9.8.2020

Lääkisopintoni tähän asti

Nyt on takana saman verran (kaksi vuotta kumpaakin) preklinikkaa ja klinikkaa, joten kerron pikkuisen tähänastisista opinnoistani. (Okei, se kirurgia roikkuu suorittamattomana edelleen, mutta tämäkin asia korjaantuu parin seuraavan kuukauden aikana!). Pientä vertailuakin mahtuu mukaan niin opintosisältöjen kuin omien fiilistenkin osalta.


Preklinikasta olen jo aiemmin kertonutkin esimerkiksi tässä koosteessa sekä arvosanojen kautta katsottuna täällä. Kaksi ensimmäistä lääkisvuotta jäivät mieleen opettavaisina ja melko teoreettisina, joskin toisen vuoden loppupuoliskolla päästiin jo paremmin kliinisiin asioihin käsiksi. Ehkä suurin opetteleminen preklinikan aikana ja etenkin opintojen ekana vuonna itselläni oli nimenomaan yliopisto-opiskelun opettelemisessa. Koska taustallani ei ollut aiempia yliopisto-opintoja, en osannut edes kuvitella, miten paljon työtä tenttiin lukeminen voi vaatia tai kuinka vahvasti näissä opinnoissa on "omillaan". Kun opiskelijajoukossa on pitkälti toistasataa opiskelijaa, yksilöllinen ohjaus ja opetus jää hyvin vähälle. Onneksi vuosikurssin sisällä ja tuutoreiden toimesta muistuteltiin, ohjattiin ja neuvottiin hyvin niin käytännön asioissa kuin opiskelujutuissa. Lääkis on myös hyvin koulumuotoinen tarkkaan laadittuine lukujärjestyksineen, ettei senkään puolesta joudu kovin runsaasti tekemään itsenäisiä päätöksiä esimerkiksi kurssivalintojen suhteen. Joka tapauksessa opintojen alkuajat olin kovin hukassa, mutta se kai jossain määrin kuuluu asiaan. :)

Toinen lääkisvuosi oli henkilökohtaisesti tähän mennessä vaikein vuosi, ei niinkään opintojen puolesta vaan muun elämän. Mies aloitti omat opintonsa ja lapset päivähoidon (ja sitä myöten sairastelun). Vauhdikkaan ensimmäisen opiskeluvuoden sekä koko kesän työskentelyn jälkeen olin lukuvuoden alkaessa jo valmiiksi väsynyt. En jaksanut etenkään syyslukukautena paljoakaan kiinnostua kursseista, ja toisen lukuvuoden keskiarvoni on tähän mennessä heikoin vaikka todella hyvä (3,5) onkin. Kyseisenä vuonna mietin myös eniten tähän asti, olenkohan sittenkään omalla alallani (taaskaan). Asiaan vaikutti varmaan myös se, etten lasten sairastelun vuoksi päässyt sitäkään vähää esimerkiksi luennoille kuin ensimmäisenä vuonna. Onneksi suunta oli ylöspäin, ja kevätpuolella opiskelu alkoi taas maistua. Toisen vuoden ja koko preklinikan kruunasi SFL eli systemaattisen farmakologian ja toksikologian kurssi, josta pidin älyttömän paljon. Kun preklinikka päättyi, fiilis oli hyvä eikä vastaavanlaisia epäilyksiä väärästä alasta ole sittemmin enää tullut. Kesä vierähti syväreiden parissa, ja muutama oikein syvä epätoivon alho mahtui niihinkin viikkoihin. Kaikkinensa tekee melkein pahaa muistella kyseistä lukuvuotta, mutta siitäkin on selvitty :D.
 

Sitten alkoi klinikka, kauan odotettu ja paljon pelätty. Suurin muutos preklinikkaan nähden oli pienryhmäopetukset ja etenkin niiden suuri määrä (useita viikossa, voi sentään). Pikku hiljaa totuteltiin kulkemaan KYS:n käytäviä lääkärintakki päällä ja stetarit sekä lukematon määrä erilaisia suorituskortteja takin taskussa. Itse solahdin varsin nätisti sairaalamaailmaan, olihan se tuttu jo aiemman ammattini kautta, vaikka uusi rooli tietysti aiheutti vähän kasvukipuja. Jännitin ekoja potilaan tutkimisia ihan hirveästi. Kolmosvuoden syksy meni klinikkaa opetellessa ja epävarmuutta monien uusien asioiden edessä sietäessä, keväällä taas koittivat uudet haasteet (kuinka selvitä järkyttävän väsyneenä ja pahoinvoivana viikon välein olevista tenteistä?). Yleensä ottaen pidin suuresti kolmosvuodesta. Lempikurssejani olivat sisätaudit (etenkin gastroenterologia, nefrologia ja reumatologia), keuhkosairaudet sekä anestesiologia ja tehohoito. Tosin ANE:n simulaatioharjoituksista ei jäänyt ollenkaan hyvä mieli, kun suoriuduin niin "huonosti" omasta tehtävästäni :( Hyvillä mielin en muistele myöskään sisätautien lopputenttiä, mutta onneksi sekin on jo historiaa eikä sitä tarvitse enää kohdata!

