Sairaanhoitaja ja (ihan kohta) lääkäri

Olen todella monessa postauksessani käsitellyt tätä aihetta, ja nyt, ihan kohta lääkäriksi valmistuessani, teen sen viimeistä kertaa. Opiskelun suhteen olen avannut ajatuksiani enemmänkin. Ensimmäisenä opiskelusyksynä kirjoitin siitä, miltä tuntuu olla sairaanhoitajana lääkiksessä. Jatko-osa tälle julkaistiin klinikkavaiheessa, kun näkökulma oli jo muuttunut alkuinnostuksesta opiskelurutiineihin. Työelämän puolelta sen sijaan en ole asiasta paljoa kirjoittanut, muutamia mainintoja sivulauseissa vain.

 

Lienee tullut jo selväksi, etten ole hetkeäkään katunut päätöstäni hakea lääkikseen, saati opiskelua siellä - ainakaan siitä näkökulmasta, että sairaanhoitajan ammatti olisi minulle sittenkin näistä se sopivampi. Vaikka sairaanhoitaja olikin alkuperäinen unelma-ammattini, tunnen silti vihdoin olevani juuri siellä, missä pitääkin. Sairaanhoitajataustaisena lääkäriksi opiskelleena on vastaan tullut todella monia hyviä asioita:

+ Ehdottomana plussana tällä taustalla on ollut se, että moni terveydenhuoltoon ja sairaanhoitoon - järjestelmiin, yksikköihin, toimintamalleihin - liittyvä asia on ollut minulle tuttu jo ennen lääkikseen pääsyä. Verrattuna siihen, kun ensimmäisiä kertoja aloittelin kesätöitä sairaanhoitajaopiskelijana, on ollut äärettömän helppoa solahtaa erilaisiin työyhteisöihin ja yksiköihin. (Toki utelias ja tiedonhaluinen luonteenlaatuni on vähintään yhtä tärkeässä osassa.)

+ Toisena plussana on se, että tiedän, kuinka paljon ja mitä kaikkea hoitajat tekevät ja osaavat. Se on vähentänyt omaa stressiäni huomattavasti esimerkiksi osastotyössä, kun olen tiennyt, että asiansa osaava hoitohenkilökunta on paikalla 24/7 ja ottaa kyllä yhteyttä, jos on huolen aihetta. Tämän tulisi olla itsestään selvä asia jokaiselle, mutta tätä puolta ei liiemmin lääkiksessä korosteta, vaan useimmiten puhutaan pelkästä lääkärin roolista, ja samalla muut ammattiryhmät ikään kuin unohdetaan. On lääkiksen aikana sentään yksi tai pari tilannetta ollut, jossa on pitänyt hoitajan työskentelyä seurata - sekin on parempi kuin ei mitään!

+ Yhteistyö eri ammattiryhmien edustajien kanssa on tällä taustalla äärettömän helppoa. Ehkä se olisi sitä ilman sairaanhoitajan ammattiakin ja ennemmin persoona- kuin työkokemuskysymys, mutten usko, että taustani ainakaan vaikeuttaa asiaa. Olen aina tullut hyvin toimeen työyhteisöissä oikeastaan kaikkien kanssa, ja pidän suuresti tiimityöskentelystä - keitä kaikkia sitten tiimiini kuuluukaan. Osaan sanoa kiitos ja anteeksi ja arvostan jokaisen ammattitaitoa.

+ Potilaskohtaamisia on luonnollisesti jo sairaanhoitajana ollessa kertynyt runsaasti. Todellakaan kaikkia tuolloin kohtaamiani sairauksia tai lääkityksiä en osannut ajatella samalla tavalla kuin nykyään (tai edes tiennyt niistä mitään), mutta niin sanotusti ännää oli kertynyt jonkin verran jo ennen lääkisopintojani. Mitä enemmän kohtaamisia on takana, sen helpompaa on erottaa poikkeavuuksia ns. normaalista. Sen verran moneen kertaan olen työssäni jakanut lääkkeitä ja huolehtinut i.v.-nesteytyksestä, että monet lääkitykset, niihin liittyvät yleisimmät ongelmat sekä monessa tilanteessa käytettävät valmisteet olivat tuttuja jo ennen lääkistä pienistä toimenpiteistä, kanyloinnista ja injektioista puhumattakaan. Näissä tämä tausta on vertaansa vailla. Samoin omaisten kanssa keskustelut sekä puhelinsoitot niin eri yhteistyötahoille kuin lääkärillekin ovat olleet alusta lähtien hyvin luonteva osa työtäni.

