J: Avaimet onnistumiseen ensimmäisellä yrityksellä

Pitkästä aikaa J:n postauksen aika. Tänään hän vastaa kysymykseen, jota moni varmaan miettii: miten päästä lääkikseen ekalla yrityksellä? Kuvat ovat tällä kertaa omiani. Voimia loppuviikkoon jokaiselle! :)

Pohja oli kaiken kaikkiaan hyvä ja työt joustivat. Niiden koen olevan avainasemassa heti ensimmäisellä kerralla sisäänpääsyssä. Myös oma asenne ja se, että pidän valtavasti opiskelusta sekä uuden oppimisesta ja haasteista ja olen aidosti kiinnostunut kaikista kolmesta aineesta, auttoi jaksamaan hyvin. Toki huonoja päiviä tulee kaikille ja välillä pitää buustata motivaatiota, että jaksaa aloittaa opiskelun. Pidin tarkasti kiinni siitä, että en opiskele väsyneenä ja vältän stressiä. Perhe, harrastukset, hyvät yöunet ja vapaapäivät olivat minulle todella tärkeitä.

Suunnitelmallisuus ja se, että tiesin omat vahvuudet sekä heikkoudet. Etenkin ne heikkoudet on tärkeä tunnistaa. Kenestäkään tuskin on kivaa olla ulkona omalta mukavuusalueelta, mutta oppiminen on tehokkainta, kun ollaan lähellä sitä omaa osaamista, mutta kuitenkin sen verran sen ulkopuolella, että välillä tekee mieli hakata päätä seinään. Oppiminen ja etenkin syvällinen ymmärtäminen on harvoin hauskaa ja helppoa. Se hauskuus ja ilo tulee vasta jälkeenpäin, kun tajuaa oppineensa uutta.

Suunnittelin ja analysoin omaa etenemistä sekä päivitin suunnitelmaa. Kuuntelin paljon itseäni ja luotin siihen, että tiedän, miten opin. Uskon, että tämä voi olla suuri haaste monelle, joka ei ole ennen joutunut panostamaan oppimiseensa vaan lukio on mennyt niin sanotusti lukematta läpi. Silloin ne oppimisen negatiiviset tunteet voivat hyvinkin tuntua musertavilta. Lisäksi on vaikeaa pysyä objektiivisena itselleen ja tarkastella omaa tekemistään. On siis tärkeää pohtia sitä omaa oppimista ja pyrkiä kehittämään sitä. Tähän auttoi minulla huomattavasti se, että olen aiemminkin joutunut tekemään töitä oppimisen eteen ja oppinut yliopistossa hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia ja todella abstrakteja asioita. Toki harjoituskokeissa pärjääminen tuki myös sitä, että hyvin menee. Kannattaa pyytää apua, jos tuntuu, että on umpikujassa. Vaikka on jo lukiosta valmistunut, voi silti soittaa vanhalle opolle ja kysyä apua ja ohjausta. Tai jos tuntee jonkun opettajan, niin voi hänen kanssaan keskustella etenemisestä. Kukaan ei ole yksin, vaikka siltä saattaa välillä tuntua.

Pidin huolen siitä, että en opiskele väsyneenä tai negatiivisena. Jos alkoi jurppia liikaa, lopetin tai ainakin vaihdoin aihetta. Olin tarkka siitä, että minulla on lähes koko ajan positiivinen fiilis ja ote opiskeluun. Positiivisuus ei ole päätös, mutta silti siihen omaan fiilikseen voi vaikuttaa paljon pohtimalla omaa tilannetta ja analysoimalla, miksi ajattelen tai asennoidun tai suhtaudun näin. Onko huonoja kokemuksia tai motivaatio hukassa? Gradua kirjoittaessa luin ihan aluksi pari graduopasta ja sieltä sain paljon hyviä vinkkejä motivaatioon ja asenteeseen, jotka ovat auttaneet kaikissa muissa projekteissa. Suosittelen siis tutustumaan alan kirjallisuuteen!

