Osastolla töissä

Heippa! Jostain syystä sairaanhoitajuus - tai ehkä ennemmin sairaanhoitajasta lääkäriksi -teema - on ollut vuosien varrella blogissani hyvin suosittu aihe. Viisi vuotta sitten kirjoittamani Sairaanhoitajana lääkiksessä -postaus nousee säännöllisesti kuukauden luetuimpien postausten listalle. Tätä olen päivittänyt parisen vuotta sitten Sairaanhoitajana lääkiksessä 2 -postauksessa. Lisäksi ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kirjoitin kolmiosaisen postaussarjan aiheesta Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi, jonka keskimmäinen, työstä kertova osa löytyy tuota otsikkoa klikkaamalla. Tuolloin toki kokemukseni lääkärin työstä oli olematon, minkä kyseisestä tekstistä huomaakin.

Nyt kokemusta on pikkuisen enemmän, enkä malta olla suorittamatta pientä vertailua siitä, millaista osastolla työskentely on sairaanhoitajana ja toisaalta lääkärin viransijaisena. Osastoja on totta kai hyvin monenlaisia erikoisalasta, paikkakunnasta ja yksiköstä riippuen, joten mikään kaikenkattava listaus tämä ei ole, vaan kyseessä ovat vain ja ainoastaan omat kokemukseni. Osasto, jota kesäkandin roolissa tässä käsittelen, vastannee parhaiten terveyskeskuksen vuodeosastoa. Kuluneena kesänä työskentelin LK4-työoikeuksin, jotka antavat tarkoin rajatut oikeudet työskennellä lääkärin viransijaisena. Käytän tässä tekstissä monenlaisia eri termejä, mutta ylläolevasta asiasta on siis kyse koko ajan.

 

Kesän alussa kummastutti todella asettua työskentelemään huoneeseen, jonka oven pielessä luki "lääkäri". Täytyy myöntää, että mieluummin olisin astellut hoitajien kansliaan. Vaikken enää aikoihin ole sairaanhoitajan työtä tehnyt, se tuntui silti niin tutulta ja turvalliselta, että oikeasti olisi tehnyt mieli paeta niihin hommiin! Pikku hiljaa oma rooli alkoi hahmottua. Kokeneista hoitajista oli minulle iso apu niin kierroilla kuin muutenkin. Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mainiosti, ja pyrin tekemään asiat niin, että myös hoitajien työ sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Halusin olla helposti lähestyttävä kesälääkäri ja onnistuinkin siinä. Osastotyötä hahmottaessa aiemmasta työkokemuksestani oli suuri hyöty: tiesin jo valmiiksi, miten osasto pyörii. Potilaiden ja omaisten kanssa keskustelu oli aiemman työkokemukseni pohjalta hyvin helppoa, olihan sitä tullut harjoiteltua yli kymmenen vuoden ajan.

Positiivisina asioina kesän aikana tulivat aiempaan työkokemukseeni verraten monet pienet ja suuremmat asiat: Se, että työtahti oli rauhallisempi (päivästä riippuen toki) ja keskeytyksiä oli vähemmän. Lääkärin sijaisena koin, että minulla oli useimmiten hyvin aikaa pohtia niin lääketieteellisiä kuin muitakin kysymyksiä. Omassa (tai jaetussa) työhuoneessa oli paljon rauhallisempaa kuin hoitajien kansliassa, jossa olen tottunut työskentelemään. Pidin siitä, miten voin itse valita, mitä asioita ja missä järjestyksessä teen eli pääsin vaikuttamaan työpäivieni sisältöön paljon enemmän kuin hoitotyössä. Myöskin työn fyysinen kuorma on lääkärin työssä huomattavasti pienempi kuin hoitajana, joskin istumatyön huonot puolet korostuivat viime kesänä (onnea on sähköpöytä!). Työaika miellytti minua huomattavasti aiempaa enemmän: vasta nyt lääkisaikana olen ymmärtänyt, kuinka raskasta kolmivuorotyö onkaan. Tähän on myös mainittava lounastauot: siinä missä sairaanhoitajana lounas jäi ikävän usein kesken kellojen soidessa, kesäkandina pääsi lounasaikaan hetkeksi osastolta pois ja sai syödä rauhassa. Eri kollegoiden kanssa oli mukava jutella ja saada niin lääketieteellistä kuin muutakin oppia.

