7 vinkkiä onnellisempaan arkeen

Taas on maanantai, mikä useimmille tarkoittaa paluuta arkeen viikonlopun jäljiltä. Itse sain viettää mahtavan viikonlopun, jota varmasti hehkutan vielä lisää paremmalla ajalla! Arki voi olla synonyymi vastuulle ja velvollisuuksille, aikatauluille, "pitäisi"-asioille ja suorituspaineille. Lomalla on usein helppo hymyillä, mutta arkea on kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä valtaosa elämästä. Itsehän olen todellinen arkifani ja rakastan kaikkia oivalluksia, joilla saan omasta arjestani vielä hiukkasen mukavampaa. Itselleni sana "arki" on vahvasti positiivinen. Seuraavat seitsemän asiaa ovat niitä, joiden avulla selviydyn ja pääosin myös nautin arjestani.

Muista nauraa.

Pienten lasten kanssa tulee lähes päivittäin sellaisia itkisikö vai nauraisiko -tilanteita. Kun maitolasi kaatuu viidennen kerran tai tenava koristelee mustekynällä huonekaluja/seiniä tai tyhjentää juuri pestyt ruokailuvälineet lattialle... Variaatioita näihin tilanteisiin löytyy lukematon määrä. Tilanteen etäännyttäminen auttaa, kun savu uhkaa tulla korvista. Itse olen opetellut katsomaan tilannetta ulkopuolisen silmin, jolloin pakostakin näkee asiassa jotain koomista. Niin, ja itkisikö vai nauraisiko -tilanteissa voi valita naurun.

Älä unohda itseäsi.

Kukaan ei jaksa päivästä toiseen olla toisten tarpeita täyttävä pyhimys. Jos sinulla on tapana auttaa muita liikaakin, opettele pyytämään vastapalveluksia tai vaihtoehtoisesti sanomaan ei, kun et jaksa. Kukaan muu ei pidä sinun puoliasi kuin sinä itse, ja liian kilteille ihmisille löytyy hyväksikäyttäjiä liiankin helposti. Ota kalenteriisi aikaa itsellesi, varsinkin, jos olet niitä, jotka rentoutuvat parhaiten yksin ollessaan.

Opettele sietämään keskeneräisyyttä.

Oletko sinäkin sellainen, joka kokee, ettei pysty rentoutumaan ennen kuin on hoitanut asiat x,y ja z? Keskeneräisyys - ja epäjärjestys, ainakin tässä lapsiperheessä - on koko elämää leimaava piirre, joten sen sietämisen opettelu todellakin kannattaa. "Ensin työ, sitten huvi"-mentaliteetti istuu ainakin minussa turhan tiukassa. Onkin pitänyt opetella tunnistamaan, milloin on parempi levätä hetki - ja levon jälkeen jatkaa kenties uusin voimin ja paremmilla fiiliksillä kesken jäänyttä urakkaa. Liian usein etenkin kotiäitinä ollessani kävi niin, etten päivän aikana ehtinyt levätä ollenkaan, kun lasten päiväuniajat kuluivat siivotessa ja kotitöitä tehdessä. En voi suositella kenellekään. 

Jousta rutiineista tarvittaessa.

Arjesta tulee tosi raskasta, jos kaikkeen suhtautuu vakavasti. Rutiinit on hyvä olla koko perheen hyvinvoinnin kannalta, mutta maailmaa ei kaada, vaikka rutiineista jonakin päivänä joustettaisiin. Samoin töissä ja opiskelussa on asioita, jotka voi jättää odottamaan parempaa aikaa. Omassa arjessani tällä hetkellä lähes parasta ovat pienet valinnat, joita voin tehdä: opiskelenko heti vai juonko ensin kahvit? Lähdenkö yliopistolle vai luenko kotona? Omista totutuista tavoista poikkeaminen piristää kummasti, vaikka pääosin arki pyöriikin tutuksi tulleella turvallisella kaavallaan.

Hellitä.

Ketä ihmettä varten suoritat? Pitääkö kodin olla koko ajan tiptop, kun "kaikilla muillakin" on? (Voin paljastaa, että jos joku tulee sovitusti kyläilemään, meillä on hyvin paljon siistimpää kuin tavallisesti...) Olisitko silti ehkä onnellisempi, jos suorittaisit vähemmän ja olisit läsnä enemmän? Mitä pahaa tapahtuu, jos lasket vähän rimaa? Joo, tiedän, se tuntuu siltä, että menettää sen vähäisenkin kontrollin. Mutta joskus se on ihan hyväksi - olla vaan ja antaa maailmankin olla. Loppujen lopuksi olen mieluummin hyvinvoiva ja hyväntuulinen äiti vähän sotkuisessa kodissa kuin kireä, epäjärjestyksestä ahdistuva äiti tiptopsiistissä asunnossaan. Molempia olen kokeillut.

Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kiitollisuuden aiheiden löytäminen omasta arjestaan lisää onnellisuutta.  Minulla on vihko, johon vasta hiljattain (Unelma Itsestä -valmennuksen kannustamana) olen alkanut kirjata päivittäisiä ilonaiheitani. Varsinkin huonon päivän jälkeen on suorastaan terapeuttista, kun löytää siitäkin päivästä syitä kiitollisuuteen. Kesätyöni aikana kirjoitin monena iltana olevani kiitollinen opettavaisesta työvuorosta, joka sai minut uskomaan, että pärjään missä vaan.

Nauti hetkestä.

Klisee tämäkin, mutta aiheellinen sellainen. Oletko sinäkin niitä, joiden mielestä elämä on "sitten kun"? Tiedän itse liiankin hyvin, mitä se on, kun ajattelee onnen olevan aina vasta kulman takana, sitten kun on aikaa tai loma tai hieno koti tai unelmien työpaikka... Kun ihmisellä ei ole muuta kuin tämä hetki, miksi ei tekisi tästä hetkestä mahdollisimman mukavaa? Vaikka itsekin mielelläni petaan itselleni onnellisuutta tulevaisuuteen, on pitänyt opetella ottamaan ilo irti myös tästä hetkestä. Juuri siksi pidän usein lyhyen kahvitauon koneeni ääressä, ennen kuin kaivan kirjat esiin ja aloitan opiskelun.


Onnellista arkea ja mahtavaa lokakuun viimeistä viikkoa juuri Sinulle! Löytyykö sinulta jokin oma onnellisen arjen ainesosa, jota ei tässä mainittu? Kerro se kommentissa :)

Valintojen aika

Kesäkuvia one last time! Syksy on virallisesti täällä, ja eka arkiviikko on meidän perheessä kohta ohi. Mutta keskitytäänpä hetki hakuasioihin. Opiskelupaikkoihin ensi keväänä hakevat ovat isojen päätösten edessä - pärjätäkö itse, hakeutuako aikuislukioon tai valmennuskurssille vai tilatako itseopiskelumateriaalit? Kenties joku teistä miettii, kannattaako, jaksaako tai ehtiikö edes hakea haluamaansa opiskelupaikkaan.

Omalla kohdallani olosuhteet tekivät päätöksen puolestani. Toisen hakukerran syksyllä valmennuskurssi ei olisi vielä ollut ajankohtainen, koska olin silloin käynyt kaikki kurssit läpi vain kerran pikaisesti. Keväällä taas minulla oli pieni vauva, jonka kanssa tunneille osallistuminen olisi ollut vähintäänkin mielenkiintoista. Kotikurssin hankkimista pohdiskelin myös. Yhtenä vaihtoehtona oli MAFY:n tabletti, jossa minua rehellisesti sanottuna eniten kiinnosti se edistymistä kuvaava käyrä.

Loppujen lopuksi totesin, että sekä Valmennuskeskuksen kotikurssi että Mafynetti ovat sen verran hintavia, että ne jäivät hankkimatta. Ajattelin (melko itsevarmasti näin jälkikäteen ajateltuna), että osaan kyllä organisoida lukuni ja optimoida ajankäyttöni riittävän hyvin. Toisaalta tiesin senkin, että kerään turhaa painetta siitä, jos ohjelma "vaatii" nopeampaa etenemistä kuin mihin pystyn. Eniten olisin kaivannut opiskeluuni lähiopetusta tai edes jonkun ihmisen, jolta kysyä neuvoa. Onneksi oli Älyvuoto sekä Google.Vaikeita asioita katsoin KhanAcademyn tai Opetus.tv:n lyhyiltä videoilta.

Mafynetistä otin sen verran mallia, että kertailin vaikeita laskuja ja asioita tietyin väliajoin. Tietysti osaamisen seuranta on manuaalisesti tehtynä työläämpää kuin valmiin ohjelman avulla, enkä sellaista hienoa käyrääkään saanut :( Flashcardsit olivat hyvänä apuna erityisesti bilsan asioiden kohdalla. Ohjelma huolehti kertaamisesta, kunhan vain vastasin rehellisesti, osasinko vai en.

