Sairaanhoitaja siviilissä

Kesän jäljiltä kaikki sairaanhoitajuuteen liittyvä on näköjään pinnalla. Yleensä ottaen ammattirooli jää työpaikalle, mutta huvituksekseni ja pieneksi kauhukseni olen huomannut tiettyjen piirteiden seuranneen minua siviiliin asti. Tässäpä muutama esimerkki niistä:

Ihmisten käsien ja varsinkin niiden verisuonten tarkkailu tulee vähän turhankin luonnostaan. Kun on tottunut metsästämään kanyloitavia suonia ihan urakalla, ilahtuu suuresti, jos jollakulla vastaantulijalla on kädenselässään selvästi näkyvät suonet. Tässä on yksi syy, miksi tykkään miehestäni niin paljon :D

Omien vaivojen vähättely ja vaikeus asettua hoitajan roolista potilaan rooliin. "Ääh, älkää minusta välittäkö. Pikku flunssa tää vaan on!" Helpottaisi elämää suuresti, jos tästä asenteesta pääsisi eroon.

Sairaalasarjojen katsominen on minulle yhtä tuskaa. Vaikka kuinka yritän ajatella, ettei niissä asioiden edes kuulu mennä oikein, tekee mieli korjata muulle katselijakunnalle kaikki epäkohdat. Todella rasittavaa - erityisesti niiden muiden kannalta!

Käsihygieniasta huolehtiminen on kyllä todella tarkkaan iskostunut mieleeni. Lapset olen parhaan taitoni mukaan kouluttanut pesemään käsiä tiuhaan ("samalla lauletaan kaksi kertaa Paljon onnea vaan"), samoin varsinkin matkoilla käsidesi on ehdoton. Välttelen ovenkahvoihin ja muihin pöpöpesiin koskemista ihan naurettavuuteen asti.

Siinä missä en ole tippaakaan huolissani omasta terveydestäni, varsinkin lasten kohdalla tieto lisää tuskaa. Erään lapsemme kohdalla koin elämäni kauheimmat odottelun hetket, kun vastasyntyneeltä tutkittiin erään vakavan sairauden mahdollisuutta. Olin juuri lopettanut työn lastenosastolla, jolla hoidettiin kyseistä sairautta sairastavia lapsia ja nuoria, joten tiesin ihan liian hyvin, mistä siinä on kyse sairaala-asumisineen ja suurine toimenpiteineen. Ilman tuota tietoa ne kolme päivää eivät olisi olleet likimainkaan niin piinallisia. Oma lapsemme todettiin tältä osin terveeksi, mutta skenaario jos toinenkin ehti käydä mielessä.

Hoitajan kädet - lyhyet kynnet, vähän tai ei lainkaan sormuksia, ei rannekoruja, kynsilakkoja eikä etenkään rakennekynsiä. Näillä mennään, vaikken hoitajan töitä tekisikään. Koko kesän aikana pidin sormuksiani ehkä kaksi kertaa, koska en vaan jaksanut jatkuvasti olla laittamassa niitä ja ottamassa taas pois. Pst. tulevat lääkärit: aseptiikan vuoksi teidänkin kannattaa jättää ne sormukset ja kellot kotiin. Lääkäreillä näitä näkyy valitettavan paljon :(

Vaikka välillä hoitajakin joutuu potilaan rooliin, on hauskaa, kun hoitajan (tai lääkärin) vastaanotolla voi löytää sellaisen kivan kollegiaalisen yhteyden. Viimeksi kesälomalla, kun kävin hoitajan vastaanotolla, päivittelimme yhdessä kesätöitä ja sairaanhoitajaopintojen sisältöä. Kokemusten vaihtaminen on aina hauskaa, vaikka se tapahtuisikin "virallisemmissa" yhteyksissä :)


Alaa voi näköjään vaihtaa, mutta tuskinpa tuo sairaanhoitajuus tulee minusta koskaan katoamaan. Ja hyvä niin! Kuvat: Pinterest

Miksi roolinvaihto kannattaa?

