Toivepostaus: my day

Moikka! Joulukuuta mennään, syksyn opinnot ovat onnellisesti ohi, mutta lomaa saan odotella vielä hetken. Tämä(kin) postaus on odotellut julkaisua luokattoman kauan, mutta josko nyt! 

Aiemmin tuli toivetta my day -tyyppisestä postauksesta, joten on aika taas vähän raottaa, miten oma ja perheeni arki pyörii. Oikeastaan tekisi mieli kirjoittaa koko viikosta, koska yhden päivän perusteella nyt ei saa kovin hyvää kuvaa. Tyydyn nyt kuitenkin kuvaamaan yhden ihan tavallisen lokakuisen arkipäivän.

6.45

Herätyskello soi. Yön aikana sänkyymme on näköjään löytänyt tiensä 2/4 lapsista. En jaksa nousta heti, sillä tiedän, että miehen kello soi ihan kohta.

7.00

Toinen herätys kilkattaa. Mies nousee ylös ja lähtee aamuhommiin. Minä pötköttelen vielä jonkin aikaa kuopus kainalossa. Opetus alkaa vasta ysiltä.

7.30

Pakko nousta ylös. Päiväkotilaisella on tänään naamiaiset. Hän lähtee noita-asussa hoitoon. Autan häntä aamutoimissa samalla kun ekaluokkalaista pitää hoputtaa aamupalalle. Esikoinen on jo lähdössä kouluun, aina ajoissa toisin kuin moni muu...

7.45

Toinenkin lähtee kouluun, mies vie päiväkotilaisen. Minä syön kuopuksen kanssa aamupalaa. Samanlainen aamupala äidin kanssa on hänelle kova juttu. Vuoden ikään mennessä hän on jo oppinut "pyytämään" (vaatimaan) kaikkea, mitä muut syövät. Mansikat ovat tänä aamuna "nammmnammm". 

8.15

Ei kun opiskelujen ääreen. Etäseminaari alkaa vasta ysiltä, mutta pakko tarkastaa vielä, että muistikuvani pitävät paikkansa. Tsekkaan sähköpostin (ei mitään uutta) ja muut viestintäkanavat. Mies on palannut kotiin ja istuu kuopuksen kanssa vielä hetken ruokapöydän ääressä.

 

8.50

Avaan Zoomin ja Wordin valmiiksi. Etäseminaarit ovat erilaisia kuin liveopetus, joissa tykkään kirjoittaa käsin. Etäopetus etenee usein sen verran vauhdilla, ettei käsin kirjoittaessa ehdi mitenkään mukaan, joten pitää turvautua tablettiin. Seminaari näytön toiseen reunaan, tekstitiedosto toiseen ja hyvin sujuu!

9.00

Opetus alkaa. Oppiaineena silmätaudit ja aiheena traumat. Kuuntelen ryhmäläisteni esityksiä ja kirjoitan muistiinpanoja minkä ehdin. Kuopus touhuaa lattialla omiaan ja tahtoo välillä syliin. Hän kiskoo lattialle kaiken, mihin yltää. Kuulokkeiden johto on ylivoimaisen kiinnostava, ja suuren osan ajasta kuuntelen seminaaria suosiolla vain yhdellä kuulokkeella. Mies tekee omia opiskelujuttujaan samassa huoneessa. Kuopus käy vuorotellen molempien sylissä, välillä lattiallakin. Näköjään hän on oppinut kiipeämään lelulaatikon päälle, mutta itku tulee, kun ei osaakaan laskeutua sieltä alas.

10.00

Kuopus väsähtää ja siirtyy päiväunille omaan sänkyynsä. Seminaari jatkuu, esitykset seuraavat toistaan ja asiat menevät päässäni jo iloisesti sekaisin. Mahtaa olla opiskeltavaa tenttiä varten, mietiskelen.

 

10.30

Lääkäri soittaa kuopuksen kontrollipuhelun. Delegoin puhelun miehelle, koska seminaarissa on just nyt tärkeää asiaa. Hyviä uutisia, kontrolleja lasten polilla ei tarvitse enää jatkaa.

11.00

Seminaari on ohi, mikä tarkoittaa lounasaikaa. Syönnin jälkeen selailen uutiset ja somet, katson taas kerran sähköpostit ja Yammerin. Käyn kurkkaamassa toiveikkaana kirurgian Moodlea, josko tenttituloksista kuuluisi, mutta turha toivo.

12.00

Kuopus heräilee päiväunilta ja syö hänkin lounaan. Käydään miehen ja kuopuksen kanssa pienimuotoisesti asioilla. Mukava käydä kesken päivän vähän virkistäytymässä ulkoilmassa!

13.00

Palaamme kotiin taas. Esikoinen on tullut koulusta, kaveri on kylässä. Yleistä puuhastelua, siivoilua ja kotitöitä hetken aikaa, mutta vielä pitäisi vähän jaksaa opiskella. Kuopus kulkee mukana, tassuttelee ympäri asuntoa ja kantaa tavaroita paikasta toiseen. Teen kauppatilauksen ensi viikon ruokalistan mukaan. Mies tekee taas omia opiskelujuttujaan.