Olihan minulla toki käytettynä (hyvin halvalla) ostetut Valmennuskeskuksen itseopiskelumateriaalit, jotka oman kokemukseni mukaan syvensivät osaamistani mukavasti. Osa soveltavista laskuista tosin meni iloisesti yli hilseen. Totesin muuten ilokseni, että henkilö, joka osti viime kesänä nämä mun vanhat materiaalit, pääsi tänä kesänä sisään! Todistetusti hyvät materiaalit siis ;) Käytetyissä matskuissa oli se(kin) hyvä puoli, että vaikeat laskut oli merkitty edellisen omistajan toimesta. Niinpä itsetuntoni kohosi huimiin korkeuksiin joka kerta, kun sain sellaisen tehtävän laskettua kerralla oikein :D

Ainoa vinkkini näihin valintoihin on seuraava: tee niin kuin hyvältä tuntuu. Minä ja monet muut olemme päässeet sisälle ilman kalliita kursseja, mutta mikäli haluat satsata sellaiseen, tuskin se raha hukkaan menee. Erilaisessa elämäntilanteessa olisin kenties itsekin turvautunut valmennuskurssin apuun.

Tsemppiä valintoihisi! Olisi muuten kiva kuulla, millaisin asein käyt pääsykoelukemisten kimppuun :)

Opiskelukaupungin valinta

Moikka ja kivaa maanantaita! Monella se on tänä keväänä edessä: sen pohdinta, missä haluaa seuraavat elämänsä vuodet viettää. Lääkisten suhteen valinta on toisaalta helpompi, toisaalta vaikeampi kuin joidenkin muiden koulutusalojen. Lääketiedettä voi opiskella vain viidessä kaupungissa, jos siis haluaa opiskella kotimaassa. Mutta olipa tuleva opiskelupaikka millä alalla tahansa, pitää tehdä valinta siitä, mihin kaupunkiin ja oppilaitokseen hakee.

Itse olen hakenut kolme eri kertaa yhteishaussa: kerran abina sh-opintoihin ja kaksi kertaa lääkikseen. Molemmilla kerroilla olen aloittanut korkeakouluopinnot aivan eri puolella Suomea. Sairaanhoitajaksi opiskelin pääkaupunkiseudulla, vaikka olen Oulusta lähtöisin. Lääkisopintoja taas lähdin suorittamaan pääkaupunkiseudulta Kuopioon, vaikka lähempänäkin olisi ollut vaihtoehtoja. Ensimmäisellä kerralla lääkikseen hakiessani hain Helsinkiin, koska pääsykokeessa käyminen oli siellä helpompaa.

Siihen on monia syitä, miksi opintojen aloittamiseni ovat olleet minulle syy vaihtaa paikkakuntaa. Joskus lähteminen on vaikeaa, mutta jääminen mahdotonta. Joskus on vain pakko vaihtaa maisemaa, enkä varmasti olisi tässä nyt, jos en olisi koskaan lähtenyt kotikonnuilta. Abina hain muutamaan oppilaitokseen pääkaupunkiseudulla ja yhteen Jyväskylään. Kaikki kaverini joko jatkoivat vielä lukiossa tai hakivat opiskelemaan kotipaikkakunnalle. Pääsin ensimmäiseen hakukohteeseeni. Vaikka aluksi olikin hankalaa ja yksinäistä, löysin sinä syksynä monta ihanaa ystävää, joista osan kanssa pidämme edelleen yhteyttä. (Terveisiä sinne, kuitenkin luette tätä!) Osittain muuton ansioksi voi lukea myös sen, että tutustuin toiselta puolelta Suomea kotoisin olevaan mahtavaan tyyppiin, jota minulla on tätä nykyä ilo kutsua aviomiehekseni. Ei mikään turha muutto!

Perheellisenä taas lääkiskaupungin valinnalla oli ja on sen verran kauaskantoiset seuraukset, että sitä piti miettiä tarkkaan. Koko elämän suhteen olisi ollut helpoin hakea Helsinkiin. Se oli lähimpänä, ympäristö ja kulkuyhteydet olivat tutut, ei olisi tarvinnut muuttaa eikä myydä kotia, mies olisi voinut jatkaa samassa työpaikassa ja lapset tutussa päiväkodissa. Minkään muun ei olisi tarvinnut muuttua kuin minun statukseni työssäkäyvästä opiskelijaksi. Olisin voinut säilyttää oman vakityöpaikkani, käydä siellä silloin tällöin keikkailemassa ja tehdä kesät töitä kesäsijaisena. Kuulostaa paperilla täydelliseltä, mutta meidän perheellemme se ei ollut sitä. Tulevaa muutosta ja sen taustoja pohdin viime heinäkuussa täällä.

