Puolison silmin 1/2

Hyvää joulukuun ensimmäistä päivää! Virallisen joulunodotuksen alkamisen kunniaksi päästetään mies ääneen. Jokin aika sitten pyysin miestäni kirjoittamaan hakuprosessistani omasta näkökulmastaan. Hektinen arki taitaa vaivata häntäkin ja välillä juttu oli ihan kokonaan unohduksissa, mutta joka tapauksessa tässä saatte puolison näkökulmaa lääkishakuun ja elämänmuutokseen!

"Kaksi vuotta sitten vaimoni päätti hakea opiskelemaan. Olin tuolloin ollut saman työnantajan palveluksessa 5 vuotta ja tuntui, että elämämme oli alkanut kulkea turvallista ja melko ennustettavaakin uraa pitkin. Tuntui myös siltä, että tämä ura oli syvenemässä siinä määrin, että siltä olisi aikaa myöten yhä vaikeampaa nousta kokeilemaan uudenlaisia reittejä, jos sellainen päähän pälkähtäisi. Olin alkanut kaivata muutosta, mutten vain keksinyt, mitä se käytännössä voisi olla tai kumpi meistä tekisi siihen ensin aloitteen.

Kun olimme tuolloin ajamassa eräistä juhlista kotia kohti, kysyi vaimoni, sopisiko se minulle, jos hän hakisi opiskelemaan lääketiedettä. Osasin kuvitella, mitä se minulta vaatisi, mutta koska tiesin myös, että meistä siihen kyllä olisi, kättelimme teeskennellyn virallisesti asian alkuunsaattamisen merkiksi.

Hakupäätöksen ajankohdan takia lukuaikaa ei jäänyt viittä kuukautta enempää.  Muistan kyllä, ettei korkea tavoite suinkaan riittänyt joka hetkessä pitämään kärsivällisyyttäni kurissa. Tuntui, että jo ennestäänkin järjestelyjen takana ollut perheen yhteinen aika, asunnon remontointi sekä omat harrastukseni kärsivät tilanteesta liikaa. Puhumalla ristiriidoista selvittiin. Muistan vaikeana ja suurta viitseliäisyyttä vaatineena pitää lapsia poissa äitiään häiritsemästä, kun olimme kaikki sisätiloissa. Itse olin ehdottanut lukupaikaksi työhuonetta ja sen oveen asennettavaksi lukkoa, mutta mieluisin paikka vaimolle olikin keittiön pöytä sen suuren koon vuoksi. Niinpä kirjapinot olivat arjessa jatkuvasti läsnä ja ne piti vieraiden tullen kiikuttaa piiloon, koska emme halunneet lukuprosessia yleiseen tietoon. Tuohon aikaan kotiamme ympäröivät hyvät ulkoilumahdollisuudet ja parhaiten tunsinkin onnistuvani, kun lähdin kokonaan lasten kanssa ulos. Onneksi pidän ulkoilusta.

Kun pääsykokeeseen oli luettu ja pääsykoe tehty, luulin, että vaimoni malttaa pidättäytyä itsesuojelun nimissä houkutukselta mennä keskustelemaan nettiin pääsykoeasioista. No, niinhän siinä ei käynyt vaan sieltä imettiin lähinnä maansamyyneen tunteita, kun suurimmilta ja kauneimmilta vaikuttaneet hakijat fiilistelivät, kuinka helppo koe oli tänä vuonna ollut. Kun jännittävä päivä tuloksineen koitti, seurasi toki pettymys, kun ’’ei jatkoon’’-kirje oli avattu. Oma taso vaimolleni oli silti löytynyt ja sehän on monessakin elämäntilanteessa tärkeä tietää.

Alun pitäen meillä oli puhetta, että lääkikseen haetaan vain yhden kerran, mutta en halunnut jarrata vastaan, kun intoa selvästi oli uudelle yritykselle. Yllytin vaimoani menemään valmennuskurssillekin, mutta tosiasioiden valossa se ei olisi ollut siinä tilanteessa vaivan ja hintansa väärti. Toisena vuonna osasin jo paremmin tukea vaimoa lukemisessa, kun ensimmäisellä kerralla olin vetänyt roolini peräti hävettävän huonosti. Puolison asettamista etusijalle voi nähtävästi niin halutessaan oppia! Töistä vain suoraan kotiin jeesailemaan, määränpäänä se, että elämme opiskelijabudjettielämää ties kuinka monta seuraava vuotta eikä lopullista varmuutta valmistumisesta edes ole. Olen toki sen jo elämästä oppinut, ettei taloudellinen varmuus tai muut materiaaliset puitteet tuo onnea elämään. En epäillyt hetkeäkään, etteivätkö seuraavat vuotemme voisi olla onnellisia. Pikemminkin mielessä pyörivät avonaisina tulevan arjen pyörittämiseen liittyvät haasteet.

Varmasti yksi jos toinenkin ystävämme mietti, miksi meillä tuntui olevan niin kiireinen ja täydeltä vaikuttava arki, kun aikaa jäi tuona vuonna kavereille melko vähän. Jätin myös vapaa-ajan harrastuskerrat selvästi vähemmälle. Töissä yritin pitää päivät mahdollisimman inhimillisinä. Syytä emme kertoneet kuin läheisimmille. Kerroin kyllä asiasta muutamille tutuilleni, jotka eivät perhettämme muuten tunteneet. He tuntuivat iäkkäämpinä näkevän asian laajemmasta perspektiivistä ja olivat sitä mieltä, että asia on varmasti ponnistelujen arvoinen."

Yksilön kokemuksiin perustuvaa tietoa tuli miehenkin näppäimistöltä sen verran, että jatkamme toisessa osassa!