Totaaliväsymys

Nyt se on tosi lähellä, nimittäin totaaliväsymys opiskelun suhteen. Enää ei puhuta mistään pienestä ohimenevästä väsymyksestä, joka korjaantuu, jos saa yhden yön nukuttua kunnolla. Nyt puhun lamauttavasta väsymyksestä, joka tekee opiskelujuttuihin tarttumisesta todella vaikeaa. Itseni tuntien tämä fiilis ei ennusta hyvää, vaan tällainen väsymys on viimeinen varoitus siitä, että nyt on pakko hidastaa. Tällaisella fiiliksellä jäljellä olevat 1,5 opiskeluviikkoa tuntuvat loputtoman pitkiltä. Jäljellä on siis vielä elinanatomian tentti, muutama ryhmätapaaminen ja luento. Viimeisetkin elinanatomian luennot on käyty ja nyt pitäisi "enää" saada asiat iskostettua päähän. Se ei ole helppo tehtävä, eikä itsekriittinen ja vaativa luonteeni helpota asiaa. Minä haluan pärjätä, minä haluan oppia, minä haluan menestyä. Mutta entä jos ei vain jaksa?

Olen tosi lähellä sitä pistettä, josta puhuin Kun opiskelu tökkii -postauksessa. Sitä hetkeä, että on parempi luovuttaa, mitä se missäkin tilanteessa tarkoittaakaan. Nyt jos koskaan on minun aikani laskea rimaa, mikä minulle tarkoittaa sitä, että opiskelen elinanatomian jotenkuten. En edes yritä oppia sitä niin hyvin kuin opin edellisen anatomian kurssin. Käyn tentissä kyllä, mutta voi olla, että joudun sen uusimaan. Kun olotila on tämä, on ihan turha piiskata itseään johonkin loistosuoritukseen. En vain kykene siihen juuri nyt.

Koko syksyn ja vuoden olen ollut tosi reipas ja positiivinenkin, yrittänyt keskittyä hyviin puoliin ja tsempannut itseäni kerta toisensa jälkeen. Kulunut vuosi on sisältänyt tosi monta asiaa, jotka jo yksittäinkin olisivat stressaavia. Kun isoja muutoksia laitetaan monta päällekkäin, onko ihmekään, että lopulta tulee raja vastaan. Kivatkin tapahtumat, juhlat ja muut alkavat tuntua velvollisuuksilta, joihin ei millään jaksaisi lähteä. Luennoilta jää helpommin pois, kun ei jaksa poistua kotoa. Haluaisi tehdä hirveästi kaikkia juttuja, mutta ei vain jaksa, kun velvollisuuksiakin on jo liikaa. Opiskelu syö yhä suuremman osan valveillaoloajasta - jos ei konkreettisesti, niin ajatuksissa. Haluaisin jo jättää opiskelut vähemmälle ja keskittyä joulun valmisteluun ja fiilistelyyn, mutta ei auta - vielä pitää viikko jaksaa.

Valoa on toki tunnelin päässä. Enää reilu viikko, enää yksi tentti. Ehkä lohduttavinta on tieto siitä, että heti joululoman alettua pääsemme miehen kanssa muutamaksi päiväksi kahden kesken lomalle. Olemme kumpikin olleet koko vuoden enemmän ja vähemmän lujilla, joten olemme pienen kaupunkilomamme totisesti ansainneet! Pikkuiset jäävät hyvään hoitoon tutuille ihmisille, joten heidänkään pärjäämisestään ei tarvitse kantaa huolta, vaikka helposti stressaantuvaa ja huolehtivaista tyyppiä olenkin.

Takerrun ihan naurettavuuteen asti siihen hetkeen, kun tentin jälkeen saan astua - toivottavasti kohtuullisen huolettomana - ulos yliopiston ovesta ja ajatella, että tulen takaisin vasta ensi vuonna. Nautin jo etukäteen ajatuksesta, että saan sulloa anatomian kirjat muutamaksi viikoksi kaapin perukoille ja jättää työpöydälleni pelkästään kasan romaaneja, jotka aion ahmia joululoman aikana. Näitä ajatellessa alkaa väkisinkin hymyilyttää. Enää viikko, äkkiä se menee!

Jakaako joku kanssani samantyyppisiä fiiliksiä? Vertaistukea kaivataan :D