Kevättä ja kiirettä

Kevät on viime viikkojen aikana ottanut aimo harppauksen eteenpäin, vaikka pientä takapakkiakin on nähty. Asfaltti paljastuu, lumen pinta alenee ja valoa riittää nykyisin aamusta iltaan. Kevään kanssa tasatahtia eteenpäin kiiruhtaa viides (en lakkaa hämmästelemästä ajan kulua!) opiskeluvuosi, josta on jäljellä enää 1,5 kuukautta. 

 

Harvoin sanon, että on kiire, mutta nyt tuntuu siltä. Yksistään meneillään olevat opinnot riittäisivät tällä hetkellä täyttämään jos ei kalenteria, ainakin ajatukset. Käynnissä on kuitenkin samaan aikaan niin tutkimusta kuin töitäkin perhe-elämän velvollisuuksia unohtamatta. Vielä pari vuotta sitten välttelin työntekoa opintojen aikana, mutta näköjään oman alan töihin pääsy muutti kelkan tässä suhteessa. Kevään aikana sairastelut ja niistä johtuvat aikatauluongelmat ovat jälleen tulleet tutuiksi. Tilannetta ei helpota se sinänsä onnellinen asia, että perheemme toinen opiskelija vaihtoi viimeisimmätkin etäopintonsa (toistaiseksi) osa-aikaiseen oman alansa työhön. Jälleen kerran nähtäväksi jää, miten loppukevät sujuu, ja jääkö itselleni vielä lisää opintoja rästiin. Toivottavasti kaikki menee kuitenkin juuri siten kuin on suunniteltu. Tähän asti kaikki on sujunut oikein kivasti, joten jospa sama trendi jatkuisi.

Kesää tässä taloudessa suunnitellaan tällä hetkellä kiivaasti. Kesän kuviot ovat vielä melko lailla auki sitä perustietoa lukuun ottamatta, että vuosikausien jälkeen sekä minä että mies olemme töissä koko kesän. Omat työkuvioni aiheuttavat pientä tai suurempaakin päänvaivaa, mutta toivottavasti asiat selkenevät ennen varsinaisen työrupeaman aloitusta. Tällä hetkellä fiilikset tulevaa kesää kohtaan vaihtelevat varovaisesta innostuksesta lievään paniikkiin - taas kerran pitää kohdata uuden ammatin herättämät tunteet.

 

Kaiken suunnittelun, keskeneräisyyden, kärsimättömyyden ja kiireenkin keskellä olen - kiitos korona-ajan - löytänyt itselleni sopivan rentoutumismuodon. Kuluneen vuoden aikana puikoilta on valmistunut niin pientä kuin suurempaakin asustetta, pienimpinä lapaset pikkuisimmalle ja suurimpana neulepaita - ensimmäinen koskaan neulomani - isoimmalle muksulle. En edes yritä väittää olevani mitenkään päin hyvä käsitöissä tai varsinkaan neulomisessa, mutta hyvää harjoitusta se on. On äärimmäisen ihanaa saada edes jotain pientä valmiiksi tässä kaiken keskeneräisyyden keskellä, ja harjaantumaton kädenjälkeni opettaa sietämään epätäydellisyyttä edes vähän. Nykyisin olematon keskittymiskykynikin on saanut harjoitusta silmukka silmukalta. Ja mikä parasta, jälkikasvun mielestä äidin neulomukset ovat aivan hyviä, jopa toivottuja - vielä. :D

 

 

Vaikuttaa vähitellen siltä, että helpot ja huolettomat opiskeluvuodet ovat takana. Portti työelämään on avattu, viimeisetkin opintorahakuukaudet käytetty ja uudelleen orientoitumisen aika alkanut. Itselläni toki opinnot vielä jatkuvat ainakin reilun vuoden ajan, mutta pikku hiljaa opiskelijaperheen titteli alkaa olla historiaa. Totuttelua uusi arki varmasti vaatii, vaan onpa vuosien varrella tullut nähtyä, miten sopeutuvainen ihminen lopulta onkaan. Pian ei enää muistakaan, millaista opiskeluarki olikaan, kun työt vievät mennessään. Sitäpä odotellessa!