DIY: Adventtikynttilät

Toisen adventtisunnuntain kunniaksi esittelen teille tämänvuotiset adventtikynttiläni. Heräsin tänä(kin) vuonna vähän myöhään näihin jouluaskarteluihin, joten ensimmäinen adventti pääsi yllättämään. Tällä viikolla hankin kuitenkin kynttilät, koska parempi myöhään kuin ei ollenkaan! Joka vuosi suunnittelen kynttilöihin erilaiset numerot. Viime vuonna taittelin ne ohuesta rautalangasta. Tänä vuonna odottelin inspiraatiota, kunnes eräänä iltana sain idean käyttää numeroinnissa hopeasprayta.

Tämä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun harrastan valkoisten kynttilöiden spreijaamista, vaan samaa kikkaa käytimme jo häävalmisteluissa, kun teemaväriin sopivia kynttilöitä ei löytynyt mistään. Tarkemman tuloksen saamiseksi silloinen tuleva aviomieheni käytti kynäruiskua epätarkan spraypullon sijaan, ja kynttilöistä tuli upeita :)

Tänä vuonna adventtikynttilöihin tarvitsin:

- 4 valkoista kynttilää
- hopeista spraymaalia (itse ostin Prismasta)
- kontaktimuovia
- sakset (myös paperiveitsi voi olla hyödyksi)
- sanomalehtiä suojaksi

Leikkasin kontaktimuovista numerot 1-4 (en mitenkään hirveän tarkasti suunnitellen, kuten kuvasta näkyy) ja liimasin ne kynttilöihin. Paremman tuloksen saa, kun piirtää numerot valmiiksi kontaktimuovin suojapaperiin ja leikkaa ääriviivoja pitkin. Pöydän suojauksen jälkeen spreijasin numeroiden päältä hopeaspraylla. Kun maali oli kuivunut, poistin kontaktimuovinumerot varovasti. Tadaa, numeroidut adventtikynttilät ovat valmiit! Helppoa ja mukavaa :)

Tämäkin idea olisi tietysti ollut parempi jakaa ENNEN adventin aikaa, mutta ehkäpä joku saa tästä inspiraatiota ensi vuotta varten...

Tien päällä

Taas me matkustamme. Pestään pyykit, mietitään vaatteet, pakataan lapsille (liian) monta vaatekertaa, itselle vain välttämättömimmät ja aina ei  niitäkään. Sumplitaan aikatauluja, mietitään yöpaikkoja, pohdiskellaan, mitä lapsille evääksi, mitä viihdykkeeksi. Käydään mielessämme läpi koko viikonlopun ohjelma, yritetään löytää sieltä heikoimmat lenkit ja keksiä niihin ratkaisu. Kuunnellaan lasten "ei haluta mihinkään reissuun"-mutinaa ja yritetään pysyä kärsivällisinä (vaikka salaa olemme ihan samaa mieltä). Esitellään lapsille juhlavaatteet, kuunnellaan vähän lisää mutinaa, pakataan huolellisesti kaikki kengät ja mekot ja sukkahousut, kauluspaidat, puvut ja solmiot. Päätetään jälleen kerran jättää koti siistiksi ja kivaksi, mutta kaaokseenhan se jää. Taas.

Olen sikäli outo ihminen, etten pidä matkustamisesta, jos se on pakollinen osa johonkin pääsemistä. Viikonloppureissut koko perheellä jonnekin kauas ovat aivan vihoviimeisiä. Aina pakataan liikaa ja toisaalta liian vähän. Lasten unirytmi menee sekaisin vieraassa paikassa eikä kylässä kuitenkaan voi olla niin rennosti kuin kotona. Ehkä olen tullut vanhaksi tältä(kin) osin. Olen ehdottomasti koti-ihmisiä, lasten myötä vielä entistä enemmän.