 

15.00

Työlääketieteen tentti häämöttää reilun viikon päässä. Apua. Perehdyn hetkisen ammattitautien ja ammatillisen kuntoutuksen ihmeelliseen maailmaan, mutta kauaa en jaksa. Tässä vaiheessa toivon vain, että pääsen tentistä läpi. Mies hakee lapsen hoidosta, ekaluokkalainen tulee iltapäiväkerhosta kaverinsa kanssa.

16.00 - 

Ruoanlaittoa, kotihommia ym. tavallista puuhastelua. Pelataan lasten kanssa Muuttuvaa labyrinttia. Lojun sohvalla kuopus kainalossa, muut puuhaavat omiaan. Miehellä on tänään harrastuspäivä, joten oma iltani vierähtää lasten ja kodinhoidon parissa.

20.00

Lapset nukkumaan tai ainakin huoneisiinsa. Pientä siivoilua ja järjestelyä. Sitten loppuilta omaa aikaa eli rentoutumista mieluiten hyvän kirjan kanssa. (Todellisuudessa unohdun vaihteeksi koneelle.)

22.00

Nukkumaan! Huomenna on "vapaa", mutta rytmistä pitää pitää kiinni. Lapset on kuitenkin huolehdittava kouluun ja päiväkotiin. Itsenäistä opiskeltavaakin riittää sen verran kuin kuopuksen kanssa touhuamiselta ehtii.

 

 

Siinä oli yksi ihan tavallinen päivä. Enemmänkin tosiaan voisi tätä omaa arkea avata tällaisten my day -postausten kanssa. Jos useamminkin kiinnostavat tämäntyyppiset postaukset, paina tuosta alta "tykkäsin". Ehkäpä vielä jaksan syyslukukauden päätteeksi kirjoittaa koontia kuluneen syksyn opinnoista, joten palataan taas. :) 

 Jaksamista näihin vuoden pimeimpiin päiviin - onneksi kohta on joulu!

Lapset ja lääkis

Otsikon aiheesta on varmasti keskusteltu vuosikaudet ellei jopa -kymmenet, mutta kerronpa tähän väliin omia - ja mainittakoon jo tässä vaiheessa, melko positiivisia - kokemuksia aiheesta. Lapset liittyvät olennaisesti lääkisopintoihini, olinhan äiti jo lääkikseen hakiessani ja sinne päästessäni. Olen aiemmin kirjoittanutkin opiskelun ja äitiyden yhdistämisestä. Viimeisen 1,5 vuoden aikana olen saanut lisäksi kokemusta siitä, millaista on saada lapsi kesken lääkisopintojen, ja millaisia järjestelyjä se vaatii. Näin naisena lapsen saaminen on toki kovin erilaista kuin esimerkiksi miehelleni ihan biologisista syistä, joten pääasiassa naisnäkökulmaa tarjolla tässä.

Jos saa lapsen kesken lääkisopintojen, on käytännössä kolme vaihtoehtoa järjestellä opinnot:

1) Opintojen jatkaminen niin kuin ennenkin oman vuosikurssin mukana

2) HOPS-järjestelyt

3) Kokonainen välivuosi opinnoista

1. vaihtoehdon toteuttaminen etenkin äitinä on aika haasteellista, mutta tiedän kyllä pari äitiä, jotka ovat tämän vaihtoehdon valinneet ja onnistuneet siinä. Preklinikan aikana tämä vaihtoehto onnistunee paremmin kuin klinikassa. Preklinikassa ensinnäkin pakollista opetusta on vähemmän ja lisäksi ryhmäopetukset ovat (useammin) sellaisia, joihin voi pakon edessä paremmin ottaa myös vauvan mukaan. Vaihtoehtoisesti pitää olla todella hyvät tukiverkostot tai puolisolla joustavat aikataulut, jotta pakollisiin opetuksiin pääseminen onnistuu.  Itse en olisi nähnyt tässä vaihtoehdossa mitään ongelmaa muuten, mutta kirurgian hajautus toisella paikkakunnalla sekä parin viikon tk-jakso olisivat tuottaneet liiaksi vaikeuksia vauvanhoidon (+ muun perheen rooli myös) osalta. Monet asiat ovat järjesteltävissä, mutta omalla kohdallani päätös oikeastaan tehtiin puolestani, enkä siis edes tosissani alkanut pohtia näihin ratkaisuja.

