Etäelämää

Moikka taas ja hyvää toukokuuta! Edellisestä postauksesta on taas aikaa, ja kuten jokainen meistä tietääkin, arki on tällä hetkellä hyvin erilaista verrattuna kuukauden takaiseen. Etäelämän aikakausi alkoi meidän perheessämme 18.3., kun esikoisen koulu, yliopisto ja amk menivät kiinni ja päiväkotilaisetkin jäivät kotihoitoon. Arki on siis ihan päälaellaan; ihan kuin oltaisiin koko perhe lomalla paitsi ettei olla, vaan kaikki velvollisuudet opiskelun ja koulun suhteen on edelleen hoidettava. Ruokaa kuluu ihan älyttömät määrät, kun kaikki syövät jokaisen ateriansa kotona. Samoin neliöt eivät joka hetki meinaa riittää tässä tilanteessa, kun kaikki ovat kotona lähes koko ajan. Onneksi on ollut pääosin hyviä säitä, joten on voinut ulkoillakin enemmän kuin perusarjessa.

Opettelua on ollut myös aikatauluttamisessa, kun vanhemmilla on omat opiskelujuttunsa ja esikoisella koulunsa. Muutaman viikon kokemuksella on todettu, että on paras aikatauluttaa selkeästi, kuka vastaa mistäkin tehtävästä milloinkin. Aika paljon helpommalla pääsee, kun etukäteen miettii olennaisimmat jutut, jotka pitää saada aikaan. Välillä on kyllä naurattanut ja ehkä vähän ärsyttänytkin, kun joka paikassa tulee vastaan vinkkejä korona-ajan tylsyyteen. Ehei, tekemisen puutteesta ei ole tässä taloudessa tarvinnut kärsiä lainkaan :D Eskarilaisellakin olisi tehtäviä jonoksi asti, mutta mainittakoon, että suurin osa on edelleen tekemättä. Vapaaehtoisiahan nuo ovat, joten tehdään se, mitä ehditään ja jaksetaan.

Sitten vielä viimeisimmät opiskelukuulumiseni: Nelosvuoden viimeinen opintojakso eli psykiatria on jo takana, samoin kuin 4-vuoden lyhyt oikeuslääketieteen kurssi. Pääsiäisloma vierähti itselläni tk-jakson parissa. Tämä erikoinen ajanjakso näkyy jossain määrin myös "kentällä", ja oli kieltämättä mielenkiintoista päästä näkemään, miten epidemiaan varaudutaan ja valmistaudutaan. Muutenkin terveyskeskustyötä oli kiva seurata ja harjoitella myös toimenpiteitä ja tutkimisia. Tk-jaksoa lukuun ottamatta kaikki opetus 1,5 kuukauden ajalta on järjestetty etänä, mikä on puitteiden puolesta sujunut suorastaan yllättävän hyvin ja sopinut ainakin itselleni mainiosti. Tänä keväänä oli myös valinnaisena tarjolla upouusi "koronakurssi", jonka aiheena oli mikäpä muu kuin Covid-19. Kävin senkin ihan mielenkiinnosta, vaikka olisihan noita pakollisiakin hommia riittämiin :D

Huomenna onkin kevään viimeinen pinnistys eli psykiatrian tentti. Ihan just niin kuin tammikuussa ounastelin, kulunut kevät on mennyt hyvin äkkiä. Ja etenkin tästä loppukeväästä tuli kyllä hyvin erilainen siihen verrattuna, mitä etukäteen ajattelin. Kukaanhan ei tiedä, millainen kesästä tai syksystä tulee, mutta pidetään peukkuja normaalimman arjen puolesta. Kunhan saan tentin pois alta, voisin kirjoitella vähän pidemmästi fiiliksiä etenkin opintojen - ja toki vähän muunkin elämän - suhteen!

Tsemppiä ja voimia kaikille poikkeusoloihin! ♥ Ja jos täällä on joku pääsykokeisiin valmistautuva, lämpimiä ajatuksia ja uskoa itseesi!

2 0 1 8

Vuoden 2018 alussa kirjasin blogiin kahdeksan tavoitetta kuluneelle vuodelle. Seuraava vuosi kolkuttelee jo ovelle, joten käydäänpä läpi, miten tavoitteideni kanssa kävi. Suurin osa tavoitteistani on tarkoituksella hyvin abstrakteja, mikä tekee arvioinnista vähän hankalaa...

Tammikuussa 2018 lupasin itselleni, että

• teen enemmän juttuja joista nautin - En tiedä, onko tämä totta, mutta tältä minusta tuntuu. Valokuvasin todella paljon etenkin alkuvuodesta, olen lukenut enemmän ja taiteillutkin vähän. Olen tyytyväinen tämän tavoitteen osalta, vaikka sama toki jatkuu ensi vuonna :)
• annan enemmän arvoa ja armoa itselleni ja muille - Opettelen tätä edelleen, mutta suunta on hyvä!
• pidän parempaa huolta itsestäni - Yritys on tässäkin asiassa ollut hyvä, mutta mm. työntäyteinen arki on iskenyt kapuloita rattaisiin. Jatketaan tätä siis!
• keskityn olennaiseen - kaikkea ei tarvitse hallita - Osittain toteutunut. Perfektionismi vaivaa edelleen ajoittain, mutta olen oppinut (pakon edessä) myös hellittämään.
• annan tilaa uudelle, oli se sitten uudenlaisia ratkaisuja tai erilaisia näkökulmia - Tämäkin tuntuu toteutuneen, vaikka tavoitteeni melko abstrakti onkin. Koen olevani vähän eri ihminen kuin vuoden alussa.
• sanon useammin kyllä - Vaikea sanoa, kun ei ole tarkkoja tilastoja ;) Sanoisin, että osittain toteutunut, ja tämä kohtahan vähän liittyy tuohon viimeiseen kohtaan.
• jatkan pyrkimistä kohti parempaa arkea - Vihdoin asia, joka on toteutunut täysin! (Tässähän piti pyrkiä, ei saavuttaa :D) Hyvä ja sujuva arki on se juttu, jonka avulla jaksan ja pärjään hyvin, joten arjen optimointi jatkunee myös ensi vuonna :)
• valitan, arvostelen ja negistelen vähemmän - Olen yrittänyt ja omasta mielestäni onnistunutkin. Erityisesti kiireestä ja tekemisen paljoudesta valittamista pyrin ankarasti välttämään, koska tekemisen määrä ei siitä vähene, mutta valitus ja negistely vievät viimeisetkin voimat.