Nelosvuosi oli omalla kohdallani luku sinänsä. Ensin raskas alkusyksy, jota onneksi kevensi hyyyvin keveä fysiatrian ja ortopedian jakso. Sitten vauvan syntymä ja loppuvuosi "lomaa". Kevät sen sijaan oli koronasta huolimatta aivan mahtava! Rakastin neurologian kurssia ja ylipäätään opiskelua kotona olon jälkeen :) Seminaariviikoista pidin myös, oli mukavaa olla kerrankin koko kurssin voimin auditoriossa ja nähdä pitkästä aikaa päivittäin myös eri ryhmissä olevia kavereitani. Keskittyminen tosin uhkasi herpaantua säännöllisin väliajoin - kuka muka jaksaa olla aktiivinen monta viikkoa putkeen klo 8-16? Myös psykiatriasta pidin kovasti, ja siihen tavallaan sopi etäopetus oikein hyvin. Tk-jakson suoritin opintojen välissä pääsiäisloman aikana, ja teki kyllä hyvää päästä ihmisten ilmoille! Yleisfiilis nelosvuodesta on ollut hyvä, ja opiskelumotivaatiota on riittänyt varsinkin kuluneena keväänä. Iloisin mielin jatkan tästä eteenpäin kohti toiseksi viimeistä lääkisvuotta!


Sitten sitä vertailua. Olen todennut monessa asiassa olevani suunnilleen päinvastaista mieltä kuin moni muu, joten älkää ihmeessä kuvitelko, että omat ajatukseni vastaisivat millään tavalla yleistä käsitystä tai varsinkaan todellisuutta!

Preklinikka

Käytetty aika: Opiskelukalenterini oli aika täynnä, pääosin luentoja (liki joka päivä, mutta eivät pakollisia, joten aika vähän kävin) ja jonkin verran ryhmäopetuksia (yleisimmin 1/vko, mutta määrä vaihteli 0-5/vko). Harkoissa opetusryhmät olivat aika isoja suhteessa klinikkaan, ja niissä asioita käsiteltiin usein pienemmissä ryhmissä. Varsinkin toisena opiskeluvuonna opiskeluun käyttämäni tunnit olivat melko minimaalisia tenttiin lukua lukuun ottamatta.
Parasta: Tk-päivät eli ne ainoat hetket, kun pääsi kurkkaamaan käytännön työelämään. Biolääketieteen ja mikrobilsan harkat oli omia lemppareita, pipetointi ja mikrobien zoomailu mikroskoopilla olivat omasta mielestäni oikein jees!
Sudenkuopat: Ennakkotehtäviä oli moniin ryhmäopetuksiin, mutta hyvistä aikeista huolimatta ne jäivät usein vähälle huomiolle. (Siihen lienee vaikuttanut osittain se, että suuremmassa ryhmässä oli helpompi piiloutua muiden taakse, kun ei ihan ollutkaan kartalla päivän aiheesta...) Preklinikassa aihealueet olivat minulle aika vaikeita ja koko yliopisto-opiskelu uutta.
Opintomenestys: Opintojeni keskiarvo oli kahden ekan vuoden aikana vähän vajaa 4. Harmitti kyllä pienesti, kun oma kladini ei ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla. Olen silti päässyt amanuenssiksi juuri niihin paikkoihin, mihin olen halunnutkin, ja se on tärkeintä.