 

Aiemmasta työnkuvastani kesän aikana kaipasin etenkin tiimityötä eli tekemistä isommalla porukalla. Välillä vähän kateellisena kuuntelin, kun hoitajilla oli hyvät jutut kahvitauolla. Vähäiset kahvitaukoni (kesän aikana ehdin kahville aika harvoin) vietinkin hoitajien kanssa mukavia jutellen. Toki aika on kullannut muistot, nimittäin hälyisessä kansliassa työskentelyä en kaipaa laisinkaan. Kesäkandina työskentelin pääasiassa yksin tai toisen lääkärin kanssa. (Lounaalla tosin kävimme yhdessä isommalla porukalla, mikä oli mukavaa ja kuuluikin noihin positiivisiin asioihin.) Potilaita en nähnyt likimainkaan niin paljon tai usein kuin aiemmassa ammatissani olen tottunut. Jatkuvasti kuitenkin heidän asioitaan hoidin niin kutsuttujen paperitöiden muodossa. Sinänsä yllätyksenä paperitöiden määrä ei tullut, mutta olihan siihenkin pieni tottuminen. Vastuu painoi vielä enemmän kuin aiemmissa töissäni, mutta ei niin paljon enemmän kuin olisin kuvitellut - olen kokenut sairaanhoitajankin työn hyvin vastuulliseksi, joten johtuneeko siitä.

Työkuormaa pidin aika lailla yhtäläisenä sairaanhoitajana ja nyt kesäkandina. Molemmissa töissä on ollut vähintään ajoittain kiire ja "liikaa tekemistä". Molempia töitä tehdessä olen potenut riittämättömyyttä ja epävarmuutta osittain luonteenpiirteideni, osittain työkuorman vuoksi. Kummassakin työssä olen kokenut saaneeni paljon hyvää aikaan. Olen saanut runsaasti kiitoksia ja hyvää palautetta, tosin hoitajana enemmän kuin nyt kesäkandina johtuen ainakin osittain siitä, että hoitajana potilaita ja omaisia tapasin paljon tiheämmin. Merkille pantavaa oli se, että nyt lääkärin viransijaisena minua kiitettiin useammin ajastani, jonka keskusteluihin käytin.

 

Ensimmäisen kandikesän muistot haalistunevat vähitellen ajan kuluessa. Paljon tuli tehtyä ja koettua, mutta erityisesti opittua. Vaikka uuden uran alku välillä melkoista tasapainoilua onkin, tässä kohtaa tuntuu ihan hyvältä muistella viime kesää. Kaiken kaikkiaan moneen kertaan kesän aikana ajattelin, että tästä työstä minä pidän, ja jatkossa voisinkin nähdä itseni osastonlääkärinä. Vähintään jonkin verran on tulevaisuudessa tehtävä myös vastaanottotyötä, mutta nähtäväksi jää, minne askeleeni lopulta johtavat. Mielenkiinnolla odotellen!

Tasapainoa hakemassa

Elokuu on lopuillaan, koulut ja opinnot alkaneet taas. Tänään kirjoitan ehkä hieman tavallisesta poikkeavia kuulumisia ja ajatuksia. Blogini ei ole varsinaista avautumista varten, ja olen tietoisesti pitänyt täältä poissa juuri näitä harmaita sävyjä, joista tänään kirjoitan. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että on hyvä kirjoittaa kaiken positiivisen lisäksi myös muista opiskelun ja elämän puolista. Kun "kaikkialla" - vai kuvittelenko vain? - tuodaan esiin lääkisopiskelun ja työelämään astumisen ihanuutta ja hehkutetaan uusia kokemuksia ja tilanteita, joihin on päästy, tekee mieli vastapainoksi kertoa siitä toisesta puolesta, vaikeista tunteista ja asioista, joita väistämättä joutuu välillä kohtaamaan.

 

 

Olen useita kertoja kirjoittanut rehellisesti myös opiskeluun ja työhön liittyvistä vaikeammista hetkistä ja fiiliksistä. Väsymystä, motivaationpuutetta ja monia muita teemoja olen käsitellyt esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Etenkin vuosi 2017 oli minulle kovin raskas, ja samanlaisia tunnelmia kuin nytkin koin tuolloin työntäyteisen kesän jäljiltä. Vaikka arveluttaakin ("Mitä muutkin nyt minusta ajattelevat?") julkisesti näistä asioista kirjoittaa, teen sen silti, koska en halua olla vahvistamassa illuusiota täydellisesti pärjäävistä opiskelijoista tai (tulevista) lääkäreistä. Sillä jokainen meistä on ihminen.