Suurin osa tavoitteistani toteutui vähintään osittain. Tässä vaiheessa vuotta voinee jo sanoa, että vuosi 2018 oli elämäni paras ♥ Vuosi alkoi ihanalla ja lämpimällä ulkomaanmatkalla. Vaikka keväällä sairasteltiinkin pitkään ja hartaasti, pysyin katastrofeista huolimatta hienosti opiskelutavoitteissani ja sain 2. vuoden parhaan arvosanan koko preklinikan suurimmasta kurssista. Kesä oli (helteitä lukuun ottamatta!!!) - ainakin jälkikäteen ajateltuna - mukava, kun tein "omassa kopissani" tutkimustani eteenpäin. Syksy toi mukanaan klinikan aloituksen ja uudet kuviot sairaalan puolella. Oli jännittäviä hetkiä ja raskaita viikkoja, mutta niinpä siitäkin selvittiin. Marraskuussa  vietin 2,5 viikkoa yksin lasten kanssa, kun mies oli matkalla. Juuri kun ajattelin, että pian on tästäkin vuodesta päästy, tulikin eteen vielä muutto, joka tapahtui muutama päivä ennen joulua. Nyt on vanha asunto tyhjennetty ja uuteen kotiuduttu, joten uusi vuosi aloitetaan monin tavoin puhtaalta pöydältä. 

(Yksi tässä vuodessa harmittava asia on se, että blogi jäi niin vähälle huomiolle. Taitaa vain olla niin, ettei ihan kaikkea voi saada.)

Kiitos, 2018 ♥ Millaisena vuosi 2018 jää sinun mieleesi?

Olisinpa tiennyt

Juhannus on juhlittu ja taas palataan arkeen. Juhannusta vietimme kotipaikkakunnallani Oulussa, mikä osaltaan kirvoitti tämän postauksen aiheen. Kuunvaihteessa Maaret Kallio avasi Olisinpa tiennyt -haasteen. Niin paljon hyviä kokemuksia ja oivalluksia olen saanut lukea muiden blogeista ja muualta, että halusin pistää omankin lusikkani soppaan vaikkakin myöhässä. Teiniajoistani ei ole vielä ihan hirveän kauaa, mutta kuitenkin sen verran, että tiedän jotain tässä välillä oppineeni - sellaistakin, josta nyt ajattelen, että olisinpa tiennyt...

Olisinpa tiennyt, että

• on ihan ok olla sellainen kuin on. Puhe siitä, että olet aivan paras Sinä, ei ole pelkkää sanahelinää vaan kehotus arvostaa itseään ja olla ylpeä ja onnellinen siitä, millainen on. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eikä omia "virheitään" pääse kukaan pakoon. Siksi onkin parasta opetella hyväksyvä suhtautuminen itseensä puutteineen päivineen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on ihan kaikkea muuta!
• elämässä ei ole kiire mihinkään. Vuosi tai pari ei loppujen lopuksi tunnu vuosikymmeniä kestävässä ihmiselämässä missään. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisihan se ollut fiksumpaa miettiä vaikka pari vuotta, mitä oikeasti elämältään haluaa, kuin sännätä heti sinne, mitä kuvittelee haluavansa. (Ei sillä, että katuisin juuri mitään - elämäni nyt vain meni näin.)
• minullekin on luvassa parempia aikoja. Teini-iän mustavalkoisuudessa kaikki on synkkää ja huonosti, mutta aikuistuessa maailma saa paljon kauniita sävyjä. Ja sitä nuoruuttakin muistelee  jälkikäteen lämmöllä ;)

• olin oikeasti rohkea tyttö. Selailin juuri kuvia, joissa 16-vuotias minä asusti kevään Briteissä ja kävi sieltä viikonloppureissulla Pariisissakin. Lähdin matkalle yksin, mutta palasin monta ystävää rikkaampana (joskin valitettavasti useimpiin heistä yhteys on tähän mennessä katkennut). Pidin itseäni pelkurina, kun muutto yksin toiselle puolelle Suomea pelotti. Nyt näen, miten urheasti taistelin - ja teen niin edelleen - pelkojani vastaan.
• aina ei tarvitse pärjätä yksin. Usein ihmiset auttavat enemmän kuin mielellään, kunhan vain pyydät. Kovan kuoren läpi ei voi kukaan murtautua.
• kaikki muiden sanomiset ja arviot eivät ole sataprosenttisen totta. Nekin ihmiset, joita pidät ystävinä, eivät välttämättä ole objektiivisia arvioidessaan sinua ja ominaisuuksiasi. Negatiivisen kommentoinnin taustalla voi olla melkein mitä vaan kateudesta puhtaaseen ilkeyteen, mutta ihan kaikkea ei pidä "ystäviltäänkään" sietää. 