Kaksi klinikkavuotta

Käytetty aika: Ryhmäopetuksia on ollut yleisimmin 3/vko (määrät ovat vaihdelleet 0-6/vko) eli aika paljon enemmän kuin prekliinisessä vaiheessa. Ennakkotehtäviin olen klinikassa saanut tuhraantumaan paljon enemmän aikaa, koska pienessä ryhmässä on ihan erilainen paine osatakin jotakin :D  Ryhmäopetusten ja luentojen päälle klinikassa ovat tulleet omatoimisesti suunniteltavat ja tehtävät päivystys- ja osastoseurannat sekä potilaan tutkimiset, joihin on saanut vierähtämään tunnin jos toisenkin.
Parasta: Vuosikausien ahkera opiskelun opettelu sekä teoreettisempien aiheiden vaihtuminen kliinisempiin paitsi suunnilleen tuplasi opiskelumotivaationi myös sai aikaan arvosanojen kohenemisen. Pienryhmäopetuksen klinikassa olen itse kokenut paljon opettavaisemmaksi kuin preklinikan ryhmäopetukset. Tähän varmasti ovat vaikuttaneet niin pieni ryhmäkoko kuin oma parempi aktiivisuustasokin. Erityisen mukavia ovat olleet nelosvuoden opinnot, joissa saa keskittyä vain yhteen tai kahteen kurssiin kerrallaan. (En kyllä kärsinyt kolmosvuoden syksystä kevääseen -kursseistakaan lainkaan.) Mielestäni klinikka on tähän asti ollut tosi mukavaa ja mielenkiintoista - toivottavasti sama jatkuu loppuun saakka!
Sudenkuopat: Aikataulujen säätäminen, kun se potilaan tutkiminen sattuukin just sille illalle kun ei sopisi ja itselle sopivat omatoimiset seuranta-ajat on joku muu jo varannut! Onneksi näistä selviää kuitenkin, kenelläkään ei (tietääkseni) ole jäänyt suorituksia saamatta aikatauluongelmien vuoksi.
Opintomenestys: Parempi kuin uskoinkaan etukäteen niin fiilisten kuin suoritustenkin osalta. En tunnista (tai myönnä) käyttäväni aikaa tai energiaa opiskeluun enempää kuin preklinikassakaan, mutta niin vain keskiarvoni on kahden klinikkavuoden aikana ollut parempi kuin preklinikassa, hieman yli 4.

Haluankin etenkin klinikkavaihetta kauhulla ajattelevia rohkaista, että siitäkin vaiheesta kyllä selviää. Kolmosvuoden alku on vaikeinta, mutta sen jälkeen helpottaa! Tai toivottavasti näin, vielä on kaksi kokonaista vuotta jäljellä... P.S. Kysykää nyt ihmeessä edes jotain! :D

10 kommenttia:

  1. Hei,mua kiinnostaisi kuulla sinun kokemuksiasi jonkin my day tyyppisen postauksen kautta,eli konkreettinen avaus siitä,kuinka saat perhe-elämän ja opinnot yhdistettyä.
    Lisäksi taloudellinen puoli kiinnostaa,kuinka perheellisenä tulee opiskelijana toimeen(miehesikin käsittääkseni opiskelee)?
    Kiitos kivasta blogista,perheellisenä opiskelijana(ei tosin lääkis) tätä on kiva käydä aina lukemassa ja itseään tsemppaamassa!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ideasta! Minäpä palaan tähän asiaan, kunhan arki (toivottavasti) saadaan taas hyvin käyntiin. :)

      Poista
  2. Hei! Minuakin kiinnostaisi lukea enemmän opiskelujen ja lapsiperhearjen yhdistämisestä. :) Onko teillä vuosien varrella kehittynyt jotain hyväksi havaittuja rutiineja, jotka sujuvoittavat arkea ja luovat aikaa opiskelulle? Koetko, että monesta asiasta joutuisi tinkimään ajanpuutteen vuoksi? Menevätkö illat ja viikonloput usein opiskeluun?

    Suoranaisesti lääkisopintoihin liittyen minua kiinnostaisi lukea enemmän nykyisistä opiskelutavoistasi (muistiinpanojen tekeminen, flash cards tmv.). Kuinka käyttää tehokkaasti opiskeluun käytettävissä olevat tunnit?

    Lisäksi minua kiinnostaisi lukea, oletko joutunut menemään opintojen aikana omalle epämukavuusalueelle ja miten olet niihin tilanteisiin sopeutunut? Voiko lääkiksessä mielestäsi pärjätä myös henkilö, joka on kiinnostunut lääketieteestä, mutta pitää esim. verikokeita epämiellyttävänä operaationa?

    Olen lukenut blogiasi jo muutaman vuoden ajan, ihana kun olet jaksanut kirjoittaa tänne säännöllisesti. Mukava päästä kurkistamaan lääkisopiskelijan ja siinä ohessa opiskelijaperheen elämään :) Itsellänikin on pieniä lapsia mutta haaveilen lääkisopinnoista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset kommentista ja kysymyksistä! Pitääpäs näitäkin hetki pohdiskella ja tehdä pientä ajankäytön ja muun toiminnan seurantaa :D Tsemppiä haaveisiin, niistä kaikki lähtee!