+ Potilastietojärjestelmät ovat aivan oma lukunsa, ja niistä monia tuli myös sairaanhoitajana opeteltua käyttämään. Siispä useimmat opintojen aikana kohtaamani, ja itse asiassa molemmat lääkärin viransijaisena työskennellessäni käyttämäni, potilastietojärjestelmät olivat tuttuja jo liki 10 vuoden takaa sairaanhoitaja(opiskelija)n töistäni. Helpollapa pääsin tässäkin, kun ei ole moniakaan asioita tarvinnut alusta alkaen opetella, vaan jostain muistin syövereistä ovat löytyneet oikeat toimintamallit tai ainakin aavistus siitä, mistä mikäkin löytyy. 

 

 

Ja sitten miinuksia:

- On ollut vaikeaa ja haikeaa luopua sairaanhoitajan roolista. Oikeasti välillä haluaisin vain jäädä tekemään hoitotoimenpiteitä, kanyloimaan, mittaamaan nestemääriä ja puuhaamaan kaikkea sellaista, joka ei lääkärille kuulu. Sairaanhoitajan työhön kuuluu olla lähellä ihmistä myös niissä tilanteissa, joista lääkäri ei näe kuin ehkä pienen vilauksen silloin tällöin. Se on ehkä yksi suurimmista asioista, joista koen uraa vaihtaessani joutuneeni luopumaan.

- Välillä haikeilen ja vaikeilen myös tätä uutta suurempaa vastuuta, jota nyt olen opetellut kantamaan. Sairaanhoitajana koin vastuun myös painavan, mutta silloin oli aina myös se lääkäri, jolle voi soittaa ja kysyä, onko syytä huoleen. Tokihan lääkärilläkin on omat kontaktinsa, joilta kysyä, mutta ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

- Kouluttautuminen pitkään ja "turhaan", vaikken ajattelekaan, että mikään koulutus koskaan menisi hukkaan. Yhteiskunnan kannalta asia on kuitenkin niin, että olen yksi niistä sairaanhoitajista, jotka koulutuksen saatuaan ovat lähteneet sairaanhoitajan töistä toiseen suuntaan. Itseni ja perheeni kannalta on myös ollut eri asia opiskella yhteensä liki 10 vuotta kuin pelkät 3,5 tai 6 vuotta, jotka nämä tutkinnot erikseen ovat kestäneet. Ei polkuni optimaalinen ole ollut ainakaan yhteiskunnan kannalta katsottuna, mutta nämä ovat niitä tilanteita, joissa tulee kuunnella myös itseään.

 

 

Mutta kuten näette, plussia on melkoisesti miinuksia enemmän. Harva asia on pelkkää plussaa, ja aina joutuu jostain luopumaan, vaikka saavuttaisikin jotain kauan odottamaansa. Aikanaan, huvittavaa kyllä, stressasin siitä, voinko hakea lääkikseen, kun en kokenut olevani "lääkärityyppiä" - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Onneksi vuodet ovat kasvattaneet ja antaneet varmuutta siihen, että minäkin voin tehdä työtä juuri sellaisena kuin olen. Saan kantaa mukanani aiempia kokemuksiani ja työskennellä sillä tavoin kuin olen hyväksi kokenut, aikanaan sairaanhoitajana ja nykyään (ihan kohta valmiina) lääkärinä.

J: Haastavia ja isoja päätöksiä

Kaunista keskiviikkoa! Tänään J avaa enemmän ajatuksiaan alanvaihdosta ja elämän suurista päätöksistä. Varmasti seuraavat ajatukset ovat osalle teistä hyvinkin tuttuja, joten kommentoikaa rohkeasti, jakakaa omia kokemuksia ja fiiliksiä omista päätöksistänne tai vaikeistakin valinnoista.  Itse voin tässä ja nyt todeta, että kyllä kannatti muuttaa suuntaa ja lähteä lääkikseen - tämä on parempaa kuin osasin edes odottaa. Edelleen aivan superpaljon tsemppiä ihan jokaiselle pääsykokeisiin opiskelevalle! Teksti ja kuvat: J.