Tilastot osoittavat, että valtaosa kotona pieniä lapsiaan hoitavista henkilöistä eli kotihoidon tukea saavista on naisia. Miehiä tästä joukosta oli vuonna 2016 reilut 7 %, mikä on, noh, vähän. Toisaalta on ilahduttavaa nähdä, miten miesten osuus on hienoisesti noussut vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana. Myös mieheni vastusti vuosikaudet kotiin "jäämistä", vaikka sitä hänelle säännöllisesti väläyttelin. Isäkuukaudet hän sentään piti molemmista vanhemmista lapsista, jotta minä pääsin ensin opiskelemaan ja sitten töihin.

Muutto ja totaalinen elämänmuutoksemme antoi hyvän sauman miehen kotiinjäännille, ja asennekin koti-isyyttä kohtaan oli vuosien saatossa muuttunut positiivisemmaksi. Koska kuopus oli opintojeni alkaessa vielä tosi pieni (9 kk), oli selvää, että minun lähtiessäni opiskelemaan mies jää kotiin. Sen tarkemmin emme aikaa määritelleet tai päättäneet, milloin mies palaa työelämään. Tällä hetkellä mies on ollut lasten kanssa kotona vajaan vuoden ja jatkaa koti-isyyttä kesän loppuun asti. Tosin työelämän sijaan häntäkin kutsuvat opinnot, kuten täällä kirjoitin.

Roolinvaihto on ollut meille tosi hyvä juttu, koska:


1. Kumpikin pääsee kokeilemaan eri rooleja: sekä kotona olevan että työssäkäyvän/opiskelevan

Paikkoja vaihtaessa tietoisuus lisääntyy ja kumpikin ymmärtää, että molemmissa rooleissa on raskasta - eri tavoin, mutta raskasta kuitenkin. Työssäkäyvänä kantaa huolta perheen elannosta ja taloudellisesta selviämisestä eri tavalla kuin kotona. Kotona oleva vuorostaan huolehtii arjen sujuvuudesta ja miettii asioita valmiiksi myös työssäkäyvän osalta. Kumpikin huolehtii molemmissa rooleissa siitä, miten toinen jaksaa - toinen hektisessä työelämässä, toinen lasten kanssa kotona.

Työssäkäyvänä on liiankin helppo tuudittautua siihen, että toinen hoitaa kotiasiat ja ehkä jopa urautua pitämään kotona olevaa joko työnjohtajana tai kodinkoneena. Kotona ollessa on usein enemmän aikaa miettiä vaikkapa kaikenlaisia hankintoja, jolloin pohdinnat saattavat työssäkäyvän korviin kuulostaa tyytymättömyydeltä puolison tulotasoon. Aivan oma juttunsa ovat toki perheet, joissa puolisoilla ja kenties lapsillakin on toisistaan poikkeava elintaso. Siinä missä toinen puolisoista pärjää taloudellisesti hyvin, toinen saattaa kitkutella köyhyysrajalla.

2. Vastuu kotiasioista jakaantuu tasaisemmin

Yleensä äiti huolehtii lähes kaikista lasten hankinnoista, neuvolakäynneistä, harrastuksista ja muusta. Kotona olevan tehtäviin kuuluu usein myös suuri osa kotitöistä. Roolinvaihdolla  tätä vastuuta saadaan tasattua, joskin äidin pitää antaa isän hoitaa asiat "omalla tavallaan"... Vastuun tasaamiseen liittyy vaatimus kotiin jäävälle, että hän myös ottaa vastuun ja opettelee ne käytännön asiat, jotka äiti on kotona ollessaan hoitanut. Tämän asian en voi sanoa sataprosenttisesti toteutuvan meidän perheessämme. Kyllä se vaan usein olen minä, joka kantaa huolen lasten säänmukaisesta ja oikeankokoisesta vaatevalikoimasta. Miehelläni on myös erilainen tapa olla kotona kuin minulla eikä erilaisten tapojen yhteensovittaminen ole joka hetki kovin helppoa. Lasten hoitaminen kotona on kuitenkin lisännyt huomattavasti puolison ottamaa vastuuta lapsiin liittyvistä asioista.

3. Isä-lapsisuhde kehittyy

Kun isä onkin se saatavilla oleva aikuinen, lapset alkavat turvautua häneen paremmin. Varsinkin paljon töitä tekevä isä (joita muuten suuri osa pienten lasten isistä on) saattaa jäädä lapsen varhaisvuosina etäiseksi. Kun on vuosikaudet kuunnellut "äiti, äiti"-huutelua, on välillä virkistävää, kun lasten suusta tuleekin luontevammin "isi!".