Toisaalta tien päällä voi olla tosi mukavaakin. Road tripillä ollessa matkustaminen on ihan erilaista, rennompaa ja hauskempaa. Kaikki tarvittava on pakattu autoon ja löytyy sieltä - vaikkakin pitkän penkomisen jälkeen. Ollaan koko porukalla liikkeellä, on kesä ja loma eikä ole kiire mihinkään. Voidaan ajaa seuraavaan kaupunkiin tai vaikka seuraavaan maahan, jos sattuu huvittamaan. Tai sitten ajellaan ympäriinsä etsimässä paikkaa, missä voimme pystyttää teltan ja ruveta ruuanlaittoon. Sellainen oli viimevuotinen Euroopan-matkamme. Se oli kivaa se.

Tänä syksynä on vähän liian monta kertaa tullut ajettua Kuopio-Helsinki-väliä nimenomaan asioiden hoitamisen, ei matkustamisen ilon vuoksi. Eipä ihme, jos puuduttaa. Mutta tässäkin, kuten niin monessa muussakin asiassa, etukäteen ajateltuna kaikki on aina vaivalloisempaa. Matka tuntuu älyttömän pitkältä ja kuitenkin perillä ollessa ajattelee, että äkkiähän se meni.  Tällä reissulla emme onneksi köröttele peräkärryn kanssa, mikä toivottavasti nopeuttaa matkan tekoa huomattavasti.

Ehkä silti kaikista ikävintä matkustamisessa on kotiinpaluu. Siis kotiinpaluuhan on ihan parasta, mutta se kaikki muu: laukkujen purkaminen, siivous, pyykkäys, järjestely. Se on pahinta. Varsinkin jonkin oikein onnistuneen ja ihanan loman jälkeen on niin ankeaa, kun heti joutuu täydellä teholla palaamaan arkeen. Itsellä onkin paha tapa jättää puolityhjä laukku lojumaan - ihan kuin se jotenkin helpottaisi arkeen palaamista! Kaikkea sitä ihminen itseään huijatakseen tekeekin :)

Tämä viikonloppu kuluu siis tien päällä ja juhlien. Hyvää viikonloppua teille kaikille!

Puolison silmin 1/2

Hyvää joulukuun ensimmäistä päivää! Virallisen joulunodotuksen alkamisen kunniaksi päästetään mies ääneen. Jokin aika sitten pyysin miestäni kirjoittamaan hakuprosessistani omasta näkökulmastaan. Hektinen arki taitaa vaivata häntäkin ja välillä juttu oli ihan kokonaan unohduksissa, mutta joka tapauksessa tässä saatte puolison näkökulmaa lääkishakuun ja elämänmuutokseen!

"Kaksi vuotta sitten vaimoni päätti hakea opiskelemaan. Olin tuolloin ollut saman työnantajan palveluksessa 5 vuotta ja tuntui, että elämämme oli alkanut kulkea turvallista ja melko ennustettavaakin uraa pitkin. Tuntui myös siltä, että tämä ura oli syvenemässä siinä määrin, että siltä olisi aikaa myöten yhä vaikeampaa nousta kokeilemaan uudenlaisia reittejä, jos sellainen päähän pälkähtäisi. Olin alkanut kaivata muutosta, mutten vain keksinyt, mitä se käytännössä voisi olla tai kumpi meistä tekisi siihen ensin aloitteen.

Kun olimme tuolloin ajamassa eräistä juhlista kotia kohti, kysyi vaimoni, sopisiko se minulle, jos hän hakisi opiskelemaan lääketiedettä. Osasin kuvitella, mitä se minulta vaatisi, mutta koska tiesin myös, että meistä siihen kyllä olisi, kättelimme teeskennellyn virallisesti asian alkuunsaattamisen merkiksi.

