Kevättalven kuulumisia

Mukavaa torstaita! Viimeinen viikko ennen talvilomaa on käynnissä, ja huomenna siis edessä anestesiologian ja tehohoidon tentti. Vaikka aihe minua (ehkä eniten kevään aiheista) kiinnostaakin, on ollut tosi hankalaa jaksaa valmistautua huolella. Viimekeväiseen tapaan olemme sairastelleet kukin vuorollamme liki koko helmikuun, mikä tietenkin on verottanut omaa jaksamistani ja käytettävissä olevaa aikaa. Oma osaamistaso vähän harmittaa tällä hetkellä, mutta onneksi on vielä tämä päivä aikaa. Viimeisinä päivinä ennen tenttiä tunnen muutenkin pääseväni eniten eteenpäin. Tässä vaiheessa tosin tuntuu jo vahvasti, että takana on ne pari muutakin tenttiä. No, toivotaan parasta!

Lomalla emme lähde sen kauemmas, vaikka käymmekin pyöreitä täyttävää anoppia juhlistamassa. Muuten ottanemme rennosti koko porukan voimin, ja vähintään loppuviikosta aion puurtaa syväreideni analyysivaihetta taas vähän eteenpäin. (Melkein naurattaa syksyllä asettamani kunnianhimoinen tavoite saada syvärit syksyn aikana valmiiksi - niin turha toivo!) Vaikka selkeästi suurin osa on tehty, kyllä tutkimukseen aikaa saa vielä uppoamaan. Olen yrittänyt ajatella, että sama kai se, mitä vauhtia etenen, kunhan etenen. Silti välillä tuppaa stressaamaan tämä(kin). Onneksi kevättä kohti mennään, ja lisääntynyt valon määrä helpottaa tätä ainaista väsymystä.

Jos lukuisia tenttejä (jäljellä perjantaisen tentin jälkeen vielä kolme tenttiä viikon välein maalis-huhtikuussa sekä sisusten lopputentti toukokuussa) ei oteta lukuun, tämä lukuvuosi käy todella vähiin. Luentoja meillä on enää tosi harvakseltaan, kunnes nekin päättyvät maaliskuun loppupuolella. Muuten elämä ja arki soljuu eteenpäin, uuteen kotiin on asetuttu ja lapsetkin tottuneet (vihdoin!) pidempiin hoitomatkoihin. Vielä kun olisi toipunut sen verran, että pääsisi taas kunnolla liikkumaan!

Opiskelujen suhteen tälle keväälle itselläni on vielä tehtävänä:

Sisätautien omatoimisista
27 tuntia päivystyksessä
3 tuntia päivystysosastolla
15 tuntia sisätautien seurantaa
9 tutkittua potilasta 1 tutkittava potilas
9 potilasraporttia 1 palautettava ja 1 vielä puuttuva raportti

Näiden lisäksi enää
6 sisätautien seminaaria (joista yhdessä on pidettävä esitys)
3 radiologian harkkaa 
2 keuhkosairauksien harkkaa
1 kliinisen fysiologian ja isotooppilääketieteen harkka
1 kliinisen kemian harkka

Huhtikuun puolenvälin jälkeen kaikki pakollinen tältä vuodelta on suoritettu, mutta pahamaineinen sisätautien lopputentti kummittelee sen verran pahasti toukokuun puolella, etten usko ainakaan itse kummemmin lomailevani ennen sitä. Toki on helpompaa ja mukavampaa, kun ei tarvitse valmistautua tenttiin kaiken muun ohessa kuten nyt, mutta nähtäväksi jää, viekö alkava kesä ja runsas "vapaa-ajan" määrä ajatukset jo ihan muualle :D Ei nyt riemuita aivan ennen aikojaan, mutta vähitellen alkaa näyttää siltä, että kyllä vaan tästäkin vuodesta selvitään. Enpä olisi uskonut...

Pirteää viikon jatkoa!

Lääketieteen kandidaatti

Tänä viikonloppuna kurssimme juhlii lääketieteen kandidaatin arvonimeä. Syksystä alkaen olemme totutelleet siihen, että meidät esitellään ja meitä puhutellaan kandeina, mikä tuntui alkuun todella oudolta. Lääketieteen kandidaatti on arvonimi, ei tutkinto, eikä siihen tarvita muuta kuin tiettyjen opintojen suoritus. Itselleni tosin oli pitkään epäselvää, missä vaiheessa ja mitkä opinnot suoritettuamme meistä oikeasti tulee kandeja. Sittemmin sekin on selvinnyt, ja tässä sitä ollaan - minäkin olen nyt lääketieteen kandidaatti eli ytimekkäämmin LK. Tärkeä välietappi opiskelussa on saavutettu, ja nyt on aika juhlia!