Ajatuksia alan vaihdosta

Olen halunnut kirjoittaa tästä jo pidemmän aikaa, mutta aihe tuntuu tällä hetkellä niin henkilökohtaiselta, että päätin käsitellä sitä vain pintapuolisesti. Haluan tällä antaa vertaistukea ja tsemppiä kaikille niille, jotka etsivät sitä omaa paikkaa ja suuntaa. Oman kokemukseni mukaan kaikki muutokset vaativat valtavasti rohkeutta. Yleensä, kun lähtee muutoksia toteuttamaan, ei voi olla ihan varma lopputuloksesta. Epävarmuus, sen sietäminen ja sille itsensä altistaminen on ainakin minulle vaikeaa.

Olen pitäytynyt useimmiten turvallisissa valinnoissa. Opiskelu, valmistuminen ja töihin. Se oli hyvä suunnitelma, kunnes alkoi tuntua, että tämä ei riitä minulle. Aloin pohtia, mitä muuta voisin tehdä. Mihin minulla voisi olla mahdollisuus. Vaihtoehtoja on tuhansia ja se tekee valinnasta todella vaikeaa. Lopullinen päätös on useimmiten monen asian summa ja siinä on hyvin paljon myös sattumaa. Tällä hetkellä tämä muutos ja suunta tuntuu todella hyvältä ja oikealta.

Tässä muutoksessa epävarmuutta ja pohdintaa ovat aiheuttaneet monet asiat. Haluan jakaa muutamia minulle jossain vaiheessa epävarmuutta aiheuttaneita asioita, jotta joku voisi saada vertaistukea, joten tässä niitä tulee. Työkokemuksen hankkiminen olisi minulle hyvin tärkeää, jos haluaisin pysyä vanhalla alalla. Tuntuu, että heitän vanhan koulutuksen hukkaan. Miksi on niin vaikeaa löytää sitä omaa ”juttua”? Taloudellinen epävarmuus. Jos vähennän töitä, vähenee palkka ja en saa sitä työkokemusta. Millä aion elää jatkossa, kun opintotukikuukausia ei ole paljon jäljellä? Onneksi näihin epävarmuuden ajatuksiin olen keksinyt jo ratkaisut. Oleellista on kysyä itseltään mikä on kaikista tärkeintä ja missä voi puolestaan joustaa.

Omat valinnat ovat oikeasti jokaisen omia ja jokaisen pitäisi voida tehdä valintansa ilman painostusta. On hyvä muistaa, että myös ”vääristä” valinnoista oppii valtavasti. Useimmiten katuu vain niitä asioita, joita on jättänyt kokeilematta, vaikka olisi ollut mahdollisuus.

Yhteishakua, uudistuksia ja tsemppimieltä

Uutena tietona tuskin kellekään tulee, että hakuaika korkeakouluihin on alkanut.          Olen onneksi jo saanut päätettyä hakukohteeni, joten sitä ei tarvitse enää miettiä. Toivon, että muillakin alkaa olla tämän kevään suunnitelmat selvillä. Haluan myös muistuttaa, että vaikka välillä tuntuu, että koko elämä on jostain tietystä asiasta kiinni, niin useimmiten se ei oikeasti ole. Jos joku on mennyt mönkään, pitää vain yrittää uudelleen tai pohtia, oliko se sittenkään se oma juttu. Turha stressaaminen syö voimavaroja ja hankaloittaa päätöksentekoa.

                        

Koulutus uudistuu kovaa vauhtia koko ajan. On lukiolakia, amisreformia ja korkeakoulujen haku-uudistuksia. Jossain vaiheessa mietin, että onko minulla edes mahdollisuuksia päästä enää opiskelemaan, koska en ole ensikertalainen ja minulla ei ole loistava YO-todistus. Lisäksi en varmaankaan osaisi tehdä sähköisiä YO-kirjoituksia, jotta voisin enää korottaa arvosanojani. Kamalan vähän muutenkin on paikkoja jaossa ei-ensikertalaisille valintakoekoejonossa. Kun olin aikani näitä asioita mielessäni pyöritellyt, totesin, että ihan sama. Minä keskityn omaan hommaani ja se on ainoa, mihin voin tällä hetkellä vaikuttaa. Varmasti siellä jossain kirjaston nurkassa istuu superopiskelija, joka saa täydet pisteet joka kokeesta ja onnistuu kaikessa, mutta olkoon vaan.

