Onko olemassa täydellistä ajoitusta?

Otsikon kysymystä mietin paljon niinä hetkinä, kun pohdin, mitä teen tulevaisuudellani. Minun päätöksilläni oli ja on merkitystä niin monen muun ihmisen elämään, että tätä piti miettiä tosissaan.

Jos puhutaan opiskelemaan hakemisesta, varmaan suuri osa ajattelee, että sen "täydellinen ajoitus" on heti lukion jälkeen. Kun kuluu pari kolme vuotta, alkaa sen pohdinta, onko jo liian myöhäistä. Silloin saattaa ajatella, että on jo niin ja niin "vanha". Saati, jos on aloittanut toisen alan opinnot. Opintotukikuukausia on palanut ja millä sen lukuajankin eläisi?

Vielä myöhemmin, kun ollaan työelämässä ja on hankittu asuntolainat ja lapset ja farmariauto ja mitähän vielä, tuntuu, että on entistäkin lujemmin niitattu kiinni niille sijoilleen. Muistan, kun monta vuotta sitten väläytin miehelle, että entä jos lähtisin opiskelemaan. Häneltä tuli sillä sekunnilla vähintään viisi syytä sille, miksi meidän tilanteessamme ei voi lähteä opiskelemaan.

Lääkishaaveen iskiessä kuin salama kirkkaalta taivaalta minulla oli kokopäivätyö, perhe, kiva koti ja mukava elämä. Tuo haave toi mukanaan paljon negatiivisiakin tunteita, kun tuntui, etten pysty kaikkeen. Jostain oli pakko tinkiä. Minä tingin töistäni, yöunistani, vapaa-ajastani ja ihan viimeiseksi perheen kanssa vietetystä ajasta. Kun yrittää mahduttaa elämäänsä kokonaisen uuden osa-alueen, on pakko tinkiä jostakin. Jos haluaa tehdä töitä täysillä tunneilla, viettää perheen ja ystävien kanssa yhtä paljon aikaa kuin aiemminkin, pitää kodin tiptop sekä harrastaa ja viettää vapaa-aikaa saman verran kuin aina, jääkö tingittäväksi muuta kuin yöunet?

Oma ajoitukseni lääkishaulle ei ollut missään tapauksessa täydellinen. Siinä oli loputtomasti muuttuvia tekijöitä, joista yksikin olisi voinut romahduttaa koko korttitalon. Mutta en usko, että se näin perheellisenä olisi voinut olla paljoa sen parempi. Kuten omissa pohdinnoissani aikoinaan kirjoitin: perheeni ei tästä enää (toivottavasti) kutistu. Epävarmuuden kanssa painin paljon. Mitä jos kaikki työ ja käytetty aika menee hukkaan? Entä jos en edes saavuta tavoitettani? Voinko katsoa lapsiani silmiin myöhemmin, jos olen käyttänyt koko heidän lapsuutensa projektiin, joka ei edes johtanut mihinkään?

Toisen hakukerran alussa päätin pistää peliin ihan niin paljon kuin vain voin ja vähän enemmänkin. Tiesin, etten aio viettää hakurumbassa vuosikausia. Jos en olisi päässyt toisella kertaa, ehkä olisin hakenut kolmannen kerran. Tai sitten en. Ehkä suurin yksittäinen tekijä, joka ajoi minua pääsykoelukemisissa eteenpäin, oli se, etten halunnut joutua tekemään sitä yhtään kauemmin kuin oli pakko. Vaikka vuosi ei sinällään ole pitkä aika, lapsen elämässä se on. Lasteni vuoksi halusin päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin eli "oikeiden" opintojen pariin. Lukeminen vaati paljon ja välillä liikaa, mutta sisäänpääsy kuittasi kaiken.

Mutta siihen ajoitukseen. En usko, että on olemassa täydellistä ajoitusta. Ainahan elämässä on meneillään kaikenlaista, jota voi pitää esteenä tai vähintään hidasteena. Unelmilleen ja tavoitteilleen pitää raivata tilaa. Ajoitus voi näyttää totaalisen väärältä, mutta osoittautua oikeaksi, kuten kävi minulle. Tai sitten ajoitus vaikuttaa ihan täydelliseltä, mutta on lopulta kaikkea muuta. Eniten taidan uskoa, että oikea ajoitus on NYT. Jos odottaa täydellistä hetkeä, sitä ei ehkä tule koskaan. Kuten eräässä vastaan tulleessa kortissa luki: "Jos ei nyt, milloin sitten?"

Niin, ja miehenkin kanta on muuttunut aika radikaalisti. Olemme saaneet todeta, että aika paljon asioita voi, kunhan tarpeeksi haluaa. Pariskunta, joka olimme viisi vuotta sitten, olisi varmaan pyörtynyt kauhusta, jos olisi saanut tietää nykyisen tilanteemme :D

Ihanaa elokuun alkua jokaiselle! Millä mielin suuntaat tulevaan syksyyn?