Ohi on

Vajaat kuusi vuotta sitten, lääkiksen pääsykoepäivänä, kirjoitin postauksen, jonka otsikko oli sama kuin tämänkin. (Kyseinen teksti löytyy täältä.) Olin reilun vuorokauden aikana matkustanut perheineni 800 kilometriä, nukkunut - sen vähän mitä sain nukuttua - hotellihuoneessa, jännittänyt niin, etten saanut aamupalaa syötyä ja tietysti tehnyt pääsykokeen. Muistan edelleen sen tunteen, kun hyppäsin autoomme Savilahden rannassa pääsykokeen jälkeen ja nostin kuopuksen syliini ruokailemaan. Oli yhtä aikaa tyhjä ja kupliva olo. Kotimatka kesti tuntikausia, mutten malttanut olla kirjoittamatta tuota tekstiä heti samana iltana. Tiesin jo silloin, että ovet lääkikseen avautuvat, vaikka tietenkään en voinut olla siitä täysin varma ennen tulosten saapumista viikkojen piinaavan odotuksen jälkeen.

 

 

Nyt takana on kuusi vuotta opiskelua, kaksi preklinikkavuotta, neljä klinikassa. Alkuun koin uutuudenviehätystä niin yliopistolla kuin sairaalamaailmassakin. Sen jälkeen opinnoista tuli tuttua ja turvallista, tavallista ja tylsääkin. Matkaan on mahtunut huippuhetkiä ja aallonpohjia. Olen stressannut paljon ja nauttinut enemmän. Vuosiin on sisältynyt paljon vaikeita tilanteita, oppimista ja opettelua, aitoa iloa ja tilannekomiikkaa - asioita, joita olisi aivan turha yrittää selittää kenellekään.

Viime viikolla lääkis päättyi. Se kävi äkkiä: ensin oli 1,5 viikkoa koko kurssin etäseminaareja ja sitten ei enää ollutkaan. En oikein suostu vielä ymmärtämään, että kaikki luennot, tentit, seminaarit, ryhmäopetukset, päivystys- ja muut seurannat ovat oikeasti ohi. Vaikka välillä opintojen edetessä harmitti, kun jouduin vaihtelemaan pienryhmiäni tavanomaista tiuhempaan, se mahdollisti tutustumisen useampaan kurssikollegaan. Heitä jää ikävä. Opetuksen päättymispäivänä, kun kukin juhlisti asiaa parhaaksi katsomallaan tavalla, oli vähän samanlainen fiilis kuin aikanaan pääsykokeen jälkeen: yhtä aikaa tyhjä ja kupliva.

 

Opetuksen päättymisen jälkeen kukin on hajaantunut omiin suuntiinsa. Jollakulla on vielä syvärit viimeistelemättä, toisilla puuttuu harjoitteluja, osa lienee jo valmistunutkin. Itse vietin viimeiset opiskelupäivät sekä sen jälkeisen pääsiäisloman eteläisessä Suomessa ensin omien ja sitten puolison sukulaisten kanssa. Olihan se pakko leipoa myös kakku päättyneen lääkiksen kunniaksi.  En tiedä, miltä tämä touhuni on vaikuttanut lukijoiden silmiin, mutta itse olen varsin hämmästynyt siitä, että tämä päivä todellakin koitti! Vielä yllättyneempi olen siinä kohtaa, jos tai kun paperit kolahtavat postiluukusta.

 

 

Elämä on tarjoillut monenmoista kokemusta, huolta, elämystä ja ihan tavallista arkeakin näinä vuosina. Kuusi kesää, kuusi talvea ovat muuttaneet meitä jokaista. Paljon idealismistani on karsiutunut, vaikken kyynistyä aiokaan. Jollain hassulla tavalla minusta tuntuu, että olen löytänyt sen, mitä olen etsinyt jo kauan. Enkä tällä välttämättä tarkoita tätä ammattia, en edes tätä paikkaa, kaupunkia, yliopistoakaan.

 

Tässä ensimmäisiä tunnelmiani opintojen päättymisen jälkeen. Vielä on jotakin sanottavaa: edelleen ovat muutamat tekstit kesken, julkaisua vailla, sillä tarinani jatkuu aina valmistumiseen saakka.

Kauniita kevätpäiviä teistä jokaiselle!