Olimme jo pidempään miettineet paikkakunnan vaihdosta, mutta tuntui vähän hakuammunnalta lähteä summassa miettimään uutta paikkakuntaa. Olimme asettaneet tavoitteeksi, että muutamme, ennen kuin esikoinen menee kouluun. Lääkishaku oli loistava tilaisuus laajentaa perspektiiviä kehäkolmosen ulkopuolelle; se antoi juuri sopivasti vaihtoehtoja niin, että valinta oli lopulta melko helppo. (Sivuhuomiona: jotakin minusta ja perheestämme ehkä kertoo se, että kun aprillipäivänä aprillasin sisaruksilleni, että aiomme muuttaa lääkiksen perässä Tarttoon, kukaan ei kyseenalaistanut!)

Minulle opiskelukaupungin valinnan kriteerinä ei ollut niinkään se, että johonkin on "helppo" päästä, vaan valinnassa painoivat aivan muut seikat. Tärkeimpänä vaatimuksena opiskelukaupungille oli se, että perheeni voisi seistä 100-prosenttisesti päätöksen takana. En halunnut niskoilleni syyllisyyttä siitä, että olen kiskonut koko perheeni johonkin paikkaan, jossa he ikävöivät jatkuvasti entisille kotikulmillemme.

Lopullinen päätös tehtiin hyvin intuitiivisesti. Sekä minusta että miehestä Kuopio kuulosti meille juuri oikealta paikalta: lähellä luontoa, "keskellä" Suomea, ei liian pieni eikä liian suuri. Olimme varmoja päätöksestä, mutta silti muutos arvelutti, pelotti ja ahdistikin: miten asunnon myynti, entä työt, rahatilanne, muutto? Mutta niin vain hoidettiin asioita yksi kerrallaan ja elefantti tuli lopulta syödyksi. Uusi elämä alkoi. (Mietteitä kotikaupungistamme puolen vuoden jälkeen löytyy täältä!)

Minulle opintojen alku on aina ollut uuden alku. Uusi paikkakunta, uudet kuviot, uudet ihmiset. On melkoisen raskasta pistää lähes koko elämä kerralla uusiksi, mutta raskaan alun jälkeen olen - tälläkin kertaa - niin onnellinen valinnastamme. Me tiesimme haluavamme elämältä jotain muuta, ja vaikka muutos vaatikin rohkeutta ja uskallusta, päivääkään en ole katunut. Hetkiä ehkä, mutten missään tapauksessa päivääkään.

Näiden isojenkin valintojen suhteen kannattaa kuunnella sydäntään. Jos jossain paikkakunnalla on koko elämä ja kaikki mitä tarvitsee ollakseen onnellinen, miksipä sieltä mihinkään lähtisi. Jos taas päättää lähteä toiselle paikkakunnalle, on hyvä miettiä ne syyt, miksi haluaa juuri sinne. Ei ole tavatonta sekään, että vaikkapa helpomman sisäänpääsyn toivossa hakeutuu paikkakunnalle, jolla ei sitten viihdykään lainkaan. Asioita on hankalaa ennustaa etukäteen, mutta onneksi vain harva muutos on lopullinen. Aina voi palata takaisin.

Opiskelukaupungin valinnassa tehkää omanlaisenne ratkaisu, miettikää vaihtoehtoja ja punnitkaa ne asiat, jotka teille ovat tärkeitä. Tärkeimpänä muistakaa, että aina on vaihtoehtoja. Ei välttämättä helppoja tai yksinkertaisia, mutta vaihtoehtoja kuitenkin!

Tsemppiä vaikeisiin valintoihinne :)


PS. Kuvilla ei ole paljoakaan tekemistä itse asian kanssa. Kahlasin kaikki kuva-albumini läpi vain todetakseni, ettei minulla ole juurikaan kaupunkikuvia muilta kuin matkoilta. Pointsit sille, joka tunnistaa kaikki kuvien kaupungit!

Kiiltokuvaelämää?

