Sairaanhoitajana lääkiksessä 2

Ekan vuoden syksyllä kirjoittamani postaus aiheesta keikkuu tällä hetkellä blogin kuukauden luetuimmissa postauksissa, joten nyt on hyvä aika tehdä päivitys aiheeseen! Vielä preklinikassa tai ainakaan ensimmäisenä vuonna sairaanhoitajuudestani ei liiemmin iloa ollutkaan, paitsi tuossakin postauksessa mainitsemillani terveyskeskuspäivillä. Perusasioita opiskellessa tuli omalle kohdalleni todella paljon uutta, mikä sai ajoittain ajattelemaan, ettei aiemmasta koulutuksestani tai työkokemuksestani ole lääkiksessä juuri mitään hyötyä.

Toisena vuonna siirryttiin jo askel kliinisempään suuntaan, toki perusasioita opiskellen silloinkin. Lääketieteellinen yleisfysiologia ei jaksanut innostaa minua sitten yhtään, kun se oli samaan aikaan niin tuttua ja silti opiskelimme uudesta näkökulmasta (paljon tarkemmin). Harkoissa tehtiin samaa verenpaineen mittausta ja EKG:n ottoa, mikä oli tuttua jo vuosien takaa. Jälkikäteen ajateltuna liki koko toinen vuosi meni vähän vasemmalla kädellä, paitsi tietenkin farmakologian kurssi, josta innostuin ihan oikeasti. Histologiasta ja patologiastahan minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta, mutta jostain syystä niistäkään ei ihan lempiaiheita tullut. Kliininen mikrobiologiakin meni sujuvasti siinä sivussa, vaikka paljon uutta tuli silläkin kurssilla.

Kunnes alkoi klinikka ja kolmas vuosi! Sairaalamaailma tuntui jo valmiiksi kotoisalta, ja heti alusta alkaen tuli mukavan erilaista näkökulmaa ja uusia asioita mm. potilaan tutkimisen muodossa. Olihan siinäkin tietysti tuttua, kun esimerkiksi gastrokirurgialla hoitajankin pitää osata tunnustella, onko vatsassa jotakin hälyttävää, samoin peruselintoimintojen monitorointi on ihan arkipäivää. Harkoissa oli heti alusta lähtien uusia ja mielenkiintoisia harjoiteltavia asioita. Kanylointiharkasta tosin en pitänyt - osaan kanyloida ihan riittävän hyvin jo, ja olisin mielelläni antanut kurssitovereilleni oman harjoitteluaikani. Jännittävintä oli tietenkin ensimmäistä kertaa arteria-astrupin ottaminen, se kun on yksi niistä asioista, joita sairaanhoitajalla ei ole oikeutta tehdä. Olin ja olen kai edelleen niin vahvasti identifioitunut sairaanhoitaja, että valkoisen takin pukeminen tuntui alkuun todella oudolta. Sittemmin suhtautuminen siihenkin on neutralisoitunut, eikä tunnu enää kovin kummoiselta kiskaista takki niskaan ja lähteä osastolle.

Kolmosvuonna lähes jokaisen kurssin kohdalla olen ilokseni todennut, että tähän minulla on tarttumapintaa. Joskus kirjoitin siitä, millainen opiskelija olen, ja sama kokonaisuuksien hallintaan pyrkiminen on seurannut minua tähän asti. Siksi onkin äärimmäisen ilahduttavaa, kun takana on useita kymmeniä ellei satoja erilaisia potilaskontakteja ja -tapauksia, joita hyödyntämällä saan teorian opiskelusta niin paljon enemmän irti. (Tähän tietysti liittyy "olisinpa tiennyt tämän silloin"-ajattelu.) Suorastaan huvitti, kun löysin muutossa kuuden vuoden takaisen opiskeluvihkoni, johon olin kirjannut nefrologiaan liittyviä asioita harjoittelun aikana. Tuli siinä todettua, että aika paljon asioita tiesin ennen lääkistäkin, mutta tosi paljon oli myös unohtunut. Johonkin kommenttiin totesinkin, että olisi mielenkiintoista vertailla omaa nykyistä tieto- ja taitotasoaan siihen, millainen se olisi, jos olisin lääkiksessä esimerkiksi suoraan lukiosta. Selvähän se, että tällä taustalla ja elämänkokemuksella opiskelu tuntuu paljon helpommalta kuin välillä tuntui sairaanhoitajaksi opiskellessa, vaikka näiden tutkintojen vaatimustaso onkin subjektiivisen kokemukseni mukaan kovin erilainen.

Klinikan alkuvaiheilla on todettava, että sairaanhoitajuudestani on ollut ehdottomasti eniten hyötyä tänä vuonna. Tämän vuoden aikana olen ollut vilpittömän onnellinen siitä, että oma koulutuspolkuni on mennyt juuri näin. Kuten asiaan kuuluu, parin vuoden opintojen aikana olen välillä kriiseillyt sitä, miksen silloin heti suunnannut lääkikseen. Se on toki hyvä kysymys, mutta eiköhän tärkeintä ole se, että nyt olen tässä :) Ja vaikka välillä tekisi mieli palata menneisyyteen tekemään vähän toisenlaisia elämänvalintoja, on hyvä, ettei se ole mahdollista. Kymmenen vuotta sitten abina olin nimittäin ihan erilainen kuin nyt, eikä ole kahta sanaa siitä, kumpi meistä pärjää opinnoissa ja (työ)elämässä paremmin.