydenhuoltoon, kun sen aika on. 



Työpätkäni neljä ensimmäistä viikkoa hyväksiluen viimeiseksi harjoittelukseni, minkä jälkeen voin hakea todistusta ja sitten laillistusta. Kun 360 opintopisteen kokonaisuudesta puuttuu enää vaivaiset 6 op, ollaan niin loppusuoralla, ettei jaksaisi tehdä opintojen eteen enää yhtään mitään! Vaan eihän se auta, vielä täytyy töiden rinnalla pitää oppimispäiväkirjaa (onneksi tekstin tuotto sujuu vaivatta) ja muutenkin huolta siitä, että työjakso täyttää tarpeelliset kriteerit. Mitä valmistumiseen tulee, näköjään myös minä - hitaasti mutta varmasti - olen sopeutumassa ajatukseen ja alkanut jopa odottaa valmistumista. En ole tuntenut kateuden pistoa siitä, kun kurssikollegani ovat yksi toisensa perästä valmistuneet ja saaneet laillistuksenkin, mutta yllättävänkin hyvillä mielin olen liittymässä valmistuneiden kollegoiden joukkoon.


 

Vaan vielä hetken kuljen kandin statuksella ja erittäin hyvä niin. Toivottakaa minulle onnea, sillä kohta taas mennään kohti asioita ja tilanteita, joita en ole koskaan ennen kokenut. Odottavana, jännittyneenä, innoissani, ehkä vähän kauhuissanikin lähden tulevaa kesää kohti. Tsemppiä muillekin ensimmäisiä työkesiään tai muita uusia asioita aloitteleville - hyvin me pärjäämme!

21.4.2022

Ohi on

Vajaat kuusi vuotta sitten, lääkiksen pääsykoepäivänä, kirjoitin postauksen, jonka otsikko oli sama kuin tämänkin. (Kyseinen teksti löytyy täältä.) Olin reilun vuorokauden aikana matkustanut perheineni 800 kilometriä, nukkunut - sen vähän mitä sain nukuttua - hotellihuoneessa, jännittänyt niin, etten saanut aamupalaa syötyä ja tietysti tehnyt pääsykokeen. Muistan edelleen sen tunteen, kun hyppäsin autoomme Savilahden rannassa pääsykokeen jälkeen ja nostin kuopuksen syliini ruokailemaan. Oli yhtä aikaa tyhjä ja kupliva olo. Kotimatka kesti tuntikausia, mutten malttanut olla kirjoittamatta tuota tekstiä heti samana iltana. Tiesin jo silloin, että ovet lääkikseen avautuvat, vaikka tietenkään en voinut olla siitä täysin varma ennen tulosten saapumista viikkojen piinaavan odotuksen jälkeen.

 


 
Nyt takana on kuusi vuotta opiskelua, kaksi preklinikkavuotta, neljä klinikassa. Alkuun koin uutuudenviehätystä niin yliopistolla kuin sairaalamaailmassakin. Sen jälkeen opinnoista tuli tuttua ja turvallista, tavallista ja tylsääkin. Matkaan on mahtunut huippuhetkiä ja aallonpohjia. Olen stressannut paljon ja nauttinut enemmän. Vuosiin on sisältynyt paljon vaikeita tilanteita, oppimista ja opettelua, aitoa iloa ja tilannekomiikkaa - asioita, joita olisi aivan turha yrittää selittää kenellekään.

Viime viikolla lääkis päättyi. Se kävi äkkiä: ensin oli 1,5 viikkoa koko kurssin etäseminaareja ja sitten ei enää ollutkaan. En oikein suostu vielä ymmärtämään, että kaikki luennot, tentit, seminaarit, ryhmäopetukset, päivystys- ja muut seurannat ovat oikeasti ohi. Vaikka välillä opintojen edetessä harmitti, kun jouduin vaihtelemaan pienryhmiäni tavanomaista tiuhempaan, se mahdollisti tutustumisen useampaan kurssikollegaan. Heitä jää ikävä. Opetuksen päättymispäivänä, kun kukin juhlisti asiaa parhaaksi katsomallaan tavalla, oli vähän samanlainen fiilis kuin aikanaan pääsykokeen jälkeen: yhtä aikaa tyhjä ja kupliva.



 
Opetuksen päättymisen jälkeen kukin on hajaantunut omiin suuntiinsa. Jollakulla on vielä syvärit viimeistelemättä, toisilla puuttuu harjoitteluja, osa lienee jo valmistunutkin. Itse vietin viimeiset opiskelupäivät sekä sen jälkeisen pääsiäisloman eteläisessä Suomessa ensin omien ja sitten puolison sukulaisten kanssa. Olihan se pakko leipoa myös kakku päättyneen lääkiksen kunniaksi.  En tiedä, miltä tämä touhuni on vaikuttanut lukijoiden silmiin, mutta itse olen varsin hämmästynyt siitä, että tämä päivä todellakin koitti! Vielä yllättyneempi olen siinä kohtaa, jos tai kun paperit kolahtavat postiluukusta.
 


