Tasapainoa hakemassa

Elokuu on lopuillaan, koulut ja opinnot alkaneet taas. Tänään kirjoitan ehkä hieman tavallisesta poikkeavia kuulumisia ja ajatuksia. Blogini ei ole varsinaista avautumista varten, ja olen tietoisesti pitänyt täältä poissa juuri näitä harmaita sävyjä, joista tänään kirjoitan. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että on hyvä kirjoittaa kaiken positiivisen lisäksi myös muista opiskelun ja elämän puolista. Kun "kaikkialla" - vai kuvittelenko vain? - tuodaan esiin lääkisopiskelun ja työelämään astumisen ihanuutta ja hehkutetaan uusia kokemuksia ja tilanteita, joihin on päästy, tekee mieli vastapainoksi kertoa siitä toisesta puolesta, vaikeista tunteista ja asioista, joita väistämättä joutuu välillä kohtaamaan.

 

 

Olen useita kertoja kirjoittanut rehellisesti myös opiskeluun ja työhön liittyvistä vaikeammista hetkistä ja fiiliksistä. Väsymystä, motivaationpuutetta ja monia muita teemoja olen käsitellyt esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Etenkin vuosi 2017 oli minulle kovin raskas, ja samanlaisia tunnelmia kuin nytkin koin tuolloin työntäyteisen kesän jäljiltä. Vaikka arveluttaakin ("Mitä muutkin nyt minusta ajattelevat?") julkisesti näistä asioista kirjoittaa, teen sen silti, koska en halua olla vahvistamassa illuusiota täydellisesti pärjäävistä opiskelijoista tai (tulevista) lääkäreistä. Sillä jokainen meistä on ihminen.

Olen - ikävä kyllä ja toisaalta oikein hyvä niin - yksi suorittajista, jotka puurtavat ja pinnistelevät, kunnes raja tulee vastaan - ja pyrkivät rajasta huolimatta puskemaan aina vaan eteenpäin. Ei ole herkkua yhtäkkiä havahtua siihen, että omat voimavarat ovat hiipumassa. Väsyneenä kaikki tuntuu  tuplasti hankalammalta kuin muuten, ja jossain vaiheessa on vain tunnustettava, ettei juuri nyt jaksa enempää. Eteen voi tulla myös tilanne, jossa on haettava apua esimerkiksi opiskelijaterveydenhuollosta. Kliseisesti ilmaistuna ensin pitää osata huolehtia itsestään, jotta voisi kantaa huolta muista.

 

 

Blogissani olen aiemmin kirjoitellut ajatuksistani liittyen (uuteen) ammattiini sekä työhön. Epäilyksen hetkiä on näköjään koettu joskus ennenkin. Tällä hetkellä vastaavat teemat ovat pinnalla, sanoisinko jopa luonnollisesti, ensimmäisen kandikesäni jälkimainingeissa. Ensimmäinen kunnon kosketus työelämään oli minulle kaunistelematta kovin raskas pala, joskin paljon hyvääkin mahtui kuluneisiin kuukausiin. Vaikka opintojenkin aikana on tullut pohdiskeltua omaa alanvalintaa ja siihen liittyviä asioita, työnteko on lisännyt näitä pohdintoja entisestään: Onko tämä oikeasti sitä, mitä haluan elämälläni tehdä? Löytyykö minulle "oma paikka"? Missä toivon olevani vuoden kuluttua? Entä viiden tai kymmenen vuoden? Totta kai pitää välttää tekemästä pitkälle meneviä johtopäätöksiä yhden kesän tai muutaman kuukauden perusteella, mutta myönnettävä on, että ammattiin kasvu on tälläkin kertaa ollut niin paljon kivuliaampaa kuin olisin toivonut. 

 

Syksy on siis alkanut hieman harmaissa merkeissä muutenkin kuin sään puolesta. Motivaatiota ja tasapainoa tässä vielä etsiskellään, mutta jospa tämä viimeinenkin opiskeluvuosi lähtisi pian käyntiin toden teolla. Pikkuisia onnen pisaroita ja toivon pilkahduksia on jo harmauden keskeltäkin tavattu. Kuulaita, kauniita, viileitä ja aurinkoisia syyspäiviä odotellen.

Iloista syksyn jatkoa teillekin!

Maanantaimoikat

Mukavaa maanantaita! Mun pitäis olla ahkerana yleisen patologian kimpussa, mutta niin, tässähän mä olen... Jotenkin aina "erikoisempien" viikonloppujen jälkeen on paljon vaikeampaa päästä arkeen kiinni. Meillä oli tyttöjen kanssa oikein kiva viikonloppu, askartelimme mm. pääsiäiskorin maitopurkista (4-vuotiaan aloite) ja rakensimme ehkäpä talven viimeisen lumiukon. Sisko tosiaan piipahti kylässä yhden yön, joten pääsin lauantai-iltana kameran kanssa metsästämään auringonlaskua. Kyllä kannatti, oli sen verran upea ilmestys!

Mutta niin, ne velvollisuudet. Tiedätte varmaan sen fiiliksen ja kierteen, kun ensin pitäisi, sitten ei saa mitään aikaan, sitten alkaa ärsyttää ja ahdistaa ja lopulta mistään ei tule mitään senkään vertaa. Sille kuuluisalle itsekurille olisi taas käyttöä. Itse usein näissä tilanteissa huomaan, että epäonnistumisen pelkohan se siellä kummittelee. YLPA:n tenttiin on nyt reilu viikko aikaa, ja alan vasta tajuta, miten pulassa olenkaan. Paineita ei tietenkään vähennä se, että tämäkin kurssi kuuluu klinikkakynnykseen. Vaan olivatpa opiskelupaineet todellisia tai kuviteltuja, opiskelutuloksia ne eivät ainakaan omalla kohdallani paranna. Paljon parempaan tulokseen pääsen yleensä hyvällä fiiliksellä, rennolla otteella ja tehokkaalla työskentelyllä.

Niinpä ihan kohta lähden ulos nauttimaan auringosta, purkamaan stressiä ja hakemaan parempaa opiskelufiilistä. Muillekin stressaajille ja paineista ahdistuville suosittelen samaa! Kun on vähän hakenut perspektiiviä ja saanut annoksen piristävää auringonvaloa, alkaa tulevaisuuskin taas tuntua paremmalta. Tietenkin näin tasa-arvon (ja totta kai Minna Canthin) päivänä on syytä muistaa, miten etuoikeutettu itsekin on - saa opiskella toivomaansa alaa tai pyrkiä kohti unelmiaan sen sijaan, että oma asema ja elämä olisi jo syntymässä määrätty.

Välillä on vaikeampaa, mutta vielä tulee se hetki, kun kaikki on taas ihanan kirkasta ja selkeää. Kaikesta selviää, vai mitä? :)

P.S. Hakijat! Tuunasin Opiskeluvinkkejä-sivun paremmaksi ja lisäsin sinne myös uudet hakuprosessia ja pääsykoetta koskevat postaukset. Olipa haasteesi tai fiiliksesi mikä tahansa, sieltä löydät vinkkejä ja vertaistukea ;) Tsemppiä kevääseen!

Pääsykoelukemisten sudenkuopat

Kivaa keskiviikkoa! Pääsykoelukemisiin liittyen olette kenties huomanneet, ettei J:n postauksia ole näkynyt hetkeen. Lähetänkin tässä J:n terveiset: "Aina kaikki ei mene parhaalla tavalla tai suunnitelmien mukaan, ja välillä on osattava laskea vaatimustasoa. Tästä syystä pidän nyt taukoa niin pääsykoelukemisista kuin bloggaamisestakin."  Kuten J:nkin esimerkki osoittaa, välillä muut asiat menevät pääsykoelukemisten edelle. Toivottavasti teistä jokainen osaa kuunnella itseään ja pitää huolta siitä, että elämä pysyy tasapainossa myös pääsykoelukemisten aikana. Mutta nyt asiaan:

Jokaisella korkeita tavoittelevalla - oli tavoite sitten opiskelupaikka tai mikä tahansa muu saavutus - on ne omat sudenkuoppansa, joihin lankeaa ehkä turhankin usein. Löytyykö tästä listasta se sinulle tyypillisin? Lainaukset eivät ole aitoja vaan keksittyjä, esimerkinomaisia ajatuksia.