• vielä joskus minut on ympäröity ihanilla ja rakastavilla ihmisillä. Olisinpa vain tiennyt, missä olen reilun 10 vuoden kuluttua ♥
• elämää voi elää rennommin. Nuori minä kuvitteli, että elämässä on pakko edetä aina jonkinlaisesta putkesta toiseen - ensin koulut, sitten työ ja niin edelleen. Muistan ikuisesti sen lukiosyksyn, kun puursin samanaikaisesti yhdeksää kurssia (kurssitarjottimella oli tilaa kahdeksalle) ja kävin vielä töissä 2-3 iltana viikossa. Paljon on noista ajoista tultu eteenpäin, enkä enää kuvittele, että kaikkien maailman asioiden on tapahduttava tässä ja nyt.
• onni löytyy itsestä. Niin vimmaisesti sitä sinkoili paikasta ja asiasta toiseen ja pisti elämäänsä uusiksi, ettei ehtinyt pysähtyä ja ymmärtää, että ainutkertainen elämäni on ihan just tässä ja nyt. 

Matkan varrelta on löytynyt paitsi ihania ihmisiä ja mahtavia kokemuksia, myös paljon arjen pieniä iloja, mielenrauhaa, malttia ja uusia oivalluksia. Syntymälahjana sain sisun, joka on auttanut minut tähän. Matka jatkuu, ja kymmenen vuoden päästä voin taas pohdiskella, että olisinpa vain tiennyt ;)

Ihanaa lomaa lomaileville ja muille tsemppiä arkeen ♥

Ekskursio entiseen elämääni

Heippa taas! Tänään on "kitumispäivä" nro 10 eli 10. postoperatiivinen päivä tonsillektomian jälkeen. En tainnut ennen tätä kokemusta tietääkään, mitä kurkkukipu on. Nyt tiedän.

Kohtuullisen uskaliaasti lähdimme kuitenkin torstaina koko perheellä eteläiseen Suomeen serkkuni rippijuhliin. Samalle reissulle olin suunnitellut tapaamisia myös muiden entiseen arkeeni kuuluneiden ihmisten kanssa. Koska pahimmilta leikkauskomplikaatioilta on toistaiseksi vältytty (koputan puuta, sillä vaikka olo on jo paljon parempi, voi olla, että pahin on vasta edessä), uskaltauduin treffaamaan kaveriani Helsingin keskustassa.

Autenttiseen ex-elämäni tunnelmaan pääsin siis, kun tapasin entisen työkaverini, jonka kanssa viimeksi näimme töissä vajaat kolme vuotta sitten. Oli melkoinen suma kuulumisia päivitettävänä, mutta hauskasti jatkoimme sujuvasti siitä, mihin työtoveruudessa ja ystävyydessä silloin vuosia sitten jäimme. Muistin taas, miten hauskaa meillä töissä olikaan - miten jaoimme monia samanlaisia käsityksiä hoitotyöstä ja muutenkin. Ja parasta tietenkin oli, kun hänellä oli uusimmat kuulumiset myös työpaikalta kerrottavanaan, joskin hänkin on jo vaihtanut niin asuin- kuin työpaikkaakin tässä välissä. Vaikken elämäni ratkaisuja muiden ihmisten mielipiteille perustakaan, tuli niiin hyvä mieli, kun sain kuulla, että olen hänen mielestään lähtenyt aivan oikeaan suuntaan ♥

Matka jatkui - jos mahdollista - vieläkin autenttisemmissa tunnelmissa, kun kolistelin ihanalla vanhalla punaisella lähijunalla Tikkurilaan. Siellä opiskelin liki neljä vuotta elämästäni, kunnes valmistuin sairaanhoitajaksi parikymppisenä  kahden lapsen äitinä. Sieltä yleensä lähdin junalla joko Ouluun tai idemmäs tapaamaan kavereita tai tulevaa miestäni. Tikkurila oli myös se paikka, jossa vaihdoin junaa 1-2 kertaa päivässä työmatkoillani ja jossa ehkä stressasin kaikista eniten ikinä, koska kehärata oli tuolloin vastarakennettu eikä kauniisti sanottuna toiminut joka hetki aivan optimaalisesti. Oi niitä aikoja!

Ekskursio jatkui ex-kotitalomme pihapiiriin, jossa olen viimeksi käynyt kaupantekoviikonloppuna marraskuussa -16. Samaan aikaan taloyhtiössä oli tapahtunut paljon ja ei juuri mitään. Lasten leikkikaverit olivat venähtäneet pituutta, mutta muuten naapurit olivat ennallaan. Lapset muistivat entisen päiväkodin ja oman pihammekin, ja kuopus kokeili keinuja ensimmäistä kertaa elämässään.  Tee- ja jätskitarjoilun jälkeen lähdimme parin ex-naapurin lahjoittaman viiniköynnöspistokkaan kanssa - niitä voimme koettaa Kuopiossa kasvattaa.