Keskityin omaan tekemiseen enkä miettinyt muita. Itse ajattelin seuraavaa: ”Jossain pölyisen kirjaston nurkassa istuu se yhdeksän ällän ylioppilas, jolla on kaikki raha ja aika panostaa vain tähän ja hän osaa kaiken. Siinäpähän on, minulle riittää, että vielä on yli 100 paikkaa jaossa tämän yhden superyksilön jälkeen ja niistäkin tarvitsen vain yhden.” Aina se ei ollut niin helppoa, mutta suurimman osan ajasta unohdin kaikki muut. En lukenut keskustelupalstoja tai blogeja suunnitteluvaiheen jälkeen ollenkaan. On turhaa käyttää energiaa sellaiseen, mihin ei voi vaikuttaa.

Tsemppiä ja iloa opiskeluun kaikille!

Onnistumisaddikti

Minä olen onnistumisaddikti. Olen se, joka asettaa tavoitteita ja rakastaa niiden saavuttamista. Tosin samalla olen se, joka asettaa tavoitteen ehkä vähän turhan alas, koska rakastaa onnistumista mutta pelkää epäonnistua. Tai toisaalta asettaa tiukan perfektionistisen tavoitteen, jota ei koskaan kykene saavuttamaan.

Onnistumisaddiktiossa on yksi ongelma: mitä jos mikään ei riitä? Ihminen kun ei vaan voi viettää koko elämäänsä pohtien, mitä suorittaisin seuraavaksi. Tai voi, mutta mitä elämää se sellainen on? Onnistumisten ja suoritusten tavoittelu voi kieliä paljon muustakin kuin kunnianhimosta; esimerkiksi siitä, että arvottaa ja arvostaa itseään suoritusten kautta.

Lääkishaun aikana mietin paljon, onko lääkis ja lääkikseen pääsy sittenkin itselleni joku statuskysymys. Mietin, enkö sittenkään osaa arvostaa itseäni "vain" sairaanhoitajana tai onko minulla jokin näyttämisenhalu. Oli siinä varmasti sitäkin, "katsokaa mihin minusta on"-asennetta. Pohdin myös vakavasti, yritänkö taas jonkin suorituksen kautta päästä määrittämään itseäni uudestaan. Toisin sanoen pelkäsin, että koko lääkis osoittautuu vain joksikin itsetuntoni pönkittämisen välineeksi, joka lakkaa kiinnostamasta heti, kun tavoite on saavutettu. (Tiedän, tämä kuulostaa naurettavalta, mutta näköjään pienessä päässä voi hakustressissä pyöriä kaikenlaista.)

Näin ei onneksi ole tähän mennessä käynyt. Opiskeltavat asiat kiinnostavat minua todella, vaikka tietenkin opiskelussakin on ne omat hankalat hetkensä. Ensi-innostuksen hälvennyttyäkin edelleen haluan lääkäriksi. En siksi, että se olisi jotenkin hienompaa kuin olla sairaanhoitaja, vaan ihan muista syistä, joita löytyy täältä. Toisaalta suhtaudun tätä nykyä kriittisemmin kaikkiin unelma-alkuisiin termeihin. Tiedän jo nyt, ettei työni tule olemaan mitään hohdokasta henkien pelastamista päivästä toiseen - ja oikeastaan toivon sitä myös. Unelma-ammatin työ on suureksi osaksi ihan peruspuurtamista, kuten unelma-ammattiin opiskelukin.

Elämässä eteenpäin pyrkiminen on ihan hyvä ominaisuus, kunhan se ei ala hallita elämää liiaksi. Tämä suorittaja opettelee edelleen rentoutumista ja ihan-vain-olemista, vaikka merkkejä suorittajan muuttumisesta sähläriksi onkin näkyvissä :D Elämä ei ole niin vakavaa, mikä ihana ajatus! Tälle ajatukselle on juuri tänään käyttöä, kun kalenteria vilkaistessani totesin, että alkanut viikko on ihan täynnä kaikkea. Ehkäpä siis keskityn olennaiseen ja jätän ylimääräiset vähemmälle huomiolle.

Rentoa viikkoa kaikille!