Itseluottamuksen puute

"En millään voi päästä, koska olen niin huono/tyhmä/vanha/mitävaan."

Kylläpäs voit. Mutta ihan ekaksi pitää lopettaa itsensä sättiminen ja ymmärtää se, että sisäänpääsy vaatii kaikilta paljon työtä. Jos sinulla on heikot pohjat, sisäänpääsy vaatii sinulta vielä enemmän. Vältä vertailua ja keskity siihen, miten mahtavasti etenet projektissasi joka hetki. Niinä hetkinä, kun et etene, pidä huoli, että pysyt ainakin paikallaan.

Liika optimismi

"Eihän siihen kouluun pääsyyn nyt kovin paljoa tarvi. Lueskelen tässä töiden ja kavereiden kanssa hengailun lomassa vähän niin eiköhän ne ovet aukea."

No, on toki heitäkin, joilla pohjat on niin hyvät, että lyhyellä kertailullakin ovet avautuvat. Silti uskon, että työmäärä sisäänpääsyyn on melko lailla vakio. Osa tekee suurimman työn jo lukioaikana, toiset lukiessaan pääsykokeisiin. Positiivinen asenne on hyvästä, tarvittavan työmäärän aliarviointi ei niinkään.

Täydellisyyden tavoittelu

"Pääsykokeessa on ihan pakko osata kaikki kaikesta."

Ei ole. En toistaiseksi tiedä ketään, joka olisi saanut pääsykokeesta täydet pisteet. Pienet yksityiskohdat voivat olla tärkeitä, mutta laajempien kokonaisuuksien ymmärtäminen on sitäkin tärkeämpää. Täydellisyyden tavoittelu voi pahimmassa tapauksessa johtaa totaalilamaantumiseen, kun jossain vaiheessa ymmärtää, ettei edes ehdi opetella kaikkea mahdollista. 

Taktikointi

"Pääsykokeessa ei olekaan vuosikausiin ollut mitään tästä ja tästä aiheesta, joten nyt on varmaan niiden vuoro. Opettelen asiat x, y ja z superhyvin ja paljoa muuta en sitten tarvitsekaan."

Taktikointi ja spekulointi on ihan kivaa ajanvietettä, mutta liian tosissaan sitä ei kannata ottaa. Pääsykoe pyritään joka vuosi tekemään sellaiseksi, että sen rakennetta tai tehtävätyyppejä on vaikea ennustaa. Ja mitä nyt olen vanhoja pääsykokeita katsellut, siinä on onnistuttu aika hyvin. Ehkä spekuloinnin sijaan kannattaakin keskittyä opiskelemaan erityisesti niitä asioita, jotka ovat itselle hankalia. Pääsykoe yllättää aina.

Ulkoaohjautuvuus

"Kaverini opiskelevat niin ja näin, joten se on varmaan hyvä tyyli."

On hyvä saada vertaistukea ja ehkä vinkkiäkin muilta hakijoilta/sisäänpäässeiltä, mutta oma opiskelutyyli on luotava itse. Vain sinä itse tiedät parhaiten, miten ne asiat jäävät päähän. Itsekin ekalla hakukerralla etsiskelin (turhaan) netin syövereistä parhaita opiskeluvinkkejä jne, kunnes tajusin, että minä luon ne itse. Teen parhaani tässä blogin puolella antaakseni vinkkejä ja uusia näkökulmia, mutta jokaisen lukuprosessi on henkilökohtainen.

Oman opiskelun suunnittelu, itsekurin ja ajankäytön kehittyminen valmentavat samalla niihin "oikeisiin" opintoihin. Yliopistossa tai amk:ssa opiskelu on aika lailla itsenäisempää kuin lukiossa.

Turhat vaatimukset
"Lääkikseen pääsevät vain ne, jotka ovat käyneet valmennuskurssin/lukeneet lukiokirjat kymmenen kertaa läpi/opiskelleet vähintään vuoden ajan 10 tuntia päivässä."

Jokaisella lääkikseen (tai mihin tahansa muuhun opiskelupaikkaan) päässeellä tai sinne pyrkivällä on varmasti mielessään ainakin muutama tällainen. Ehkä tuhoisimpia itseluottamuksen kannalta ovat nämä "on ollut pakko opiskella vuoden ajan 10 tuntia päivässä"-kommentit. Vain harva yltää tuollaisiin lukutunteihin, ja lisäksi, kuinka tehokasta luulette tuollaisen opiskelun olevan? Voi myös toki olla, että olen säännön vahvistava poikkeus, mutta itse olen tähän päivään mennessä lukenut kaikki fykebi-kirjat läpi tasan kaksi kertaa.

Jätä siis nämä ylimääräiset vaatimukset omaan arvoonsa ja keskity siihen, että opit jatkuvasti jotain uutta. Lukutunteja ja lukiokirjojen tankkaamista tärkeämpää on vahva motivaatio ja kyky soveltaa opittua.

Totesin tässä samalla kauhukseni, että suuri osa (ellei jopa kaikki!) mainituista sudenkuopista pätee ihan omaan opiskeluunikin... Apua. Tsemppiä meille kaikille sudenkuoppien välttelyyn!

P.S. Malttakaahan, pääsykokeisiin lukevat, pitää kunnon joululoma, jotta jaksatte kevään panostaa täysillä :) Olette lomanne ansainneet!

Pääsykoe ja negatiiviset tunteet

Mukavaa lokakuun alkua! Kun jotain haluaa oikein kovasti, unelmaan liittyy paljon positiivisia tunteita: toiveikkuutta, uskallusta, rohkeutta, iloa ja onnellisuuttakin. Mutta niiden takana on paljon myös negatiivisia ajatuksia ja tuntemuksia. Tänään kirjoitan niistä. Viime kesänä julkaisin  postauksen henkisestä valmistautumisesta ja aiemmin tänä vuonna jaoin vinkkejä epävarmuuden sietoon.

Vasta nyt, kun omasta pääsykoeurakastani on kulunut reilu vuosi - lähes saman verran kuin luku-urakkaan käytin -, voin katsoa sitä objektiivisemmin. Olen yllättynyt siitä, miten harmaassa valossa näen koko prosessin. Tajuan nyt, miten lujilla olin koko sen 1,5 vuotta. Pääsykoelukemisten aikakauteen verrattuna nykyarkeni on suorastaan naurettavan helppoa ja stressitöntä. 

Tässä muutama (perheellisen) hakijan vaikeista tunteista.

Syyllisyys
Koin syyllisyyttä lukemisiin käytetystä ajasta, tuhlatuista tunneista, venytetyistä voimista, järjettömästä väsymyksestä. Syyllistyin siitä, että tavoittelin omia unelmiani, vaikka tein ja teen sen koko perheeni vuoksi. Mikä naurettavinta, syyllistyin siitäkin, jos en omasta mielestäni saanut päivän aikana luettua tarpeeksi. Syyllisyyden kanssa taistelen edelleen, mutta vähitellen alan oppia pois turhasta syyllistymisestä.

Kateus

Vaikka pääosin pystyinkin pitämään ajatukseni ja asenteeni positiivisina, välillä lukemisten lomassa olin niin kateellinen kaikille. Heille, joilla oli loputtomasti aikaa (tiedän, ettei kenelläkään ole). Heille, joiden ei tarvinnut huolehtia toimeentulosta. Heille, jotka saivat nukkua kokonaisia öitä. Heille, joilla oli hyvät pohjat, aikuislukiot ja valmennuskurssit. Niinä hetkinä päätin, että minun pärjäämiseni ei ole olosuhteista kiinni. Eikä se lopulta ollutkaan. 