Olen - ikävä kyllä ja toisaalta oikein hyvä niin - yksi suorittajista, jotka puurtavat ja pinnistelevät, kunnes raja tulee vastaan - ja pyrkivät rajasta huolimatta puskemaan aina vaan eteenpäin. Ei ole herkkua yhtäkkiä havahtua siihen, että omat voimavarat ovat hiipumassa. Väsyneenä kaikki tuntuu  tuplasti hankalammalta kuin muuten, ja jossain vaiheessa on vain tunnustettava, ettei juuri nyt jaksa enempää. Eteen voi tulla myös tilanne, jossa on haettava apua esimerkiksi opiskelijaterveydenhuollosta. Kliseisesti ilmaistuna ensin pitää osata huolehtia itsestään, jotta voisi kantaa huolta muista.

 

 

Blogissani olen aiemmin kirjoitellut ajatuksistani liittyen (uuteen) ammattiini sekä työhön. Epäilyksen hetkiä on näköjään koettu joskus ennenkin. Tällä hetkellä vastaavat teemat ovat pinnalla, sanoisinko jopa luonnollisesti, ensimmäisen kandikesäni jälkimainingeissa. Ensimmäinen kunnon kosketus työelämään oli minulle kaunistelematta kovin raskas pala, joskin paljon hyvääkin mahtui kuluneisiin kuukausiin. Vaikka opintojenkin aikana on tullut pohdiskeltua omaa alanvalintaa ja siihen liittyviä asioita, työnteko on lisännyt näitä pohdintoja entisestään: Onko tämä oikeasti sitä, mitä haluan elämälläni tehdä? Löytyykö minulle "oma paikka"? Missä toivon olevani vuoden kuluttua? Entä viiden tai kymmenen vuoden? Totta kai pitää välttää tekemästä pitkälle meneviä johtopäätöksiä yhden kesän tai muutaman kuukauden perusteella, mutta myönnettävä on, että ammattiin kasvu on tälläkin kertaa ollut niin paljon kivuliaampaa kuin olisin toivonut. 

 

Syksy on siis alkanut hieman harmaissa merkeissä muutenkin kuin sään puolesta. Motivaatiota ja tasapainoa tässä vielä etsiskellään, mutta jospa tämä viimeinenkin opiskeluvuosi lähtisi pian käyntiin toden teolla. Pikkuisia onnen pisaroita ja toivon pilkahduksia on jo harmauden keskeltäkin tavattu. Kuulaita, kauniita, viileitä ja aurinkoisia syyspäiviä odotellen.

Iloista syksyn jatkoa teillekin!

Kandikesä takana!

Lauantaina alkoi kauan odotettu loma. Kesä on vierähtänyt hurjaa vauhtia, vaikka välillä on tuntunut, ettei aika liiku mihinkään, ja alkukesän päivistä tuntuu olevan iäisyys. On mahdotonta enää täysin ymmärtää, millainen kandi kesän alussa työpaikalle asteli, mutta sen tiedän, että kauas on tuosta hetkestä tultu. Pohja uudelle uralle on nyt luotu. 

 

Mikä töissä yllätti? Ehkä eniten se, että asiat, joita etukäteen pohdin eniten, eivät lopulta olleetkaan niin vaikeita kuin ajattelin. Toisaalta vastaan tuli tilanteita ja asioita, joita en etukäteen osannut edes kuvitella. Yllätyin siitä, miten paljon pidin työni rutiineista, siitä, kun sain itse suunnitella päiväni kulun - ainakin osittain - ja pienistä, päivittäin toistuneista mukavista jutuista.