Loistokkaan päivän kruunasi vierailu ihanan lapsuudenystäväni (since 1996) ja lapsemme kummitädin luona Helsingissä. Illalla kurkku oli kipeämpi kuin ikinä, koska olin puhunut aivan liikaa. Onneksi on kipulääkitys kohdallaan! Illalla pellolla kuvatessa näin samalla kerralla peuran ja mäyrän, mitä ei siis koskaan (tietenkään, kaupunkilaislady kun olen) ole aiemmin tapahtunut. Aika siistiä! Tähän vielä päälle sukulaisten tapaamista juhlissa, joten viikonloppu oli suorastaan täydellinen. Nuorena saatoin hengailla näillä serkuilla viikkotolkulla, välillä lapsia hoitaen ja välillä muuten vain, joten tämäkin vierailu sopi hyvin viikonlopun teemaan! ;)

Vaikka takanani on monta erilaista elämänvaihetta, on supersuperihanaa huomata, että jokaisesta vaiheesta on jäänyt jotain mukaan tulevaisuutta varten. Jokainen vaihe päättyy aikanaan,  mutta aion jatkossakin pitää huolen siitä, että otan tärkeimmät - asiat, kokemukset, ihmiset - mukanani uuteen vaiheeseen ♥

Nyt olen taas turvallisesti koti-Kuopiossa KYS:n kyljessä :) Tällä viikolla olisi tarkoitus päästä tutkimukseni kimppuun, vaikka virallisesti sairauslomani jatkuukin vielä tämän viikon loppuun. Toivottavasti toipumiseen ei tulisi enää mitään takapakkeja, vaan pääsisin kiinni kesän urakkaan - pitäkääpä peukkuja!

Ihanaa uutta viikkoa kaikille! Jospa se kesän lämpö löytäisi taas tännekin ♥

Huhtikuu 2018

Kivaa vappua! Toukokuu ehti taas vaihtua ennen tätä kuukausikatsausta, mutta päivä sinne tai tänne. Taas on todettava, että kulunut kuukausi kiiti ohi luvattoman nopeasti. Paljon ehdittiin, vaikka aina kuun lopulla tuntuu, ettei ole saanut mitään aikaan.

Huhtikuussa 2018

parasta oli VIHDOIN ja viimein päästä keräämään syväriaineistoani. Täytyy sanoa, että kaiken maailman viivästykset ja ongelmat matkan varrella paitsi ärsyttivät, myös kasvattivat taistelutahtoa.

inspiroivinta oli kuulla tulevan syksyn ja vuoden tapahtumista niin virallisessa klinikkainfossa kuin epävirallisemmassa klinikkaillassakin. Niin mahtavaa päästä oikeasti hommiin!

ikävintä myös huhtikuussa olivat sairastelut, joskin onneksi pääsimme tällä kertaa kohtuu vähällä.

ärsyttävintä on ollut se, kun olen koko ajan jäljessä aikatauluista. Vaikka meillä on meneillään vain yksi kurssi (tai juuri sen vuoksi), ottaa päähän, kun ei edes sitä saa handlattua :D

hauskinta on ollut huomata, miten suurella mielenkiinnolla suhtaudun syväreihini. Kaverit ehkä vähän nauraa mulle, kun oon niin innoissani. Mutta se on todettu jo monessa elämän asiassa, että parhaiten menee, kun on hyvä fiilis ja onnellinen siitä, mitä tekee! (Tilastot on taas otettu käyttöön; tällä hetkellä itse projektista olen tehnyt 18,75%)

ilahduttavinta oli, kun esikoisen eskaripaikka varmistui samaan ryhmään, jossa hän on ollut koko vuoden. Ihanaa, kun kerrankin (!) lapset saavat olla samassa paikassa jopa kaksi vuotta peräkkäin, eikä koko ajan tule muutoksia!

raskainta oli viime viikko, kun mies käytti kaiken aikansa tentteihin lukuun ja viikon kruunasivat vielä hautajaiset. Vasta tänä vuonna - jep, parempi myöhään kuin ei ollenkaan - olen oikeasti tajunnut, miten paljon miehen työpanos perheen eteen vaikuttaa - viime vuosi meni siis niin helposti verrattuna tähän!

piristävintä oli parin yön minilomalla pääsiäisenä. Parisuhde on yksi niistä asioista, jotka jäävät liian helposti arjen jalkoihin.

kauneinta oli kevään vähittäinen saapuminen, ihanat auringonlaskut ja se, kun lumi suli silmissä. Sellaista rumankaunista, kuten alkukevät tapaa olla.

haikeinta olivat hautajaiset, luonnollisesti. Hyvästit - etenkin lopulliset - ovat aina haikeita.


Kiitos, huhtikuu - tervetuloa, toukokuu! Kesää kohti ♥♥♥

Ihmisrakas introvertti

Eilisiltana kotiuduimme pääsiäislomalta, jonka aikana paitsi vietimme miehen kanssa parin yön vapaan, tapasimme omia ja miehen sisaruksia sekä miehen vanhemmat. Epätavanomaisesti olemme viettäneet viimeiset neljä viikonloppua joko matkalla jossain tai yövieraita majoittaen. Ja sen kyllä huomaa väsymyksen määrästä. Olivatpa vieraat tai kyläpaikat kuinka rakkaita tahansa, parasta on, kun lopulta olemme taas kotona aivan omalla porukalla.

Älkää käsittäkö väärin. Minä pidän ihmisistä, oikeasti. Olen kiinnostunut ihmisistä, minulle tullaan usein juttelemaan ihan niitä näitä ja työssäni koen olevani parhaimmillani juuri vuorovaikutustilanteissa. Monet kohtaamiset työssä ja vapaalla ovat painuneet pysyvästi muistiini, ja huonoina hetkinä saan niistä voimaa. Mutta ehkä juuri siksi, kun haluan olla "täysillä" ihmisten kanssa, se vie voimat.