Huoli
Välillä lukemisten lomassa olin huolissani tulevaisuudesta, pärjäämisestä, taloudellisesta tilanteesta, muutoksista, lasten selviytymisestä - ihan kaikesta. Osa huolista oli perusteltuja, osa ei niinkään. Joka tapauksessa etukäteen (turhista asioista) murehtiminen harvoin edesauttaa tavoitteen saavuttamista.

Negatiivisia tunteita aiheuttavat useille myös mahdolliset uudistukset: omalla kohdallani ensikertalaiskiintiö, viime vuonna nelilaskin, vuonna 2018 yhteishaku ja jossain vaiheessa kenties pääsykokeen poistuminen? Epävarmuus uudistusten vaikutuksista on oikein hyvä kasvualusta negatiivisille ajatuksille. Heikkoina hetkinä mietin itsekin, miksen silloin aiemmin hakenut ja miten paljon helpompaa se olisi voinut olla. Mutta ihan yhtä lailla ajattelen nyt, että onneksi hakuhommat ovat nyt takana. Nyt olisi vielä vaikeampaa.

Joten vaikka noista vanhoista teksteistäni voisi kuvitella, että koko prosessi oli itselleni yhtä juhlaa, tosiasia on, että ei ollut. Kirjoitin kuulumisiani kuitenkin vain n. kerran kuukaudessa, joten siihen tekstiin oli helppo saada pohjalle positiivista asennetta :) Mutta toisaalta, kun luen oppimispäiväkirjaani, siinäkin vire on pääosin positiivinen. Siksi onkin outoa, miten harmaana ja hankalana  nyt muistan sen ajanjakson. Ihmismieli on kummallinen.

Miten sitten voi välttää turhaa negatiivisuutta? Helppoa se ei ainakaan ole, mutta oman kokemukseni mukaan kannattavaa. Itse siis kuulun heihin, jotka tarpeeksi asioita ja riskejä vatvottuaan lamaantuvat täysin eivätkä saa mitään aikaiseksi, "koska en onnistu kuitenkaan". Lääkkeeksi tähän taipumukseen kielsin itseltäni kaiken ylimääräisen miettimisen. Jos ajatuksiin putkahti jokin epävarmuudesta kumpuava negatiivinen ajatus, perustelin itselleni, miksi ajatus on väärä. Myös noihin edellämainittuihin tunteisiin päti sama keino. Väärien uskomusten oikaisemisessa lähipiiri voi olla merkittävä apu. Pahimmillaan läheisten harkitsemattomat lausahdukset voivat tehdä ison loven itseluottamukseen, mutta parhaimmillaan saat heiltä lisää voimaa ja motivaatiota jatkaa eteenpäin.

Negatiivisten ajatusten kohdalla on hyvä muistaa, että kauhuskenaariot ovat aina pahempia kuin todellisuus. Omalla kohdallani tämän tiedostaminen helpotti osaltaan spekuloinnista ja vatvomisesta luopumista. Vaikka ajatuksiaan ei koskaan voi hallita täysin, on kaiketi hyväksi oppia tunnistamaan hyödylliset ja haitalliset ajatusmallit. Totta kai kukin määrittelee itse, mitkä ajatukset ovat "ylimääräisiä" ts. tavoitteeseen pääsyä hidastavia tai estäviä. Esimerkiksi itselleni vertailu on myrkkyä, mutta jollekin toiselle juuri sopiva tsemppausmenetelmä.

Fiiliksiä tullee jokaisella laidasta laitaan, joten tärkeimpänä muistakaa, että ne ovat vain fiiliksiä. Niitä tulee ja niitä menee. Jokainen ihan  varmasti miettii jossain vaiheessa, onko tässä mitään järkeä, onko tämä turhaa, haluanko tätä edes tosissaan ja niin edelleen. Tavoitteen kyseenalaistaminen kuului ainakin omalla kohdallani tiiviisti prosessiin, kun piti miettiä, miksi tätä haluan. Sama kyseenalaistaminen ja unelmien alkuperän pohtiminen jatkuu tänäkin päivänä. Lisää onnistumisaddiktiostani voitte lukea täältä.

Vuoden 2018 pääsykoe on vielä hämärän peitossa. Lisätietoa odotellessa jokaiselle hakijalle tsemppiä lukemisiin! Onko sinulla tullut jo vastaan hankalia hetkiä ja negatiivisia tunteita? Miten olet niistä selvinnyt?

Takkuinen alku

Toiveikasta torstaita! Toivoa tarvitsen minäkin, sillä toinen lääkisvuoteni on käynnistynyt todella hitaasti. Tänä vuonna opiskelun aloittaminen ei ollut likimainkaan yhtä odotettua kuin vuosi sitten. Uutuudenviehätys on karissut, ja vuoden kokemuksella tietää jo, mitä minulta opiskelijana odotetaan. Toisin kuin vuosi sitten minulla ei ole epärealistisia toiveita siitä, miten opiskelu on ihan joka hetki tosi mielenkiintoista. Kuten tästä voi päätellä, suurimmatkin unelmat muuttuvat toteutuessaan todelliseksi arjeksi, ja oikein hyvä niin.

Oikeastaan minulla on nyt aika samanlainen olo kuin pari vuotta sitten aloittaessani toista lukuprosessia. Tälläkin kertaa minulla on tavoite, johon haluan päästä. Edessä on kokonainen vuosi ankaraa opiskelua. Haluan kipeästi päästä tavoitteeseeni, mutta samalla tiedän, kuinka paljon se vaatii. Väkisinkin epäilen itseäni, motivaatiotani ja jaksamistani. Opiskeltavat asiat kiinnostavat, haluan oppia lisää ja paljon. Samalla kuitenkin turhauttaa, kun osa asioista on jo niin tuttuja mutta suureksi osaksi unohtuneita. Opiskeltavaa on paljon, ja kokonaisuus on hankalaa hahmottaa. Tauon jälkeen tuntuu vaikealta aloittaa, ja epävarmuus kaikesta valtaa alaa innostukselta. Mutta täsmälleen samoin kuin kaksi vuotta sitten tiedän, että se into löytyy vielä. Välillä se hukkuu, mutta takuuvarmasti löytyy taas. Koska tätä minä haluan. 

Psykologisia termejä käyttäen opiskelussani olisi tarkoitus päästä tästä välttämisorientaatiosta pikku hiljaa oppimisorientoituneisuuteen - siis siihen pisteeseen, jossa asioita opiskellaan siksi, koska ne ovat kiinnostavia. Lupaan ilmoitella, kunhan pääsen tuohon vaiheeseen ;)

 

Toinen lääkisvuotemme alkoi lääketieteellisellä yleisfysiologialla, josta on nyt käyty luento jos toinenkin. Tällä viikolla ovat ensimmäiset harkat, joissa opetellaan ottamaan verinäytteitä. Monissa harkoissa on sairaanhoitajalle tuttuja asioita, minkä vuoksi en odota niitä niin suurella innolla. Mukaan mahtuu kuitenkin myös asioita ja yksityiskohtia, joita en ole aiemmin tiennyt. Uutta tuleekin opittua ihan varmasti, eikä tuttujen asioiden kertauskaan pahaa tee.

Toisena alkaa kurssi nimeltä Vuorovaikutus potilas-lääkärisuhteessa, joka kuulostaa myös kiinnostavalta. Siihenkin liittyy luentojen lisäksi harkkoja. Lisää tästä kurssista kirjoittelen sitten, kunhan tiedän, mitä siellä oikeasti tapahtuu!

