Lääkisajan tilinpäätös 3

Tänään kirjautui viimein opiskelijastatuksekseni "valmistunut", joten aivan loppusuoralla ollaan tässä pitkään kestäneessä valmistumisprosessissa. Viimeisessä tilinpäätöspostauksessani kerronkin, miten tulevaisuuden toiveeni ja haaveeni ovat lääkisajan aikana muuttuneet, ja mitä mahtaa olla luvassa jatkossa.

 

 

Parin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana en muistaakseni ajatellut lääkiksen jälkeistä elämää juurikaan. Kuuden vuoden aikana ehtii pohtia moneen otteeseen - joskin vain puolivakavissaan -, valmistuuko edes koskaan. Elämäni on ollut myös lääkisaikana sen verran vauhdikasta, että pidän jonkin sortin ihmeenä valmistumistani omien vuosikurssilaisteni vanavedessä. Aallonpohjia on koettu niin opiskelumotivaation katoamisen kuin oman elämäni haasteidenkin suhteen. Kuuteen vuoteen on sisältynyt monenlaisia sävyjä, joista vain osa on välittynyt blogin puolelle. Ehkä olettekin havainneet, että välillä blogi on ollut lähes vaiti, toisinaan tekstejä on julkaistu vilkkaammin - tämäkin on ainakin vähän heijastellut sitä, kuinka paljon oma elämäni somen ulkopuolella on vienyt aikaa ja energiaa.

 

Valmistumisen jälkeen monet ovet ovat avoinna. Voi jatkaa vastaanottotyötä tai päivystämistä, hakea erikoistumaan, päätyä töihin keskus- tai yliopistolliseen sairaalaan, keikkailla tai tehdä tutkimusta - ja monia näistä yhtä aikaa. Muitakin vaihtoehtoja varmasti on. Ennen klinikkavaihetta pidin todennäköisenä (kieli poskessa, mutta kuitenkin) sitä, että korkeintaan hoidan paperit ulos ja teen lopputyöurani lääkärinä jossain, enkä todellakaan jaksa lähteä erikoistumaan tai varsinkaan tee tutkimusta enempää kuin on pakko (syvärit). Tässä asiassa kelkka on kääntynyt opintojen aikana varmaan eniten. :D

 

 

Siispä itseni tuntien opiskeluni ei pääty tähänkään valmistumiseen etenkään siksi, että tohtoriopintoni ovat jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäisenä opiskelusyksynä meidän tuli seurata väitöstilaisuutta erääseen kurssiin liittyen, mistä mainitsinkin tässä postauksessa. Tilaisuutta takarivissä kuunnellessani ajattelin, että olisipa hienoa olla tuossa joskus, mutta ajatus jäi sittemmin taka-alalle. Seuraavana kesätyökesänäni sairaanhoitajana yön tunteina potilaiden unta valvoessani surffailin yliopiston sivuilla ja päädyin lukemaan tohtorikoulutuksesta. Tuolloin ajatus tohtoriksi kouluttautumisesta tuntui äärimmäisen kaukaiselta, mutta jotenkin kutkuttavalta. Sinänsä puitteet tohtoriopinnoille olivat jo hyvin olemassa: tutkimusaiheeni olen - kuten useaan otteeseen olen jo maininnut - saanut itseäni kiinnostavalta alalta jo 1. lääkisvuoden puolivälissä ja jatkanut saman tutkimuksen parissa aina tähän saakka. Tutkimustyö siis jatkuu myös valmistumisen jälkeen.

Muista valmistumisen jälkeisistä kuvioista todennäköisesti aloitan yleislääketieteen erityiskoulutuksen (YEK) heti valmistuttuani, en niinkään siksi, että voisin työskennellä jatkossa myös muissa EU-maissa kuin Suomessa (vaikka sekin olisi ajatuksena huikea!), vaan siksi, että tekemieni työpätkien hyväksyminen erikoistumiskoulutukseen olisi kenties mutkattomampaa. Aionkin jatkossa myös erikoistua, mutten vielä tarkemmin tiedä, milloin haen ensimmäistä kertaa erikoistumispaikkaa. (Tiedänpäs: heti kun mahdollista!)

 

 

Oma tuleva erikoisalani on vaihdellut ennen lääkisopintoja ja etenkin niiden aikana. Vuosia sitten kirjoitin mahdollisista tulevista erikoisaloistani postauksen, jota en koskaan julkaissut. TOP5-erikoistumisaloinani tuolloin mainitsin sisätaudit (monipuolisuus ja tietyllä tapaa kokonaisvaltainen tapa hoitaa potilasta), anestesiologia, neurologia (muisti(sairaudet) ja muut aivotoiminnot ja niiden häiriöt ovat aina kiehtoneet minua), yleislääketiede (koska olen kiinnostunut melkein kaikesta. Monipuolisuus olisi ehdoton työn plussa!) sekä korva-nenä-kurkkutaudit eli KNK (ehdottomana plussana lasten kanssa työskentely, vaikka tietysti potilaisiin kuuluu kaikenikäisiä). Yksi kerrallaan vaihtoehdot ovat pudonneet listaltani pois - ei minusta KNK-lääkäriä saada enkä usko että anestesialääkäriäkään. Mutta yllättävää kyllä, ala, jolle aion suunnata, on ollut listassani mukana jo vuonna 2019. Ja nykyään, kun minulta kysytään, mihin aion erikoistua, voin vastata kysymykseen sen sijaan, että selittelisin vain monista eri vaihtoehdoista ja siitä, etten tiedä niistä vielä tarpeeksi.

Suuntani on siis selvä. Kuten tähän asti, tiedän jälleen kerran tarkkaan, minne haluan ja mitä aion jatkossa tehdä. Välillä olen tuskaillut "valmiiden" suunnitelmieni kanssa ja ajatellut, että voi kun osaisinkin olla avoin kaikille vaihtoehdoille, etsiä omaa juttuani, haahuillakin vähän. Ja silti tiedän, että olen tekemässä omalta kannaltani juuri oikeita asioita, valitsemassa minulle sopivan polun. Kokemuksesta tiedän nyt myös, että on ihan ok vaihtaa välillä suuntaa ja lähteä vaikka kokonaan toisille urille. Etukäteen ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea upeaa hyppy tuntemattomaan voi mukanaan tuodakaan.

 

 

Siksi jatkan iloisin, kevein mielin eteenpäin. Juuri nyt, valmistumisen välitilassa, taivas on pilvetön ja askel kevyt. Edessä on varmasti raskaita ja opettavaisiakin tilanteita ja asioita, mutta tärkeintä on, että jokainen askel riippumatta siitä, kuinka kipeää se tekee, vie minua eteenpäin. Ihan kuten vei aikanaan pääsykokeeseen lukiessani, ihan kuten opintojen aikana, niin se tekee nytkin.