Niin paljon kuin ihmisiä, heidän tarinoitaan ja kohtaamisiaan rakastankin, välillä minun on aivan pakko saada olla yksin. Lataudun koneen äärellä blogia kirjoitellessani, ajatuksia purkaessani, lukiessani... Myös auto- tai junamatkat hyödynnän usein omassa kuplassani. Yhteistä latautumiskeinoilleni on se, ettei sillä hetkellä tarvitse olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa, vaikkakin usein kainalossani tai sylissä pötköttää joku lapsista.

Olen tuhlannut elämästäni aivan liian monta vuotta yrittämällä olla jotain muuta kuin olen. Olen antanut muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa liikaa, patistanut itseäni muuttumaan vielä sosiaalisemmaksi ja välillä jopa miettinyt, mikä minussa on vikana. Elämä on helpottunut, kun on suostunut myöntämään, että tällainen olen ja sillä hyvä. Omien piirteiden hyväksyminen on paradoksaalisesti lisännyt "sietokykyäni", kun osaa paremmin ottaa huomioon omat rajoitteensa. Olen  myös todennut, että vuorovaikutukseni on (ainakin omasta mielestäni :D) laadukkaampaa, kun muistan välillä pitää hetken itselläni.

Nyt toista ja viimeistä vuotta preklinikassa opiskellessani olen nauttinut yksinolosta ja omatoimisesta opiskelusta. Ensi vuonna tilanne on klinikan myötä varmasti toisenlainen, joten olen ottanut ilon irti vapaudesta luoda itse omat aikataulunsa. Totta kai välillä pitää patistaa itsensä ihmisten ilmoille, koska liika yksinolokaan ei tee hyvää -  melkoista tasapainoilua tämäkin!

Tämä päivä varattiin lasten kanssa matkasta toipumiselle, mikä osoittautui oikein hyväksi päätökseksi. Huomenna todennäköisesti jatkan jo rästihommiani, vaikka loma periaatteessa jatkuukin. Niin, ja jospas ne syväritkin alkaisivat tällä viikolla edetä edes johonkin suuntaan...


Ihanaa loppuviikkoa! :)

Kenen unelmia toteutat?

Lähes jokaisella lienee toiveita, odotuksia ja unelmia elämänsä suhteen. Ammatti, asuinpaikka,  työ, toimenkuva, perhesuhteet, asumismuoto ja niin edelleen voivat olla unelmoinnin kohteena. Varmaan osalle on tuttua se, miten hyvää tarkoittavat ihmiset antavat pyytämättäkin neuvoja ja ohjeita elämää varten. Totta kai omilla vanhemmilla ja muutenkin elämää nähneillä ihmisillä on elämänkokemusta, jota voi ja saa nuoremmille jakaa. Aina vaan nuo neuvot eivät osu oikeaan, etenkään, jos ja kun kyse on unelmista.

Unelmien kanssa on oltava varuillaan. Unelmasta kertominen antaa muille mahdollisuuden paitsi kannustaa ja tsempata myös kyseenalaistaa. Siksi en itse kertonut alanvaihtounelmastani juuri kenellekään. Pelkäsin kuulevani seuraavaa: Mitä järkeä? Miksi nyt? Sullahan on jo ammatti ja työ! Miten aiot pystyä siihen? Vaikka todennäköisesti olisin saattanut kuulla esimerkiksi: Mahtavaa! Oletpa rohkea, kun uskallat yrittää! tai Olen ihan varma, että pystyt siihen!

Sitten ovat ne tilanteet, joissa se oma unelma ei lopulta olekaan oma. Itse voi kasvaa ohi entisistä unelmista tai unelma voikin osoittautua aivan joksikin muuksi. Joskus tajuaa vasta jälkeenpäin toteuttaneensa muiden ihmisten asettamia odotuksia ja toiveita, vaikka omat unelmat ovat toisaalla. Niissä tilanteissa joutuu miettimään, kenen unelmaa ja kenen elämää minä tässä elänkään. Välillä pitää tehdä suunnanmuutoksia, päivittää unelmiaan, miettiä omaa elämää uusiksi ja pohtia, mitä oikein haluaakaan. Mutta pelkkä miettiminen ei riitä, pitää uskaltaa tehdä jotain - lähteä kohti unelmaansa. Unelmien jahtaaminen on kovaa työtä, mutta toisinaan se tuottaa tulosta. Varmaa on vain se, ettei yrittämättä voi tietää, mihin kaikkeen pystyykään.

Omana unelmamottonani on, että aina pitää olla joku unelma, ja jokaisesta päivästä pitää löytyä jokin johtotähti, jota kohti suunnata. Ei sen tarvitse olla mikään suuri tavoite tai hirveä urakka, vaan pienikin unelma, omankokoinen, riittää. Joka hetki ei jaksa eikä tarvitse unelmoida suuria, ja välillä on hyväkin pysähtyä miettimään, millaista elämä oikeasti on juuri nyt. Vaikka toivoo elämäänsä hyviä asioita, se ei tarkoita, etteikö osaisi arvostaa sitä, mitä jo on. Sikäli olen itse onnellisessa asemassa, koska jokainen suuri unelmani on tähän mennessä toteutunut ennemmin tai myöhemmin.