Tasapainoa hakemassa

Elokuu on lopuillaan, koulut ja opinnot alkaneet taas. Tänään kirjoitan ehkä hieman tavallisesta poikkeavia kuulumisia ja ajatuksia. Blogini ei ole varsinaista avautumista varten, ja olen tietoisesti pitänyt täältä poissa juuri näitä harmaita sävyjä, joista tänään kirjoitan. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että on hyvä kirjoittaa kaiken positiivisen lisäksi myös muista opiskelun ja elämän puolista. Kun "kaikkialla" - vai kuvittelenko vain? - tuodaan esiin lääkisopiskelun ja työelämään astumisen ihanuutta ja hehkutetaan uusia kokemuksia ja tilanteita, joihin on päästy, tekee mieli vastapainoksi kertoa siitä toisesta puolesta, vaikeista tunteista ja asioista, joita väistämättä joutuu välillä kohtaamaan.

 

 

Olen useita kertoja kirjoittanut rehellisesti myös opiskeluun ja työhön liittyvistä vaikeammista hetkistä ja fiiliksistä. Väsymystä, motivaationpuutetta ja monia muita teemoja olen käsitellyt esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Etenkin vuosi 2017 oli minulle kovin raskas, ja samanlaisia tunnelmia kuin nytkin koin tuolloin työntäyteisen kesän jäljiltä. Vaikka arveluttaakin ("Mitä muutkin nyt minusta ajattelevat?") julkisesti näistä asioista kirjoittaa, teen sen silti, koska en halua olla vahvistamassa illuusiota täydellisesti pärjäävistä opiskelijoista tai (tulevista) lääkäreistä. Sillä jokainen meistä on ihminen.

Olen - ikävä kyllä ja toisaalta oikein hyvä niin - yksi suorittajista, jotka puurtavat ja pinnistelevät, kunnes raja tulee vastaan - ja pyrkivät rajasta huolimatta puskemaan aina vaan eteenpäin. Ei ole herkkua yhtäkkiä havahtua siihen, että omat voimavarat ovat hiipumassa. Väsyneenä kaikki tuntuu  tuplasti hankalammalta kuin muuten, ja jossain vaiheessa on vain tunnustettava, ettei juuri nyt jaksa enempää. Eteen voi tulla myös tilanne, jossa on haettava apua esimerkiksi opiskelijaterveydenhuollosta. Kliseisesti ilmaistuna ensin pitää osata huolehtia itsestään, jotta voisi kantaa huolta muista.

 

 

Blogissani olen aiemmin kirjoitellut ajatuksistani liittyen (uuteen) ammattiini sekä työhön. Epäilyksen hetkiä on näköjään koettu joskus ennenkin. Tällä hetkellä vastaavat teemat ovat pinnalla, sanoisinko jopa luonnollisesti, ensimmäisen kandikesäni jälkimainingeissa. Ensimmäinen kunnon kosketus työelämään oli minulle kaunistelematta kovin raskas pala, joskin paljon hyvääkin mahtui kuluneisiin kuukausiin. Vaikka opintojenkin aikana on tullut pohdiskeltua omaa alanvalintaa ja siihen liittyviä asioita, työnteko on lisännyt näitä pohdintoja entisestään: Onko tämä oikeasti sitä, mitä haluan elämälläni tehdä? Löytyykö minulle "oma paikka"? Missä toivon olevani vuoden kuluttua? Entä viiden tai kymmenen vuoden? Totta kai pitää välttää tekemästä pitkälle meneviä johtopäätöksiä yhden kesän tai muutaman kuukauden perusteella, mutta myönnettävä on, että ammattiin kasvu on tälläkin kertaa ollut niin paljon kivuliaampaa kuin olisin toivonut. 

 

Syksy on siis alkanut hieman harmaissa merkeissä muutenkin kuin sään puolesta. Motivaatiota ja tasapainoa tässä vielä etsiskellään, mutta jospa tämä viimeinenkin opiskeluvuosi lähtisi pian käyntiin toden teolla. Pikkuisia onnen pisaroita ja toivon pilkahduksia on jo harmauden keskeltäkin tavattu. Kuulaita, kauniita, viileitä ja aurinkoisia syyspäiviä odotellen.

Iloista syksyn jatkoa teillekin!