2. vaihtoehto on se, miten itse opintoni järjestän. Itseni lisäksi tiedän useita muitakin, jotka ovat tämän kannalle kallistuneet. HOPS eli henkilökohtainen opiskelusuunnitelma tehtiin minulle jo edellisen lukukauden puolella, ja onnekseni olen tähän asti sen kyennyt täyttämään. Aina, kun elämä muuttuu, on paljon kysymysmerkkejä siitä, miten kaikki lopulta menee. Tämä lienee välittynyt mm. tästä viimesyksyisestä postauksestani. Minulle raskausaika on ollut joka kerta raskaampaa kuin vauvan kanssa opiskelu, joten suurimmat vaikeudet opinnoissani koin viimeisinä kuukausina ennen vauvan syntymää. (Olin viime syksynä ihan loppu, hyvä kun sain nelosvuoden keveimmän jakson suoritettua!) Onneksi kaikki meni lopulta hienosti, ja raskaus sai jatkua vielä viimeisenkin tentin ohitse.

Kuten moneen kertaan olen maininnut, LT4:n suorituksista minulta jäi puuttumaan ainoastaan kirurgian kurssi viime syksyltä. Tk-jakson kävin myös vasta keväällä 2020, koska vauva oli alkuperäisen ajankohdan aikaan vain 3-4 viikon ikäinen. Palasin opintoihin vauvan ollessa liki 3 kk, ja puoliso joustav(amp)ine aikatauluineen otti vastuun vauvasta omien pakollisten opintojeni aikana. Muutamia kertoja meillä menivät pakolliset opinnot päällekkäin. Muutamaan otteeseen vauva oli mukana seminaareissa, ja välillä ystävät auttoivat viemällä vauvelin vaunulenkille, kunnes toinen ehti paikalle. Loppukeväänä aikatauluongelmia ei samassa mittakaavassa ollut, koska etäopetus rantautui sekä miehen että minun opintoihin. Toki piti silti määrittää, kumman vastuulla vauva ja muut lapset ovat, koska opetuksen aikana piti välillä olla äänessä. Nyt syksyllä sekä miehelle että minulle on sattunut yhtä aikaa tiiviit ja paljon huomiota vaativat kurssit heti alkuun, joten tukiverkostoja on tarvittu.

HOPSin ehdottomia hyviä puolia ovat joustavuus (pystyy itse vaikuttamaan opintoihinsa ja niiden ajankohtaan) sekä HOPS-ohjaajien tuki opintojen suunnittelussa. Omalla kohdallani esimerkiksi päädyttiin ryhmän vaihtoon, jotta tulevat opinnot saadaan järjestymään paremmin. Lääkis itsessään ei juurikaan jousta, vaan tietyt opinnot tulee suorittaa esimerkiksi työkynnyksiä varten, kuten laissakin määritellään. Samoin kurssit ovat tarjolla vain kerran vuodessa. (Edit: vasta jälkikäteen tajusin, että kyllähän klinikan loppuvaiheessa samat kurssit pyörivät useita kertoja vuodessa eivätkä suinkaan vain kerran.)

3. vaihtoehto on käytännössä sama kuin 2. vaihtoehto, koska oman käsitykseni mukaan HOPS tulee tehdä myös tuossa tilanteessa. Halusin kuitenkin nostaa sen omaksi vaihtoehdokseen, koska siitä usein  pidetään eniten ääntä ("jos saa lapsen, on pakko jättäytyä vuodeksi pois opinnoista"). Ymmärrän hyvin tämänkin ratkaisun - opintojen suhteen on helpointa jäädä kokonaan pois ja jatkaa vuoden päästä, vaikka "omasta" vuosikurssista joutuukin luopumaan. Äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaa on myös yksi niistä tilanteista, joissa opinnoista voi olla poissa ilman että tutkinnon suoritusaikaa kuluu. Tätä vaihtoehtoa ehdotettiin minullekin ainakin siten, että olisin opiskellut vain vauvan syntymään asti ja jatkanut tasan vuoden päästä siitä, mihin viime syksynä jäin. Tämä ei kuitenkaan ollut minulle vaihtoehto, mikä jälkikäteen ajateltuna on osoittautunut aivan oikeaksi päätökseksi. Vielä koskaan ei tämän opiskelutaipaleen aikana ole motivaationi ollut niin tapissa kuin kuluneena keväänä ja nähtävästi myös nyt syksyllä. Myös arvosanani olivat tänä keväänä parempia kuin koskaan, uskokaa tai älkää, yövalvomisista ja muista elämän haasteista huolimatta! Pikku tauko opinnoista teki siis tehtävänsä, mutta yhtään pidempää taukoa en kaivannut.

Summa summarum: vaikka tuntuukin (ja täysin perustellusti), ettei lääkis jousta mihinkään suuntaan, erilaisia mahdollisuuksia järjestää opinnot löytyy silti. Lapsen saaminen kesken opintojen ei välttämättä tarkoita kokonaista välivuotta tai edes huomattavaa valmistumisen viivästymistä. Tietysti on ihmisestä itsestään kiinni, haluaako tai jaksaako opiskella vauva-aikana, kun paljon johtuu myös siitä, millainen kyseinen lapsi on. Onneksi jokainen voi tehdä omat ratkaisunsa myös tähän asiaan liittyen!

