Kauhuskenaarioni - ja kuinka sitten kävi

Jo pääsykokeeseen lukiessani mielessä kävi aina välillä, olenkohan miettinyt tätä elämänmuutosta ihan loppuun asti. Yritin olla ajattelematta tulevaisuutta liikaa ja keskittyä pelkkään pääsykokeeseen. Vaikka olimme päättäneet, että haen toiseen kaupunkiin ja seisoimme vakaasti päätöksemme takana, ajatus täydellisestä elämän- ja asuinpaikan muutoksesta pelotti silti.

Kauhuskenaarioni oli suurin piirtein tällainen:

- jäisimme kahden asunnon loukkuun

- söisimme seuraavat kuusi vuotta pelkkää kaurapuuroa ja makaronia

- joka ikinen sentti pitäisi laskea ja venyttää viimeiseen asti

- emme löytäisi uudesta kotikaupungista yhtään tuttua tai ketään kenen kanssa olla 

- en edes osaisi opiskella

- katuisimme katkerasti sitä, että jätimme tutun ja turvallisen tasaisen elämän taaksemme

Kolmen kuukauden kohdalla voinen jo tehdä varovaisen tulkinnan siitä, ettei kauhuskenaarioni pidä paikkaansa. Asunnon myynnin myötä kahden asunnon loukku jäi turhaksi peloksi. Kun asuntolainaa ei enää ole, ei ole niin suurta huolta taloudesta, vaikkei tuo opintoraha järin suuri olekaan. Tähän asti - ja toivon, että tästedeskin - ruokapöydässämme on ollut muutakin kuin kauhuskenaariossani mainittuja ruoka-aineita. Ei niissäkään mitään vikaa ole, kunhan välillä saa syödäkseen muutakin.

Sentinvenytystä olen harrastanut melko lailla koko ikäni, joten pienemmät tulot eivät ole ainakaan vielä osoittautuneet katastrofiksi. Ostan uutta melko harkitusti ja hyödynnän kirppistarjontaa. Pidän taloudestamme kirjaa ja tiedänkin aika tarkkaan, mitkä ovat taloutemme suurimmat menot ja mistä olisi varaa nipistää. Täällä asuessamme olemme kuitenkin pärjänneet aika vähällä, kun suurin osa huonekaluista oli jo valmiina eikä suurempia hankintoja ole tarvinnut tehdä. Koska arjessa pyrimme kohtuulliseen rahankäyttöön, ylimääräiset rahat voimme käyttää vaikkapa matkustamiseen. Hyvin todennäköisesti pienituloisuus on kohdallamme vain väliaikaista, koska mieheni aikoo jossain vaiheessa palata töihin. Myös itse olen harkinnut keikkailua sairaanhoitajan töissä, mutten vielä ole tehnyt mitään asian eteen.

Sosiaaliset kuviot ovat ehkä se pelottavin osuus muutoksissa. Mistä löytää kavereita? Onneksi opiskelujen myötä tutustuu muihin vuosikurssilaisiin ja heidän kauttaan taas ehkä muihinkin kaupungissa asuviin. Toisaalta tänä syksynä olen myös aktiivisesti pyrkinyt tutustumaan ihmisiin, mikä onkin onnekseni kantanut hedelmää. Lisäksi vastaan on tullut pari tuttua entisiltä ajoilta, mikä oli hauska yllätys. Tutustuminen on ainakin minulle vaivalloista ja välillä ahdistavaakin, mutta siedän sitä, koska tiedän sen olevan ainoa tapa saada uusia tuttavia ja ehkä ystäviäkin.

Opiskelun suhteen alan olla yhä varmempi siitä, että lääkis on minun paikkani. Alkuun tuntui, etten millään voi pärjätä enkä opi tarpeeksi nopeasti. Anatomian loistava arvosana kuitenkin varmisti sen, ettei oppimiskykyni olekaan aivan täysin surkastunut - vaikka siltä toisinaan tuntuukin :D Ensimmäiset päivät ja viikot olivat minulle hankalia, koska en ollut vuosikausiin istunut luennoilla tai opiskellut uusia asioita. On ollut kiva kuitenkin huomata, että vähitellen olen päässyt opintoihin sisälle eikä opiskelu tunnu enää niin raskaalta kuin aluksi.

Viimeisimpänä muttei suinkaan pienimpänä pelonaiheenani oli se, että ihan oikeasti heti muutoksen tapahduttua katuisin tätä valintaa. Ajattelin kauhulla sitä, miten en kerta kaikkiaan sulautuisi porukkaan tai löytäisi ketään samanhenkistä. Pelkäsin sitä, että joudun katsomaan peiliin ja toteamaan, että olen kiskonut koko perheeni pois tutusta ympäristöstä ihan turhaan - ettei opiskelu (tai Kuopio tai kerrostalo tai opiskelija-asunto) olekaan minua varten. Etukäteen mietin sitäkin, kadunko vielä joskus sitä, että irtisanouduin työpaikastani. Voi olla, että joskus tulevaisuudessa kadunkin, mutta se on sitten, kun aika on kullannut muistot enkä enää muista, millaista se oikeasti oli.

Tähän asti en ole katunut sitä, että "uhrasin" 1,5 vuotta elämästäni pääsykoeprojektille (koska se ei ollut uhraus, vaan satsaus parempaan tulevaisuuteen). En sitä, että päätin hakea Kuopioon. Enkä varsinkaan sitä, että melko lailla kaksi vuotta sitten päätin seurata sitä pientä päähänpistoa, joka johti minut ja meidät tähän. Tämä kaikki on tähän asti mennyt juuri niin kuin pitikin.

Tällä tekstillä haluan rohkaista teitä, jotka ehkä epäröitte hypätä uuteen ja joiden mielessä pyörii vastaavanlaisia kauhuskenaarioita. Todellisuus on harvoin niin kamala kuin pahimmissa painajaisissa ja asiat voivat tuntua hyvin paljon pahemmilta etukäteen ajateltuina. Jos en muuta, niin sen olen tästä elämänmuutoksesta oppinut.