Vuoden 2016 kootut opit

Näin vuoden viimeisenä päivänä on kiva katsoa hetken ajan taakse ja todeta, mitä kaikkea kulunut vuosi onkaan muuttanut ja opettanut. Vuosi 2016 alkoi jännittyneissä fiiliksissä ja muistan uuden vuoden raketteja katsellessani miettineeni, mitähän kaikkea tuleva vuosi tuo tullessaan. Vuoden viimeisenä päivänä voin todeta, että kulunut vuosi on ollut hyvä. Se on ollut todella raskas, vaativa ja hektinen, mutta samalla se on ollut valoisa, innostava ja äärettömän mielenkiintoinen kaikkine muutoksineen - täydellinen vuosi, tekisi mieli sanoa. Tässä kuitenkin 10+1 oppia, jotka tänä vuonna sain:

1. Omaa hyvinvointia ei saa laiminlyödä! Jos itse voi huonosti, se heijastuu väkisinkin ympärillä oleviin. Tänä vuonna olen opetellut pitämään itsestäni parempaa huolta - ja sama jatkuu ensi vuonna.

2. Joskus muutos tekee hyvää. Tai siis tosi hyvää. Välillä pitää vain uskaltaa hypätä uuteen. Muutos - oli se sitten pieni tai suuri - voi avata ovia, joita ei osaa etukäteen ajatellakaan. Joskus vasta muutoksen myötä ymmärtää, miten stressaavaa/väsyttävää/yksitoikkoista/mitä tahansa entinen elämä olikaan. On aika jännää, että tämänvuotisen muuto(kse)n myötä tunnen olevani enemmän minä - asia, josta minulla ei ennen muuttoa ollut aavistustakaan.

3. Asumisen puitteet eivät määritä onnellisuutta. Kukapa meistä ei haluaisi asua kauniissa, upein huonekaluin sisustetussa asunnossa? Niin haluaisin minäkin. Mutta siitä huolimatta tässä 70-lukulaisessa opiskelijoille suunnatussa kerrostaloasunnossa olen ollut onnellisempi kuin ikinä. En olisi uskonut.

4. Kukaan ei pidä sinun puoliasi, joten se on tehtävä itse. Olen opetellut olemaan itsekkäämpi, mikä ei tietenkään ole kaikkien ihmisten mieleen. Liittyy myös opetukseen numero 1.

5. Kaikki lähtee itseluottamuksesta. Jos ei itse(kään) usko itseensä, omien unelmien saavuttaminen tuntuu vaikeammalta kuin onkaan. Kaikkia unelmiaan ei voi saavuttaa, vaikka luottaisikin itseensä, mutta ilman itseluottamusta niiden tavoitteleminen on vielä paljon vaikeampaa.

6. Pahimmat kauhuskenaariot eivät todennäköisesti toteudu, joskaan eivät myöskään hattaraisimmat unelmat. Yleensä "totuus" on jossain näiden kahden ääripään välillä, eikä sitä saa tietää muuten kuin kokeilemalla.

7. Yksin puurtamalla, pohjalta ponnistamalla, erehtymällä, yrittämällä ja erehtymällä uudestaan voi myös saavuttaa tavoitteensa. Yksin - ilman ulkopuolisen ohjausta tai tukea - työskentelyyn tarvitaan sinnikkyyttä, itsekuria ja vahva sisäinen motivaatio, mutta tämän vuoden jälkeen tiedän, että se on mahdollista.

8. Elämä ei ole rautatie, jossa ainoat suunnat ovat eteen- ja taaksepäin. Se on kaunis, mutkainen, monesti haarautuva polku, ja omilla valinnoilla voi ainakin vähän vaikuttaa siihen, millaisissa maisemissa taivaltaa.

9. Omien unelmieni, haaveideni ja tavoitteideni tiellä ei ole ketään muuta kuin minä itse. Voin etsiä syypäätä haasteisiini elämäntilanteesta, olosuhteista, väsymyksestä tai mistä tahansa, mutta syyllisen sijaan on parempi etsiä ratkaisua.  "A man who wants something will find a way; a man who doesn’t will find an excuse." – Stephen Dolley Jr
[Elämän vaikeudet, sairastumiset, menetykset ja niin edelleen ovat tietysti asia aivan erikseen.]

10. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa.