Mitä yleensä lasten kanssa (lääkis)opiskeluun tulee, se on osoittautunut ihan kohtuulliseksi. Etukäteen pelkäsin, että varsinkin klinikassa on suurinpiirtein asuttava sairaalalla eikä vapaa-aikaa ole, mutta todellinen tilanne on onneksi ollut paljon helpompi. Jos olisin odottanut helppoa ja keveää opiskeluaikaa, olisi todellisuus totta kai lyönyt kasvoille aika lujaa, mutta omiin odotuksiini nähden kaikki on sujunut oikein hyvin. Toki aikataulusäätöä on aivan riittämiin kahden opiskelijan lapsiperheessä. Positiivisena asiana mainittakoon, etten toistaiseksi kertaakaan ole joutunut lasten sairastelun vuoksi olemaan poissa pakollisesta opetuksesta. Toivottavasti sama jatkuu, joskin hyvin epäileväinen olen sen suhteen... Kahden opiskelijan perheessä on kuitenkin helpompaa järjestellä myös sairauspäivien kuviot, kun molemmilla löytyy aikatauluista jonkin verran joustoa. Käytännön esimerkkejä arjestamme löytyy esimerkiksi täältä, ja kuvissa nähtävissä vahvaa arkirealismia. ;)

Omat kokemukseni lääkiksessä opiskelusta perhe-elämän keskeltä saavat siis toimia positiivisena esimerkkinä siitä, että kyllä se lääkisopiskelu - ja toki opiskelu muillakin aloilla - voi onnistua myös lasten kanssa ja vaikka vanhempainvapaalla. Helppoa tai vaivatonta se ei missään tapauksessa ole, enkä toki voi tällaista elämää varauksetta suositella kaikille. :D Ihmisetkin ovat erilaisia; joku toinen olisi voinut nämä tähänastiset lääkisvuodet tuntea paljon raskaammiksi kuin minä. Silti on aina ilo esitellä vaihtoehtoja niille käytännöille, joista pidetään eniten ääntä. Jos siis joku siellä haaveilee uusista urista perheen keskeltä, haluan toimia rohkaisevana esimerkkinä vastapainoksi kaikille negatiivisille mielipiteille, joita varmasti tulee vastaan niin tosielämässä kuin Internetissäkin!

 

Mukavaa marraskuun jatkoa, pysykäähän terveinä!

Kuulumisia lokakuulta

Moikka taas! Marraskuullehan se jo kääntyi, mutta kerrataan vielä pikaisesti lokakuun kuulumiset. Lokakuu ei viime vuodesta poiketen tuonut suuria mullistuksia elämään - hyvä niin. Reipasta 1-vuotiasta on juhlistettu kakkukahvein, kuten asiaan kuuluu. Melko tomera tapaus on näköjään hänestä(kin) tulossa. :)

Lokakuun alku vierähti kirurgian parissa, ja viimeisin viikko ennen syyslomaa vietettiin hajautuksessa Mikkelissä. Täytyy kyllä sanoa, etteivät hajautukset ole oikein oma juttuni yhden kokemuksen perusteella. Tietty määrä hajautuksia kuitenkin kuuluu tähän pakettiin. Ehkäpä ensi kerralla menee jo vähän sujuvammin!

Syysloma tuli tarpeeseen, ja aiemmista vuosista poiketen vietimme koko perheellä ihan koko viikon lomaa. Tekipä hyvää ihan vaan olla, ulkoilla, nauttia kauniista ilmoista (suurin osa kuvista on otettu lomalla) ja kerätä voimia loppusyksyyn. Tähän asti on joka vuosi ollut jotain rästihommia, joita on ollut pakko puurtaa lomallakin, ja viime vuoden lomastahan minä vietin osan lapsivuodeosastolla vauvelin kanssa. 

Instan puolella jo mainitsinkin, että omalla kohdallani LT5 jatkui syysloman jälkeen silmätaudeilla. Tämä ala on ehdottomasti yksi niistä, joita ei tarvitse erikoistumisvaihtoehtona edes pohtia. On silti ollut mukavaa oppia (vihdoin) käyttämään oftalmoskooppia kunnolla, ja onhan opiskelu nyt joka tapauksessa mukavaa. Nyt, kun tätä etävaihetta eletään, suurin osa kurssista tapahtuu etänä, mikä ei kyllä itseäni haittaa lainkaan. Videoluennot ovat aivan mahtavia, kun niitä voi kuunnella silloin kun itselle sopii, katsoa uudelleen ja kelata taaksepäin, jos keskittyminen herpaantui. Eiväthän ne liveluentoja voita täysin, mutta omat puolensa niillä on. Potilasopetuksia meillä on silmätaudeilla muutama, mutta omaan makuuni ihan mukavasti pääsemme myös tutkimaan.  