Hoitajien ja muun henkilökunnan kanssa yhteistyö sujui hyvin, missä varmasti auttoi oma kokemukseni hoitajien roolista. Etenkin alkuun oli lieviä vaikeuksia muistaa oma roolini, koska hoitajuus on minussa kuitenkin niin syvällä. (Lääkäri? Ai niin, sehän olen minä!) Aiemman kokemukseni ansiosta potilaiden ja omaisten kanssa työskentely tuntui mutkattomalta. Konsultaatiopuheluita soittelin kesän aikana jonkin verran, ja ilokseni on todettava, että vastaanotto oli joka kerta hyvä - sain ystävällisen tai vähintään neutraalin vastauksen ja selkeät ohjeet, kuinka toimia.

 

 

Kesä koostui ajoittain liki sietämättömästä epävarmuudesta, onnistumisen ilosta, uuden oppimisesta, tilanteista, jotka menivät hyvin ja niistä toisista, joihin nyt olen saanut oppia ja varmuutta. Olen stressannut joissain tilanteissa paljon ja toisissa vielä vähän enemmän. Olen saanut onnistumisen kokemuksia, hyviä kohtaamisia ja kiitoksia. Olen hoitanut potilaita ja asioita unissanikin, sillä työt ovat ikävä kyllä pyrkineet mukaan vapaallekin. Tämän toki tiesinkin jo omalla kohdallani todennäköiseksi aiemman urani perusteella. Selvitty on kuitenkin, ja tärkeintä on, että koen tehneeni parhaani.

Kulunut kesä on ollut kieltämättä raskas ja kasvattava. Kaiken kaikkiaan on sanottava, että takki on tällä hetkellä hyvin tyhjä. Aika näyttää, millä mielin tätä kesää jatkossa muistelen.  Kaikesta huolimatta pohjimmiltaan ajattelen, että jos tämä oli se vaikein kesä, minulla ei ole jatkossa mitään hätää. Tämän kesän jälkeen on pakko olla ylpeä itsestään.

 

 

Nyt ensimmäinen kandikesä on takana. Parin viikon päästä palaan toivottavasti levänneenä ja virkistyneenä takaisin lääkisopintojen pariin - ajatelkaa, kuudetta ja todennäköisesti viimeistä kertaa. Mutta nyt lomapuuhiin, kesälomareissu odottaa! Iloista elokuun alkua sinnekin! :)

 

Staycation

Hei taasen! Heinäkuu on yli puolenvälin, ja saimme pienen hengähdystauon helteistä. Meillä kotona sisälämpötila on ollut käytännössä koko kesän 28-30 astetta, mikä on ulkoilman helleasteisiin yhdistettynä ollut aikamoisen kamalaa. Siksipä pakenimme hellettä yhdeksi viikonlopuksi lähihotelliin, tuttuun Sokos Hotel Puijonsarveen. Aikanaan - tarkemmin sanottuna 5 vuotta ja 2 kuukautta sitten - yövyimme samaisessa hotellissa pääsykoereissulla. Reipas tuleva eskarilaisemme oli tuolloin 5-kuinen vauveli, jota heräsin monta kertaa yössä imettämään. En saanut aamuyöstä enää unta, mutta kun vihdoin nukahdin, olin nukkua pommiin, kun en jaksanut nousta kellon soittoon. Silloisesta hotelliaamiaisesta muistan vain sen, etten jännityksen vuoksi saanut alas yhtään mitään muuta kuin puolikkaan kahvimukillisen!

Mutta tähän hetkeen: Koululaiset olivat pari viikkoa putkeen mummolareissulla. Kuten taisin aiemmin kertoa, kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset on valjastettu kesällä koululaisten vahdiksi. Pienemmät toki ovat päiväkodissa arkisin. Paikallisia lapsenvahtivaihtoehtoja ei liiaksi ollut, joten isommat saivat viettää viikon toisessa ja toisen toisessa mummolassaan. Pienempien kanssa kaksilapsista standardiperhettä larpatessamme saimme eräänä torstai-iltana idean varata hotellihuone viikonlopuksi, eikä montaa minuuttia mennyt, kun huone oli varattu.

Oli kuin suurtakin matkallelähtötunnelmaa, kun pakkasimme tavarat viikonloppua varten. Matka kotoa hotellille kesti suunnilleen vartin, mutta uskomatonta kyllä pääsimme vallan mainiosti kesälomatunnelmiin tuossakin ajassa. Kirjauduimme sisään, tilasimme hissin ja astelimme huoneeseemme. Ja ah, mikä viileys siellä odottikaan! Sijatut vuoteet ja kylpyhuone saunoineen ilahduttivat toki myös. 