On ollut huippua huomata, miten isän läsnäolo ja kasvatustyyli on vaikuttanut lasten kehitykseen. Lapset näkevät erilaista kotona olemisen mallia ja oppivat isältä paljon asioita, joita minä en äitinä osaa heille opettaa. Isä saa heidät kiinnostumaan erilaisista leikeistä ja asioista ja tarjoaa omanlaistaan elämänkokemusta ja -näkemystä. Isän opit näkyvät ja kuuluvat lasten puheissa: siinä, missä minä suhtaudun tarpeettoman negatiivisesti moniin vastoinkäymisiin, isältään lapset ovat oppineet positiivisempaa suhtautumista. Monesti lasten suusta kuuluu "ei se mitään, sellaista sattuu!", kun vastaan tulee pieniä vastoinkäymisiä.

4. Taloudellinen vastuu jakautuu

Minusta on aivan reilua, että minä olen välillä se, joka tienaa. Vaikka meille perhe onkin yhteinen yritys, minulle on ajatuksen tasolla tärkeää, että myös minä kannan korteni kekoon tulojen muodossa. Olen koko suhteemme ajan ollut meistä korkeammin koulutettu, mutta palkassa se ei pahemmin näy ainakaan toistaiseksi. Tulotasollamme ei kuitenkaan ole niin suurta eroa, että juuri miehen olisi välttämätöntä käydä töissä, vaan voimme vuorotella.

Toisekseen olen sitä mieltä, että rahaa tärkeämpää on se, että myös isä viettää aikaa lasten kanssa. Enenevässä määrin ajattelen niin, että käytännön asiat kyllä järjestyvät tavalla tai toisella, kunhan molemmat ovat valmiita katsomaan tilannetta eri silmin.

Törmäsin muuten loistavaan sarjakuvaan, joka liittyy tähän aiheeseen. Lue se täältä! Sarjakuvassa todetaan mm. näin: "A role reversal can often be more effective than confrontation." Vapaasti suomennettuna: "Roolien vaihtaminen tehoaa usein paremmin kuin riitely." Allekirjoitan täysin!

Puolison silmin 2/2

Ihan tavallisen tammikuisen tiistain kunniaksi annetaan puheenvuoro jälleen miehelleni. Ensimmäinen osa ilmestyi jo aikapäivää sitten, mutta hyväähän kannattaa odottaa :)

"Päätimme yhdessä opiskelukaupungin, jonne vaimoni hakee, mikä oli melko helppoa käyttämällä poissulkumenetelmää. Keveintä elämänmuutoksen kannalta olisi tietysti ollut hakea Helsinkiin, mutta pk-seudulle jääminen ei houkutellut kumpaakaan meistä. Saa kai sieltä joku joskus poiskin muuttaa! Omana tavoitteenani oli muutos työurani kannalta sekä myös se, että uudessa kaupungissamme olisi hyvä työtilanne. Jäljelle jääneistä kaupungeista Kuopio tuntui selvästi ennalta viihtyisimmältä, vaikka kaupunki olikin meille melko tuntematon. Vain omat sukujuureni isän puolelta ovat Savossa.

Otin töistä yhden päivän lomaa pääsykoereissua varten. Pidimme minikaupunkiloman yöpyen mukavasti Kuopion keskustan hotellissa. Herkullinen aamupala vain jäi hyvin lyhyeksi, koska olimme heränneet liian myöhään.

Töistä kesälomalle jäännissä oli erityistä hohtoa, kun en ennalta tiennyt, tulenko palaamaan lomalta kohonnein fiiliksin vai haaveet kaatuneina. Olimme lomareissulla pohjoisessa, kun pitkäkestoisen odotuksen päätteeksi suuri päivä koitti. Hetket ennen tulosten nettiin ilmestymistä olivat meille kummallekin hyvin piinaavia, jopa henkeäsalpaavia. Olihan mahdollista, että elämässämme muuttuisi kaikki. Tai sitten mikään ei muuttuisi, mikä oli vähitellen alkanut tuntua perin ikävältä vaihtoehdolta.

No, sanat saavat useimmiten suuret asiat näyttämään pieniltä. Niinpä kuvaan vain suureksi hetkeksi sitä, kun selvisi, että vaimoni on päässyt yliopistoon ja uudet tuulet alkavat pian puhaltaa.