Yleisesti meillä vitosvuonna on neljä neljän viikon mittaista jaksoa, joihin kuuluvat silmätaudit, terveyskeskusopetus, KNK ja lastenpsykiatria. Näistä kaksi viimeksi mainittua jäivät itselläni odottamaan aikaa tulevaa eli ensi vuoteen. Nähtäväksi jää, miten LT5-6 omalla kohdallani rakentuu. Lastentaudit sekä naistentaudit ja synnytysoppi ovat pidempiä, kahdeksan viikkoa kestäviä jaksoja, jotka minulla ovat kevätlukukaudella. Silmätautien jälkeen minulla on vuorossa terveyskeskusopetus, jonka yllätysyllätys vietän hajautuksessa - eri paikassa tosin kuin kirurgian. Onneksi sekin on vain viikko.

Lokakuu on siis kulunut vaihtelevissa tunnelmissa. Kirurgian tentin jälkeen olo oli kuin puhkaistulla ilmapallolla - paljon on pelissä siinä, joten pitäkäähän peukkuja! -, mutta loma nollasi nuo fiilikset tehokkaasti. Nyt aion mennä loppusyksyn niin vähäisellä stressillä kuin vain kykenen, koska nyt taitaa olla meneillään vitosvuoden kevein jakso. Stressataan sitten kevätpuolella lisää...

Ja loppuun vielä kuva nykyään tyypillisestä opiskelupäivästä: videoluentoja ja neulomista. Mukavaa viikon jatkoa! ♥

P.S. Inhoan tätä uudistunutta Bloggeria, kaikki asetukset ovat nykyään ihan pielessä! :(

Kirurgian viemää

Pirteää lokakuun alkua! Kirurgian jakso alkaa olla loppusuoralla. Voin todellakin sanoa, että tätä kurssia olen odottanut kauan. Tosin vaikka vuosi sitten kesällä sanoinkin odottavani kirugian jaksoa nelosvuoden kursseista melkein eniten, vuoden aikana fiilikset hiipuivat ja kirra tuntui juuri ennen kurssin alkua lähinnä pakolliselta pahalta. Yllättävää - tai ehkei sittenkään niin yllättävää - kyllä, kuluneen kuukauden aikana kirurgian kurssi on osoittautunut yhdeksi lemppareistani.

 

 

Etukäteen ja kurssin keskelläkin tuntui, että tekemistä on liikaa paljon, kun poliopetusten ja potilaan tutkimisten lisäksi pitää seurata tietyt tuntimäärät leikkauksia + muuta kirurgian toimintaa sekä päivystystä. Osa tutkimisista hyväksytetään suullisina raportteina, joten sisätautien kaltaista aikataulusäätöä ei onneksi samassa mittakaavassa ole. Nyt reilu viikko ennen tenttiä kaikki seurannat ja tutkimiset ovat onnellisesti takana (haluan nimittäin ne työluvat ja mahdollisimman pian!). Ensi viikon tosin vietän vielä hajautuksessa Mikkelissä, mikä onkin minulle ihan uusi kokemus. Keväällä psykiatrian hajautus peruttiin koronan vuoksi kokonaan, mutta se olisi muutenkin ollut Kuopiossa. Mutta mukavaa päästä näkemään keskussairaalaakin!

Tällä hetkellä ihan parhaaksi on osoittautunut leikkaussaliseuranta, jota tuli suoritettua melko lailla enemmän kuin oli vaatimus. Pääsin ekaa kertaa elämässäni myös pukeutumaan steriiliksi sekä olemaan apuna leikkauksessa assistenttina. Vaikka tuleva erikoisalani onkin jo melko lailla lyöty lukkoon (no joo, niin lukkoon kuin tässä vaiheessa voi), kyseiset hetket leikkurin puolella saivat (melkein tosissaan) pohtimaan kirurgiaa omana alanani! Vastauspostauksessa käsiteltiin epämukavuusaluetta verikammoineen, ja on tässäkin yhteydessä todettava, että kun itse on jotenkin osallisena, on helpompi - tai omalla kohdallani jopa helppoa - selvitä näistä tilanteista. 

 

 

Näin viikko ennen tenttiä alkaa pieni stressi nousta. Asiaa ja opittavaa on aivan älyttömästi, kuten sopii olettaakin, kun kirurgian kurssin kokonaisopintopistemäärä on 15. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin hyvä - toivottavasti sama jatkuu loppuun asti. Saapa nähdä, miten jaksaa hajautuksessa vielä opiskella täysien päivien lisäksi... :D Joka tapauksessa enää viikko syyslomaan! (Tunnelmat ovat kyllä kovin erilaiset kuin vuosi sitten, ja tämä vuosi vie voiton kirkkaasti :) Syysloman jälkeen pääsenkin loppulukuvuodeksi oman (ihanan) vuosikurssini seuraan jatkamaan LT5-opintoja, mutta niistäpä lisää myöhemmin.

Ihanaa viikonloppua!