Parhaimmillaan omista unelmista syntyy tavoitteita, jotka lopulta saavutetaan. Unelma voi antaa toivoa paremmasta ja voimia selvitä tästä hetkestä. Vaikeina hetkinä helpottaa, kun voi ajatella "sitten kun". Siksi Sinä, joka tavoittelet juuri nyt unelmaasi esimerkiksi opiskelemalla pääsykoetta varten tai jollain muulla tavalla: ole ylpeä itsestäsi! Älä sabotoi urakkaasi vähättelemällä tai lannistamalla itseäsi, sillä sinä osaat, sinä pystyt ja sinä VOIT.

Opiskeluintoa ja muita kuulumisia

Toisin kuin viime viikko, tämä alkoi heti maanantaina loistavasti. Olin viikonloppuna hankkinut opiskeluintoa nostattaakseni kasan uusia vihkoja sekä uudet Stabilon tussit, joiden kanssa muistiinpanoja olisi paljon mielekkäämpää kirjoittaa ja etenkin lukea myöhemmin. Visuaalisuuteni oppimisessa on ehkä tullut jo selväksi, ja olinkin uusista opiskelutarvikkeista yhtä innoissani kuin joku ekaluokkalainen!

Tällä viikolla minulla oli kolme kliinisen mikrobilsan harkkaa. Kaikkea kivaa on tehty tähän asti, mm. viljelty bakteereja erilaisille maljoille sekä tehty erilaisia tunnistuskokeita gramvärjäyksestä katalaasi- ja koagulaasikokeisiin tai API10-testaukseen. Suurin osa tehtävistä asioista on ollut minulle uusia, vaikka mikrobien - ja etenkin antibioottien - nimet ovatkin usein tuttuja. Joka tapauksessa olen ollut iloisesti yllättynyt siitä, miten kivaa labrassa työskentely on. Viimevuotisten pipetointien perusteella arvelin, etten paljoa välitä näistä labrahommista, mutta onneksi olin väärässä.

Harkkojen lisäksi tällä viikolla olivat myös pienryhmät, joissa oltiin pienemmissä porukoissa. Ekassa pienryhmässä tutustuimme KYS:n kliinisen mikrobiologian labraan. Oli aika hauskaa huomata kesken kierroksen, että hetkinen, tännehän mä kesällä toin niitä näytteitä! Kierroksen ehdoton huippukohta oli se, kun näin huoneen, jossa steriloidaan kaikki osastollekin tuotavat instrumentit :D Samoin oli kiinnostavaa nähdä ammattilaisia työssään tutkimassa näytteitä ja kirjaamassa niitä potilastietoihin, kun itse on nähnyt vain sen "toisen puolen": tutkimuksen tilaamisen ja labratulosten katsomisen. Toisen pienryhmän aiheena olivat virukset, joihin en toistaiseksi ole perehtynyt kovin tarkkaan. Virologian luennot alkoivat vasta eilen, joten siellä tämäkin puoli kaiketi selkiytyy.

Lisämaustetta viikkoon toi kolme lapsen sairauspäivää, jolloin vaihdoimme miehen kanssa sujuvasti lastenhoitovastuuta sen mukaan, kummalla oli pakollisempaa menoa. Itse pääsin onnekseni myös eroon toisen puolen viisaudenhampaista, joten särkylääkettä on kulunut itselläkin. Kasvot ovat edelleen puoleksi hamsterin, mutta jospa alkuviikkoon mennessä olisi pahin turvotus laskenut!

Edellisen kappaleen asioiden vuoksi loppuviikko ei ollut niin hohdokas kuin maanantaiaamun perusteella olisin kuvitellut. Joka tapauksessa ensiaskeleet aktiiviseen opiskeluarkeen (tammikuun lopussa, salli mun nauraa!) on taas otettu, ja maanantaina jatketaan yhtä hyvällä fiiliksellä. Silloin muuten alkaa jo YLPA eli yleinen patologia - ja mitä, ihan kohtahan on jo helmikuu... Taitaa tämäkin kevät olla ihan just muisto vain!

Kuvat ovat ihanan aurinkoiselta, joskin hieman kylmältä (-20) maanantailta. Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua!

Miksi minä bloggaan?

Otsikon kysymystä tulee tässä arjen tiimellyksessä mietittyä. Miksi ihmeessä käytän suurehkon osan vapaa-ajastani blogin parissa postauksia kirjoitellen, kommentteihin vastaten ja valokuvaten? En hyödy bloggaamisesta taloudellisesti, joten raha ei voi olla syy. Joten: miksi minä bloggaan?

Välillä tekee mieli kyseenalaistaa, miksi juuri minä pidän blogia. Ketä tämä tylsä elämäni edes kiinnostaa? Aina vaan samoja horinoita kiireisestä arjesta ja kivoista viikonlopuista. Opiskeluni lääkiksessä ei tosiaankaan suju aina niin kuin elokuvissa. Olen kaukana superihmisestä, jollainen toki mielelläni olisin ;) En shoppaile saati esittele uusia ihanuuksia täällä blogissa. Kuvatkin ovat just sellaisia "tältä näytti viikonloppuna". Enkä edes tarjoa kovin suurta vastinetta tirkistelynhalulle, koska pidän melko tiukasti kiinni omasta ja lasteni yksityisyydestä. Niin, tällaisena kyynisenä hetkenä koko blogi tuntuu todella surkealta.