Mikä tässä muutoksessa kuulosti ennalta huonolta? Mietitytti, tulisiko uusi tilanne jotenkin väliimme, ja mitä tapahtuisi, jos vaimoni päihtyisi uusista akateemisista piireistä ja tulisi hyvin ”luokkatietoiseksi”. Ihmetytti myös, miten pärjäämme, kun tulotaso putoaa. Hirvitti, kuinka pääni kestää kotonaoloa viikosta toiseen, kun olen vuorostaan se, joka selvästi vähemmän pistäytyy ulkomaailmassa. Ja katsoo vierestä, kun toinen touhuaa lähtöä tai tulee  ulkoilmanraikkaana kotiin elämäniloa puhkuen. En myöskään innostunut ajatuksesta, että aloittaisin uutena työntekijänä uudessa työpaikassa.

Taitaa olla usein niin, että jotta elämässä voisi seurata jotakin uutta ja mielenkiintoista, joutuu tekemään turvattomaltakin tuntuvia ratkaisuja. Nyt puoli vuotta muuttomme jälkeen on jo mahdollista puida muutoksen hyviä ja huonoja puolia. Olen ihmistyyppiä, joka ei uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa. Olenkin odottanut jo pitkän aikaa, että Kuopio jotenkin paiskautuisi märkänä rättinä vasten kasvoja, mutta ei, täällä on ollut tähän asti oikein mukava asua. Takaisin menneeseen ei ole ollut ikävä.

Parisuhteellemme tästä on koitunut paljon hyvää, sillä ymmärrämme nykyään kumpikin paljon paremmin, mitä välejämme hiertäneiden asioiden taustalla on ollut. Löydämme toisemme päinvastaisista rooleista kuin ennen, ja se, jos mikä, on silmiä avaavaa. Haasteena on vain ottaa hyöty siitä irti. Välillä kun tekee mieli kiukutella ja antaa palautetta hämmästyttävän samankaltaisista asioista kuin mistä itse on saanut aikoinaan työssäkäyvänä kuulla. Olen oppinut viimein kuinka tärkeä taito on osata vain kuunnella. Eikä vaimoni ole muuttunut ollenkaan huonompaan suuntaan. Olen todella huomannut, miten suuri merkitys sillä on, että antaa toisen toteuttaa itseään ja tehdä itselle tärkeitä asioita. 

Muutoksen 5 hyvää ja huonoa:

- Uusien kuvioiden myötä olen joutunut pohtimaan omaa identiteettiäni. Se on epämukavaa.

- Ei se kotonaolo aina niin kivaakaan ole.

- Uusien ihmissuhteiden solmiminen verottaa voimia.

- Mukava työyhteisö ja ystäväpiiri jäivät maantieteellisesti kauas.

- En voi ladata uuden asuinkaupunkimme karttoja valmiina tiedostona päähäni.

+ Mukavat ihmiskohtaamiset

+ Pääsen olemaan päivät kotona ja ymmärtämään sen vaativuudet ja palkitsevuudet. Jalostun.

+ Olen saanut uutta vauhtia uudelle ammatilliselle aikakaudelle

+ Vuokra-asumisen hyvät puolet näyttäytyvät selkeinä omistusasumisen jälkeen. Asuinalueemmekin on oikein kiva.

+ Uusi elämäntilanne haastaa entistä järkevämpään rahankäyttöön.

Toivottavasti kirjoitukseni hieman avasi usein kuulematta jäävää näkökulmaa:  ”Mitenkähän sen toisen laita?” Täällä on kaikki hyvin. Nyt elämä näyttäytyy kiintoisana kaikkine uusine käänteineen, kunhan vain antaa niiden tapahtua. Toivon kaikille rohkeutta ja halua tehdä omat päätöksensä ja elää omanlaistaan elämää. Elämänvalintojahan voi ajatella koetilanteena, jossa lunttaaminen on hyödytöntä. Toisen väärä kun voi olla toisen oikea.

Oikein hyvää jatkoa kaikille blogin lukijoille ja menestystä tavoitteillenne!"