Aina välillä tulee netin syövereissä vastaan kommentteja, joissa arvostellaan blogien epäaitoutta ja siloiteltua pintaa. Koen itsekin "syyllistyväni" samaan ainakin jossain määrin. Kukapa haluaisi esitellä itseään blogissa tai muutenkaan aivan täsmälleen sellaisena kuin on; kirjoittaa joka ikisen negatiivisen ajatuksen, yhteentörmäykset ja riidat julkiseen päivitykseen tai päivittää kaikki koetut vaikeudet, sairaudet, menetykset ja muut kaikkien ihmisten luettavaksi? No, nykymaailmassa kaikki on mahdollista ja "kohujulkkiksillekin" on tilauksensa, mutta draamaa kaipaavat joutuvat minun blogini kohdalla pettymään.

Olen blogissani melko avoin, mutta täyteen avoimuuteen en edes halua lähteä. Vaikka olenkin "anonyymi" ainakin toistaiseksi, lukijoista löytyy niitä, jotka tuntevat minut tosielämässä. Toivon, ettei blogistani saatu kuva poikkea kovin paljoa siitä, millainen olen oikeasti. Joka tapauksessa on paljonkin asioita, jotka pidän ihan vain itselläni. Voin jakaa omia pohdintojani, ajatuksiani ja mietteitäni koskien monia eri asioita. Näytän pieniä palasia arjestani, jaan pieniä kohtia kodistani. Silti minun näppäimistöni takana on se, kuinka paljon kirjoitan perheestäni, puolisostani ja lapsistani. En julkaise lapsistani tunnistettavia kuvia, koska en halua niiden päätyvän Internetiin. Haluan, että lapseni saavat itse vanhempana määritellä sen, kuinka laajan näkyvyyden somessa haluavat. Samoin vältän kertomasta liian tarkkaan omista, puolison ja lasten henkilökohtaisista asioista, sairaushistorioista ja muista. Tavallisen tylsät aiheet ovat niitä, joista mieluiten kirjoitan.

Minulla, niin kuin useimmilla meistä, on takanani niin helppoja kuin vaikeitakin aikoja. Omalla kohdallani koen, että vaikeita aikoja on ollut paljon helpompia enemmän. Tällä hetkellä elän tähänastisen elämäni parasta aikaa monestakin syystä. Osa vaikeista asioista on jo pysyvästi takana, mutta osa seuraa mukanani läpi elämän, ja niiden kanssa on vain opittava elämään. Varmasti vastoinkäymisiä tulee jatkossakin, suurempia ja pienempiä, enkä todennäköisesti tule niitäkään jakamaan blogin puolella.

Tästä huolimatta haluan, että teillä lukijoilla on minusta mahdollisimman realistinen kuva. Jokainen tietysti tulkitsee tekstejäkin omalla tavallaan enkä minä voi täysin vaikuttaa siihen, miltä vaikutan lukijoiden silmissä. Toivon, että blogistani välittyy kuva tavallisesta ihmisestä tavallisessa elämässään tavallisine ongelmineen. Elämäni ei ole unelmaa ihan koko aikaa, vaikka suurimman osan ajasta mukavaa onkin. Jokaisella on välillä huonoja hetkiä ja fiiliksiä. Se, ettei jaa niitä blogiin, ei tarkoita, etteikö niitä olisi.

Somessa moni haluaa näyttää kauniilta/komealta ja menestyvältä. Useimmat haluavat olla positiivisia ja onnellisia -  ja näyttää sen myös muille. Se ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Kun isosta kokonaisuudesta poimii paloja sieltä täältä, minkä tahansa asian saa näyttämään kauniilta. Harva julkaisee mieluummin kuvan sotkuisesta lapsiperheen kodista kuin kauniista yksityiskohdasta. Minäkin valitsisin sen kauniin yksityiskohdan. Toivon, että blogini voi tarjota hengähdystauon lukijan omasta hektisestä arjesta - kohtuullisen kauniita kuvia ja riittävän laadukasta sisältöä. Silti omastakin kokemuksesta tiedän, miten lähellä on ajatus siitä, että bloggaajalla on kaikki jotenkin paremmin. Niin voi olla, tai sitten ei.

Oma blogini on hyvin kotikutoinen ja uskonkin, että minulla olisi vielä suurempi kiusaus siloitella ja kiillottaa julkisuuskuvaani, jos pitäisin suositumpaa blogia. Olen äärettömän onnellinen jokaisesta lukijasta, joka päätyy blogini pariin - jatkoi sitten matkaansa tai jäi hetkeksi lukemaan -, mutta rehellisesti sanottuna en edes toivo blogilleni kovin suurta suosiota. Nyt(kin) on hyvä.

Mitä ajatuksia heräsi? Tunnistatko ilmiön? Millainen kuva sinulle on minusta jäänyt?