      Poista
    2. Minä voisin kommentoida tuohon asiaan, että miten pärjää jos pitää verikokeita tai vastaavia epämiellyttävinä, koska asia on varsin omakohtainen. Olen siis blogin pitäjän T:n kanssa samassa vaiheessa opintoja eli 5. vuosi nyt alkaa. Itselläni on jonkin moinen verikammo. Olen kokenut vasovagaalisen kollapsin a.k.a tavallisen pyörtymisen muutaman kerran elämässäni ja jokainen kerta on jollain tavalla liittynyt vereen. Kun aloin lääkikseen hakeutumista miettiä, niin pohdin kyllä jonkin verran, että miten mahtaa opinnot onnistua tuon takia, mutta päädyin siihen, että ei auta kuin lähteä kokeilemaan. Pääsääntöisesti hyvin on mennyt. Lääkärihän ei joudu noita verikokeita juuri ottamaan, mutta toki tulee opiskeluaikana vastaan. Itse olen valinnut omaksi strategiaksi siedättämisen ja olin mm. amanuenssina Kliinisellä kemialla, jossa pääsin/jouduin ottamaan laskimoverinäytteitä ihan urakalla. Ehkä hieman yllättäen toinen verinen erikoisala eli kirurgia on osoittautunut suorastaan omaksi suosikiksi. En edelleenkään kirurgiksi halua, mutta tämän kesän amanuenssuuri kirurgian päivystyksessä oli ihan mahtava kokemus, vaikka siellä toki vastaan tuli asioita, jotka olivat varsin epämiellyttäviä. Tämän oman kokemuksen perusteella siis sanoisin, että omalle epämukavuusalueelle joutuminen ja tilanteista selvityminen on ollut niitä lääkiksen antoisimpia puolia. Ei siis kannata antaa etukäteispelkojen muodostua esteeksi. Kaikesta selviää!

      Poista
    3. Tuossapa tulikin jo yksi hyvä kokemus, kiitos siitä kurssikaverille! :) Minä vastailen kaikkiin näihin ajatuksen kanssa erikseen, mutta tässä mainittakoon, että hyvin samoilla linjoilla olen itsekin!

      Poista
    4. Suuret kiitokset vastauksista! Olipa mielenkiintoista lukea T:n kurssikaverin kokemuksista. Itselläni oli nuorempana vastaavia kokemuksia, joissa olin vähintäänkin lähellä pyörtymistä esim. verikokeiden yhteydessä. Omalla kohdallani jonkinasteinen verikammo on luultavasti ollut yksi tärkeä syy siihen, miksi en aikoinani heti lukion jälkeen edes harkinnut lääkistä yhtenä vaihtoehtona. Helposti sitä ajattelee jonkin ominaisuuden olevan "osa minua", vaikka usein varmasti on olemassa mahdollisuus kehittää itseään myös tällaisilla osa-alueilla. Jonkinlaista siedättymistä on varmaan vuosien varrella tapahtunut mm. lasten saannin myötä, mutta herkkyyttä asian suhteen on varmasti edelleen ja on kullanarvoista kuulla myös tällaisia rohkaisevia kokemuksia.

      Poista
    5. Mukava kuulla, että oli kommenttini hyödyksi! :) Se vielä piti lisätä aiempaan, että noiden toimenpiteiden tekeminen itse on siinä mielessä helppoa, että siinä huomio menee täysin omaan tekniseen suoriutukseen eikä epämiellyttäviä asioita ehdi niin havainnoida. Sivusta seuraaminen voi olla tässä mielessä vaikeampaa. Labrahoitajat kertoivat, että luuydinnäytteenotossa on joskus seuraamassa olleita kandeja pökertynyt, koska siinä menee usein aikaa ja kandit joutuvat syrjässä seisoskelemaan ilman mitään järkevää tekemistä. :D

      Poista
  3. Kommentoinpa taas tuohon preklinikka-asiaan. Aiemmat yliopisto-opinnot taustalla ei kyllä välttämättä niin lääkisopintoihin valmista, koska monissa yliopisto-opinnoissa se vaatimustaso on aika lailla kepeämpi kuin lääkiksessä. Parhaiten itseäni lääkikseen valmisti pääsykoevaihe, jolloin itse ensimmäistä kertaa elämässäni (35+ -vuotiaana...) opettelin opiskelemaan. Tästä huolimatta eka lääkissyksy oli aikamoista hakemista sen suhteen, että miten nyt kannattaisikaan opiskella. Luulen, että se on aika monilla sellaista riippumatta siitä millainen on aiempi tausta ollut. Mielenkiintoista nähdä miten nyt tuoreet fuksit pärjäilevät, kun niin monella on "pelkät" lukio-opinnot taustalla. Voi olla aika kova koitos edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvokas näkökulma, kiitos! <3 Mahdotontahan se on tietää, miten helppona/vaikeana muut ovat nämä vaiheet kokeneet, mutta hyvä kuulla, että jollekin muullekin alku on ollut vähän hankalampaa. Antaa toivoa myös tuoreemmille opiskelijoille. Pääsykokeeseen valmistautumisen merkitys on varmasti ollut myös omalla kohdallani hyvin suuri, kun siinä oppi ottamaan kokonaisvastuun omasta oppimisestaan, aikataulutuksesta ym. Nähtäväksi tosiaan jää, miten suuri todistusvalinnan osuus näkyy aloittavien "pärjäämisessä" vai näkyykö mitenkään.

      Poista

Kiva kun kommentoit ♥