Hakupäätöksen ajankohdan takia lukuaikaa ei jäänyt viittä kuukautta enempää.  Muistan kyllä, ettei korkea tavoite suinkaan riittänyt joka hetkessä pitämään kärsivällisyyttäni kurissa. Tuntui, että jo ennestäänkin järjestelyjen takana ollut perheen yhteinen aika, asunnon remontointi sekä omat harrastukseni kärsivät tilanteesta liikaa. Puhumalla ristiriidoista selvittiin. Muistan vaikeana ja suurta viitseliäisyyttä vaatineena pitää lapsia poissa äitiään häiritsemästä, kun olimme kaikki sisätiloissa. Itse olin ehdottanut lukupaikaksi työhuonetta ja sen oveen asennettavaksi lukkoa, mutta mieluisin paikka vaimolle olikin keittiön pöytä sen suuren koon vuoksi. Niinpä kirjapinot olivat arjessa jatkuvasti läsnä ja ne piti vieraiden tullen kiikuttaa piiloon, koska emme halunneet lukuprosessia yleiseen tietoon. Tuohon aikaan kotiamme ympäröivät hyvät ulkoilumahdollisuudet ja parhaiten tunsinkin onnistuvani, kun lähdin kokonaan lasten kanssa ulos. Onneksi pidän ulkoilusta.

Kun pääsykokeeseen oli luettu ja pääsykoe tehty, luulin, että vaimoni malttaa pidättäytyä itsesuojelun nimissä houkutukselta mennä keskustelemaan nettiin pääsykoeasioista. No, niinhän siinä ei käynyt vaan sieltä imettiin lähinnä maansamyyneen tunteita, kun suurimmilta ja kauneimmilta vaikuttaneet hakijat fiilistelivät, kuinka helppo koe oli tänä vuonna ollut. Kun jännittävä päivä tuloksineen koitti, seurasi toki pettymys, kun ’’ei jatkoon’’-kirje oli avattu. Oma taso vaimolleni oli silti löytynyt ja sehän on monessakin elämäntilanteessa tärkeä tietää.

Alun pitäen meillä oli puhetta, että lääkikseen haetaan vain yhden kerran, mutta en halunnut jarrata vastaan, kun intoa selvästi oli uudelle yritykselle. Yllytin vaimoani menemään valmennuskurssillekin, mutta tosiasioiden valossa se ei olisi ollut siinä tilanteessa vaivan ja hintansa väärti. Toisena vuonna osasin jo paremmin tukea vaimoa lukemisessa, kun ensimmäisellä kerralla olin vetänyt roolini peräti hävettävän huonosti. Puolison asettamista etusijalle voi nähtävästi niin halutessaan oppia! Töistä vain suoraan kotiin jeesailemaan, määränpäänä se, että elämme opiskelijabudjettielämää ties kuinka monta seuraava vuotta eikä lopullista varmuutta valmistumisesta edes ole. Olen toki sen jo elämästä oppinut, ettei taloudellinen varmuus tai muut materiaaliset puitteet tuo onnea elämään. En epäillyt hetkeäkään, etteivätkö seuraavat vuotemme voisi olla onnellisia. Pikemminkin mielessä pyörivät avonaisina tulevan arjen pyörittämiseen liittyvät haasteet.

Varmasti yksi jos toinenkin ystävämme mietti, miksi meillä tuntui olevan niin kiireinen ja täydeltä vaikuttava arki, kun aikaa jäi tuona vuonna kavereille melko vähän. Jätin myös vapaa-ajan harrastuskerrat selvästi vähemmälle. Töissä yritin pitää päivät mahdollisimman inhimillisinä. Syytä emme kertoneet kuin läheisimmille. Kerroin kyllä asiasta muutamille tutuilleni, jotka eivät perhettämme muuten tunteneet. He tuntuivat iäkkäämpinä näkevän asian laajemmasta perspektiivistä ja olivat sitä mieltä, että asia on varmasti ponnistelujen arvoinen."

Yksilön kokemuksiin perustuvaa tietoa tuli miehenkin näppäimistöltä sen verran, että jatkamme toisessa osassa!