Vastauksia

Kuukausi vaihtui syyskuuksi, ja yhtä aikaa syksyn kanssa alkoi arki. Lupailin vastauspostausta heti kuun alkuun, mutta näinhän se on taas arki vienyt mennessään! Muutamia kysymyksiä sain Lääkisopintoni tähän asti -postaukseen, kiitos niistä! Tokihan aina saa kysyä lisää, jos jokin mietityttää. :) Hieman muokkaamani kysymykset kursiivilla, kaikki muu omaa tekstiäni.

Ajankäyttö

Onko teillä vuosien varrella kehittynyt jotain hyväksi havaittuja rutiineja, jotka sujuvoittavat arkea ja luovat aikaa opiskelulle? 

Tähän on oikeastaan vain yksi vastaus: suunnittelu. Itse tykkään kartoittaa aikataulut pitkälle eteenpäin, ja esimerkiksi tällä hetkellä tiedän suunnilleen koko syyslukukauden aikatauluni. Toki ne päivittyvät ja muokkautuvat matkan varrella, mutta jonkinlainen käsitys pitää olla. Jokaiselle viikolle teen omat henkilökohtaiset tavoitteeni.

Koko perheen aikataulut suunnitellaan viikko- ja päivätasolla siten, että edellisellä viikolla suunnitellaan aina seuraava (mahdollisimman pitkälle). Lasten (tai tällä hetkellä lapsen) hoitoajat pitää ilmoittaa edellisen viikon maanantaina, joten silloin suunnitellaan pääpiirteittäin seuraavan viikon kulku. Miehen kanssa sovitaan yleensä, jos jommallakummalla on pakottava tarve esim. iltaopiskeluun. Silloin toinen ottaa päävastuun lapsista. Nykyään meillä on myös kuuden viikon kiertävä ruokalista sekä etukäteen päätetyt kauppa- ja siivouspäivät, joilla pyritään minimoimaan ylimääräinen säätäminen.

Työnjako on toinen asia, joka sekin osaltaan liittyy suunnitteluun. Vauvan hoito, koululais(t)en saattaminen ja päiväkotilaisen vieminen ovat asioita, jotka pyritään saamaan mahdollisimman sujuviksi. Useimmiten se, joka on muutenkin lähdössä jonnekin, vie matkalla lapset. Tekemistä on paljon ja välillä liikaa, mutta pala kerrallaan!

Koetko, että monesta asiasta joutuisi tinkimään ajanpuutteen vuoksi?

Koen ja en. Perhe on ollut yksi elämäni suurista haaveista, ja vaikka arki hyvin työntäyteistä ja ajoittain kovin raskasta onkin, koen silti eläväni suurin piirtein sellaista elämää kuin haluankin. Tietysti krooninen ajanpuute vaivaa, mutta ketäpä ei. Olisi ihanaa ehtiä/jaksaa käydä kaikilla luennoilla (tosin kiitos etäaikakauden tämäkin on viime ajat ollut mahdollista!), nähdä kavereita vähän useammin ja harrastaa enemmän. On kuitenkin sanottava, että siinä elämäntilanteessa kun kaikki edellämainitut olisivat olleet mahdollisia, en niitä kuitenkaan siinä määrin tehnyt kuin olisin voinut. Siksi en osaa ajatella, että joutuisin niin kovin tinkimään ainakaan mistään kovin tärkeästä. Toki toisinaan ennen tenttiä harmittaa, kun joutuu viime metreillä kirimään, mutta se on elämää se.

 

Menevätkö illat ja viikonloput usein opiskeluun?

Opiskeluun käyttämäni aika riippuu vahvasti siitä, missä vaiheessa kurssia ollaan - ja tietysti siitä, mikä kurssi on menossa. Huumorilla aikanaan listasin oman opiskelusyklini, ja viitteitä tästä on havaittavissa edelleen. Mitä lähemmäs tenttiä tullaan, sitä intensiivisemmin, pidempiä päiviä ja jopa viikonloppuja opiskelen. Normiarjessa pyrin kyllä pitämään vapaapäiviä opiskelusta edes viikonloppuisin, mitä nyt sunnuntaisin päivitän aina seuraavan viikon to do -listan. Vähän liian usein tosin olen aikonut pikaisesti tarkastaa jonkin asian, mutta huomaankin sukeltaneeni oppimateriaalien kimppuun. Skarppaamista on siinä, että muistaisi välillä vähän levätäkin, mutta positiivinen ongelmahan se on. Kurssit ovat myös erilaisia niin työ- kuin opintopistemääriltään. Esimerkiksi kirurgia 15 opintopisteellään työllistää tällä hetkellä kiitettävästi - leppoisampia ajanjaksoja odotellessa...

Kuinka käyttää tehokkaasti opiskeluun käytettävissä olevat tunnit?