Sairaanhoitajana lääkiksessä 2

Ekan vuoden syksyllä kirjoittamani postaus aiheesta keikkuu tällä hetkellä blogin kuukauden luetuimmissa postauksissa, joten nyt on hyvä aika tehdä päivitys aiheeseen! Vielä preklinikassa tai ainakaan ensimmäisenä vuonna sairaanhoitajuudestani ei liiemmin iloa ollutkaan, paitsi tuossakin postauksessa mainitsemillani terveyskeskuspäivillä. Perusasioita opiskellessa tuli omalle kohdalleni todella paljon uutta, mikä sai ajoittain ajattelemaan, ettei aiemmasta koulutuksestani tai työkokemuksestani ole lääkiksessä juuri mitään hyötyä.

Toisena vuonna siirryttiin jo askel kliinisempään suuntaan, toki perusasioita opiskellen silloinkin. Lääketieteellinen yleisfysiologia ei jaksanut innostaa minua sitten yhtään, kun se oli samaan aikaan niin tuttua ja silti opiskelimme uudesta näkökulmasta (paljon tarkemmin). Harkoissa tehtiin samaa verenpaineen mittausta ja EKG:n ottoa, mikä oli tuttua jo vuosien takaa. Jälkikäteen ajateltuna liki koko toinen vuosi meni vähän vasemmalla kädellä, paitsi tietenkin farmakologian kurssi, josta innostuin ihan oikeasti. Histologiasta ja patologiastahan minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta, mutta jostain syystä niistäkään ei ihan lempiaiheita tullut. Kliininen mikrobiologiakin meni sujuvasti siinä sivussa, vaikka paljon uutta tuli silläkin kurssilla.

Kunnes alkoi klinikka ja kolmas vuosi! Sairaalamaailma tuntui jo valmiiksi kotoisalta, ja heti alusta alkaen tuli mukavan erilaista näkökulmaa ja uusia asioita mm. potilaan tutkimisen muodossa. Olihan siinäkin tietysti tuttua, kun esimerkiksi gastrokirurgialla hoitajankin pitää osata tunnustella, onko vatsassa jotakin hälyttävää, samoin peruselintoimintojen monitorointi on ihan arkipäivää. Harkoissa oli heti alusta lähtien uusia ja mielenkiintoisia harjoiteltavia asioita. Kanylointiharkasta tosin en pitänyt - osaan kanyloida ihan riittävän hyvin jo, ja olisin mielelläni antanut kurssitovereilleni oman harjoitteluaikani. Jännittävintä oli tietenkin ensimmäistä kertaa arteria-astrupin ottaminen, se kun on yksi niistä asioista, joita sairaanhoitajalla ei ole oikeutta tehdä. Olin ja olen kai edelleen niin vahvasti identifioitunut sairaanhoitaja, että valkoisen takin pukeminen tuntui alkuun todella oudolta. Sittemmin suhtautuminen siihenkin on neutralisoitunut, eikä tunnu enää kovin kummoiselta kiskaista takki niskaan ja lähteä osastolle.

Kolmosvuonna lähes jokaisen kurssin kohdalla olen ilokseni todennut, että tähän minulla on tarttumapintaa. Joskus kirjoitin siitä, millainen opiskelija olen, ja sama kokonaisuuksien hallintaan pyrkiminen on seurannut minua tähän asti. Siksi onkin äärimmäisen ilahduttavaa, kun takana on useita kymmeniä ellei satoja erilaisia potilaskontakteja ja -tapauksia, joita hyödyntämällä saan teorian opiskelusta niin paljon enemmän irti. (Tähän tietysti liittyy "olisinpa tiennyt tämän silloin"-ajattelu.) Suorastaan huvitti, kun löysin muutossa kuuden vuoden takaisen opiskeluvihkoni, johon olin kirjannut nefrologiaan liittyviä asioita harjoittelun aikana. Tuli siinä todettua, että aika paljon asioita tiesin ennen lääkistäkin, mutta tosi paljon oli myös unohtunut. Johonkin kommenttiin totesinkin, että olisi mielenkiintoista vertailla omaa nykyistä tieto- ja taitotasoaan siihen, millainen se olisi, jos olisin lääkiksessä esimerkiksi suoraan lukiosta. Selvähän se, että tällä taustalla ja elämänkokemuksella opiskelu tuntuu paljon helpommalta kuin välillä tuntui sairaanhoitajaksi opiskellessa, vaikka näiden tutkintojen vaatimustaso onkin subjektiivisen kokemukseni mukaan kovin erilainen.