Tänä vuonna jatkan omien rajojen etsintää ja tasapainon hakemista. Haluan päästä eroon liian kovista vaatimuksista ja odotuksista, joita asetan itselleni. Aion opetella nauttimaan tästä elämästä. Alku on aina vaikein joka asiassa. Siksi pitäisi malttaa, kunnes arki on asettunut uomiinsa. Koska mihin minulla on kiire? Toinen vuosi on vasta alussa, lasten sopeutuminen päivähoitoon on vielä kesken. Mies taas elää hektisiä ensimmäisiä opiskeluviikkojaan, kun kaikki on vielä epäselvää ja infoa ja tapahtumaa on joka lähtöön. Arki helpottuu tästä kyllä, kunhan rutiini ja rytmi löytyvät kesän jäljiltä.

Kuvat otin aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Lisää näitä kauniita päiviä, kiitos! Tsemppiä loppuviikkoon - vaikka taidan itse tarvita noita tsemppejä kaikista eniten...

Kuluneen työkesän opetukset x 5

Vaikka lomalla vielä hetken ollaankin ja syksyn opinnot lähestyvät, palataanpa ihan pikaisesti vielä kuluneeseen kesään ja siihen, mitä siitä jäi käteen. Tässäpä viisi tärkeintä oppia kuluneelta työkesältä.

1. Luota itseesi niin muutkin luottavat sinuun

Osaat kyllä. Ja jos et osaa, kysy. Kun työkaverit tietävät, että kysyt kyllä, jos jokin on epäselvää, he luottavat sinuun eivätkä jatkuvasti varmistele, osaatko tämän ja tämän nyt aivan varmasti. Itselleni tämä on tärkeää, koska arvostan työrauhaa :D

2. Kun tuntuu, ettet jaksa enää yhtään, jaksat vielä aika paljon

Ihmisellä on silti kummallisen paljon voimavaroja. Pidemmän päälle jaksamisen venyttäminen äärirajoille ei kuitenkaan kannata. Ensi kesänä tiedän pitää lomaa SEKÄ ennen kesätyötä ETTÄ sen jälkeen. Jos nyt edes menen kesätöihin...

3. Tauko työelämästä ei ole maailmanloppu

Pari vuotta poissa sairaanhoitajan töistä tuntui tosi pitkältä tauolta ennen kesää. Oli niin huippua huomata, että sielläpä se ammattitaito on kuitenkin säilynyt pohjalla eikä kaikkea tarvinnut (tietenkään) opetella alusta asti uudelleen. Kesätyöosastoni ei ollut helpoimmasta päästä, mutta oli kiva nähdä, miten oma osaaminen ja varmuus kasvoi huomattavasti kesän aikana.

4. Olisi kivaa olla anelääkäri

No, ainakin olisi mahtavaa olla niin hyvä kanyloimaan! Olen jo hyvällä tiellä, kun kesän aikana sain
aika monta kommenttia siitä, miten minun kanylointini ei (muka) tuntunut missään, "vaikka yleensä tämä kyllä sattuu kovasti". Muutenkin rakastan sitä, kun huomaa kehittyneensä. Monet toimenpiteet ovat periaatteessa yksinkertaisia, mutta aina on varaa kehittyä paremmaksi. Anestesialääkärin työ kiinnostaa minua muutenkin, mutta saapa nähdä, minne tie vie!

5. Tekemällä oppii

Rohkeasti yrittämällä ja tekemällä oppii parhaiten. Tämän kesän aikana olen monesti sanonut "en ole tehnyt tätä ennen, tuletko kaveriksi" ja saanut kollegan tueksi milloin mihinkin toimenpiteeseen. Mutta seuraavalla kerralla olenkin pärjännyt jo itse. Se on hienoa se :)

Siinäpä ne tärkeimmät! 

Hyviä ja haikeita fiiliksiä

Nyt on niin hyvä fiilis, että on ihan pakko saada tämä ylös! Tänä kesänä varsin monta (työ)päivää on mennyt epätoivon syövereissä ja epäillessä itseäni ja omia valintojani. On tuntunut siltä, ettei mistään tule mitään eikä mikään onnistu. Meillä jokaisellahan on omat epäilyksen hetkemme. Mutta nyt ei puhuta niistä.

Nyt on hyvä fiilis, joka on sekoitus kiitollisuutta, onnea ja helpotusta. Nyt on sellainen fiilis, että olen ihan hyvä sairaanhoitaja. Nyt tuntuu, että minusta tulee vielä ihan hyvä lääkärikin. Tällä hetkellä tuntuu, että juuri sitä minä haluan - tulla ihan hyväksi lääkäriksi. Tämä tunne on nyt säilötty purkkiin odottamaan seuraavaa epäilyksen hetkeä.

Kesätyöpäivät ovat ohi ja jäljellä on enää pari työyötä. Nehän nyt menevät vaikka päällä seisten, vai kuinka :D Pikkuinen haikeus meinaa silti iskeä, kun tajuntaan iskostuu, että minähän lähden täältä. Työyhteisöön kuuluminen on niin mukavaa, ettei sitä raaskisi jättää taakse. Tänäkin kesänä olen tutustunut moniin kivoihin  tyyppeihin. Hyvällä porukalla tehdessä työt hoituvat kuin itsestään. Tietysti isoon työporukkaan mahtuu paljon erilaisia ihmisiä, eikä kaikkien kanssa ehdi tulla tutuiksi näin lyhyessä ajassa.

On ollut kieltämättä huvittavaa, kun on niin paljon työkavereita. Sen myötä etenkin alkukesästä tuntui, että sain joka käänteessä kertoa, olenko jo valmistunut sairaanhoitajaksi, mistä olen tullut ja mihin olen menossa, minkä ikäiset ne lapset olivatkaan ja onko minulla yhtään lomaa. Ihanaa, kun työkaverit ovat kiinnostuneita minustakin! Vaikka olenkin avoimesti kertonut lääkisopinnoistani, silti vielä tällä viikolla tuli yllättyneitä kommentteja, kun sanoin, että lopetan kohta. "Mitä, mihin sinä olet menossa?!" :D

Kai tuosta voi päätellä, ettei otsassani enää lue leimaa "kesäsijainen", kun porukka kuvittelee minun kuuluvan jotenkin vakikalustoon. No juu, onhan tässä muutama työvuoro tullut tehtyäkin... On ollut niin hienoa olla kesän ajan osa tätä työporukkaa. En ole varmaan missään työpaikassa nauranut niin paljon kuin tänä kesänä. Yhteisöllisyys ja huumori ovat ehdottomasti hyvän työpaikan tunnusmerkkejä. Ne auttavat jaksamaan niiden kiireisimpienkin päivien yli.

Nyt pidetään lippu korkealla loppuun saakka. Kohta saa sanoa: minä selvisin tästä kesästä.


Virkeää viikon jatkoa!

Epäilyksen hetkiä

Tiedätte varmaan, miltä tuntuu, kun epäilee ihan kaikkea etenkin itsessään? Kun epäilee, onko sittenkin ihan väärässä paikassa. Kun miettii, kykeneekö siihen, mihin aikoo. Kun pohtii, löytääkö ikinä sitä omaa juttuaan.

Ihmisenä ja ammattiin kasvamisessa on kai tärkeääkin se, että kyseenalaistaa omat valintansa. Kun vastaan tulee negatiivisia tunteita, pitää miettiä, mistä ne kumpuavat. Miksi tietty tilanne saa ajattelemaan, etten pysty tähän? Mikä tässä asiassa on minulle liikaa? Miksi jotkut hetket ovat helpompia kuin toiset?

Tätä itsereflektointia olen joutunut tai siis totta kai saanut harjoittaa myös tämän kesän aikana. Välillä sitä miettii, miksi on pitänyt valita niin vaikea ala. Kapinoikin ehkä vähän. Miksi minun pitää olla kiinnostunut juuri tästä alasta? Olisiko jossain muualla helpompaa? Ja samalla tiedän, ettei ole. Tästä muuten puhuin kerran erään kaverin kanssa. Hän työskentelee eri alalla kuin minä, enkä muista, miten päädyimme aiheeseen. Tuli kuitenkin puheeksi, voisiko jossain muussa työssä päästä helpommalla. Keskustelun päätteeksi totesimme, että ihan joka paikassa, ammatissa ja työssä on ne omat vaikeat juttunsa. Turha kai siis etsiä työtä, jossa olisi täydellisen onnellinen ihan joka hetki.