Olen yllättynyt siitä, miten rennosti ja hyvällä mielellä olen saanut opiskella tähän asti. Luulen kuitenkin, että se jännitys ja stressi jossain vaiheessa puskee päälle ja niin kuuluu ollakin, kun tehdään itselle tärkeitä asioita. Rentoa ja iloista mieltä kaikille opiskelujen kanssa ahertaville!

Kenen unelmia toteutat?

Lähes jokaisella lienee toiveita, odotuksia ja unelmia elämänsä suhteen. Ammatti, asuinpaikka,  työ, toimenkuva, perhesuhteet, asumismuoto ja niin edelleen voivat olla unelmoinnin kohteena. Varmaan osalle on tuttua se, miten hyvää tarkoittavat ihmiset antavat pyytämättäkin neuvoja ja ohjeita elämää varten. Totta kai omilla vanhemmilla ja muutenkin elämää nähneillä ihmisillä on elämänkokemusta, jota voi ja saa nuoremmille jakaa. Aina vaan nuo neuvot eivät osu oikeaan, etenkään, jos ja kun kyse on unelmista.

Unelmien kanssa on oltava varuillaan. Unelmasta kertominen antaa muille mahdollisuuden paitsi kannustaa ja tsempata myös kyseenalaistaa. Siksi en itse kertonut alanvaihtounelmastani juuri kenellekään. Pelkäsin kuulevani seuraavaa: Mitä järkeä? Miksi nyt? Sullahan on jo ammatti ja työ! Miten aiot pystyä siihen? Vaikka todennäköisesti olisin saattanut kuulla esimerkiksi: Mahtavaa! Oletpa rohkea, kun uskallat yrittää! tai Olen ihan varma, että pystyt siihen!

Sitten ovat ne tilanteet, joissa se oma unelma ei lopulta olekaan oma. Itse voi kasvaa ohi entisistä unelmista tai unelma voikin osoittautua aivan joksikin muuksi. Joskus tajuaa vasta jälkeenpäin toteuttaneensa muiden ihmisten asettamia odotuksia ja toiveita, vaikka omat unelmat ovat toisaalla. Niissä tilanteissa joutuu miettimään, kenen unelmaa ja kenen elämää minä tässä elänkään. Välillä pitää tehdä suunnanmuutoksia, päivittää unelmiaan, miettiä omaa elämää uusiksi ja pohtia, mitä oikein haluaakaan. Mutta pelkkä miettiminen ei riitä, pitää uskaltaa tehdä jotain - lähteä kohti unelmaansa. Unelmien jahtaaminen on kovaa työtä, mutta toisinaan se tuottaa tulosta. Varmaa on vain se, ettei yrittämättä voi tietää, mihin kaikkeen pystyykään.

Omana unelmamottonani on, että aina pitää olla joku unelma, ja jokaisesta päivästä pitää löytyä jokin johtotähti, jota kohti suunnata. Ei sen tarvitse olla mikään suuri tavoite tai hirveä urakka, vaan pienikin unelma, omankokoinen, riittää. Joka hetki ei jaksa eikä tarvitse unelmoida suuria, ja välillä on hyväkin pysähtyä miettimään, millaista elämä oikeasti on juuri nyt. Vaikka toivoo elämäänsä hyviä asioita, se ei tarkoita, etteikö osaisi arvostaa sitä, mitä jo on. Sikäli olen itse onnellisessa asemassa, koska jokainen suuri unelmani on tähän mennessä toteutunut ennemmin tai myöhemmin.

Parhaimmillaan omista unelmista syntyy tavoitteita, jotka lopulta saavutetaan. Unelma voi antaa toivoa paremmasta ja voimia selvitä tästä hetkestä. Vaikeina hetkinä helpottaa, kun voi ajatella "sitten kun". Siksi Sinä, joka tavoittelet juuri nyt unelmaasi esimerkiksi opiskelemalla pääsykoetta varten tai jollain muulla tavalla: ole ylpeä itsestäsi! Älä sabotoi urakkaasi vähättelemällä tai lannistamalla itseäsi, sillä sinä osaat, sinä pystyt ja sinä VOIT.