Klinikan alkuvaiheilla on todettava, että sairaanhoitajuudestani on ollut ehdottomasti eniten hyötyä tänä vuonna. Tämän vuoden aikana olen ollut vilpittömän onnellinen siitä, että oma koulutuspolkuni on mennyt juuri näin. Kuten asiaan kuuluu, parin vuoden opintojen aikana olen välillä kriiseillyt sitä, miksen silloin heti suunnannut lääkikseen. Se on toki hyvä kysymys, mutta eiköhän tärkeintä ole se, että nyt olen tässä :) Ja vaikka välillä tekisi mieli palata menneisyyteen tekemään vähän toisenlaisia elämänvalintoja, on hyvä, ettei se ole mahdollista. Kymmenen vuotta sitten abina olin nimittäin ihan erilainen kuin nyt, eikä ole kahta sanaa siitä, kumpi meistä pärjää opinnoissa ja (työ)elämässä paremmin.

Olisinpa tiennyt

Juhannus on juhlittu ja taas palataan arkeen. Juhannusta vietimme kotipaikkakunnallani Oulussa, mikä osaltaan kirvoitti tämän postauksen aiheen. Kuunvaihteessa Maaret Kallio avasi Olisinpa tiennyt -haasteen. Niin paljon hyviä kokemuksia ja oivalluksia olen saanut lukea muiden blogeista ja muualta, että halusin pistää omankin lusikkani soppaan vaikkakin myöhässä. Teiniajoistani ei ole vielä ihan hirveän kauaa, mutta kuitenkin sen verran, että tiedän jotain tässä välillä oppineeni - sellaistakin, josta nyt ajattelen, että olisinpa tiennyt...

Olisinpa tiennyt, että

• on ihan ok olla sellainen kuin on. Puhe siitä, että olet aivan paras Sinä, ei ole pelkkää sanahelinää vaan kehotus arvostaa itseään ja olla ylpeä ja onnellinen siitä, millainen on. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eikä omia "virheitään" pääse kukaan pakoon. Siksi onkin parasta opetella hyväksyvä suhtautuminen itseensä puutteineen päivineen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on ihan kaikkea muuta!
• elämässä ei ole kiire mihinkään. Vuosi tai pari ei loppujen lopuksi tunnu vuosikymmeniä kestävässä ihmiselämässä missään. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisihan se ollut fiksumpaa miettiä vaikka pari vuotta, mitä oikeasti elämältään haluaa, kuin sännätä heti sinne, mitä kuvittelee haluavansa. (Ei sillä, että katuisin juuri mitään - elämäni nyt vain meni näin.)
• minullekin on luvassa parempia aikoja. Teini-iän mustavalkoisuudessa kaikki on synkkää ja huonosti, mutta aikuistuessa maailma saa paljon kauniita sävyjä. Ja sitä nuoruuttakin muistelee  jälkikäteen lämmöllä ;)

• olin oikeasti rohkea tyttö. Selailin juuri kuvia, joissa 16-vuotias minä asusti kevään Briteissä ja kävi sieltä viikonloppureissulla Pariisissakin. Lähdin matkalle yksin, mutta palasin monta ystävää rikkaampana (joskin valitettavasti useimpiin heistä yhteys on tähän mennessä katkennut). Pidin itseäni pelkurina, kun muutto yksin toiselle puolelle Suomea pelotti. Nyt näen, miten urheasti taistelin - ja teen niin edelleen - pelkojani vastaan.
• aina ei tarvitse pärjätä yksin. Usein ihmiset auttavat enemmän kuin mielellään, kunhan vain pyydät. Kovan kuoren läpi ei voi kukaan murtautua.
• kaikki muiden sanomiset ja arviot eivät ole sataprosenttisen totta. Nekin ihmiset, joita pidät ystävinä, eivät välttämättä ole objektiivisia arvioidessaan sinua ja ominaisuuksiasi. Negatiivisen kommentoinnin taustalla voi olla melkein mitä vaan kateudesta puhtaaseen ilkeyteen, mutta ihan kaikkea ei pidä "ystäviltäänkään" sietää. 

• vielä joskus minut on ympäröity ihanilla ja rakastavilla ihmisillä. Olisinpa vain tiennyt, missä olen reilun 10 vuoden kuluttua ♥
• elämää voi elää rennommin. Nuori minä kuvitteli, että elämässä on pakko edetä aina jonkinlaisesta putkesta toiseen - ensin koulut, sitten työ ja niin edelleen. Muistan ikuisesti sen lukiosyksyn, kun puursin samanaikaisesti yhdeksää kurssia (kurssitarjottimella oli tilaa kahdeksalle) ja kävin vielä töissä 2-3 iltana viikossa. Paljon on noista ajoista tultu eteenpäin, enkä enää kuvittele, että kaikkien maailman asioiden on tapahduttava tässä ja nyt.
• onni löytyy itsestä. Niin vimmaisesti sitä sinkoili paikasta ja asiasta toiseen ja pisti elämäänsä uusiksi, ettei ehtinyt pysähtyä ja ymmärtää, että ainutkertainen elämäni on ihan just tässä ja nyt. 