Hyvää viikonloppua teille kaikille!

Toista tutkintoa opiskelemassa - mikä on toisin?

Olen jo moneen otteeseen pohtinut alanvaihtoa ja siihen liittyviä asioita (esim. täällä). Lääkisopintojeni lähestyessä puoltaväliä voinen jo varovasti vedellä johtopäätöksiä siitä, mitä nykyään opiskelusta ajattelen, ja miten ajattelu ja asenteeni eroavat entisistä. Sairaanhoitajan tutkintoni on amk-tasoinen, kuten teistä varmasti kaikki tietävätkin. En kuitenkaan tässä postauksessa paneudu amk:n ja yliopiston eroihin, vaikka niitä löytyykin melkoinen määrä, ja molemmilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Sen sijaan keskityn siihen, miten oma ajatteluni ja asenteeni opiskeluun ovat matkan varrella muuttuneet.

Olen opiskellut lukion jälkeen nyt kuusi kokonaista vuotta. Valmistumiseen mennessä vuosia kertyy liki kymmenen, mikä on melkoinen määrä. Olen alkanut ajatella, että ehkäpä sittenkin olen vähän ikuisuusopiskelijatyyppiä. En tarkoita termillä sitä, että tutkinnot jäisivät saavuttamatta ja opinnot roikkumaan, vaan sitä, että kun on mahdollisuus opiskella lisää, sen teen. Toki LL:n tutkinnon suorittamisen jälkeen toivon, että opiskelu tapahtuisi oman alan sisällä ja työn ohessa.

Suurimpana muutoksena entiseen nähden on suhtautuminen opiskeluaikaan. Siinä missä ensimmäisen tutkinnon kohdalla ajattelin 3,5-vuotisten opintojen ekana ja vielä toisenakin vuonna, että aikaa valmistumiseen on vielä hurjasti, olen näissä opinnoissa toden teolla ymmärtänyt, miten lyhyt aika kuusikin vuotta on. Kyllähän se kuulostaa pitkältä ajalta ainakin etukäteen mietittynä (ja varsinkin kun miettii, kuinka isoja omat lapset ovat valmistuessani), mutta todellisuudessa lukukaudet ja -vuodetkin viuhuvat ohi niin että hirvittää. Ei auta laskea sen varaan, että ammattitaito, osaaminen ja rohkeus karttuisivat jotenkin itsestään, kunhan antaa ajan kulua. Ei, ainakin omalla kohdallani se vaatii aktiivista hakeutumista eri tilanteisiin ja jo paljon etukäteen valmistautumista siihen, että joku kaunis päivä minä oikeasti teen tätä työtä. Edellä mainittu valmistautuminen jäi pitkälti tekemättä sh-opintojeni alkuvaiheessa, joten ensimmäinen "oikea" sh-sijaisuuteni ja viimeiset työharjoitteluni olivat minulle todellinen tulikoe. Tällä toisella kerralla haluan olla valmiimpi astuessani ensi kertaa työelämään ja tiedän myös, mitä se minulta vaatii.

Toisena muutoksena on suhtautuminen opintoihin. Ekan tutkintoni aikana ajattelin optimistisesti, että kaikkia työssä tarvittavia toimenpiteitä ja opittavia asioita pääsee harjoittelemaan kyllästymiseen asti opiskelun aikana. Loppujen lopuksi opiskeluun kuuluvia harjoittelukertoja oli todella vähän, joten monien asioiden kunnollinen opettelu ja niissä rutinoituminen jäi opittavaksi  harjoitteluissa tai jopa vasta työelämässä. Toisella kierroksella olen jos en oppinut, ainakin opetellut arvostamaan jokaista oppimistilannetta. Vaikka opinnot kestävät kuusi kokonaista vuotta, opiskeltavaa ja opeteltavaa on niin paljon, että jokaisesta vastaantulevasta tilanteesta on yritettävä saada kaikki oppi irti. Sama koskee kursseja ja tentteihin valmistautumista. Vaikka asiat kertautuvatkin jatkuvasti, ne opetetaan laajasti vain kerran, eikä omatoimiseen kertaamiseen ole ainakaan tähän asti löytynyt liiemmälti aikaa. On toki raskasta yrittää olla jatkuvasti skarppina, mutta työelämässä ei ole enää aikaa ja mahdollisuuksia samanlaiseen kiireettömään oppimiseen kuin opiskelijana. Totta kai pitää muistaa realiteetit eli se, että missään tapauksessa valmistumisen jälkeen ei ole valmis, vaikka olisi käyttänyt opiskeluun kuinka paljon aikaa.