Ikuisuusongelma! :D Sanoisin, että suunnittelu on kaiken a ja o. Itselleni on jo päivänselvää, että kun lapset ovat poissa jaloista, se aika käytetään mahdollisimman hyvin opiskeluun. Kuluneet neljä vuotta ovat opettaneet, että asiat kannattaa hoitaa saman tien alta pois. On nimittäin ikävää, kun tekee vaikkapa tenttiin lukua ajatellen tiukat aikataulut, jotka sitten pettävät esim. lasten sairastelun vuoksi. Siksipä nyt kirurgian kurssillakin yritän mahdollisimman vauhdikkaasti saada pakolliset seurannat ym. tehtyä, jottei loppukurssista tule niiden kanssa stressiä. Moni asia jää tosin yritykseksi, mutta silloin lasketaan rimaa. ;)

Kalenterissani on viikkotasolla to do -lista, jonka päivitän aina sunnuntaisin. Muutenkin suunnittelen aina etukäteen päivätasolla, milloin teen ryhmäopetusten ennakkotehtävät jne. Loput on itsekurista kiinni. Välillä pitää turvautua ajanhallintasovelluksiin, jotka "pakottavat" opiskelemaan tietyn ajan, jota seuraa pieni tauko. Useimmiten nyt klinikkavaiheessa opiskelu on kuitenkin ollut niin mielekästä, että aivan mielelläni opiskelen silloin kun voi. Pyrin kuitenkin säilyttämään joustavuuden siinä mielessä, että voin vähän valikoida tekemisiäni sen mukaan, mikä milloinkin kiinnostaa. Pahin painajaiseni opiskeluun liittyen on, että pitäisi yhdeltä istumalta tuottaa vaikkapa essee ja palauttaa se saman tien!

Opinnot

Suoranaisesti lääkisopintoihin liittyen minua kiinnostaisi lukea enemmän nykyisistä opiskelutavoistasi (muistiinpanojen tekeminen, flash cards tmv.).

Olen tässä heti vuoden alusta taas yrittänyt saada käsitystä opiskelutavoistani, koska ne ovat vähän hämärän peitossa itsellenikin. Etäluennot ovat sotkeneet aika tavalla omia rutiinejani. Yleensä siis olen luentojen aikana tehnyt muistiinpanoja käsin vihkoon, mutta nyt etäluennoilla joko pelkästään kuuntelen tai samalla teen luentoslaideihin merkintöjä. Käsin kirjoittaminen toimii minulla parhaiten, usein muistan hyvin tarkkaan vihkojeni sisällön ja saan esim. luentolistaa katsomalla kartoitettua, mitkä asiat ovat vielä käymättä läpi.

Ryhmäopetuksiin valmistaudun lukemalla aiheesta etukäteen (mikä on usein myös ennakkotehtävänä) ja tekemällä lyhyet, olennaisimmat asiat sisältävät muistiinpanot Wordiin. Opetuksen aikana teen muistiinpanoja erilliseen, pienempään vihkoon. Kun tietty asiakokonaisuus on käsitelty, teen siitä koosteen tabletille (lähteinä mm. luentodiat ja oppikirja sekä omat muistiinpanot). Etäopetuksessa Word on ahkerassa käytössä, kun muutenkin joutuu olemaan tabletin äärellä.

Teen paljon listoja asiakokonaisuuksista ja värikoodailen niitä sen mukaan, olenko opiskellut niitä vielä ollenkaan, vähän vai hyvin. Kurssin tavoitteet ja ydinainesanalyysit ovat ahkerassa käytössä ja ohjaavat sitä, kuinka syvällisesti pyrin kutakin aihealuetta ymmärtämään. Vanhoja tenttejä tulee niitäkin katseltua. Flash cardit taisivat omalla kohdallani jäädä fuksivuoteen ja anatomian opetteluun, joskin yritin niitä surkealla menestyksellä hyödyntää myös sisätautien lopputenttiin lukiessa. Tällaisena kokonaisuuksina asiat hahmottavana tuntuu a) turhalta ja b) ihan liian työläältä tehdä saati käydä läpi kasapäin kortteja eri asioista. Itselleni paremmin toimii asioiden selittäminen (itsekseni, yleensä) ja osin siihen liittyen itseni tenttaaminen. Mutta tokihan jokainen oppii omalla tavallaan, joten varmasti löytyy heitäkin, jotka liputtavat flash cards -opiskelun puolesta.

Lisäksi minua kiinnostaisi lukea, oletko joutunut menemään opintojen aikana omalle epämukavuusalueelle ja miten olet niihin tilanteisiin sopeutunut? Voiko lääkiksessä mielestäsi pärjätä myös henkilö, joka on kiinnostunut lääketieteestä, mutta pitää esim. verikokeita epämiellyttävänä operaationa?

Voi kuule, ehdottomasti olen joutunut opintojen (niin lääkiksessä kuin aiemmin sairaanhoitajaksi opiskellessani) aikana epämukavuusalueelleni lukemattomia kertoja. (Henkilökohtainen mukavuusalueeni on verrattain pieni.) Eniten epämukavuusalueellani olen erilaisissa simulaatio- ja arviointitilanteissa esimerkiksi potilastenteissä tai muuten, kun pitää osoittaa osaamisensa. Opetustilanteissa opetushenkilökunta on kyllä aina suhtautunut positiivisesti, joten ikäviä reaktioita ei tarvitse pelätä. Itseäni on auttanut ja auttaa se, kun tietää, että näistä vain pitää selvitä päästäkseen eteenpäin. 