Kun tekee henkisesti ja fyysisestikin raskasta työtä, jostain on löydettävä ne omat voimavarat, jotka auttavat jaksamaan. On löydettävä tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä samoin kuin pidettävä huoli itsestään. Yksi ihminen ei kuitenkaan pysty määräänsä enempään. Itse voi vain tehdä sen, minkä tekee, niin hyvin kuin osaa, pystyy ja jaksaa. Sen enempää ei voi ihmiseltä vaatia. Tähän ajatukseen olen nojannut jo pitkään.

Välillä (tulevan) työni vastuu pelottaa. Virheet pelottavat ja varsinkin se, kun niitä sattuu ihan kaikille. Pelottaa se, etten ikinä kasva ammatillisesti niin, että jaksan tulevassa työssäni. Pelottaa, että koko koulutukseni menee hukkaan. Osa epäilyistä ja peloista on kenties aiheellisia, suurin osa ei. Suuri osa peloista johtuu ihan vaan omasta epävarmuudesta, joka on tässä vaiheessa opintoja ja elämää ainakin minulle tuttu seuralainen.

Mutta näiden ajatusten jälkeen tulee aina - ennemmin tai myöhemmin - se hetki, kun näkee taas kirkkaasti. Silloin tulevaisuus näyttää selkeältä ja taivas pilvettömältä. Sellaisena hetkenä tajuaa olevansa hyvä siinä mitä tekee ja rakastavansa sitä, mitä tekee. Silloin ymmärtää, että on riittävän hyvä, vaikkei ole lähellekään täydellinen.

Epäilyttääkö sinua koskaan?!

Oman alan töissä

Maanantaita jokaiselle! Odotan keskiviikkoaamua kuin kuuta nousevaa, silloin nimittäin pääsen vapaalle neljän päivä- ja kahden yövuoron jälkeen. Niin paljon kuin vuorotyöstä tykkäänkin, välillä tuntuu, että se vie viimeisetkin voimat!

Liki puolet kesäduunista on siis koettu. Alku aina hankalaa, niin kuin sanontakin kuuluu. Epävarmuus häälyy edelleen taustalla, joskin varmuus ja luottamus omaan osaamiseen on vähitellen sysännyt sitä syrjään. Vaikka edelleen joka päivä tulee jotain uutta, olen uusista haasteista ennemmin iloinen kuin kauhuissaan. Ammatillista kasvua on näköjään tapahtunut valmistumisen jälkeen ;)

Muistan sen tunteen, kun pääsin ensimmäistä kertaa tekemään oman alan töitä. Olin opiskellut sairaanhoitajaksi vuoden, ja tein kesän ajan lähihoitajan sijaisuutta. Kesätyö avasi oven ihan erilaiseen maailmaan. Sinä kesänä opin paljon hoitotyöstä ja itsestäni. Siihen asti olin tehnyt vain omaa alaa läheltä liippaavia töitä, kuten lastenhoitoa ja kotisiivousta. Näissäkin toki oltiin ihmisten kanssa tekemisissä ja lapsia hoitaessani olin lastenhoitaja. Silti ensimmäinen työkokemukseni vanhainkodissa oli jotain aivan erilaista. Se sisälsi lääkkeiden antamista, mittauksia ja perushoitoa, kuolevien kohtaamista ja ravitsemuksesta huolehtimista. Lähihoitajan työ on tärkeää ja merkityksellistä mutta aivan liian aliarvostettua työtä, jota tunnutaan paljon herkemmin arvosteltavan kuin arvostettavan.

Toisena "käännekohtana" pidän ensimmäistä kesätyötäni sairaanhoitajan sijaisena. Olin vielä opiskelija, mutta lähes valmis jo. Jännitin kesätyötä aivan äärettömän paljon, vaikka olinkin ollut harjoittelussa samalla osastolla lähes kaksi kuukautta. Olin alkuun aivan hukassa kaikkien monitorien, infuusiopumppujen, hemodialyysi- ja CV-katetrien, nesteiden korvauksen ja lääkehoidon kanssa. Meni aikaa, ennen kuin opin tunnistamaan äänestä, mikä laite milloinkin hälytti. Se kesä kasvatti minusta taas erilaisen, vieläkin tarkemman, entistä varmemman sairaanhoitajan. Työpaikka, jonne menin valmistumisen jälkeen, tuntui todella helpolta paikalta tuon ensimmäisen kokemukseni jälkeen. 

Joskus tulevaisuudessa toivottavasti pääsen tekemään lääkärin sijaisuutta ihan ensimmäistä kertaa. Tällä hetkellä tuo ajatus tuntuu kaukaiselta ja ehkä vähän epätodelliseltakin. Nyt olen ihan onnellinen siitä, että saan opiskella vielä monta vuotta ennen sitä hetkeä. Silti voin aavistella, että se hetki tulee tosi pian. Ehkä siinä hetkessä ajattelen, että se tuli liiankin pian.

Jos nyt jotain olen tämän vähäisen työurani aikana ja edellä mainittujen kokemusten myötä oppinut, se on se, että valmiiksi ei tulla koskaan. No joo, paperilla olet valmis sairaanhoitaja tai lääkäri tai mitä tahansa, mutta varsinkin työelämän alku on melkoista opettelua. Tämän toisen ammattini kohdalla en aio tehdä sitä virhettä, että luulen muuttuvani jotenkin mystisesti "valmiiksi" heti kun paperit on kädessä. Naiivia tai ei, sairaanhoitajaksi opiskellessani luulin niin. Mutta ihan yhtä epävarmaksi ja keskeneräiseksi tunsin itseni, vaikka ne paperit olivatkin kädessä. Oli vain sellainen olo, että apua, mitäs nyt.

Mutta siitä se lähti, opitun tiedon syventäminen, uuden oppiminen ja teorian yhdistäminen käytäntöön. Vastuu, jota opiskeluaikana niin pelkäsin, kesyyntyi vähitellen ja alkoi tuntua kevyemmältä kantaa. Sama vastuu painaa edelleen, nyt ja jatkossa. Se on vastuu toisen ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista, siitä, että ennemmin parantaa kuin pahentaa. Ja vaikka vastuu on välillä raskas kantaa, juuri se tekee oman alani töistä merkityksellistä, tärkeää ja antoisaa.

 
Mitä sinä toivot oman alasi töiltä? Millainen on unelmatyösi? Jos olet jo päässyt työelämään, onko oma ala edelleen tuntunut omalta?

Irti turhasta negatiivisuudesta

Viikko sitten sivusin postauksessani epäonnistumisia ja pessimismiä, joten tässä lisää aiheesta. Olen ihan pienestä asti ollut perfektionistinen ja todella vaativa itseäni kohtaan. Muistan jo kouluajoilta, miten pienikin moka pilasi koko suorituksen ja jokainen epäonnistuminen oli samanarvoinen kuin kymmenen onnistumista. Epäonnistumisen pelko johti joissain asioissa siihen, etten enää edes halunnut yrittää.

Vasta omien lasten myötä tajusin, miten syvästi negatiivinen ajatusmaailmani on. Voihan asiaa ajatella vaikka perinteisen "onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi"-kysymyksen kautta. Minun lasini oli aina lähes tyhjä. Negatiivisuus on ollut itselleni suojakilpi ja ase, jolla hyökätä vastoinkäymisiä päin. Ensimmäinen ajatukseni uusista asioista oli "en onnistu kuitenkaan" ja "huonostihan siinä lopulta käy". Totta kyllä: parhaimpienkin päivien jälkeen tuli aina se huono päivä, jolloin saatoin ajatella, että oikeassa olin. Ei sillä ollut merkitystä, oliko yhtä huonoa päivää kohti vaikka kaksikymmentä hyvää päivää tai yhtä epäonnistunutta tehtävää kohti kymmenen onnistunutta. Ainoa, mikä merkitsi, oli epäonnistuminen. Toisin sanoen se, että olin huono. Jep.