Viimeisestä virkkeestä aasinsiltana opintoihin suhtautumisessani on muuttunut myös se, etten ole kuluneiden 2,5 vuoden aikana kovin montaa kertaa ajatellut, etten tarvitsisi jotain tietoa tai että olisin pärjännyt ilman jotain kurssia. En ole varma, ajattelinko noin ennenkään, koska edelleen muistan monia amk:ssa oppimiani - ja myöhemmin hyödyntämiäni - asioita, joiden turhuudesta silloiset kurssikaverini välillä valittivat. Kaikesta ei tietenkään voi eikä tarvitse olla kiinnostunut, kunhan tärkeimmät asiat saisi opeteltua ja vielä jäämään mieleenkin. Vaikka toisaalta suhtaudun opiskeluun ehkä enemmän tosissani kuin aiemmin osasin, en suhtaudu siihen enää ihan niin vakavasti. Tärkeistä asioista otan kaiken irti ja muiden kohdalla voin ottaa rennommin. Toisin sanoen kokemus on auttanut siinä, että osaan nykyään ajatella asioita paremmin tulevan työn ja työelämän kautta, keskittyä olennaisiin asioihin ja jättää epäolennaisemmat vähemmälle huomiolle. (Hyvä tietysti tässä vaiheessa sanoa, kun klinikka on vasta aivan alussa...) Ehkäpä ajan kuluminen ja elämänkokemuksen ja iän karttuminen vaikuttavat taustalla vahvemmin kuin uskonkaan ;)

Opiskelun lisäksi työelämä on muokannut ajatusmaailmaani, ja osaankin nykyään nauttia opiskelusta paljon paremmin kuin ensimmäistä tutkintoa tahkotessani.  Vaikka välillä on pitkiä päiviä ja paljon tehtävää ja uutta opeteltavaa, vapaus ja mahdollisuus suunnitella omat aikataulunsa ovat jotain sellaista, jota takuulla työelämässä kaipaan!

Terveisiä tenttiputkesta

Moikka ja kivaa helmikuun alkua! Kolmoskevään ensimmäinen (kyllä, ei siis todellakaan ainoa!) tenttiputki alkoi perjantaina, kun tentimme gastroenterologian, nefrologian ja reumatologian opinnot. Kuten kardiologian kanssa, myös näiden aihealueiden kanssa olin aivan pulassa vielä muutama päivä ennen tenttiä. Tentistä jäi kuitenkin ihan mukava fiilis, joten luottavaisin mielin jatketaan tenttiputkea eteenpäin. Vuoden ensimmäisessä postauksessa kirjoittelinkin jo hieman kevään tenteistä, mutta kerronpa vielä tässä pikaisesti, mitä on tämän kevään aikana tenttien osalta luvassa.

 

Alle kahden viikon päästä (ensi viikolla, apua!) on jo seuraava sisätautien tentti, EnHe eli endokrinologia ja hematologia. Sen jälkeen kahden viikon kuluttua on ANE:n eli anestesiologian ja tehohoidon tentti. Viikolla 10 onkin todella tarpeeseen tuleva talviloma, jonka luultavasti vietän ainakin osittain syväritutkimukseni parissa. Maaliskuun lopussa on vuorossa kliinisen kemian tentti, siitä viikon päästä radiologian tentti ja sen jälkeen viikon päästä keuhkosairauksien tentti. Kuulostaa jo kirjoitettunakin aivan kamalalta, mutta onpa tuosta jokunen muukin selvinnyt. Kevään toki kruunaa sisätautien lopputentti, jossa materiaalina ovat kaikkien sisätautikurssien (kardiologia, gastroenterologia, nefrologia, reumatologia, endokrinologia ja hematologia) sisällöt. Vaikka huhtikuun puolivälin jälkeen ei kalenterissa mitään sisältöä olekaan, lopputenttiin valmistautuminen täyttänee kalenteria varsin kiitettävästi.