+1. Äitiys ei (sittenkään) ole tyhmentänyt minua ainakaan lopullisesti, vaikka pahimpien yöheräilykausien aikaan tuntuikin, että joku on vaihtanut aivoni sahajauhoon. Uskaltaisin jopa väittää, että ikäni ja kenties  myös elämäntilanteeni myötä olen oppinut paitsi tehokkaaksi myös keskittymään olennaiseen, mikä on ihan suoraan näkynyt tämän syksyn opintomenestyksessäni.


Kiitos, vuosi 2016; tervetuloa uusi vuosi 2017! 

Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

Hyvinvointikatsaus

Syksyllä kirjoittelin asioista, jotka toimivat hyvinvointini tukipilareina - postauksen voit lukea täältä. Pohdiskelin myös unettomuutta omassa postauksessaan ja sain aiheeseen liittyen monta kommenttia ja paljon vinkkejä. Kiitos niistä! Vuoden lopussa on pienen yhteenvedon paikka. Tällä hetkellä en ole elämäni kunnossa, kiitos flunssan, mutta pahin osuus taitaa olla jo takana. Postauksen kuvat ovat vanhoja, kauniita ja rauhoittavia, kuten teemaan sopii.

Kuten varmaan teistä jokainen jo tietääkin, minun vuoteni 2016 on sisältänyt paljon suuria muutoksia. Vuosi alkoi kolmelapsisen perheen arkea opetellessa ja pääsykokeisiin lukiessa. Se päättyy toisella paikkakunnalla minun opiskellessani lääkiksessä ja miehen ollessa koti-isänä. Olemme miehen kanssa siis täysin päinvastaisissa rooleissa kuin vuoden alussa. Jokainen muutos aiheuttaa stressiä, jonka määrä riippuu paitsi muutoksen suuruudesta myös siitä, miten helposti stressaantuu. Minä olen herkästi stressaantuvaa tyyppiä. Tämänvuotisen stressin määrää ei ole lieventänyt se, että olen kantanut huolta myös koko muun perheeni hyvinvoinnista ja sopeutumisesta uuteen tilanteeseen. Siksi hyvinvointi oli tänä syksynä itselleni tärkeä teema, joka jatkuu myös ensi vuonna ja tästä eteenpäin.

Sitten siihen katsaukseen. Hyvinvointipostauksessa toin esille, miten tärkeää liikunta on sekä fyysisen että henkisen hyvinvointini kannalta. Suurin osa syksyn aikana toteutuneesta liikunnastani on ollut arkiliikuntaa (= pyöräilyä paikasta toiseen), mutta myös korkeakoululiikunnan tarjontaan olen pyrkinyt tutustumaan monipuolisesti. Sykettä-sivuston lista omista ilmoittautumisista ja osallistumisista tosin kertoo karua kieltään siitä, etten ole ihan siinä määrin käynyt ohjatuilla liikuntatunneilla kuin olisi ollut tarkoitus. Lokakuun aikana jumpat jäivät kokonaan väliin, kiitos murtuneen isovarpaani, enkä loppuvuonnakaan niin järin aktiivinen ollut. Positiivisena asiana mainittakoon, että sunnuntaiaamun perhevuorosta on innostunut itseni lisäksi niin mies kuin lapsetkin, joten sitä on ehdottomasti aikeissa jatkaa myös ensi vuonna.

Muita fyysiseen hyvinvointiini vaikuttavia asioita listassani olivat riittävä uni, tasapainoinen ruokavalio, ulkoilu ja perussairauksien hyvä hoito. Unettomuudesta olikin jo juttua, enkä pidä todennäköisenä, että pääsisin siitä ongelmasta koskaan eroon kunnolla. Ilokseni olen kuitenkin todennut, että kirkasvalolampun hankkimisen jälkeen ja säännöllisen aamu"annoksen" ottamisen myötä olen ollut virkeämpi, aikaansaavampi ja positiivisempi eikä (aamuyön) unettomuus ole vaivannut enää niin pahasti. Edelleen venytän turhan usein iltaa liian pitkälle ja lopulta olen nukahtaa istualleen, kun en malta mennä nukkumaan! Atopiataipumukseni on milloin parempi, milloin pahempi ja sen etenemistä on vaikea ennustaa. Stressin määrällä on toki suuri merkitys myös ihon kuntoon ja sitä kautta henkisen hyvinvoinnin osuus korostuu.