Mutta kun unohdetaan tuo (lähinnä väsyneinä hetkinä esiin puskeva) kyynisyys, sen alta paljastuvat ne positiiviset puolet. Minusta on ensinnäkin kivaa kirjoittaa. Toisekseen on ihanaa, että höpinöitäni lukeekin joku tai jotkut. Parasta ovat kuitenkin kommentit ja vuorovaikutus lukijoiden kanssa. Valokuvaus unohdettuna ja uudelleen löydettynä intohimonani on mainittu jo monesti. Siis mä niin rakastan sitä, kun kerrankin valo on kohdillaan ja jopa mun kuvaustaidoilla saa otettua kerrassaan upean otoksen. Haaveilen makro-objektiivista, joten jospas saisin joskus sellaisen (huhuu, kuuleeko Joulupukki?).

Aiemmin olen bloggaamista käsitellyt puolen vuoden sekä vuoden etapin kohdalla. Hyvin samoissa mietteissä mennään edelleen. Suurin yksittäinen syy blogille on seuraava: minä bloggaan, koska haluan ja voin. Blogi muistuttaa olemassaolollaan minua siitä, että onnen avaimet ovat omissa käsissäni. Samalla se muistuttaa siitä, että kaikki on mahdollista - ei helppoa eikä vaivatonta, mutta mahdollista. En tiedä, mihin tie tästä vielä vie, mutta olen pikku blogini kanssa onnellinen juuri nyt. Teen tätä suurella sydämellä myös teitä lukijoita ajatellen, joten toivon, että omistautumiseni välittyy ruudun toiselle puolelle ♥


Tällaisia torstaimietteitä tänään. Tsempit loppuviikkoon!

Tyytyväisyydestä, onnellisuudesta

Tyytyväisyys ja onnellisuus. Isoja teemoja, jotka ovat joillekuille lähes itsestäänselvyys ja toisille kovan työn takana. Näillä kahdella teemalla ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa, kuinka paljon omistaa tai missä asemassa on. Tietysti jo Maslow'n tarvehierarkiateorian perusteella voi päätellä, että jos perustarpeet eivät tule tyydytetyiksi, ei onnellisuuden tavoittelu ole ensimmäisenä mielessä.

Onnellisuus on jännä ilmiö. Nykyään jokaisella on "oikeus onneen", mitä se kullekin tarkoittaa. Toisaalta, jos seuraa vähänkään (sosiaalista) mediaa, alkaa tuntua siltä, että onnellisuuden ja tyytyväisyyden saavuttaminen on mahdotonta. Ei ole kovin helppoa olla tässä elämässä yksinkertaisesti tyytyväinen itseensä ja omaan elämäänsä, kun some on täynnä esimerkkejä asioista, joita itsellä ei ole. Tätä puolta pohdinkin jo kiiltokuvaelämäpostauksessani.

Itse olen elänyt pitkään ihan hyvää elämää, jossa periaatteessa kaikki on kohdallaan, mutta silti onnellisuus on ollut kaukana. Yleensä se on tarkoittanut sitä, että oma minuus on ollut hukassa milloin mistäkin syystä. Ensin oli nuoruuden identiteettikriisi, sitten äitiys heitti kaiken päälaelleen. Kohta seuraakin jo kolmenkympin kriisi ja niin edelleen. Kriisistä toiseen kulkee ihmisen elämä :D

Sen olen tässä ajassa oppinut, että kun on tyytyväinen itseensä, on paljon helpompi olla tyytyväinen elämäänsä ja iloita myös toisten onnistumisista. Kateus on tunne siinä missä muutkin, ja mielestäni sitä ehkä pelätään tai hävetään vähän liikaa. Kateus on ihan ok, kunhan se ei johda toisten ihmisten tahalliseen loukkaamiseen, kiusantekoon tai muuhun. Pieni kateus voi olla myös liikkeellepaneva voima, kun ajattelee, että jos hän on pystynyt, miksen minäkin. Katkeruus taas on asia aivan erikseen. Vaikka sekin on vain tunne muiden joukossa, pitkään jatkuessaan se näivettää ihmistä sisältä. Tässä puhun kokemuksesta. Katkeruudesta ja uhriutumisesta ei omalla kohdallani ole seurannut mitään hyvää.

Se, että pyrkii näkemään elämästä ne hyvät ja kivat puolet, ei tarkoita, että elämä olisi aina ollut helppoa ja ihanaa. Ennemmin se on - lähtökohdista riippumatta - valinta siitä, että haluaa tehdä tulevaisuudesta paremman kuin menneisyydestä. Minun mielestäni ehkä suurinta vahvuutta on se, ettei anna menneisyyden ikävien, kauheiden, surullisten tai ahdistavien kokemuksien pilata tulevaisuutta. Siihen kykeneviä ihmisiä ihailen. Ihmeellistä kyllä, kovia kokeneet ihmiset ovat usein niitä, jotka säteilevät onnea ja positiivisuutta ympärilleen. Vaikeista asioista yli pääseminen tai niiden hyväksyminen on pitkä ja raskas tie, mutta jos palkintona on vapaa, onnellinen minä, se on tasan sen arvoista.

Onnellisuus ei ainakaan omalla kohdallani tule ulkoapäin, tavarasta, statuksesta eikä saavutuksistakaan. Onnellisuus on minulle pieniä hetkiä, läheisiä ihmissuhteita, kykyä ja uskallusta olla minä ja sitä, että tiedän, mitä elämältä haluan. Onni tarkoittaa minulle mahdollisuutta valita, jos ei isoja, niin pieniä asioita. En voi valita kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, mutta voin valita, miten niihin suhtaudun. Suuret surut ja muut elämän tragediat ovat tietysti arvaamattomia, eikä itse voi ennalta tietää, miten niihin suhtautuu.