Kevätlukukausi on käynnistynyt ihan mukavasti. Viimeisimmässä radiologian harkassa tehtiin ultraäänitutkimuksia, mikä oli todella mahtavaa! Aina siihen päivään asti olin miettinyt, miten eri näkymistä voi nähdä yhtään mitään, mutta niin vain sitä sai itsekin erinäisiä asioita ruudulta näkymään. Ryhmäopetuksissa meillä on tällä hetkellä meneillään myös kliinistä fysiologiaa (viimeisimmässä tulkittiin spirometriaa), kliinistä kemiaa (seuraavaksi pohdimme laboratoriotutkimusten eri käyttöaiheita) ja tietysti sisätautien ryhmäopetuksia vaihtuvin aihein (seuraavaksi vuorossa tyypin 2 diabetes). Lisäksi tänä keväänä on mainittujen oppiaineiden lisäksi vielä pari ANE:n ja keuhkosairauksien harkkaa, mutta selvästi suurin osa tämän lukuvuoden ryhmäopetuksista on jo käytynä. Opiskeltavat aiheet vaihtelevat kurssista riippuen todella paljon, mikä välillä tuntuu todella työläältä, kun jokaiseen harkkaan on valmistauduttava jollain tavalla. Toisaalta ei pääse kyllästymään, kun jatkuvasti on esillä jokin uusi aihe tai näkökulma.

Kevätlukukauden neljän ensimmäisen viikon perusteella sanoisin varovasti, että todennäköisesti pidän tästä keväästä. Vaikka kaikki tulevat tentit vähän kauhistuttavatkin, on pakko myöntää, että toisaalta nautin tästä. Jatkuva tentteihin luku tuo ihanan nostalgisesti mieleen pääsykoeluvut (sarkasmi) ja mikä parasta, saan ihan itse suunnitella erityisesti "vapaapäivien" sisällön!

Tsemppiä uuteen viikkoon! :)

Kaksi opiskelijaa, kolme lasta = mahdoton yhtälö?

Mukavaa lauantaita! Kesän sukujuhlissa ja muissakin tilanteissa olen usein saanut vastata samaan kysymykseen: miten onnistuu opiskelujen ja pienten lasten yhdistelmä? 1,5 vuotta kahden opiskelijan ja kolme päivähoitoikäisen arkea on eletty, joten osannen vastata kysymykseen suurin piirtein, vaikka todellisuudessa vastaus on itsellenikin pieni mysteeri. Jokin aika sitten vertaistukea hakiessani erehdyin googlailemaan, miten opiskelu onnistuu lasten kanssa. Todella monen kanta oli se, ettei todellakaan kannata edes yrittää. Aikani kommentteja selattuani totesin, että onneksi en lukenut noita silloin, kun vielä mietin elämäni suuntaa!

Sitten asiaan: miten tämä 1,5 vuotta on mennyt, miten kävi opintojen kanssa ja kuinka opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen on onnistunut? Nostin esille muutaman pääteeman, joilla on kuluneena ajanjaksona ollut eniten merkitystä tai joihin opiskelu on eniten vaikuttanut.

1. Ajankäyttö

Tämä on aina se pahin. Toisena vuonna kävin vielä vähemmän luennoilla kuin ensimmäisenä ihan siitä syystä, että jouduin laittamaan itseopiskelun luentojen edelle. Luennot ovat hyviä ja hyödyllisiä, mutta kun aikaa on rajallisesti, niistä olen joutunut karsimaan. Joka tapauksessa joudun luentojen lisäksi opiskelemaan itsenäisesti luennolla käydyt aiheet, joten tuplatyötä välttääkseni kävin toisena vuonna vain marginaalisella osalla luentoja. Onneksi usealla kurssilla oli tarjolla videoluentoja, joita saattoi katsella silloin, kun omiin ja perheen aikatauluihin sopi!

Nyt klinikassa olen taas ottanut luennot mukaan opiskeluohjelmaani. Saan niistä nykyään enemmän irti, kun fokus on erilaisissa sairauksissa, diagnostiikassa ja hoidossa. Siinä missä viime vuosi meni enemmän miehen ehdoilla, nyt on minun vuoroni :D

2. Sairastelu

Toisen vuoden syksy meni sairastelujen osalta kevyesti, kevätkin melko hyvin, jos tammi-helmikuun sairastelukierrettä ei oteta lukuun. Joka kerta kun illalla tai aamulla todettiin, että jaahas, täällä on taas kuumetta/mahatautia/silmätulehdus tai muuta, alkoi pikaselvittely siitä, kummalla on tärkeämpää menoa. Itse jäin useimmiten suosiolla kotiin, jos lukujärjestyksessä ei ollut mitään pakollista. Miehen opinnoissa luennot ovat tärkeämmässä roolissa kuin omassa opiskelussani, joten yritimme tehdä ratkaisut sen perusteella, kummalla on tärkeämpää päästä paikan päälle. Muistona "sairaspäivistä" minun opiskeluvihoissani on kymmenittäin lasten taideteoksia, joita he ovat piirrelleet äidin opiskellessa. Useimmiten kyllä oma opiskelu jäi kotipäivinä illalle.