Aiempi sairaanhoitajan ammattikin on koulinut minua myös tässä suhteessa: uusiin paikkoihin (uusille osastoille) meneminen, toisen ihmisen pistäminen (kanylointi, lääkitseminen ym) sekä pistettävänä oleminen oli tuttua jo lääkikseen tullessa. Itsekin mietin ennen sairaanhoitajaksi kouluttautumista, mitenköhän mahdan pärjätä opinnoissa tai töissä. En varsinaisesti kärsi verikammosta tai muusta, mutta jostain syystä kuvat tai videot esimerkiksi leikkauksista tai vaikeista haavoista aiheuttavat enemmän huonoa oloa kuin live-tilanne. Kuitenkin olen menestyksekkäästi tähän mennessä tehnyt useita haavanhoitoja sekä ollut seuraamassa ja osallistumassa useisiin eri leikkaus- ja pienempiin toimenpiteisiin. Omien kokemusteni pohjalta voisinkin sanoa, että mielikuvat eri asioista ovat usein ikävämpiä kuin todellinen tilanne. On tietysti eri tasoisia "verikammoja" eli lienee yksilökohtaista, kuinka haastavaa on siedättyä näihin toimenpiteisiin. En kuitenkaan tämän perusteella itse sulkisi tätä alaa pois, jos ala muuten kiinnostaa ja tuntuu omalta, koska noita tilanteita tulee kuitenkin verrattain harvoin. Kuten kurssikaverini kertoikin jo kokemuksistaan tämän postauksen kommenteissa, myös verikammon kanssa voi lääkiksessä pärjätä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä myös siitä, että kun itse on tilanteessa aktiivisena osapuolena, toimenpiteet vaativat sen verran keskittymistä, että niistä selviää usein helpommalla kuin passiivisesti vierestä seuraamalla.

Lyhyesti: olen joutunut epämukavuusalueelle todella monia kertoja, mutta hyvin olen näistä tilanteista selvinnyt. Opetushenkilökunta on hyvin ymmärtäväistä esim. verinäytteenotto- ja kanylointiharkoissa, etkä varmasti ole ainut, jolla voi tulla huono olo vastaavissa tilanteissa. Onnistuneet kokemukset lisäävät varmuutta siitä, että jatkossakin vastaavista toimenpiteistä selviää.

 

Miten perheellisenä opiskelijana tulee toimeen (muistaakseni miehesikin opiskelee)?

Kyllä, olemme olleet kahden opiskelijan perhe vuodesta 2017 alkaen.  Vuoden 2016-2017 mieheni hoiti lapsia kotona kotihoidontuella, mikä sekään ei ole paljoa opintorahaa kummempi. Koska meille riittää tässä elämäntilanteessa kombo opiskelu+perhe+harrastukset, downgreidasimme elämäämme melko tavalla, kun opiskelut alkoivat. Omistusrivarinpätkä vaihtui vuokrakerrostaloon (joskin paikkakunnanvaihdos tarkoitti joka tapauksessa asunnon vaihtoa), hankintoja mietimme entistäkin tarkemmin ja niin edelleen.

Töitä olemme tehneet siis vain kesäisin, mutta saa nähdä, muuttuuko tilanne nyt näinä viimeisinä opiskeluvuosinani. Opiskelijaeduilla, opintorahalla ja yleisellä asumistuella on ollut toimeentulossamme suuri merkitys. Tokihan esimerkiksi lasten hoitomaksuissa huomioidaan perheen tulot, joten nekin menot ovat huomattavasti pienemmät kuin työssäkäyvänä. Opintolainaa on nostettu jonkin verran ja säästöjä syöty, mutta toistaiseksi ei ole taloudellista hätäpäivää tullut vastaan. Opintotukikuukausia olen vuosien varrella säästellyt, muuten ne olisivat loppuneet jo toisena tai viimeistään kolmantena opiskeluvuonna.

Vastauksena kysymykseen: olen itsekin yllättynyt siitä, kuinka hyvin olemme näinä vuosina tulleet toimeen. Uskonkin, että tästä ajanjaksosta jää käteen myös ekologisempi elämäntapa. Pahimmat kauhuskenaariot ovat jääneet toteutumatta, mutta eihän tämä pidemmän päälle herkkua ole. Astunen aivan mielelläni takaisin työelämään, kun se päivä koittaa!

-----------------------------------------------------------------------

Tässäpä olivat vastaukset tältä erää, toivottavasti kysyjät saitte toivomanne vastaukset! Mikäli herää jatkokysymyksiä, sopii vapaasti kommentoida :)