Tasapainoa hakemassa

Elokuu on lopuillaan, koulut ja opinnot alkaneet taas. Tänään kirjoitan ehkä hieman tavallisesta poikkeavia kuulumisia ja ajatuksia. Blogini ei ole varsinaista avautumista varten, ja olen tietoisesti pitänyt täältä poissa juuri näitä harmaita sävyjä, joista tänään kirjoitan. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että on hyvä kirjoittaa kaiken positiivisen lisäksi myös muista opiskelun ja elämän puolista. Kun "kaikkialla" - vai kuvittelenko vain? - tuodaan esiin lääkisopiskelun ja työelämään astumisen ihanuutta ja hehkutetaan uusia kokemuksia ja tilanteita, joihin on päästy, tekee mieli vastapainoksi kertoa siitä toisesta puolesta, vaikeista tunteista ja asioista, joita väistämättä joutuu välillä kohtaamaan.

 

 

Olen useita kertoja kirjoittanut rehellisesti myös opiskeluun ja työhön liittyvistä vaikeammista hetkistä ja fiiliksistä. Väsymystä, motivaationpuutetta ja monia muita teemoja olen käsitellyt esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Etenkin vuosi 2017 oli minulle kovin raskas, ja samanlaisia tunnelmia kuin nytkin koin tuolloin työntäyteisen kesän jäljiltä. Vaikka arveluttaakin ("Mitä muutkin nyt minusta ajattelevat?") julkisesti näistä asioista kirjoittaa, teen sen silti, koska en halua olla vahvistamassa illuusiota täydellisesti pärjäävistä opiskelijoista tai (tulevista) lääkäreistä. Sillä jokainen meistä on ihminen.

Olen - ikävä kyllä ja toisaalta oikein hyvä niin - yksi suorittajista, jotka puurtavat ja pinnistelevät, kunnes raja tulee vastaan - ja pyrkivät rajasta huolimatta puskemaan aina vaan eteenpäin. Ei ole herkkua yhtäkkiä havahtua siihen, että omat voimavarat ovat hiipumassa. Väsyneenä kaikki tuntuu  tuplasti hankalammalta kuin muuten, ja jossain vaiheessa on vain tunnustettava, ettei juuri nyt jaksa enempää. Eteen voi tulla myös tilanne, jossa on haettava apua esimerkiksi opiskelijaterveydenhuollosta. Kliseisesti ilmaistuna ensin pitää osata huolehtia itsestään, jotta voisi kantaa huolta muista.

 

 

Blogissani olen aiemmin kirjoitellut ajatuksistani liittyen (uuteen) ammattiini sekä työhön. Epäilyksen hetkiä on näköjään koettu joskus ennenkin. Tällä hetkellä vastaavat teemat ovat pinnalla, sanoisinko jopa luonnollisesti, ensimmäisen kandikesäni jälkimainingeissa. Ensimmäinen kunnon kosketus työelämään oli minulle kaunistelematta kovin raskas pala, joskin paljon hyvääkin mahtui kuluneisiin kuukausiin. Vaikka opintojenkin aikana on tullut pohdiskeltua omaa alanvalintaa ja siihen liittyviä asioita, työnteko on lisännyt näitä pohdintoja entisestään: Onko tämä oikeasti sitä, mitä haluan elämälläni tehdä? Löytyykö minulle "oma paikka"? Missä toivon olevani vuoden kuluttua? Entä viiden tai kymmenen vuoden? Totta kai pitää välttää tekemästä pitkälle meneviä johtopäätöksiä yhden kesän tai muutaman kuukauden perusteella, mutta myönnettävä on, että ammattiin kasvu on tälläkin kertaa ollut niin paljon kivuliaampaa kuin olisin toivonut. 

 

Syksy on siis alkanut hieman harmaissa merkeissä muutenkin kuin sään puolesta. Motivaatiota ja tasapainoa tässä vielä etsiskellään, mutta jospa tämä viimeinenkin opiskeluvuosi lähtisi pian käyntiin toden teolla. Pikkuisia onnen pisaroita ja toivon pilkahduksia on jo harmauden keskeltäkin tavattu. Kuulaita, kauniita, viileitä ja aurinkoisia syyspäiviä odotellen.

Iloista syksyn jatkoa teillekin!