 

Elämä on tarjoillut monenmoista kokemusta, huolta, elämystä ja ihan tavallista arkeakin näinä vuosina. Kuusi kesää, kuusi talvea ovat muuttaneet meitä jokaista. Paljon idealismistani on karsiutunut, vaikken kyynistyä aiokaan. Jollain hassulla tavalla minusta tuntuu, että olen löytänyt sen, mitä olen etsinyt jo kauan. Enkä tällä välttämättä tarkoita tätä ammattia, en edes tätä paikkaa, kaupunkia, yliopistoakaan.

 


Tässä ensimmäisiä tunnelmiani opintojen päättymisen jälkeen. Vielä on jotakin sanottavaa: edelleen ovat muutamat tekstit kesken, julkaisua vailla, sillä tarinani jatkuu aina valmistumiseen saakka.

Kauniita kevätpäiviä teistä jokaiselle!

11.4.2022

Huhtikuun kuulumisia

Huhtikuuni alkoi tyttöjen mökkireissulla vanhojen (eli ikinuorten) lukiokavereideni kanssa. Olipa mukavaa päästä hetkeksi yksin reissuun ja tavata ympäri Suomea levittäytyneitä ystäviäni. Tässä elämäntilanteessa on harvinaista, ettei 1,5 vuorokauteen kukaan vaadi jakamatonta huomiotani ja junassakin voi ihan rauhassa istua katsellen maisemia ikkunasta. 

 


 
Parin kuukauden kestoinen non-stop-sairastelu päättyi maaliskuun loppupuolella. Sen jälkeen saimme hetken elää "ihan tavallista arkea", jossa jokainen oli päivisin jossain muualla kuin sängyn tai sohvan pohjalla potemassa milloin mitäkin tautia. Edelleen nautin juuri tästä tavallisesta arjesta eniten, ja erityisesti opiskelusta siksi, että tiedän näiden opintojen ja opiskelun tässä ryhmässä pian päättyvän. Tosin juuri kun ehdin iloita siitä, että sairastelut ovat takana, puolet lapsista saivat jonkin uuden taudin, ja taas mennään. Yksi yskii, toinen ja kolmas sairastavat vatsatautia, voi kuinka mukavaa.

Opinnoista avasinkin kevään sisältöä jo aiemmin. Kaikki on toteutunut suunnitellusti, ja nyt on enää seminaareja jäljellä. Viimeisenä lääkiskeväänäni opintopisteitä tulee suunnitelman mukaisesti vain 13 op (hätätilanteet 2 op, vuosille LT4-LT6 jaetusta oikeuslääketieteestä 2 op, ihotaudit 5 op ja sisätautien täydentävä jakso 4 op), sillä ongelmalähtöisistä seminaareista ei opintopisteitä saa. Suoritettuja opintopisteitä itselleni on kertynyt kuitenkin yli 25, sillä olen käynyt paitsi yhden valinnaisen kurssin, myös tohtoriopintoihin kuuluvia opintojaksoja. Yhden kurssin aioin käydä nyt keväällä omatoimisesti, mutta jouduin sen lopulta jättämään ajanpuutteen vuoksi pois. Näiden lisäksi kevään täytteenä olivat jo aiemmin mainitsemani lastentautien puolipäiväinen amanuenssuuri sekä tietysti väitöskirjani, johon käyttämääni aikaa on ihan mahdotonta arvioida, kun työstän sitä hetken silloin ja toisen tällöin.

 


 
Lääkiksen viimeisistä opinnoista, etäseminaareista, on jäljellä enää jokunen. Pitkiä päiviä koneen ääressä on vietetty, mutta sairastelut huomioon ottaen olen varsin tyytyväinen siihen, että nämäkin seminaarit pidetään etänä. Asiasisällöllisesti on ollut kiva, että vielä viimeistä kertaa käydään asioita kattavasti läpi ja annetaan hyviä vinkkejä työelämään. Lääkis päättyy virallisesti ihan muutaman päivän päästä, mutta itselläni harjoittelut 12 op puuttuvat vielä.

Tässä kuussa minulla on tulossa vielä kahden viikon loma (ja niiden aikana pari työpäivää) ja lisäksi yksi päivä koulutusta ensi kesän töitä varten. Toukokuun alusta aloitan vs. terveyskeskuslääkärinä ensimmäistä kertaa elämässäni, ja hirvittäähän se. Vaikka ensimmäinen kandikesäni ja reilun vuoden ajan tekemäni keikkatyöt jännitystä vähän lievittävätkin, vastaanottotyö on aivan asia erikseen. Toisin kuin osastolla en ole koskaan työskennellyt vastaanottotyössä, vaikka toki olen useita kertoja nähnyt ja myös itse saanut opintojen aikana harjoitella tk-työtä. Joka tapauksessa aivan mielelläni vielä hetkisen harjoittelen tulevaa työtäni kandin statuksella.


 

Aika vierii vauhdilla, mutta vielä on mahdollisuus ilmaista toiveita tai ajatuksia, ennen kuin blogi hiljenee. Mukavaa kevään jatkoa!