Itsensä ylittämisiä

Iv-luvallinen sairaanhoitaja tässä hei! Vaikka olenkin valmistunut jo vuosikausia sitten, sairaanhoitajan kouluttautuminen ei siihen lopu. Valmiidenkin sairaanhoitajien pitää suorittaa erillinen lääkehoidon verkkokoulutus ja päivittää osaamistaan säännöllisesti. Koulutus sisältää paaaljon luentoja ja asiaa sekä monta tenttiä. Lisäksi kuuluu antaa tietty määrä näyttöjä sekä lopuksi selvitä lääkärin pitämästä suullisesta tentistä. Kaiken tämän olen saanut nyt suoritettua, huh ja puh. Käytännössä siis vasta nyt saan alkaa itsenäisesti toteuttaa lääke- ja nestehoitoa.

Stressasin "yllättäen" kaikista eniten tuota lääkärin suullista tenttiä. Oikeastihan tilanne oli aika rento, mutta mihinpä jännittäjä luonteestaan pääsisi. Kysymyksiä tuli kyllä laidasta laitaan, osa oli kinkkisiä ja osa helpompia. Kiitin mielessäni hyvää perehdytystä, koska en todellakaan olisi lonkalta osannut vastata lähellekään kaikkiin kysymyksiin. Selvisin kuitenkin ihan ok ja sain kaikkiin vastattua jotain. Välillä jopa harmitti, kun en edes ehtinyt sanoa kaikkea, mitä aiheesta tiesin :D Tärkeintä oli kuitenkin, että sain luvat kuntoon.

Tuli niin superfiilis, kun etukäteisajatuksista huolimatta pärjäsin tilanteessa noinkin hyvin. Näyttöjen antaminen on sitten toinen juttu, josta revin stressiä ihan viimeiseen asti. Minulla on ikävä ominaisuus hermoilla niin kovasti sitä, kun toinen katsoo tekemisiäni, että alisuoriudun surkeasti. Paljon rauhallisemmin ja varmemmin toimin yksin ollessani. Siksi onkin aika mahdotonta yrittää vakuuttaa, että "kyllä mä oikeesti osaan", kun siinä näyttötilanteessa kaikki menee pieleen. Lisähaastetta toi tietenkin se, etten ole ko. toimenpiteitä tehnyt taas pariin vuoteen. Ilokseni olen kuitenkin saanut todeta, että opitut asiat palautuvat kyllä nopeasti mieleen, vaikkei niitä hetkeen olisi  tarvinnutkaan.

Toisena itseni ylittämisenä pidän sitä, kun ensimmäistä kertaa uskaltauduin treenaamaan Puijon portaille. Olen kerran tai pari kävellyt ne ylös ja ajatellut samalla, ettei kuntoni ikinä riitä mihinkään kunnolliseen porrastreeniin. Kesän alussa kuitenkin ilmoittauduin tunnin mittaiseen porras- ja mäkitreeniin ja menin myös (vain, koska unohdin perua ajoissa...). Oli kesän ensimmäisiä lämpimiä päiviä, ja treeni tuntui tosi rankalta. Olin ihan satavarma, etten kävele sen treenin jälkeen viikkoon, mutta arvatkaa, miten kävi. En ollut pahasti kipeä seuraavana päivänä enkä sitä seuraavana enkä sen jälkeenkään. Näköjään kunto on kuitenkin pysynyt kohtuu hyvällä tasolla, vaikken ole säännöllisesti treenannut moneen viikkoon. Ihanaa saada välillä tällaisia positiivisia yllätyksiä myös liikunnan osalta :)

Tietenkin arkiaktiivisuuteni on nyt kesällä aivan eri tasolla kuin opiskellessa. Työpäivästä suuri osa kuluu jalkojen päällä ja lisämausteena työhön ovat erilaiset avustamistilanteet. Ergonomiaa ei auta unohtaa noissa hommissa!

Viikonloppu vierähti kesästä nauttiessa. Mikäpä siinä ollessa, kun on aurinkoa ja lämmin! Tällä viikolla ovatkin luvassa ekat yövuoroni, jaiks. Aina vaan tuntuu vaikealta palata vapailta töihin, mutta kun pääsee työvaatteissa osastolle, kaikki on ihan fine.


Voimia uuteen viikkoon kaikille :)