Yksin lasten kanssa

Moikat pimeän ja sateisen marraskuun keskeltä. Marraskuu on puolivälissä, lunta ei ikäväkseni edelleenkään näy, ja minä vietän 14. vuorokautta yksin lasten kanssa. Mies on 2,5 viikkoa poissa kotoa eräällä kurssilla ja palaa loppuviikosta, joten onneksi ollaan jo voiton puolella.

En ole ennen tätä ollut yksin lasten kanssa viikonloppua pidempään, joten luonnollisesti yksin olo jännitti etukäteen. Melkein ekana laitoin kaikki mahdolliset jouluvalot joka paikkaan (paitsi tähden, koska sen lamppu on palanut enkä ole jaksanut hankkia uutta), kun kerrankaan ei ollut mies kommentoimassa "liian aikaista" jouluun valmistautumistani...

Ennen miehen reissuun lähtöä tein listat pakollisista menoista ja värväsin kaverit "päivystysvuoroihin" lasten sairastelujen varalta. Klinikassa on paljon vaikeampaa korvata poissaoloja kuin aiemmin, ja tämä huolettikin minua etukäteen eniten. Kaikki ovat kuitenkin tähän asti pysyneet terveinä, ja toivottavasti seuraava potilaan tutkimisenikin ajoittuu vasta loppuviikolle, jolloin mies on taas vahvudessa mukana.

Täytyy sanoa, että tämän pariviikkoisen jälkeen nostan hattua yksinhuoltajille vielä enemmän kuin aiemmin. Samalla tämä oli hyvä muistutus siitä, että koska tahansa voi tulla tilanne, jossa oikeasti joutuu pärjäämään yksin lasten kanssa - ja on hyvä tietää, että oikeasti kykenee siihen. Vaikka onkin ollut hauskaa saada itse päättää kaikesta, täysi vastuu lapsista ja kodista on väsyttänyt minut kunnolla, eikä pimeys tietenkään auta tähän yhtään. Lasten hoitoajat kun olen käyttänyt opiskeluun mahdollisimman tarkkaan, ja illat ovat sitten vierähtäneet kotitöissä ja lasten kanssa puuhatessa. Olen onneksi saanut kohtalaisen hyvin valmistauduttua ryhmäopetuksiin ja luettua elinpatologiaa, jonka tenttiin on enää 1,5 viikkoa. Omaa irtiottoa odotellessa!
 

Ihanan aurinkoinen pakkaspäivä oli ainakin tänään, toivottavasti sama jatkuu ja saadaan sitä luntakin joskus :) Tsemppiä viikkoon!

Ihmisrakas introvertti

Eilisiltana kotiuduimme pääsiäislomalta, jonka aikana paitsi vietimme miehen kanssa parin yön vapaan, tapasimme omia ja miehen sisaruksia sekä miehen vanhemmat. Epätavanomaisesti olemme viettäneet viimeiset neljä viikonloppua joko matkalla jossain tai yövieraita majoittaen. Ja sen kyllä huomaa väsymyksen määrästä. Olivatpa vieraat tai kyläpaikat kuinka rakkaita tahansa, parasta on, kun lopulta olemme taas kotona aivan omalla porukalla.

Älkää käsittäkö väärin. Minä pidän ihmisistä, oikeasti. Olen kiinnostunut ihmisistä, minulle tullaan usein juttelemaan ihan niitä näitä ja työssäni koen olevani parhaimmillani juuri vuorovaikutustilanteissa. Monet kohtaamiset työssä ja vapaalla ovat painuneet pysyvästi muistiini, ja huonoina hetkinä saan niistä voimaa. Mutta ehkä juuri siksi, kun haluan olla "täysillä" ihmisten kanssa, se vie voimat.

Niin paljon kuin ihmisiä, heidän tarinoitaan ja kohtaamisiaan rakastankin, välillä minun on aivan pakko saada olla yksin. Lataudun koneen äärellä blogia kirjoitellessani, ajatuksia purkaessani, lukiessani... Myös auto- tai junamatkat hyödynnän usein omassa kuplassani. Yhteistä latautumiskeinoilleni on se, ettei sillä hetkellä tarvitse olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa, vaikkakin usein kainalossani tai sylissä pötköttää joku lapsista.

Olen tuhlannut elämästäni aivan liian monta vuotta yrittämällä olla jotain muuta kuin olen. Olen antanut muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa liikaa, patistanut itseäni muuttumaan vielä sosiaalisemmaksi ja välillä jopa miettinyt, mikä minussa on vikana. Elämä on helpottunut, kun on suostunut myöntämään, että tällainen olen ja sillä hyvä. Omien piirteiden hyväksyminen on paradoksaalisesti lisännyt "sietokykyäni", kun osaa paremmin ottaa huomioon omat rajoitteensa. Olen  myös todennut, että vuorovaikutukseni on (ainakin omasta mielestäni :D) laadukkaampaa, kun muistan välillä pitää hetken itselläni.

