Lääkisajan tilinpäätös 2

Kuusi vuotta elämästä on sen verran pitkä aika ja lääkis opiskelupaikkana sen verran ainutlaatuinen, että tämä aihe ansaitsee kokonaista kolme postausta! Kuten edellisessä tekstissä lupasin, nyt luvassa omasta näkökulmastani lääkisajan parhaita ja pahimpia kymmenen kohdan edestä. Tässäpä mahdollisimman kattava tiivistelmä omista kuuden vuoden fiiliksistäni, olkaapa hyvät:

 

 

Näiden kuuden lääkisvuoden aikana

• Helpoin lukuvuosi oli ehkä kolmas, ei välttämättä tekemisen puolesta, vaan sen, kun motivaatio oli huipussaan ja oli mahtavaa nähdä, tehdä ja kokea. Samasta syystä myös ensimmäisen lääkisvuoden koin helpoksi - tai ainakin ensimmäisen syksyn!
  
• Vaikein lukuvuosi oli varmaankin toinen. Preklinikassa oli suoraan sanottuna aika tylsää, en pitänyt kursseista ja elämässä oli muutenkin kaikenlaista tuolloin meneillään. Klinikkavuosista vaikeimmaksi tai muuten hankalimmaksi koin vitosvuoden: sinänsä aikataulullisesti oli aika kevyttäkin, mutta moni itselleni vaikea tai epämieluisa kurssi tai opintojakso mahtui kyseiseen vuoteen.
• Mukavinta yleisesti ovat olleet ystävät ja kollegat, joiden kanssa on kuljettu yhtä matkaa ihan alusta aina tähän saakka. Muistelen lämmöllä yhteisiä tenttiinpänttäyshetkiä ja after tentti -partyja, joita järkättiin etenkin opintojen alkuvaiheessa usein.

 

 

• Raskainta oli kaiketi nelosvuonna juuri ennen kuopuksen syntymää, kun pari kertaa viikossa sain stressata, joudunko labra-arvojen vuoksi osastolle ja muutenkin, raskausajat kun ovat omalla kohdallani olleet mitä suurimmassa määrin nimensä veroisia. Aikataulusäätö omatoimisten seurantojen ym. suhteen, jatkuvasti uusiin paikkoihin ja tilanteisiin meneminen sekä lasten sairastelu on myös ollut raskasta.
• Suurin positiivinen yllätys oli se, kuinka helppoa oli lopulta saada lääkisaikataulut soviteltua perhe-elämään - paljon oli peloteltu sillä, ettei varsinkaan klinikassa ehdi olla muuta elämää, mutta olen kokenut koko opiskeluajan erittäin kevyeksi aikataulujen puolesta. Perheen lisäksi olen ehtinyt harrastaa ja tehdä tutkimustakin koko lääkisajan. Suurimpia ongelmia ovat tuottaneet lasten sairastelut, mutta onneksi - osaksi myös opiskelleen puolison ansiosta - nekin ovat lopulta järjestyneet ongelmitta.
• Opettavaisinta ovat varmaankin olleet kaikki ne opetukset ja muu, joissa on päässyt ja joutunut oikeasti opettelemaan käytännön asioita, diagnostiikkaa, toimenpiteitä tai vaikkapa sanelua. En tosiaankaan sano, että kaikki olisi laisinkaan kivutta sujunut. :D

 

 

• Koulutuksessa ikävintä on ollut se, kun olen joutunut aika paljon vaihtelemaan ryhmiä. Lisäksi palautteen puute on välistä harmittanut, samoin kuin isot opetusryhmät, jolloin yksilöllinen opetus ja ohjaus on perusopetuksessa jäänyt vähälle. Ajoittain olen myös kokenut, että vaatimustaso on ollut opintojen vaiheeseen nähden liian korkealla, mutta onneksi se on ollut aika harvinaista.
  