Rooliviidakossa

Tänä syksynä olen miettinyt paljon, kuka oikeastaan olenkaan. Olen vähän hukassa roolieni kanssa, kuten tässä postauksessa etukäteen ajattelinkin. On todennäköisesti tullut selväksi, että olen äiti ja vaimo, vakavasti otettava (?!) aikuinen. Toisaalta olen nuori opiskelija, lääketieteen fuksi. Olen myös sairaanhoitaja, työelämässä ollut, lääkärienkin kanssa yhteistyötä tehnyt ja tiedän sen verran, etten tiedä mitään. Muitakin rooleja minulla on pilvin pimein; sisko, tytär, miniä, ystävä, kummi ja niin edelleen.

Kun ajattelen elämääni taaksepäin, tuntuu ihan kuin olisin aina ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Äidiksi tulin, kun muut ikäiseni viettivät sinkkuina opiskelijaelämää. Valmistuin ammattiin ja siirryin työelämään, kun useimmat tuttavistani vielä opiskelivat. Nyt kun he valmistuvat ja aloittavat työuransa, minä olen taas opintojen alkupisteessä. Omituinen elämänpolkuni, muuta en voi sanoa.

Koska suurin osa opiskelijatovereistani ja muista uusista tuttavuuksistani on minua nuorempia, ei liene ihme, ettei heidän joukossaan ole kovin montaa perheellistä. Välillä tunnen olevani aivan eri planeetalta, täyttyväthän päiväni opintojen lisäksi lasten pikkuvanhoista kommenteista, vaipanvaihdoista ja perusarjen pyörityksestä menevän opiskelijaelämän sijaan. Totta kai pääsen toisinaan porukan mukaan, mutta perhe on silti aina ykkönen.

Olen yksittäisenä ihmisenä tutustunut tai vähintäänkin jutellut todella monen ihmisen kanssa. Vastaan on tullut tilanteita, joissa - ollessani perheeni seurassa - olen ollut samoille ihmisille ilmaa. Viesti on ollut se, että joukkoon sulautuessani kelpaan ihan hyvin, normista poikkeavana taas en. En jaksa uskoa, että kyseinen käytös olisi tahallinen vastalause erilaisille elämäntilanteille tai -tyyleille vaan ennemminkin epähuomiossa tapahtuvaa. Olipa kyse mistä tahansa, välillä koen surua siitä, että elämäntilanteeni on "vääränlainen" enkä sen vuoksi ole joka tilanteessa toivottua seuraa. Onnekseni olen saanut kohdata myös ihmisiä, joiden suhtautuminen minuun myös perheeni läsnäollessa on ollut ihanan luontevaa.

Varmasti olen myös itse syyllistynyt vastaavanlaiseen käytökseen enkä ole siitä ylpeä. Siksi pyrin nyt kaikin keinoin välttelemään kaikenlaista lokerointia ja oletuksia. Kukaan ei ole tietynlainen vain elämäntilanteensa tai muun asian vuoksi, vaan jokainen on omanlaisensa ihminen tunteineen ja tarpeineen. Olen ja haluan olla kiinnostunut ihmisestä, en elämäntilanteesta tai muista ulkoisista puitteista.

On jotenkin absurdia ajatella, ettei perheellisenä kaipaisi esimerkiksi ystäviä. Perhe täyttää elämästä yhden lokeron, mutta elämän koko sisällöksi se ei riitä. Sen lisäksi, että olen äiti, olen myös nainen, ihminen, potentiaalinen ystävä. Pystyn keskustelemaan melko lailla kaikenlaisten ja kaikenikäisten ihmisten kanssa, koska kaikkien kanssa löytää kyllä jotakin yhteistä, kun riittävästi penkoo. On oikeasti arvokasta, jos on monenlaisia ystäviä. Eri ihmisten kanssa jaetaan erilaisia asioita.

Varmaan jokaiselle tekisi välillä hyvää tulla ulos sieltä kuplastaan ja uskaltautua juttusille jonkun aivan erilaisen ihmisen kanssa. Kun tutustuu ennakkoluulottomasti uusiin ihmisiin, voi olla, että hyvinkin erilaisen ulkokuoren tai elämäntilanteen sisältä löytyy itselle se sielunsisko tai -veli. Itse jatkan vielä rämpimistä tässä rooliviidakossa ja yritän saada selkoa siitä, mitä pohjimmiltani olen. Ehkä joskus tulevaisuudessa nämä erilaiset roolini tekevät sinunkaupat ja ryhtyvät vihollisten sijaan parhaiksi ystäviksi!