Sairaanhoitaja ja (ihan kohta) lääkäri

Olen todella monessa postauksessani käsitellyt tätä aihetta, ja nyt, ihan kohta lääkäriksi valmistuessani, teen sen viimeistä kertaa. Opiskelun suhteen olen avannut ajatuksiani enemmänkin. Ensimmäisenä opiskelusyksynä kirjoitin siitä, miltä tuntuu olla sairaanhoitajana lääkiksessä. Jatko-osa tälle julkaistiin klinikkavaiheessa, kun näkökulma oli jo muuttunut alkuinnostuksesta opiskelurutiineihin. Työelämän puolelta sen sijaan en ole asiasta paljoa kirjoittanut, muutamia mainintoja sivulauseissa vain.

 

Lienee tullut jo selväksi, etten ole hetkeäkään katunut päätöstäni hakea lääkikseen, saati opiskelua siellä - ainakaan siitä näkökulmasta, että sairaanhoitajan ammatti olisi minulle sittenkin näistä se sopivampi. Vaikka sairaanhoitaja olikin alkuperäinen unelma-ammattini, tunnen silti vihdoin olevani juuri siellä, missä pitääkin. Sairaanhoitajataustaisena lääkäriksi opiskelleena on vastaan tullut todella monia hyviä asioita:

+ Ehdottomana plussana tällä taustalla on ollut se, että moni terveydenhuoltoon ja sairaanhoitoon - järjestelmiin, yksikköihin, toimintamalleihin - liittyvä asia on ollut minulle tuttu jo ennen lääkikseen pääsyä. Verrattuna siihen, kun ensimmäisiä kertoja aloittelin kesätöitä sairaanhoitajaopiskelijana, on ollut äärettömän helppoa solahtaa erilaisiin työyhteisöihin ja yksiköihin. (Toki utelias ja tiedonhaluinen luonteenlaatuni on vähintään yhtä tärkeässä osassa.)

+ Toisena plussana on se, että tiedän, kuinka paljon ja mitä kaikkea hoitajat tekevät ja osaavat. Se on vähentänyt omaa stressiäni huomattavasti esimerkiksi osastotyössä, kun olen tiennyt, että asiansa osaava hoitohenkilökunta on paikalla 24/7 ja ottaa kyllä yhteyttä, jos on huolen aihetta. Tämän tulisi olla itsestään selvä asia jokaiselle, mutta tätä puolta ei liiemmin lääkiksessä korosteta, vaan useimmiten puhutaan pelkästä lääkärin roolista, ja samalla muut ammattiryhmät ikään kuin unohdetaan. On lääkiksen aikana sentään yksi tai pari tilannetta ollut, jossa on pitänyt hoitajan työskentelyä seurata - sekin on parempi kuin ei mitään!

+ Yhteistyö eri ammattiryhmien edustajien kanssa on tällä taustalla äärettömän helppoa. Ehkä se olisi sitä ilman sairaanhoitajan ammattiakin ja ennemmin persoona- kuin työkokemuskysymys, mutten usko, että taustani ainakaan vaikeuttaa asiaa. Olen aina tullut hyvin toimeen työyhteisöissä oikeastaan kaikkien kanssa, ja pidän suuresti tiimityöskentelystä - keitä kaikkia sitten tiimiini kuuluukaan. Osaan sanoa kiitos ja anteeksi ja arvostan jokaisen ammattitaitoa.