Viime syksynä sairastelut olivat onneksi vähissä. Pari kertaa on tehty ovella läpsystä vaihto, kun toinen on ollut opiskelemassa aamun ja toinen mennyt iltapäiväksi. Toistaiseksi kaikki on sujunut tältä osin loistavasti. Toivotaan, että kevät jatkuu samalla tyylillä.

3. Harrastukset

Näiden vuosien "kiireen" (en pidä kiire-sanasta, sillä on niin negatiivinen kaiku) voi nähdä jo vaikkapa siitä, miten usein - eli harvoin - olen ehtinyt blogia päivittää. Samoin siinä missä ensimmäisenä vuonna ehdin loistavasti jumppaan 2-3 kertaa viikossa, toisena vuonna ja viime syksynä määrä on ollut vain yksi jumppa viikossa osittain ehtimisen, osittain jaksamisen vuoksi. Arkiliikunta ja kotijumppa ovat korvanneet ohjattua liikuntaa, vaikkei se tietenkään ole sama asia. Tänä keväänä, kun pakollista opiskelua (tenttejä lukuun ottamatta) on vähemmän, pyrin pääsemään harrastuksiini useammin. Niistä saa niin paljon virtaa!

4. Omista tavoitteista tinkiminen

Varmaan kaikille perheellisille on tuttua se, ettei tässä elämäntilanteessa vain veny enää samanlaisiin suorituksiin kuin ennen lapsia. Siksi oma opintomenestykseni (vaikka oikein hyvä on ollutkin) oli viime vuonna heikompi kuin ihan ekana. Ei vaan riittänyt aika eikä jaksaminen samalla tavalla kuin joskus aiemmin. Klinikkasyksy meni sen sijaan oikein hyvin, jos arvosanoja katsoo. Huomaan vahvasti ajatusteni ja muistini ylikuormittumisen varsinkin tenttiin lukiessa; unohtelen lasten - ja omiakin - asioita ja lasken tavaroita epähuomiossa ihan mihin sattuu. Tästä keväästä tulee rankka, sen tiedän, joten liian korkeita tavoitteita ei ole järkeä asettaa.

5. Taloudellinen tilanne

Heh, tämä on yksi suuri vitsi. No mutta hei, nousihan opintorahan määrä meille perheellisille 75 eurolla kuukaudessa! Täytyy sanoa, että kiitän onneani ja vanhempiani siitä, että jo pienestä lähtien olen osannut säästää ja olla taloudellinen. "Parhaina" vuosina tienatuista rahoista säästöön laitetun osuuden ansiosta meillä on nyt mahdollisuus opiskella ilman suurta painetta opiskelunaikaiseen (pl. kesät) työntekoon. Sen verran mukavuudenhaluinen olen, etten todellakaan aio edes yrittää komboa opiskelu+työ+perhe+muu elämä.

6. No, miten se nyt sitten onnistuu?

Hyvin! Välillä on ollut rankempaa kuin kuvittelin, mutta pääosin kohtuullisen helppoa ja kivaa :) Ja kuitenkin etenkin viime vuoden aikana olen tehnyt opintojen rinnalla syväritutkimusta eteenpäin, mikä sekin on "ylimääräistä". Paljon riippuu omista lähtökohdista, esim. ajanhallintataidoista ja siitä, kuinka paljon opiskelua tarvitsee (itse pärjään onneksi melko vähäisillä tunneilla), mutta myös sattumalla on aina sormensa pelissä (sairastelut ym. odottamattomat kuviot). Klinikkaan siirtymistä pelkäsin etukäteen, vaikka pohjimmiltani uskoinkin, että siinä se menee kuin tähänkin asti. En ole luovuttajatyyppiä, ja tiedän kyllä pärjääväni. Onneksi klinikka on osoittautunut paitsi työntäyteiseksi, myös innostavaksi ja kiinnostavaksi, mikä tekee opiskelusta kevyempää :) Tähän asti kaikki on sujunut hyvin, joten luottavaisin mielin siis eteenpäin!