Miksi kirjoitan tästä? Ensinnäkin siksi, etten todellakaan usko olevani ainoa. Toisekseen siksi, etten enää ajattele noin. Kolmanneksi siksi, että joku saattaa tämän tekstin myötä herätä siihen, ettei elämää ole pakko elää noin. Pessimistisyyskin on valinta. Jotkut onnekkaat saavat syntymälahjana positiivisuuden, jota kotikasvatus vielä mahdollisesti vahvistaa. Toiset, kuten minä, raahustavat kivistä tietä ja päättävät joka päivä valita paremmin. Joka ikinen päivä pitää päättää uudestaan, että minä olen hyvä, minä riitän ja että kaikki menee ihan ok. Pessimisti ei ehkä pety, mutta jatkuva negatiivisuus syö energiaa paljon enemmän kuin antaa sitä.

Muutokseen minut ajoi se tosiasia, etten halua antaa lapsilleni perinnöksi pelkkää negatiivisuutta: tulevaisuuden uhkakuvia, riittämättömyyttä ja ahdistusta "vääristä" valinnoista. Haluan antaa lapsilleni vahvat juuret ja kantavat siivet, tulevaisuuden uskoa ja luottamusta siihen, että asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella. Kaikkein eniten haluan lasteni tietävän, että he ovat parhaita sellaisina kuin ovat, riittävän hyviä niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on, rakastettavia ja arvokkaita ihan omina itsenään. Rakastan niitä hetkiä, kun lapsi seisoo peilin edessä ja katsoo itseään ihaillen. Rakastan sitä, kun sisarukset kannustavat toisiaan, hurraavat ja taputtavat, kun toinen esiintyy tai onnistuu. Niinä hetkinä koen tehneeni vanhempana jotain oikein.

 

Muutos vaatii itseltäni paljon työtä. Sillä miten voi lapselleen opettaa, ettei epäonnistuminen haittaa, jos itselle jokainen epäonnistuminen on maailmanloppu? Miten voi opettaa, että jokainen on hyvä sellaisena kuin on, jos itse päivittelee peilin edessä vartalonsa puutteita tai suomii itseään jokaisesta mokasta? Miten voi kannustaa lasta kurkottamaan korkealle, jos itse jättää yrittämättä epäonnistumisen pelossa? Miten voi joskus lohduttaa opiskelupaikasta rannalle jäänyttä nuorta, jos on itse pitänyt sitä pahimman luokan epäonnistumisena?

Vaikka blogini perusteella voisi kenties kuvitella, että olen yksi niistä kevein askelin kulkevista, voin kertoa, etten ole. Nykyinen positiivisuuteni, luottamukseni elämään ja vaativuudesta luopuminen on vaatinut paljon aikaa ja energiaa. Se on vaatinut uskallusta luopua turvallisesta negistelystä, omista (vääristä) minäkäsityksistä ja paljosta muusta. Vaikka muutos on vaikeaa ja välillä lähes mahdotonta, se on todellakin kaiken vaivan arvoista. Vähitellen olen saanut negatiivisuuden tilalle niin paljon enemmän, positiivisuutta, kiitollisuutta, onnellisuuttakin. On vapauttavaa ajatella, että minä voin itse valita asenteeni - joka päivä uudelleen.

Aiheeseen liittyen eräs lempiaforismini löytyy Nalle Puhista. Nasu hermoilee: "Ajatteles, jos joku puu kaatuisi, kun me olemme sen alla!", johon Puh vastaa pitkään harkittuaan: "Ajatteles, jos ei kaadu."


Tuosta ajattelutavasta on minulla vielä paljon opittavaa, mutta taistelu jatkuu!  

Toiseen työviikkoon tutisevin jaloin

Hyvää sunnuntaita sekä myöhäiset onnittelut uusille ylioppilaille ja valmistuneille ♥ Sain ekan kesätyöviikon sairaanhoitajana päätökseen perjantaina, kuten jo Facebookin puolella mainostin. Olin positiivisesti yllättynyt, miten hyvin perehdytys oli järjestetty. Aiemmissa kesätyöpaikoissa olen tainnut saada perehdytystä korkeintaan pari päivää, en missään tapauksessa kokonaista viikkoa. Nyt oli mukava, kun oli kunnolla aikaa käydä perehdyttäjän kanssa läpi työhön liittyviä asioita.

Työviikon aikana opin paljon sairaalan ja osaston käytännöistä, työnjaosta ja työtehtävistä. Osaan tätä nykyä jopa kulkea paikasta toiseen ilman suurempia virheaskeleita. Olin yllättynyt siitä, ettei alkukauhistus ja -väsymys kestänytkään paria päivää pidempään, vaikken todellakaan ole vielä rutinoitunut tehtäviini. Loppuviikosta kykenin kuitenkin jo paremmin sisäistämään, mitä kaikkea työhön kuuluukaan. Tässä vaiheessa omat rutiinit ovat pahasti hakusessa, mutta elän toivossa, että työn suunnittelu ja rytmittäminen hioutuvat ajan kanssa sujuvammiksi.

Vasta ekana päivänä kentällä tajusin, miten paljon olen kaivannut töihin. Nautin niin paljon potilastyöstä ettei tosikaan (vaikka epävarmuus näin alkuun himmentääkin intoani). On mahtavaa saada kokemus siitä, että on oikealla alalla, vaikka työnkuva tulevassa ammatissani lääkärinä poikkeaakin varsin paljon hoitajan työstä. On niissä toki paljon yhteistäkin: samoja potilaitahan tässä hoidetaan! Onpa tämän ensimmäisen työviikon aikanakin jo tullut vastaan lääkäreitä, joista aion ottaa oppia tulevaisuutta varten.

Olen siis tähän asti tykännyt kesätyöstäni. Paikka on haastava verrattuna aiempaan työpaikkaani, joten olen töistä yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani. Sairaala on oma maailmansa, ja olen iloinen siitä, että edes hetken saan olla osa sitä. Varsinkin nyt, kun tietää olevansa töissä vain lyhyen pätkän, osaa nauttia työstä paremmin. Vakiduunissa kun väistämättä tulee vastaan ikäviäkin asioita, joiden kanssa on vain opittava elämään. Kesätyöläisen rooli on tältä osin mukavampi, vaikken voikaan sanoa nauttivani tästä oppijan roolista. Viimeksi töissä ollessani olin yksi "vanhoista" työntekijöistä, joilta kesätyöläiset ja keikkalaiset varmistelivat ja pyysivät apua. Nyt olen jälleen uusi ja tietämätön. Totta kai vanhat tiedot ovat siellä pohjalla, mutta kieltämättä uutta asiaa on tullut ja paljon. Haluaisin tietää ja osata jo tässä vaiheessa niin paljon - ja samalla ymmärrän tuskastuttavan selvästi, ettei se ole mahdollista.

Oman oppimiskyvyn rajallisuus totisesti turhauttaa, vaikka tiedänkin oppivani uutta joka hetki. Kun vain malttaisin antaa itselleni rauhan omaksua asioita sitä tahtia kuin pystyn enkä vaatisi itseltäni liikoja. Vielä pahemmalta tuntuisi, jos paine supernopeaan oppimiseen tulisi ulkopuolelta. Onneksi sellaista ei ole tähän mennessä ilmennyt. Joka tapauksessa silloin kun tuntee olonsa tyhmäksi, pitänee vain muistella, miten itse suhtauduin uusiin työntekijöihin. En minä pitänyt heitä tyhminä tai tietämättöminä, vaan ajattelin, että jokaisella menee aikaa tottua uusiin työtehtäviin. Siinäpä se kysymys onkin, miksi muihin on niin paljon helpompi suhtautua ymmärtäväisesti, mutta itseään kohtaan on aivan liian vaativa.