• Koulutuksessa parasta on ehkä ollut se, että kaikki järjestyy - ei aina sillä tavalla kuin itse toivoo, mutta ihan hyvin kuitenkin. Innostavat, pätevät opettajat ovat olleet kullanarvoisia. Paljon olemme myös päässeet itse seuraamaan, harjoittelemaan ja kokeilemaan niin potilaan tutkimista kuin toimenpiteitäkin ja jopa leikkauksia avustamaan.
  

 

 

• Innostavinta on itselleni ollut se, kun vuosien varrella on vahvasti kirkastunut se, mikä on oma juttuni ja minne aion jatkossa suunnata. Opinnot itsessäänkin ovat olleet todella innostavia, joskin olen hyvä kaivamaan motivaatiota myös asioihin, jotka eivät oikeastaan kovin paljoa kiinnosta. Lisäksi tutkimustyö sekä työnteko omalla tulevalla alallani (!!) ovat olleet erittäin motivoivia ja innostavia kokemuksia - opettavaisia toki myös.
  
• Motivaatiota piti etsiä ehdottomasti eniten naistentautien ja synnytysopin kurssilla. En osaa edes täysin sanoa, miksi, mutta jos jokin ala tai kurssi on ollut itselle ehdoton no-no suurin piirtein aina, se on tuo! Syväreiden viimeistely raskauden viimeisillä viikoilla oli myös jotain sellaista, etten varmasti koe enää koskaan. On kummallista, miten vaikeaa voi olla enää viimeisten pienten juttujen muokkaaminen - ja kuinka suurilta pienet viimeistelyt voivatkaan tuntua.
  

+1. Melkein harmittaa se, kun oikeastaan missään vaiheessa en ole kokenut, että opiskelu olisi niin työntäyteistä kuin "luvattiin". Kolmosvuosi oli kiireisin ja silloin sai myös hyödyntää aikataulutus- ja organisointitaitojaan, mutta loput kolme klinikkavuotta ovat olleet aika (omaan makuuni liiankin) kevyitä ja valmiiksi pureskeltuja.

 

 

Kuuden vuoden aikana minä ja puolisoni olemme molemmat opiskelleet uudet ammatit, yhteensä 10 opiskeluvuoden verran. Ja nyt olemme yhtä matkaa astelemassa uusia polkuja uusilla urilla. Tällä hetkellä uusi arki on tasoittunut ja elämä asettunut niinsanotusti uomiinsa. Valmistuminen ei hirveästi muuta mitään, vaikka sillä suuri arvo onkin. Enemmän muutti työelämään  astuminen reilu kuukausi sitten. 

Aika näyttää, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Pikkuruisia toiveita ja haaveita (lue: kiveen hakattuja suunnitelmia, mihinpä tiikeri raidoistaan pääsisi! :D) tulevaisuuden ja etenkin töiden suhteen on, mutta vielä ei ole mitään varmaa. Senkin tosin olen tästä elämänvaiheesta oppinut, että kun johonkin haluan, sinne mennään läpi harmaan kiven - pois alta risut ja männynkävyt! Itse asiassa bloginikin on malliesimerkki siitä, miten pidän huolta siitä, että asioilla on alku- ja päätepisteensä, ja vaikka välillä tuntuisi hankalalta, turhalta tai tyhjältä, asiat viedään loppuun saakka. Toki olisi kenties hyvä osata useammin myös luovuttaa, mutta sitä opettelen! ;)

 

 

 

 

Opiskelu on vaihtunut työelämään, mutta yhteisiä unelmia ja haaveita on vielä toteutusta vaille. Ehkäpä niitä kohti sitten seuraavaksi. Taakse katsoessa ei voi muuta kuin todeta, että kuuden vuoden takainen muutos oli ehdottomasti oikea. Olen onnellinen siitä, että uskalsimme, rohkaistuimme ja hyppäsimme tuntemattomaan. Että tein kaiken sen työn, näin kaiken sen vaivan, jonka vuoksi ensinnäkin pääsin opiskelemaan ja toisekseen ihan kohta valmistun.

 

Viimeisessä tilinpäätöstekstissäni käsittelenkin tulevaisuuttani, toki menneisyyteen peilaten - mitä ajattelin uudesta urastani ennen ja mihin aion suunnata nyt.