Harrastelua

Joulu lähestyy vääjäämättä, ja olemme miehen kanssa käyneet jokavuotisen väännön siitä, milloin on oikea aika laittaa jouluvaloja tai alkaa kuunnella joululauluja. Hyvänä kompromissina on ihan marraskuun loppu. Minun - paatuneen jouluihmisen*- mielestäni jo lokakuussa on aivan hyvä aika ruveta fiilistelemään joulua. Miehen näkökulma taas on, että joulua sopii alkaa odottaa vasta joulukuun alussa. Eli ihan liian myöhään, jos minulta kysytään!

Joka tapauksessa olen ripustellut jo jouluvaloja sinne tänne ja loput laitetaan kunhan ehditään. Voi että, miten onnelliseksi tulenkaan, kun on hämärää ja tunnelmallista eikä sotkukaan häiritse niin paljon kuin päivänvalossa! Joulun odotus on ihan parasta kaamosväsymyksen lievittämiseen. No, jos ihan rehellisiä ollaan, kirkasvalolamppuni tämän syksyn on pelastanut. Se helpottaa heräämistä aamuisin ja virkistää perusolemista eikä iltapäivällä/alkuillasta väsytä enää puoleksikaan niin paljon kuin ennen. Muksutkin ovat selvästi pirteämpiä kuin ennen kirkasvalolampun hankkimista!

Koska en ole vielä ehtinyt sisustaa joulua lähellekään tarpeeksi, olen opiskelun ohessa värkkäillyt kaikenlaista pientä jouluun liittyvää. En todellakaan ole mikään käsityöihminen (vaikka haluaisinkin olla!), joten keskityn ihan vain pienimuotoiseen näpertelyyn. Kärsivällisyyteni tai aikanikaan ei riitä mihinkään isompitöiseen, vaan haluan kohtuullisen nopeasti ja helposti valmista. Videoluentoja kuunnellessa on ollut kivaa samalla virkata tai väkerrellä helmien kanssa. Peikonpähkinäoksani ovatkin saaneet koristeekseen muutamia helmitöitä, jotka voi helposti ripustaa joulukuuseen, kun sen aika on. Virkkaamalla on syntynyt erilaisia lumihiutaleita, jotka ripustin ikkunaan, kun en parempaakaan paikkaa keksinyt. Vinkkejä ja inspiraatiota lumihiutaleisiin löysin Ristiin rastiin - ja Kässämartat-blogeista. Käsillä tekemisessä parasta on se, kun näkee konkreettisesti työnsä jäljen. Se on hyvää vastapainoa opiskelulle, jonka kohdalla ikinä ei tule valmista.

Tulevana viikonloppuna pääsemme taas pitkästä aikaa juhliin, kun vietämme pyöreitä täyttäneen äitini syntymäpäiviä. Päivänsankarin pyynnöstä esitämme sisarusten kesken erään kappaleen. Sisäinen (kunnianhimoinen) muusikkoni heräsi ja niinpä tein kappaleesta ihan uudenlaisen sovituksen sen ainaisen pianosäestys-laulu-konseptin sijaan. Kehittelin kappaleeseen alaäänen, jota laulan itse, sekä viulua soittavalle sisarukselleni säestyksen. Viime lauantaina treenasimme sitä yhdessä, ja sehän kuulostikin suorastaan yllättävän hyvältä. Laitan teille ääninäytettä jossain vaiheessa, jos saan riittävän hyvälaatuisen äänitteen :)

SORATO:n tentti on huomenna, joten nyt lähden kertailemaan proteiinien laskostumista ja muuta mielenkiintoista. Hyvää viikon jatkoa teillekin!

*) Tarina kertoo, että syntyessäni tähän maailmaan sektiota tehnyt lääkäri hyräili joululauluja, joten jouluihmisyyteni on aivan varmasti perua sieltä!