Huomenna onkin aika astua remmiin ihan itsekseni, omana itsenäni, niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka olen tähän mennessä saanut. Wish me luck! Jalkoja kieltämättä tutisuttaa, vaikka vielä kieltäydynkin ajattelemasta huomista. Olen sen verran kova stressaamaan etukäteen, että ellen pistä stressille stoppia, en ehtisi stressiltäni muuta tekemäänkään... Syvällä sisimmässä tiedän kyllä, että pärjään ihan hyvin, mutta aina se pieni ääni päässä kysyy, riittääkö se.

Tällaisia fiiliksiä ekan työviikon jälkeen! Yksi viikko takana, enkä edes tiedä, kuinka monta edessä :D No, ainakaan tähän mennessä ei ole työssäkäynti harmittanut, kun on ollut sadepäivää toisensa perästä... On sitä aurinkoakin todistettavasti näkynyt, koska postauksen kuvat on räpsäisty kännykällä erään iltavuoron jälkeen kotimatkalla. En ollut tiennytkään, että lähempänä kymmentä on vielä noinkin valoisaa!

7 vinkkiä epävarmuuden sietoon

Epävarmuuden sieto on tärkeä taito. Mikäänhän tässä todellisuudessa ei ole niin varmaa kuin epävarma. Opiskelemaan pyrkiessään ei voi tietää, pääseekö opiskelemaan. Opiskellessaan ei voi tietää, valmistuuko koskaan. Valmistuessaan ei voi tietää, työllistyykö. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Vaikka kuinka yrittäisi elämässä pelata varman päälle, epävarmuutta on vain pakko sietää.

Lähestyn tätä asiaa nyt lääkiksen pääsykokeen kautta, se kun sattuu olemaan minulle  viimeisin suuri koettelemus. Koko hakuprosessi oli ainakin minulle yksi suuri paineensietotesti. On helppo jälkikäteen todeta, että hyvinhän se meni, kun tositilanteessa on aivan hajalla. Juuri näihin aikoihin vuosi sitten taisin rypeä melko syvällä itsesäälin suossa. Nukuin katkonaisia öitä, kun tenavat valvottivat ja se väsymys oli jotakin aivan hirveää. Koko tavoitteeni ja unelmani tuntui todella samealta, turhalta ja aivan mahdottomalta. Vaadittiin paljon, että pääsin siitä suosta ylös, mutta se kannatti.

Pääsykokeeseen on nyt reilut kaksi kuukautta aikaa. Sinulla ei todellakaan ole mikään kiire. Vielä on rutkasti aikaa treenata, hioa laskurutiinia, siirtyä suuremmista kokonaisuuksista pienempiin yksityiskohtiin ja niin edelleen. Vielä on aikaa. Mutta henkinen valmistautuminen koetilanteeseen - se kannattaa aloittaa NYT. Osa teistä on varmasti sitä treenannut jo pitkään, kenties vuosikausia, mutta jos tuleva pääsykoe on kohdallasi ensimmäinen laatuaan, suosittelen erittäin lämpimästi pohtimaan seuraavia asioita.

1. Suoritukset eivät määritä sinua millään lailla.

Pääsykoekin on "vain kasa paperia", kuten asian itselleni selitin vuosi sitten. Paperikasalla ei ole tunteita, se ei voi arvostella sinua eikä varsinkaan lannistaa. Se, miten pääsykoe menee, ei lisää eikä vähennä arvoasi millään tavalla. Sinä olet maailman paras sinä. Tämä ajatus auttoi minua pääsemään eroon siitä "paperikammosta", jonka pääsykoe aiheutti.

2. Sisäänpääsemättömyys ei ole epäonnistuminen.

Se, ettei ole sisäänpäässeiden joukossa, ei missään tapauksessa tarkoita, että olisit huono tai kelvoton tai epäonnistunut. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että hakijoiden joukossa on ollut x määrä henkilöitä, jotka ovat syystä tai toisesta menestyneet pääsykokeessa sinua paremmin. Itse olin ekalla hakukerralla Helsinkiin "varasijalla" 180. Alkupettymyksen jälkeen totesin, että tuollekin sijalle pääseminen oli sillä lähtötasolla oikeasti kova saavutus.

3. Tee oma suorituksesi.

Tärkeintä on pyrkiä omaan parhaaseen suoritukseensa eli tehdä kokeesta sen verran kuin osaa. Hakuprosessia tai koetilannetta ei kannata sabotoida vertailemalla itseään muihin, tyyliin "kaikki muut varmaan osaa tän ihan heittämällä", koska se vain lannistaa entisestään. Jos oma hyvä suoritus riittää sisäänpääsyyn, onneksi olkoon! Jos ei riitä, on muutama reitti valittavana: voi ottaa opikseen ja kerätä taistelutahtoa, katkeroitua ja luovuttaa tai kenties jotain muuta. Itselleni suurin helpotus pääsykokeen jälkeen oli se, että tiesin tehneeni parhaani. Tiesin, ettei suoritukseni ollut lähellekään täydellinen enkä voinut tietää kuinka kävisi. Luotin kuitenkin, että oikeus tapahtuu, ja pääsen, jos olen riittävän hyvä.

4. Keskity hetkeen.

Pääsykoetilanne on monelle jännittävin tilanne ehkä koskaan. Niin minullekin. Aamulla en saanut syötyä mitään ja sydän hakkasi, kun odottelin pääsyä pääsykoesaliin. Mutta kun sain paperit käännettyä, jännitys muutti muotoaan. Se muuttui täydelliseksi läsnäoloksi siihen hetkeen. Tajusin, että nyt on aika pusertaa itsestäni kaikki, mitä irti saan. Blokkasin ulkopuolelle kaikki ylimääräiset äänet, en miettinyt mennyttä enkä tulevaa. Ei ollut muuta kuin minä, kynä ja koepaperi. Tätä kannattaa treenata, ja pyrkiä mahdollisissa harjoituskokeissa lähelle sitä pääsykoemoodia, johon toivoo pääsevänsä. Ei kuitenkaan kannata tämän(kään) suhteen asettaa itselleen turhia vaatimuksia tai paineita. Fiilis on mikä on, eikä flow ole mikään oikotie onneen.

5. Mielikuvaharjoittelu.

Käy mielessäsi läpi koko koetilanne niin monta kertaa, että alkaa kyllästyttää. Mieti, mitkä vaatteet valitset, miten varmistat, että kaikki on mukana, miten selviydyt pääsykoepaikalle ja niin edelleen. Mieti tilanne niin pitkälle kuin vain kykenet kuvittelemaan - vaikka aina siihen asti, kun palautat koepaperin ja astelet (toivottavasti) kevein mielin vapauteen. Mielikuvaharjoittelun tarkoituksena on tehdä tilanne sinulle "tutuksi", vaikkei se voi sitä tietenkään etukäteen olla. Itse käytän vastaavaa metodia, kun harjoittelen jotakin jännittävää tilannetta varten.

6. Älä vaadi itseltäsi liikoja.

Sinä et ole superihminen. Olet kenties määrätietoinen, ahkera ja sinnikäs - ja se riittää. Älä uskokaan, että kovin moni muukaan on huikea supernero. Ja vaikka joukossa muutama sellainen olisikin, kaikki sisäänpäässeet eivät missään tapauksessa ole (tai siis ainakaan minä en ole :D :D) Pidä mielessä, että sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Voimiaan äärimmilleen venyttämällä ei lopulta päädy muualle kuin pitkälle sairauslomalle, joten pidä huoli jaksamisestasi. Ihan oikeasti. Jos voimavarat ovat vähissä, on fiksumpaa pitää tauko kuin yrittää sinnitellä. Jos vähänkään tuntuu, että tarvitset ammattilaisen apua stressin tai muun käsittelyssä, hae apua heti.