 

 

Lauantaina nautimme runsaan, mutta kuten kuvasta näkyy, lasten tyytyväisenä pitämiseksi hyvin kiireessä lautaselle kasatun aamiaisen.  Onni Oravakin kävi moikkaamassa lapsia aamiaisella, jossa lapset oli huomioitu hienosti heille erikseen osoitetulla tarjoilupöydällä. Aamiaisen jälkeen vietimme aikaa Kirkkopuistossa ja läheisen koulun leikkipaikalla.  Kävelimme satamaan jäätelölle ja päätimme ex tempore hypätä piakkoin lähtevän laivan kyytiin sisävesiristeilylle. Saaristokaupungin kierros väsytti kuopuksen niin, että hän simahti rattaisiinsa, mutta isompi nautti täysin siemauksin koko matkasta.

 

 

 

 

Hotellilla lapsiperheen näkökulmasta ilahdutti suuri leikkipaikka, jossa lapset viihtyivät mainiosti useaan otteeseen. Lauantai-illan kruunasi illallinen hotellin alakerrassa sijaitsevassa ravintola Ehtassa. Viileästä huoneesta oli mukava pitkästä aikaa livahtaa "omaan" saunaan, meillä kun ei tätä nykyä ole edes saunavuoroa. 

 

 

 

 

 

Sunnuntaina kirjauduimme ulos puoliltapäivin. Arki uhkasi puskea saman tien vastaan, kun suunnistimme isoille ruokaostoksille Prismaan. Ruoat löysivät tiensä kärryihin ja kauppakasseihin, ja saatoimme lähteä kotimatkalle. Vielä kotonakin kummastelimme sitä, miten noin lähellä kotia voi päästä noin lomafiiliksiin! Tuntui ihan kesältä, lomalta ja vapaudelta. Päästiin ihan eri tavalla irti arjesta, vaikka samat asiat olisi voinut tehdä kotoakin käsin. 

Oikeaa lomaa odotellessa - enää kuusi työpäivää!

Kandikesän alku

Hei taas! Ensimmäiset viikot kandikesästäni ovat ohi. Tässä sitä kirjoitellaan eli todistetusti olen tähän asti selvinnyt. Aikakäsitykseni heittelee laidasta laitaan: yksi päivä voi tuntua viikolta, mutta viikot ovat sekunnissa ohi. Takana on likimain puolet ekasta kandikesästä, joten tässäpä ensimmäisen puolikkaan kandikesäkuulumisia. 

 

 

 

Jännitti kieltämättä kovasti aloittaa uudessa työpaikassa, vaikka olinkin yhden pariviikkoisen siellä jo etukäteen ehtinyt viettää hyvin fiiliksin. Arvelutti alkuun, osaanko edes käyttää enää kyseistä potilastietojärjestelmää tai muistanko muutenkaan yhtään mitään, mitä siellä opin, mutta sain yllättyä iloisesti. Asiat nimittäin palautuivat mieleen yllättävänkin sutjakasti, ja säästyinkin alkusokilta melkein täysin.

Henkisesti töiden aloitus ei ottanut niin koville kuin etukäteen ajattelin. Ei tosin fyysisestikään. On ihanaa tehdä päivätyötä, eikä töitä edes tarvitse aloittaa klo 7! Tietojärjestelmät, niiden aktivointi ja toimivuus sen sijaan tuottivat runsaasti päänvaivaa ensimmäisinä päivinä. Nekin saatiin onneksi lopulta toimimaan, ainakin tähän asti.

Sittemmin työn sisältö ja määrä on realisoitunut. Töitä on riittävästi, välillä liikaakin. Yritän välttää ylitöitä, mutta toisinaan päivät venyvät. Kiire tuo painetta välillä enemmän kuin pystyn hallitsemaan. Etenkin viime viikolla väsytti ihan älyttömästi, ja kuten varmasti jokainen tietää, väsyneenä ei pysty todellakaan kaikkeen, mihin virkeämpänä kykenisi.

 

 

Töissä olen keräillyt hurjasti "ensimmäisiä" eli uusia asioita. Jokunen on jo takana, mutta lukemattomia toki edessä. Eivät opeteltavat asiat taida tämän elämän aikana loppua, oli kyse sitten töistä tai muusta elämästä. Olen yrittänyt muistaa olla ylpeä oppimistani asioista, vaikka ikäväkseni olen todennut, että liian helppoa on kiinnittää huomiota asioihin, joita en vielä hallitse.