Kaikista hauskin huomio on ollut se, että olen onnellisempi, kun minulla on elämässä tavoiteltavaa ja unelmoitavaa. Tiedän, ettemme asu lopun elämää tässä opiskelija-asunnossa, vaan toivon, että meillä on vielä joskus kaunis oma koti. Silti olen täällä vuokra-asunnossa ollut paljon tyytyväisempi elämääni kuin omistusasunnossamme. Opiskelijaperheen elämä ei myöskään ole mikään toiveiden täyttymys (vaikka opiskelupaikat toivottuja olivatkin), mutta se antaa voimaa, kun voi unelmoida tulevasta ammatista, työstä ja tulevaisuudesta. 

Kummallista kyllä, on pakko todeta, etten ole tässä elämässä ollut vielä koskaan näin onnellinen. Välillä tulee kieltämättä olo, että hei nainen, et voi olla tosissasi. Kaikki on ihan kesken, rahaa ei ole tuhlattavaksi, työtä ja vaivaa riittää - ja silti olen onnellisempi kuin koskaan. Arjesta voi jokainen löytää pieniä onnen pilkahduksia, jotka auttavat jaksamaan ne harmaammat hankalammat hetket. Elämä on ♥

P.S. Tällä hetkellä väsymykseen näkyy tehoavan parhaiten pieni maalausprojekti sekä tietysti pienet apulaiset :)

Jos elämäni olisi mennyt toisin

Aina välillä tulee niitä hetkiä, kun katsoo jotain toista ihmistä ja ajattelee, että tuo voisin olla minä. Joskus se tunne on helpottava, toisinaan kateus pistää kipeästi. Viimeisin tällainen kokemus on nyt työelämästä. Siellä on niitä omanikäisiäni, vuosia sairaanhoitajina työskennelleitä ammattilaisia, joihin verrattuna olen sairaanhoitajana aivan aloittelija. Vaikka itse aktiivisesti pyrin elämässäni toisaalle, silti sen toisen vaihtoehdon näkeminen havahduttaa. Minä voisin olla tuossa.

Tämän vaihtoehtoisen elämänhän voi ulottaa ihan kaikkeen. Entä jos en olisi koskaan lähtenyt kotipaikkakunnalta? Olisiko minulla enemmän läheisiä ihmissuhteita? Entä jos en olisikaan vielä äiti? Tai vaimo? Jos olisinkin tyytyväisenä jatkanut hoitotyössä? Tai olisin jo valmis lääkäri? Ehkä rakentaisimme omaa kotia? Ehkä sitä, ehkä tätä. Kukapa näistä tietää.

Minä olen niin ahne elämälle, että haluaisin kaiken. Haluaisin yhtä aikaa olla pullantuoksuinen kotiäiti ja työssään jatkuvasti eteenpäin pyrkivä ammattilainen. Haluaisin olla kokenut ja ammattitaitoinen sairaanhoitaja ja siitä huolimatta jo valmistunut lääkäriksi, kuten monet ikäiseni. Haluaisin yhtä aikaa asua huolettomasti vuokralla ja omistaa unelmieni kodin. Samanaikaisesti olisi kiva olla kunnon downshiftaaja ja silti tavoitteellinen elämässään. Ristiriitaista, eikö?

Mutta kun riisuu noista glitteröidyistä unelmakuvista kaiken ylimääräisen, en vaihtaisi tätä elämääni mihinkään. En silti olisi valmis luopumaan juuri tästä elämäni polusta. Ehkä ammatinvalintani on mutkainen ja elämässäni ollut valon lisäksi välillä varjoista, mutta juuri ne kokemukset ovat tehneet minusta minut. Ainahan se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Aina näyttää, että muilla on jotenkin paremmin. Aina jää jostain paitsi. Niin haikeaa kuin se onkin, ihminen ei koskaan voi saada kaikkea - ainakaan kerralla. Tähän myös liittyy olennaisesti se, ettei muidenkaan ihmisten elämä ole välttämättä sitä, miltä näyttää. Älä kadehdi ihmisten iloja, jos et tunne hänen surujaan, sanotaan.

Näitä fiiliksiä kuvaa mielestäni hyvin Maaria Leinosen runo:

Nyt vasta tajuan,
kuinka mieletöntä,
jos kaikki toiveeni
                unelmani
olisivat toteutuneet.
Lapsuudesta
nuoruudesta alkaen.
Jos olisin saanut sen pojan.

Tai sen toisen.

Sen ammatin. Sen työn.
Jos olisin päässyt pakoon
mitä pakenin.

Ehkä olisin sittenkin

                    sitenkin

selvinnyt.

Mutta ihan toinen elämä.

Ihan eri ihminen.

Noista ajoittaisista haavekuvistani huolimatta tunnen, että kaikki on tässä. Aavistan kyllä, etten olisi tämän onnellisempi missään muualla. Jokaisella raskaallakin vaiheella on ollut oma merkityksensä, levottomuudella ja kivullakin viestinsä kerrottavana. Tuskin missään muualla olisi sen helpompaa. Yksi lempisitaateistani kuuluukin: "Joka paikassa on vaikeeta." (S.E.Hinton: Me kolme ja jengi)

Joten: nyt olen tässä, ja olen onnellinen - en koko aikaa, mutta nyt. Meillä jokaisella on vain tämä yksi hetki, mutta onneksi siitä on lupa tehdä mahdollisimman hyvä.

Onnellista hetkeä sinulle!


Käykö sinulla koskaan mielessä, missä muualla voisit olla nyt? Vaihtaisitko toiseen elämäntilanteeseen, jos voisit? :)