Henkiseen hyvinvointiini liittyviä ja sitä edistäviä asioita olivat liikunnan lisäksi musiikki, oma aika, ihmissuhteet ja itsensä kehittäminen. Musiikkia olen syksyn mittaan harrastanut lähinnä lauleskelemalla kotona (lähes tauotta, anteeksi vain perhe!) ja kuuntelemalla musiikkia, erityisesti Jouluradiota näin joulun aikaan. Pianottomuus ei toistaiseksi ole osoittautunut elämää suuremmaksi ongelmaksi, vaikka välillä sitä itselleni kaipaankin. Omaa aikaa olen ottanut säännöllisesti - sekä minulla että miehelläni yksi ilta viikossa - mikä on kyllä tehnyt tosi hyvää. Tosin viimeisten parin opiskeluviikon aikana ei yksinkertaisesti ollut tilaa näille omille illoille, ja sen kyllä huomasi  aina välillä kiristyneenä pinnana ja yleisenä tyytymättömyytenä. Uusia ihmissuhteita olen tämän syksyn aikana luonut reippaasti. Tutustuminen ja Kuopioon juurtuminen on edennyt mukavasti ja sitä on ehdottomasti helpompi jatkaa ensi vuonna. Itsensä kehittäminen taas on ikuisuusprojekti, joka ehkä selvimmin tällä hetkellä toteutuu "perhepalavereissa", mutta myös tsemppaamalla ihan arkisissa asioissa.

Jokainen näistä osa-alueista on tämän syksyn aikana omalla kohdallani vahvistunut ja sitä kautta edistänyt hyvinvointiani. On kivaa huomata, että omalla toiminnallaan ja omilla valinnoillaan voi oikeasti vaikuttaa siihen, miten hyvin itse voi. Olen ollut niin luokattoman huono pitämään itsestäni huolta, että tämä vähäkin edistys hyvinvoinnin saralla tuntuu hurjan suurelta. Vielä on kuitenkin pitkä matka siihen, että itsestäni huolehtiminen ja oma hyvinvointi olisivat prioriteettilistallani siellä, missä niiden kuuluisi olla. Tietynlainen rutiini minulta myös puuttuu. Näiden etsimistä jatkan siis ensi vuonna.

Muutoksen ensiaskeleet hyvinvoinnin osalta on otettu, ja tästä on hyvä jatkaa! Olkoon ensi vuosi tässä suhteessa vielä tätäkin parempi :)

Kauhuskenaarioni - ja kuinka sitten kävi

Jo pääsykokeeseen lukiessani mielessä kävi aina välillä, olenkohan miettinyt tätä elämänmuutosta ihan loppuun asti. Yritin olla ajattelematta tulevaisuutta liikaa ja keskittyä pelkkään pääsykokeeseen. Vaikka olimme päättäneet, että haen toiseen kaupunkiin ja seisoimme vakaasti päätöksemme takana, ajatus täydellisestä elämän- ja asuinpaikan muutoksesta pelotti silti.

Kauhuskenaarioni oli suurin piirtein tällainen:

- jäisimme kahden asunnon loukkuun

- söisimme seuraavat kuusi vuotta pelkkää kaurapuuroa ja makaronia

- joka ikinen sentti pitäisi laskea ja venyttää viimeiseen asti

- emme löytäisi uudesta kotikaupungista yhtään tuttua tai ketään kenen kanssa olla 

- en edes osaisi opiskella

- katuisimme katkerasti sitä, että jätimme tutun ja turvallisen tasaisen elämän taaksemme

Kolmen kuukauden kohdalla voinen jo tehdä varovaisen tulkinnan siitä, ettei kauhuskenaarioni pidä paikkaansa. Asunnon myynnin myötä kahden asunnon loukku jäi turhaksi peloksi. Kun asuntolainaa ei enää ole, ei ole niin suurta huolta taloudesta, vaikkei tuo opintoraha järin suuri olekaan. Tähän asti - ja toivon, että tästedeskin - ruokapöydässämme on ollut muutakin kuin kauhuskenaariossani mainittuja ruoka-aineita. Ei niissäkään mitään vikaa ole, kunhan välillä saa syödäkseen muutakin.