7. Muistuta itsellesi, miten mahtava tyyppi oletkaan.

Viimeisenä: liian usein keskitymme siihen, mitä meistä puuttuu tai mitä emme vielä osaa. Pidä mielessä, että elämän saavutuksista tai saavuttamattomuuksista riippumatta olet maailman mahtavin sinä. Palauta mieleen elämäsi huikeimpia onnistumisen kokemuksia tai muuten vain hetkiä, jolloin olet ollut onnellinen. Jos tuleva koitos uhkaa saada ajatuksissasi liikaa valtaa, palauta se sille kuuluvalle paikalle. Pääsykoe kenties määrää, missä ensi syksysi vietät, mutta elämässäsi on varmasti muitakin tärkeitä, isoja asioita - iloa, toivoa ja rakkautta esimerkiksi. Ainakin toivon niin ♥

Aivan kaikista tärkeimpänä haluan sanoa tämän asian tiimoilta, että ole ylpeä itsestäsi. Olet tehnyt huikean työn ja puskenut itsesi tähän pisteeseen. Kun vielä pari kuukautta jaksat tätä puurtamista, se toivottavasti palkitaan. Mutta jos ei palkita, muista, että olet silti tehnyt huikean työn, eikä kukaan meistä tiedä, mihin vielä sinnikkyytesi johdosta päädytkään.

 
“There is only one thing that makes a dream impossible to achieve: the fear of failure.” - Paulo Coelho



Iloa, valoa ja kevätaurinkoa kaikille kirjojen parissa puurtaville!

100 päivää pääsykokeeseen!

Jos nyt ihan tarkkaan laskee, niin lääkiksen pääsykokeeseen päiviä on alle sata. Mutta älkää toki panikoiko, sillä aikaa on vielä reippaasti. Tästäpä voitte lukea minun vuoden takaisia fiiliksiäni:

13.2.2016

HELMIKUU: INTOA, EDISTYSTÄ JA PIENTÄ PANIIKKIA 

Kamalan nopeasti tammikuu hurahti ohi ja äkkiä pääsykokeeseen onkin enää reilu kolme kuukautta aikaa. Lukemisessa olen nyt siirtynyt uudelle tasolle (lue: paniikki alkaa nousta, kun lukupäiviä on enää alle sata ja oppimista vielä niiiiin paljon).  Tällä hetkellä paahdan Valmennuskeskuksen kurssimateriaaleja ja ABI- ja Yo-kirjoja. Lisäksi luen anatomiaa ja fysiologiaa laajemmin –ja mielestäni samalla helpommin- käsittelevästä teoksesta. Jännä, miten asioiden yksinkertaistaminen saa ne vain tuntumaan entistä monimutkaisemmilta, viitaten siis lukiokirjojen sisältöön etenkin ihmisbiologian osalta. 

Alan olla jotenkin toivoton lukemisen suhteen. Edistystä tapahtuu jatkuvasti, huomaan sen, mutta tuntuu, ettei aika riitä millään. Arjen pyöritys vie leijonanosan ajastani ja vaikka puolisoni lupaa pitää muksut poissa tieltä ja antaa tilaa opiskelulle, toteutus hieman ontuu ;) En myöskään muista, milloin viimeksi olen nukkunut kokonaisen yön. Väsymys tekee kirjoihin tarttumisesta ja etenkin asioiden omaksumisesta todella tahmeaa. No, kaikkihan tietävät unen merkityksen oppimiselle :)

Puitteet opiskelulleni ovat siis melko haastavat. Tilanteessani kääntöpuolena on kuitenkin mieletön into ja motivaatio. Jos minulla olisi rajattomasti aikaa lukemiseen, tuskin olisin siitä lähellekään näin innoissani :D Tässäkin tilanteessa yritän ajatella positiivisesti. Puitteet ovat mitä ovat, mutta mihin asti yllän, riippuu täysin itsestäni. Ajattelen tätä urakkaa niin, että kaikki mitä luen ja opin, on plussaa. Helposti tulee ajateltua negatiivisemmin, eli niitä asioita, jotka vielä puuttuvat tavoitteesta. Ja niitähän riittää, ainakin omalla kohdallani. Parempi siis keskittyä positiivisiin puoliin!

Tärkeintä itselleni tässä lukuprosessissa on pyrkiä säilyttämään mielenrauha. Stressaaminen ei auta minua ollenkaan, vaan vie vain resursseja tärkeämmiltä asioilta. Pieni stressi on toki hyvästä, mutta tarkoitan nyt sellaista minua helposti uhkaavaa, lamauttavaa en-pysty-tähän-ei-tässä-ole-mitään-järkeä –stressiä. Sitä pyrin välttämään viimeiseen asti. Olisi kyllä mahtavaa olla pääsykokeessa tänä vuonna yhtä rennoin mielin kuin viimeksi – silloin ei todellakaan stressannut! Tänä vuonna on niin paljon enemmän pelissä, pidempi valmistautuminen, todellinen halu päästä jne., joten hylkäävä tulos tuntuu tällä kertaa varmasti paljon pahemmalta.

Siispä kaikista esteistä (hidasteista!!!) huolimatta teen mahdollisimman paljon sen eteen, että saisin kesä-heinäkuussa postilaatikkooni paksun kirjeen sen ohuen kuoren sijasta :)

Lukuiloa!

Luin tuon tekstin ensimmäistä kertaa aikoihin, ja tuli vain sellainen fiilis, että wau. Olenko tuo minä? Mutta totta joka sana. Tuollaista elämäni oli vuosi sitten. En nukkunut kokonaisia öitä ja päivisin minulla oli hoidettavanani 2-kuinen vauva ja kaksi isompaa lasta. Vaikka isommat viettivätkin pari päivää viikosta päiväkodissa, tuntui, ettei aika riitä opiskeluun millään. Tuntui, ettei pää pysy kasassa muutenkaan, saati, että voisin oppia jotakin. Ja kaikesta tästä huolimatta, vitsit mikä asenne! Tuosta tekstistä huokuu se, että olin päättänyt onnistua.

Tämä postaus olkoon tsemppinä juuri sinulle, joka tuskailet epävarmuuden, toivottomuuden, opiskeluahdistuksen ja epäonnistumisen pelon kanssa. Sinulle, jolla on haastavat olosuhteet, liian vähän aikaa ja liian paljon opittavaa. Sinäkin voit onnistua.

Nimittäin: Vuosi sitten minulla ei ollut hyvää lähtötasoa, ei hyviä opiskeluolosuhteita, ei paljoa opiskeluaikaa, ei hyviä tai laadukkaita yöunia, ei valmennuskurssia eikä ketään, keneltä kysyä neuvoa (onneksi oli Älyvuoto!). Mutta minulla oli motivaatio, minulla oli tahto ja minulla oli asenne. Ajattelin: minähän pystyn siihen, sanoivat muut mitä tahansa.

Rehellisesti sanottuna en enää tiedä, miten pystyin tuohon. Mutta sen tiedän, että jos minä pystyin, pystytte te muutkin. Olen siitä aivan varma. Ja nyt jokainen, joka kokee vähänkään epävarmuutta oman lukuprosessinsa pyörteissä, painelee peilin eteen ja sanoo itselleen tiukasti: Minä. Pystyn. Siihen.

Jos tuosta vuodentakaisesta pitäisi nostaa esiin asiat, jotka johdattivat minut tähän, ne olisivat positiivinen ajattelu, motivaatio ja mielenrauha. Niitä kaikkia toivon teille jokaiselle, jotka tälläkin hetkellä puurratte lukion oppimäärän kimpussa. Pysykää lujina, älkää antako paniikille valtaa. Siitä tässä on kyse.

Näiden aurinkoisten kuvien myötä tsemppiä, tsemppiä, tsemppiä kaikille pääsykoelukijoille!!!

PS. Miten menee? Sujuuko lukeminen vai onko aikapaniikki iskenyt? Onko ihan helppoa vai takkuaako jokin tietty aihe? Kerro tunnelmasi, pääsykokeisiin pänttäävä! Haluan kuulla teidän kuulumisianne :)