Aikavarkaita

Kohta on joulukuu, ja vaikka ajan kulumisen päivittely melko väsynyttä onkin, on pakko ihmetellä: mihin tämä syksy on mennyt? Vastahan oli syyskuu ja lääkis ihan uutta ihmeellistä. Ja "yhtäkkiä" joululoma on 2,5 viikon ja kahden tentin päässä, mikä samalla tarkoittaa sitä, että puolet (!!!) fuksivuodestani on ohi. Tuntuu kuin kolmen kuukauden sijasta olisin elänyt kolme viikkoa. Tänä syksynä en ole ehtinyt odottaa oikein mitään: en viikonloppuja, en joulua, en lomaa. Ei sillä, että tässä mitään vikaa olisi: kivat asiat ovat tulleet vastaan, ennen kuin niitä on ehtinyt odottaakaan! Suurin osa päivistä on lipunut ohitse jättämättä sen kummempia muistijälkiä. Samankaltaisen fiiliksen muistan parin vuoden takaa, kun olin aloittanut kokopäivätyön.

Hienona aasinsiltana tästä ajan kulumisen päivittelystä jatkankin aikavarkaisiin eli asioihin, jotka oikeasti vievät huomaamatta (opiskelu)aikaa. Omia pahimpia aikavarkaitani ovat netti ja some. Netissä pyörimiseen kuluu helposti paljon kauemmin kuin olisi ajatellut, kun sivulta toiselle klikkailu on niin helppoa. Blogien selailuun ja omaan blogitouhuunikin saan kulumaan paljon enemmän aikaa kuin ikinä olisin ajatellut. Toisaalta minua helposti uhkaavia aikavarkaita ovat kaikki kotityöt ja muut keskeneräiset asiat. Koska en pidä keskeneräisyydestä (asiasta voi lukea esimerkiksi täältä), yritän aina saada asiat jollain tasolla järjestykseen ennen esimerkiksi opiskelun aloittamista. Ehkä tiedättekin sen tunteen, kun ajattelee, ettei voi keskittyä ennen kuin työpöytä on järjestelty tai pyykkikone saatu käyntiin. Tai sitten tämä on taas vain yksi ilmentymä kontrollifriikkiyteen taipuvaisesta luonteestani eikä teistä kukaan tiedä, mistä puhun :D

Joka tapauksessa vähän liian usein havahdun siihen, että olen järjestelemässä lasten vaatekaappeja tai tekemässä muuta vähemmän tähdellistä, kun oikeasti minun pitäisi opiskella. Varsinkin näin joulun alla joulufiilistely ja -sisustus vie vähän turhan helposti minut mukanaan. Ajattelen ihan nopeasti ripustavani muutaman joulujutun. Kohta huomaankin kaivelevani kaapin kätköistä ties mitä unohduksiin jääneitä sisustuselementtejä, joita sitten ihan rauhassa siirtelen eri paikkoihin ja järjestyksiin. Kun lopulta havahdun järjestely-/siivous-/sisustusvimmastani, tuntuu, että on ihan turhaa enää edes aloittaa opiskelua, kun aikaa on mennyt jo niin paljon "hukkaan". Oikeastihan ongelmani on se, etteivät vuorokauden tunnit yksinkertaisesti riitä kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä, joten sählään vähän sitä sun tätä enkä saa lopulta tehtyä mitään kunnolla.

Tänä syksynä kotona opiskelu - tai siis sen yrittäminen - on ollut aivan mahdotonta juuri edellä mainituista syistä. Onneksi yliopistolla on hyvät tilat, joissa opiskella yksin tai kavereiden kanssa! Mitä lähemmäs lomaa mennään, sitä vähemmän enää kykenen keskittymään ja niin sanotusti ottamaan itseäni niskasta kiinni. Vaikka vieläkin tuntuu, että opiskelumetodini kaipaavat viilaamista enkä edelleenkään osaa oikein opiskella, loma tulee todella tarpeeseen. Johan tässä on venytty ja joustettu, tehty töitä iltoja ja viikonloppuja myöten. Ehkä tämä levottomuutenikin juontaa juurensa siihen, ettei kapasiteettini enää ihan täysin riitä, vaan tarvitsisin jo pientä hengähdystaukoa. Lomaa odotellessa!