Sentinvenytystä olen harrastanut melko lailla koko ikäni, joten pienemmät tulot eivät ole ainakaan vielä osoittautuneet katastrofiksi. Ostan uutta melko harkitusti ja hyödynnän kirppistarjontaa. Pidän taloudestamme kirjaa ja tiedänkin aika tarkkaan, mitkä ovat taloutemme suurimmat menot ja mistä olisi varaa nipistää. Täällä asuessamme olemme kuitenkin pärjänneet aika vähällä, kun suurin osa huonekaluista oli jo valmiina eikä suurempia hankintoja ole tarvinnut tehdä. Koska arjessa pyrimme kohtuulliseen rahankäyttöön, ylimääräiset rahat voimme käyttää vaikkapa matkustamiseen. Hyvin todennäköisesti pienituloisuus on kohdallamme vain väliaikaista, koska mieheni aikoo jossain vaiheessa palata töihin. Myös itse olen harkinnut keikkailua sairaanhoitajan töissä, mutten vielä ole tehnyt mitään asian eteen.

Sosiaaliset kuviot ovat ehkä se pelottavin osuus muutoksissa. Mistä löytää kavereita? Onneksi opiskelujen myötä tutustuu muihin vuosikurssilaisiin ja heidän kauttaan taas ehkä muihinkin kaupungissa asuviin. Toisaalta tänä syksynä olen myös aktiivisesti pyrkinyt tutustumaan ihmisiin, mikä onkin onnekseni kantanut hedelmää. Lisäksi vastaan on tullut pari tuttua entisiltä ajoilta, mikä oli hauska yllätys. Tutustuminen on ainakin minulle vaivalloista ja välillä ahdistavaakin, mutta siedän sitä, koska tiedän sen olevan ainoa tapa saada uusia tuttavia ja ehkä ystäviäkin.

Opiskelun suhteen alan olla yhä varmempi siitä, että lääkis on minun paikkani. Alkuun tuntui, etten millään voi pärjätä enkä opi tarpeeksi nopeasti. Anatomian loistava arvosana kuitenkin varmisti sen, ettei oppimiskykyni olekaan aivan täysin surkastunut - vaikka siltä toisinaan tuntuukin :D Ensimmäiset päivät ja viikot olivat minulle hankalia, koska en ollut vuosikausiin istunut luennoilla tai opiskellut uusia asioita. On ollut kiva kuitenkin huomata, että vähitellen olen päässyt opintoihin sisälle eikä opiskelu tunnu enää niin raskaalta kuin aluksi.

Viimeisimpänä muttei suinkaan pienimpänä pelonaiheenani oli se, että ihan oikeasti heti muutoksen tapahduttua katuisin tätä valintaa. Ajattelin kauhulla sitä, miten en kerta kaikkiaan sulautuisi porukkaan tai löytäisi ketään samanhenkistä. Pelkäsin sitä, että joudun katsomaan peiliin ja toteamaan, että olen kiskonut koko perheeni pois tutusta ympäristöstä ihan turhaan - ettei opiskelu (tai Kuopio tai kerrostalo tai opiskelija-asunto) olekaan minua varten. Etukäteen mietin sitäkin, kadunko vielä joskus sitä, että irtisanouduin työpaikastani. Voi olla, että joskus tulevaisuudessa kadunkin, mutta se on sitten, kun aika on kullannut muistot enkä enää muista, millaista se oikeasti oli.

Tähän asti en ole katunut sitä, että "uhrasin" 1,5 vuotta elämästäni pääsykoeprojektille (koska se ei ollut uhraus, vaan satsaus parempaan tulevaisuuteen). En sitä, että päätin hakea Kuopioon. Enkä varsinkaan sitä, että melko lailla kaksi vuotta sitten päätin seurata sitä pientä päähänpistoa, joka johti minut ja meidät tähän. Tämä kaikki on tähän asti mennyt juuri niin kuin pitikin.

Tällä tekstillä haluan rohkaista teitä, jotka ehkä epäröitte hypätä uuteen ja joiden mielessä pyörii vastaavanlaisia kauhuskenaarioita. Todellisuus on harvoin niin kamala kuin pahimmissa painajaisissa ja asiat voivat tuntua hyvin paljon pahemmilta etukäteen ajateltuina. Jos en muuta, niin sen olen tästä elämänmuutoksesta oppinut.