Nyt toista ja viimeistä vuotta preklinikassa opiskellessani olen nauttinut yksinolosta ja omatoimisesta opiskelusta. Ensi vuonna tilanne on klinikan myötä varmasti toisenlainen, joten olen ottanut ilon irti vapaudesta luoda itse omat aikataulunsa. Totta kai välillä pitää patistaa itsensä ihmisten ilmoille, koska liika yksinolokaan ei tee hyvää -  melkoista tasapainoilua tämäkin!

Tämä päivä varattiin lasten kanssa matkasta toipumiselle, mikä osoittautui oikein hyväksi päätökseksi. Huomenna todennäköisesti jatkan jo rästihommiani, vaikka loma periaatteessa jatkuukin. Niin, ja jospas ne syväritkin alkaisivat tällä viikolla edetä edes johonkin suuntaan...


Ihanaa loppuviikkoa! :)

Juhannus yksin

Kolmas töiden vuoksi yksin viettämäni juhannus on nyt takana. Niistä kolmesta kerrasta tämä on ollut paras. Totta kai olisin mieluummin viettänyt juhannusta oman perheeni ja lähisuvun kanssa, mutta minkäpä olosuhteille mahtaa. Mies arpoi aikansa, jaksaako lähteä koko katraan kanssa pitkän matkan päähän, mutta niin vain vei mökkijuhannus voiton. Enkä ihmettele yhtään!

Kun mies pakkasi tavarat ja lapset autoon juhannusaattoaamuna ja kolautti oven kiinni perässään, arvatkaa, mitä minä tein. Aloin siivota, totta kai! Pitäähän se nyt saada siisti koti juhannukseksi ja niin päin pois. Eipä kulunut kuin muutama hetki ja alkoi ottaa päähän. Päätin, että supersiistiä kotia tärkeämpi on hyvä mieli, joten juhannuksen suursiivous jäi tällä kertaa tekemättä. Siirsin sentään kauniin keltaiset kukat lastenhuonetta piristämään.

Ilta vierähti töissä. Kotimatkalla pysähdyin poimimaan kukkia niin kuin kunnon juhannusneidon kuuluu. Enää en poiminut seitsemää kukkaa yöksi tyynyn alle niin kuin aikoinaan. Siinä sivussa pyörä kaatui ja lukko jäi polulle, minkä tietysti huomasin vasta siinä vaiheessa, kun pyörä olisi kotipihassa pitänyt saada lukkoon. Sain iltakävelyn kaupan päälle, kun lähdin kukkien kanssa lukkoa etsimään. Löytyi sentään.

Yö jäi lyhyeksi, kun pitihän se nyt vähän valvoa juhannusaattona. Oli niin kaunis ilta ja auringonlasku! Muutama hetki kului taiteellisempien otosten parissa, josta esimerkki alla. Mm. näistä syistä en todellakaan ollut Juhannuspäivän aamuna skarpeimmillani. Olin tyytyväisenä lähdössä osastolle vaatteidenvaihdon jälkeen, kunnes tajusin vilkaista alas. Työpaidan ja -kenkien välillä eivät suinkaan olleet työhousut, vaan omani. Onneksi en ehtinyt osastolle asti, olisin varmaan herättänyt hilpeyttä!

Eilen vietin rankan työpäivän jälkeen ihanan rauhallista koti-iltaa. Söin hyvin, lueskelin ja otin rennosti. Hiljaistahan täällä asunnossa on, vähän liiankin hiljaista. Naapureiden äänet kuuluvat todella paljon selvemmin, kun kotimme perusmelu uupuu. Kyllä sitä parin päivän hiljaisuuden jälkeen alkaa jo kaivata niitä pienten jalkojen tassutuksia ja "äitiii"-huutoja, loputtomista juttutulvista (nukkumaanmenoajan jälkeen: "Äiti, minulla olisi vielä yksi asia...") puhumattakaan.

On aiheellista aika ajoin todeta, että tulee edelleen juttuun itsensä kanssa ja pärjää yksinkin. Perhearjessa tuntuu toisinaan, että on hukannut itsensä ja alkanut elää muiden kautta. Siksi välillä tulee tarve palauttaa mieleen, kuka minä olenkaan. Juuri siihen tämä juhannus yksin oli tosi hyvä. Silti toivon, että ensi juhannuksen saan viettää perheeni kanssa. Viidessä vuodessa kolme yksin vietettyä juhannusta on minulle vähän liikaa. Onneksi juhannuksen täytteenä on sentään olleet työt, joiden jälkeen ei jää liikaa energiaa... Jospas tänä iltana saisin raahattua luuni lenkille, kun on sentään vapaat edessä!

Leppoisaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon! Aika jännää nähdä, milloin tuloksia alkaa tipahdella. Peukut ovat edelleen pystyssä ihan jokaiselle opiskelupaikkaa hakeneelle ja tuloksia jännäävälle :)