Sairaanhoitaja siviilissä

Kesän jäljiltä kaikki sairaanhoitajuuteen liittyvä on näköjään pinnalla. Yleensä ottaen ammattirooli jää työpaikalle, mutta huvituksekseni ja pieneksi kauhukseni olen huomannut tiettyjen piirteiden seuranneen minua siviiliin asti. Tässäpä muutama esimerkki niistä:

Ihmisten käsien ja varsinkin niiden verisuonten tarkkailu tulee vähän turhankin luonnostaan. Kun on tottunut metsästämään kanyloitavia suonia ihan urakalla, ilahtuu suuresti, jos jollakulla vastaantulijalla on kädenselässään selvästi näkyvät suonet. Tässä on yksi syy, miksi tykkään miehestäni niin paljon :D

Omien vaivojen vähättely ja vaikeus asettua hoitajan roolista potilaan rooliin. "Ääh, älkää minusta välittäkö. Pikku flunssa tää vaan on!" Helpottaisi elämää suuresti, jos tästä asenteesta pääsisi eroon.

Sairaalasarjojen katsominen on minulle yhtä tuskaa. Vaikka kuinka yritän ajatella, ettei niissä asioiden edes kuulu mennä oikein, tekee mieli korjata muulle katselijakunnalle kaikki epäkohdat. Todella rasittavaa - erityisesti niiden muiden kannalta!

Käsihygieniasta huolehtiminen on kyllä todella tarkkaan iskostunut mieleeni. Lapset olen parhaan taitoni mukaan kouluttanut pesemään käsiä tiuhaan ("samalla lauletaan kaksi kertaa Paljon onnea vaan"), samoin varsinkin matkoilla käsidesi on ehdoton. Välttelen ovenkahvoihin ja muihin pöpöpesiin koskemista ihan naurettavuuteen asti.

Siinä missä en ole tippaakaan huolissani omasta terveydestäni, varsinkin lasten kohdalla tieto lisää tuskaa. Erään lapsemme kohdalla koin elämäni kauheimmat odottelun hetket, kun vastasyntyneeltä tutkittiin erään vakavan sairauden mahdollisuutta. Olin juuri lopettanut työn lastenosastolla, jolla hoidettiin kyseistä sairautta sairastavia lapsia ja nuoria, joten tiesin ihan liian hyvin, mistä siinä on kyse sairaala-asumisineen ja suurine toimenpiteineen. Ilman tuota tietoa ne kolme päivää eivät olisi olleet likimainkaan niin piinallisia. Oma lapsemme todettiin tältä osin terveeksi, mutta skenaario jos toinenkin ehti käydä mielessä.

Hoitajan kädet - lyhyet kynnet, vähän tai ei lainkaan sormuksia, ei rannekoruja, kynsilakkoja eikä etenkään rakennekynsiä. Näillä mennään, vaikken hoitajan töitä tekisikään. Koko kesän aikana pidin sormuksiani ehkä kaksi kertaa, koska en vaan jaksanut jatkuvasti olla laittamassa niitä ja ottamassa taas pois. Pst. tulevat lääkärit: aseptiikan vuoksi teidänkin kannattaa jättää ne sormukset ja kellot kotiin. Lääkäreillä näitä näkyy valitettavan paljon :(

Vaikka välillä hoitajakin joutuu potilaan rooliin, on hauskaa, kun hoitajan (tai lääkärin) vastaanotolla voi löytää sellaisen kivan kollegiaalisen yhteyden. Viimeksi kesälomalla, kun kävin hoitajan vastaanotolla, päivittelimme yhdessä kesätöitä ja sairaanhoitajaopintojen sisältöä. Kokemusten vaihtaminen on aina hauskaa, vaikka se tapahtuisikin "virallisemmissa" yhteyksissä :)


Alaa voi näköjään vaihtaa, mutta tuskinpa tuo sairaanhoitajuus tulee minusta koskaan katoamaan. Ja hyvä niin! Kuvat: Pinterest