+ Potilaskohtaamisia on luonnollisesti jo sairaanhoitajana ollessa kertynyt runsaasti. Todellakaan kaikkia tuolloin kohtaamiani sairauksia tai lääkityksiä en osannut ajatella samalla tavalla kuin nykyään (tai edes tiennyt niistä mitään), mutta niin sanotusti ännää oli kertynyt jonkin verran jo ennen lääkisopintojani. Mitä enemmän kohtaamisia on takana, sen helpompaa on erottaa poikkeavuuksia ns. normaalista. Sen verran moneen kertaan olen työssäni jakanut lääkkeitä ja huolehtinut i.v.-nesteytyksestä, että monet lääkitykset, niihin liittyvät yleisimmät ongelmat sekä monessa tilanteessa käytettävät valmisteet olivat tuttuja jo ennen lääkistä pienistä toimenpiteistä, kanyloinnista ja injektioista puhumattakaan. Näissä tämä tausta on vertaansa vailla. Samoin omaisten kanssa keskustelut sekä puhelinsoitot niin eri yhteistyötahoille kuin lääkärillekin ovat olleet alusta lähtien hyvin luonteva osa työtäni.

+ Potilastietojärjestelmät ovat aivan oma lukunsa, ja niistä monia tuli myös sairaanhoitajana opeteltua käyttämään. Siispä useimmat opintojen aikana kohtaamani, ja itse asiassa molemmat lääkärin viransijaisena työskennellessäni käyttämäni, potilastietojärjestelmät olivat tuttuja jo liki 10 vuoden takaa sairaanhoitaja(opiskelija)n töistäni. Helpollapa pääsin tässäkin, kun ei ole moniakaan asioita tarvinnut alusta alkaen opetella, vaan jostain muistin syövereistä ovat löytyneet oikeat toimintamallit tai ainakin aavistus siitä, mistä mikäkin löytyy. 

 

 

Ja sitten miinuksia:

- On ollut vaikeaa ja haikeaa luopua sairaanhoitajan roolista. Oikeasti välillä haluaisin vain jäädä tekemään hoitotoimenpiteitä, kanyloimaan, mittaamaan nestemääriä ja puuhaamaan kaikkea sellaista, joka ei lääkärille kuulu. Sairaanhoitajan työhön kuuluu olla lähellä ihmistä myös niissä tilanteissa, joista lääkäri ei näe kuin ehkä pienen vilauksen silloin tällöin. Se on ehkä yksi suurimmista asioista, joista koen uraa vaihtaessani joutuneeni luopumaan.

- Välillä haikeilen ja vaikeilen myös tätä uutta suurempaa vastuuta, jota nyt olen opetellut kantamaan. Sairaanhoitajana koin vastuun myös painavan, mutta silloin oli aina myös se lääkäri, jolle voi soittaa ja kysyä, onko syytä huoleen. Tokihan lääkärilläkin on omat kontaktinsa, joilta kysyä, mutta ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

- Kouluttautuminen pitkään ja "turhaan", vaikken ajattelekaan, että mikään koulutus koskaan menisi hukkaan. Yhteiskunnan kannalta asia on kuitenkin niin, että olen yksi niistä sairaanhoitajista, jotka koulutuksen saatuaan ovat lähteneet sairaanhoitajan töistä toiseen suuntaan. Itseni ja perheeni kannalta on myös ollut eri asia opiskella yhteensä liki 10 vuotta kuin pelkät 3,5 tai 6 vuotta, jotka nämä tutkinnot erikseen ovat kestäneet. Ei polkuni optimaalinen ole ollut ainakaan yhteiskunnan kannalta katsottuna, mutta nämä ovat niitä tilanteita, joissa tulee kuunnella myös itseään.

 

 

Mutta kuten näette, plussia on melkoisesti miinuksia enemmän. Harva asia on pelkkää plussaa, ja aina joutuu jostain luopumaan, vaikka saavuttaisikin jotain kauan odottamaansa. Aikanaan, huvittavaa kyllä, stressasin siitä, voinko hakea lääkikseen, kun en kokenut olevani "lääkärityyppiä" - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Onneksi vuodet ovat kasvattaneet ja antaneet varmuutta siihen, että minäkin voin tehdä työtä juuri sellaisena kuin olen. Saan kantaa mukanani aiempia kokemuksiani ja työskennellä sillä tavoin kuin olen hyväksi kokenut, aikanaan sairaanhoitajana ja nykyään (ihan kohta valmiina) lääkärinä.