Onko opiskelijan elämä "sitten kun"?

Arkistojen aarteita. Tämä teksti on alunperin kirjoitettu aikavälillä 2017-2019.

 

 

 

 

Vaikka opiskelu onkin ollut tietyllä tavalla unelmien täyttymys, välillä saan itseni kiinni haikailemasta "sitten kun". Sitten kun olen valmistunut, sitten kun mies on valmistunut, sitten kun olemme töissä, sitten kun meillä on (taas) oma koti, sitten kun sitä sitten kun tätä. Omaa toisen korkeakoulututkinnon opiskelua on takana vasta (tai jo) puolet, ja alan olla kypsä kituuttamiseen. Kun on jo elänyt sitä työssäkäyvän stressaavaa mutta taloudellisesti vakaampaa arkea, on ehkä vielä hankalampi sopeutua minimituloilla elämiseen. Samalla ajattelen - ehkä turhaankin -, että koska tämä oli minun ja meidän unelmamme, ei saisi valittaa. Pienituloisuutemme on ihan itse aiheutettua, joten sikäli olemme todella onnellisessa asemassa. Me olemme tässä, koska meillä on vara valita. (Oli siis tietoinen valinta keskittyä opiskeluun ja jättää työnteko pois, samoin kuin hakeutua tilanteeseen, jossa molemmat opiskelevat yhtä aikaa.)

Tiedän myös liiankin hyvin, etteivät nuo valmistumiset ja työt ja omat kodit tee minua sen onnellisemmaksi. Kerran, kun keskustelimme unelmista ja niiden saavuttamisesta, mieheni totesi: haaveillessaan jostakin ihminen elää unelman voimalla, mutta samalla kuluttaa jatkuvasti sitä onnea, jota haaveen saavuttaminen lopulta tuo. Omalla kohdallani olen todennut sen olevan totta. Kun lataan jonkin toiveen saavuttamiselle suuret odotukset, on hyvin todennäköistä, että tavoitteen saavuttamisen tuoma onni ei kestäkään kovin kauaa. (Tietysti on hyvä osata pysähtyä hetkeksi siinä kohtaa, kun on jotain saavuttanut - olla ylpeä itsestään. Ei silti sulje pois sitä, että kohta on taas mieli eteenpäin!)

Oikeastaan olen todennut, että sitten kun -ajattelussani on usein kyse pelkästä epävarmuudesta. Haluaisin niin kovasti nähdä sinne mutkan taakse. Haluaisin tietää, onko kaikki joskus vieläkin paremmin. Haluaisin tulla "valmiiksi", vaikka tiedän kokemuksestakin, että sitten tulee taas tarve keksiä jokin uusi juttu. Olen jo ymmärtänyt, ettei mikään saavutus tee minua kesto-onnelliseksi, joten onnen on löydyttävä muualta - toisin sanoen itsestä.

Vastaus otsikon kysymykseen on ainakin omalla kohdallani ei. Opiskelu on elämää siinä missä muukin. Se on vähintäänkin keino päästä elämässä eteenpäin ja parhaimmillaan unelman elämistä todeksi, kuten kuluneena lukuvuonna olen pääosin ajatellut. Opiskeluaika on loppujen lopuksi hyvin lyhyt ajanjakso, muutama vuosi vain. Kieltämättä välillä ottaa päähän, mutta hetken päästä näkee taas paremmin. Silloin muistaa taas, ettei se työelämäkään niin herkkua ole, ja osaa nauttia tästä hetkestä. Jo nyt kiitän itseäni tästä ajanjaksosta ja siitä, että uskalsin muuttaa suuntaa, koska uusi ura ja uudet tulevaisuudennäkymät ovat jo tähän mennessä antaneet minulle niin paljon enemmän kuin uskalsin etukäteen edes toivoa. (Suoraan opintojen kautta on tullut huimasti oppia, itseluottamusta ja -varmuutta, mutta ehkä suurimmat ja tärkeimmät asiat olen saavuttanut välillisesti opintojen ja viiden vuoden takaisen elämänmuutoksen myötä. Yhtä kaikki, hyvin on käynyt - etenkin jos vertaa etukäteispelkoihini! :D)

 

 

Opintoja on takana jo suurin osa, edessä itselläni vajaat 1,5 vuotta. Myönnetään: ajatus lipsahtaa toisinaan "sitten kun"-osastolle, mutta pääosin nautin nykytilanteesta suunnattomasti. Elämme tietyllä tapaa hyvin stressitöntä elämää, yksinkertaista, niukkaakin, mutta tärkeintä resurssia eli aikaa meillä on ihan riittämiin. Pieniä, varovaisia askeleita työelämän suuntaan otettuamme osaa opiskelijan "vastuuttomuudesta" ottaa kaiken ilon irti - toivottavasti aina valmistumiseen asti!