Matkan varrelta on löytynyt paitsi ihania ihmisiä ja mahtavia kokemuksia, myös paljon arjen pieniä iloja, mielenrauhaa, malttia ja uusia oivalluksia. Syntymälahjana sain sisun, joka on auttanut minut tähän. Matka jatkuu, ja kymmenen vuoden päästä voin taas pohdiskella, että olisinpa vain tiennyt ;)

Ihanaa lomaa lomaileville ja muille tsemppiä arkeen ♥

Liian syvällistä?

Pirteää lokakuun viimeistä maanantaita! Marraskuu odottelee jo kulman takana, uskomatonta :) Saimmepa ensilumen tänne meillekin, kun lauantaiaamuna herätessä ikkunan takana loisti valkoinen maa ♥

Joskus minua huvittavat nämä blogitekstini. Alan kirjoittaa jotain peruskuulumisia, mutta usein lopulta mennään pintaa syvemmälle, kaivetaan merkityksiä ja pohditaan sitä sun tätä. Väistämättä, kun on kyse ajatusten kirjoittamisesta ja jakamisesta, tullaan sen ääreen, kuinka paljon haluan itsestäni antaa ja omia ajatuksiani jakaa. Näköjään paljon, jos blogia katsotaan!

Silti on tehtävä ero pinnallisemman pohdiskelun ja syvällisimpien ajatusten välillä. Minulla on ajatuksia, ja paljon onkin. Osa niistä näkyy blogissa, mutta uskallan väittää, että suurin osa ei. Todella harvoin kirjoitan mitään raflaavia mielipidepostauksia tai tuon selvästi ilmi oman kantani johonkin asiaan. Sitäkin enemmän harrastan toisaalta-toisaalta-tyyppistä asioiden pyörittelyä, josta en totta puhuen tiedä, viisastuuko kukaan ;)

Minusta on ihanaa jakaa omia mietteitäni ja pohdiskelun aiheita täällä muun arkisen kuulumishöpinän lomassa. On myös hauskaa saada postaukseen kommentteja ihmisiltä, jotka tunnistavat kirjoituksestani itsensä, kuten kävi esimerkiksi onnistumisaddiktiosta kirjoittaessani. Blogin kautta voin tuoda esiin omia kivoja, välillä hassujakin oivalluksia, joista on ehkä iloa jollekin muullekin. Bloggaamisen myötä olen oppinut tiettyä avoimuutta ja asennetta, jotka toivottavasti tekevät blogista omanlaiseni ja antavat sille tunnistettavan tyylin.

Se taas on aivan eri asia, mitä kaikkea jätän sanomatta ja kertomatta. Vaikka blogin kautta minusta tietyn kuvan saakin, todellisuus on aina vähän erilainen. Helmikuussa kirjoittelin blogimaailman kiiltokuvamaisuudesta, mikä liippaa tätä läheltä. En tietoisesti halua maalata itsestäni mitään yltiöpositiivista kuvaa, mutta ihan jo itsesuojelun vuoksi on paljon asioita, jotka olen jättänyt ja jätän vastedeskin blogini ulkopuolelle.

Vaikka välillä vähän syvemmissä vesissä käydäänkin, pyrin pitämään tekstien sävyn kevyenä. Kuten edellä mainitsin, paljon myös rajaan sitä, mitä ylipäätään blogin puolella käsittelen. Ei ole kuitenkaan tarkoitus uuvuttaa lukijaa ylenpalttisella pohdiskelulla :D Blogia voisi kutsua "julkiseksi päiväkirjaksi", mutta päiväkirjasta poiketen sensuroimattomia juttuja ei tänne päädy - niin minun kuin teidän lukijoidenkin onneksi!

Ja hei, pieni pyyntö tähän loppuun: jos pidät blogin nykyisestä tyylistä, paina "♥"! Muutenkin kiinnostaisi tietää, miten sinä blogini näet ja koet :) Tsemppiä alkaneeseen viikkoon!