Uuden työuran alussa

Moikka! Lupasin palata tarkemmin uuden ammatin herättämiin fiiliksiin. Aiemmin olen jo kirjoitellutkin siitä, miltä tuntuu opiskella toista ammattia sekä yleisesti työssä jaksamisesta. Jokaiselle pidempään blogiani lukeneelle lienee tullut tiettäväksi se, että opiskelun olen kokenut pääosin melko helpoksi ja ajoittain jopa stressittömäksi, vaikka melkoisia aallonpohjiakin on näiden viiden vuoden aikana koettu. Olen myös menestynyt opinnoissani mukavasti arvosanoista päätellen. Opiskelussa on selkeät raamit, kurssien tavoitteet sekä rajatut aikataulut, jotka helpottavat huomattavasti niin ajanhallintaani kuin tarpeellisten sisältöjen omaksumistakin. Opiskelua ja työtä vertailin aikanaan täällä, ja tässä postauksessa pohdiskelin, miltä tuntuu olla oman alan töissä.

 

 

 

 

Sen sijaan työelämä on aina ollut minulle opiskelua vaikeampi pala. Suoriudun töissäkin vähintään ihan hyvin, mutta etenkin aloittaminen on hankalaa.  Sitä se tosin taitaa olla monelle muullekin. Jotenkin toivoin olevani toisen ammattini kohdalla "valmiimpi" kohtaamaan työelämän, kun sen aika koittaa. Toiveistani huolimatta nelosen työoikeuksien kirjautuminen Terhikkiin ei ollutkaan niin riemukas hetki kuin etukäteen ajattelin sen olevan. Ihan yllätyin siitä, miten paljon asia suorastaan ahdisti - se, että olen ihan oikeasti astumassa työelämään eikä entiseen ole enää paluuta. Ensimmäiseen ammattiini verrattuna olen huomannut sopeutuvani uusiin työpaikkoihin ja -tehtäviin nykyään nopeammin, mikä on totta kai plussaa. Mutta nyt uuden uran herättämiin tunteisiin:

 

Epävarmuus kuuluu asiaan aina, kun aloitan jotain uutta. Sopiva määrä epävarmuutta auttaa pysymään skarppina ja esimerkiksi varmistamaan kokeneemmalta kollegalta ne asiat, joita ei itse vielä täysin hallitse. Ajattelenkin, että epävarmuus myös suojaa monelta. Liika epävarmuus kuitenkin vie tilaa muilta ajatuksilta ja heikentää ainakin omaa toimintakykyäni. Liiallisuuksiin menevää epävarmuutta on välillä hankalaa suitsia, mutta uskon, että kokemus auttaa siihen parhaiten. Kun vähitellen saa alle hyvin menneitä tilanteita, alkaa epävarmuuskin tuntua siedettävämmältä. Tuskin pääsen epävarmuuden tunteesta koskaan kokonaan, mutta kuten sanottua, sopiva määrä epävarmuutta pitää myös nöyränä ja oppimiskykyisenä.

 

Riittämättömyys on ainakin minulle yksi vaikeimmista työhön liittyvistä tunteista. Riittämättömyyden tunteeseen liittyy vahvasti vaativuus - pohdinta siitä, teitkö varmasti parhaasi ja vaikka olisit tehnytkin, onko se tarpeeksi. Osin riittämättömyyden tunteen vuoksi olen ollut lähellä uuvuttaa itseni, omalla alallani kun työt eivät tekemällä lopu. Vaikka on olemassa tietty minimitaso, jolla työt tulee hoitaa, tasoa eli työn määrää tai laatua voi hilata ylöspäin rajattomasti. Riittämättömyyden tunne ei tietenkään aina tule ihmisestä itsestään: myös työyhteisön vaatimukset voivat olla liian suuria omaan osaamiseen tai kokemukseen nähden. Parhaiten riittämättömyyden tunteen kanssa pärjään, kun pidän mielessä, että jokainen on aloittanut joskus jostain - ja muistan hengittää.

Innostus on toistaiseksi näytellyt aika pientä roolia työhön liittyvissä ajatuksissani. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi myös onnellinen ja innoissani uudesta roolistani, vaan siitä, että edellä mainitut tunteet ovat vallanneet suurimman osan tunnetilastani. Hetkittäin saan pikkuruisia onnentunteita lääkärin roolin uutuudenviehätyksestä tai onnistumisen kokemuksista. Erityisen innostavia ovat olleet hetket, kun töissä jokin ajatusketju on loksahtanut kohdilleen ja yksittäiset opitut asiat yhdistyneet loogiseksi kokonaisuudeksi. Innostusta ja työmotivaatiota kasvattavat suuresti myös kiitokset, kauniit sanat ja hyvä palaute, joita niitäkin olen onnekseni jonkin verran saanut.

 

 

 

Oppimisen ilo on yksi suurimmista motivaation lähteistä. Ensimmäiset kerrat, olivatpa ne "perustyötä" tai vaikkapa toimenpiteitä, jännittävät suuresti, mutta jälkikäteen fiilis on mahtava. Vaikka opintojen aikana pyritäänkin saamaan mahdollisimman paljon harjoitusta myös käytännön asioihin, paljon on tässä vaiheessa vielä oppimatta, ja moni asia jää opeteltavaksi työelämässä. Toistaiseksi eniten oppimisen iloa olen kokenut hyvin menneistä toimenpiteistä, itse hoidetuista asioista sekä positiivisista palautteista, joiden perusteella olen kokenut kehittyneeni vuosien varrella. Omien vahvuuksien löytäminen ja niiden hyödyntäminen töissä lisää työmotivaatiota ja innostaa opettelemaan ja oppimaan aina vaan lisää. Omalla kohdallani vuorovaikutus on yksi vahvuuksistani, ja ihmisten kohtaaminen lempijuttujani niin aiemmassa kuin tulevassakin ammatissani!

Vaikka ammattiin kasvu on innostavan lisäksi ainakin ajoittain kivuliastakin, lyhyessäkin ajassa olen oppinut, että lopulta pärjään kyllä. Vaikka tunteet ovat samoja kuin ensimmäistä työtäni aloitellessani - ja hyvin samantyyppisiä kuin pääsykoeprosessin aikana! -, työkalut niiden kanssa toimimiseksi ovat huomattavasti parempia kuin silloin. Vastaan tulee monenlaisia tilanteita ja jatkuvasti uusia asioita, mutta uskallan edes pienesti ajatella, että minä selviän tästäkin.

Ensimmäistä tai uutta työuraa aloittelevat, kuulostaako yhtään tutulta vai mahdankohan olla ihan yksin ajatusteni kanssa?