Täällä kirjoittelin uuden uran herättämistä tunteista. Epävarmuus on kuluneiden viikkojen aikana ollut näistä tunteista tutuin. Innostusta ovat lisänneet ne hetket, jolloin olen voinut todeta, etten turhaan ole liki viisi vuotta opiskellut. Itsereflektiota harrastan välillä ehkä liikaakin. Onneksi on kotona ihan toinen todellisuus, joka kiskoo irti työajatuksista, vaikka ihan aina sekään ei toimi.

On todella vaikeaa yrittää tiivistää, millaista töissä on tähän asti ollut, mutta yritän: Monenlaisia fiiliksiä, työn iloa, painavaa vastuuta. Epävarmuutta, varmistelua, välillä uniinkin puskevia hoitopäätöspohdintoja. Toisinaan ilonpilkahdus kiitoksista ja hyvin menneistä tilanteista. Hyvä mieli siitä, kun huomaa omilla hoitopäätöksillä hyviä tuloksia. Ja kohtaamiset, ne ovat ehkä parasta.

 

 

Tässä oli lyhykäinen katsaus kesätyöni päällimmäisiin tunnelmiin. Palailen toivottavasti asiaan vielä kerran-pari kesän aikana, kunhan ehdin ja jaksan! Muutama viikko takana, saman verran vielä edessä. Tsemppiä ja voimia muillekin kesäkandeille ja kesätyöläisille!

Kohti ensimmäistä kandikesää

Toukokuiset päivät lipuvat ohitse kuin varkain, ja ensimmäisen kandikesäni alkuun on enää pari hassua päivää. Aiemmin kirjoitinkin jo tunteista, joita uudelle uralle astuminen on herättänyt. Tähän mennessä olen pikkuisen työkokemusta kerännyt, mutta ensimmäinen kandikesä on asia, joka suorastaan vaatii oman postauksensa.

Siirryn työelämään saman tien opintojen päätyttyä, ja opiskeluvuoden ja kesätöiden välillä on vain tämä viikonloppu. Minun siis tulisi muuttua vastaanottoa seuraavasta kandista lääkärin sijaiseksi suunnilleen yhdessä yössä. Melkoinen harppaus, etten sanoisi. Toisaalta on ihan hyvä, etten liiaksi ole ehtinyt stressata töiden alkua, kun opintoja on riittänyt ihan loppuun saakka.

 

 

 

Päällimmäisinä tunteina ennen kandikesän pyörteisiin sukeltamistani ovat jännitys ja innostus. On yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa päästä (joutua) kokeilemaan siipiään työelämässä. Vaikka kesä vähän jopa pelottaakin, olen onnellinen tästä mahdollisuudesta tehdä töitä jo opiskeluaikana. Uskon, että kun on käytännön kokemusta alla, on helpompi ottaa lopuista opinnoista paras hyöty irti. On myös sanottava, että minun on monestakin syystä parempi olla kandikesän kynnyksellä nyt kuin vuosi sitten.

Olen valmistautunut kesään (muka niin) huolellisesti, osallistunut lukemattomiin webinaareihin (joista vain osa on koskenut käytännön lääkärin työtä) ja imenyt joka puolelta oppia itseeni niin paljon kuin suinkin voin. Olen järjestellyt koululaisten asioita siten, että voisin itse olla töissä mahdollisimman stressittä. Eniten olen kuitenkin keskittynyt siihen, miten ihmeessä aion jaksaa tämän kesän. Olen saanut paljon vinkkejä siihen, miten pystyä ja jaksaa, mistä saada tukea ja niin edelleen. Silti nyt, kandikesän kynnyksellä, en rehellisesti sanottuna todellakaan tiedä, miten aion selvitä. Se selvinnee aikanaan kesän edetessä.

 

 

Ensimmäinen kandikesä on yksi niistä kokemuksista, joita ei varmasti koskaan unohda. Meni miten meni ja kävi miten kävi, työt alkavat kohta. Toivon vain, että siinä kohtaa olen riittävän valmis.

 

Tsemppiä kaikille muillekin (kesä)töitä aloittaville! Hyvin me pärjätään.