Näytetään tekstit, joissa on tunniste ammatti-identiteetti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ammatti-identiteetti. Näytä kaikki tekstit

22.6.2022

Toinen ja viimeinen kandikesäni

Juhannusviikko, töitä takana reilut 1,5 kuukautta. Valmistuminen on päivä päivältä lähempänä - tai oikeastaan olen kai jo "valmistunut", vaikka tutkinto kirjautuukin takautuvasti eikä laillistuksesta ole tietoakaan. Koskapa en vielä virallisesti ole lääketieteen lisensiaatti enkä tietenkään laillistettu lääkäri, voinen tähän väliin kirjoitella kuulumisia toisen kandikesäni pyörteistä.

Vuoden takaisia, ensimmäisen kandikesäni alun tunnelmia voit lukaista täältä, ja täällä kirjoittelin kuulumiset kandikesän päätyttyä. Sanottakoon, ettei noista teksteistä välity se monista eri syistä kummunnut raaka epävarmuus, jota tuolloin jouduin sietämään, ja jonka vuoksi kyseisestä ajanjaksosta toipuminen vei paljon odotettua kauemmin. Mutta nyt olen tässä, elän ja hengitän ja voin paljon paremmin kuin vuosi sitten.
 


 
Nyt, toista kandikesääni jo hetken elettyäni olen enimmäkseen yllättynyt. Työ terveyskeskuksessa on ollut osittain juuri sellaista kuin olen odottanutkin ja samalla ihan kaikkea muuta. En tiedä, olenko vielä päässyt jyvälle terveyskeskustyön ytimestä. Välillä - tekisi mieleni sanoa, että useimmin - tunnen työssäni mukavaa hallinnan tunnetta, suureksi osaksi en. Lähellekään kaikkea tarpeellista en tiedä, en todellakaan, ja kuinka voisinkaan. Onnea ovatkin kollegat, jotka auttavat kiperissä paikoissa.

On hassua ajatella, että jos tämä työpätkäni olisi tavallisen kandikesän mittainen, se olisi ihan kohta ohi. Aika on erikoista; siinä, missä viime kesänä viikot kuluivat tuskaisen hitaasti, tänä vuonna aika on mennyt siivillä. Lieneekö syynä vaihtelevampi työnkuva, erilaiset yksiköt vastaanottotyöstä neuvolaan ja kouluun, toisenlainen työympäristö vai kenties muun elämän kiireet, mutta joka tapauksessa tuntuu, että jatkuvasti on perjantai - tai maanantai. Lomailla ehdin viikon verran nyt kesäkuussa. Sekin tosin kävi melkein työstä, sillä väitöskirjaprojektia oli pakko saada eteenpäin, ja lasten kanssa on omat touhunsa. Ehkä joskus koittaa ihan oikea loma, jolloin tehdään pelkästään kivoja juttuja vailla mitään velvollisuuksia. 
  

 
On sanottava, että viime kesään verrattuna nyt on ollut paljon helpompaa:  Lääkärin takkia on kevyempi kantaa, itsevarmuutta ja -luottamusta on kertynyt jo enemmän. Välillä jopa ajattelen, että olen ihan hyvä siinä mitä teen ja vähintäänkin kehityn koko ajan. Edelleenkään en ole työssäni tai päätöksissäni (uhka)rohkeimmasta päästä, enkä aio sellaiseksi alkaakaan, mutta edistystä on tullut. On ihanaa huomata edes taaksepäin katsoessa, kuinka paljon onkaan oppinut. Jollain omituisella tavalla olen oppinut nauttimaan tästä uran alkuvaiheesta, jossa jatkuvasti kertyy uusia asioita ja kokemuksia, ja kumma kyllä, olen sinut myös valmistumisen kanssa. En olisi uskonut. Tämä antakoon toivoa sinulle, jolle uran alkuvaihe on - kuten minullekin - ollut mutkainen ja töyssyinen. Sinä pärjäät kyllä!

Hyvää juhannusta!

9.8.2017

Hyviä ja haikeita fiiliksiä

Nyt on niin hyvä fiilis, että on ihan pakko saada tämä ylös! Tänä kesänä varsin monta (työ)päivää on mennyt epätoivon syövereissä ja epäillessä itseäni ja omia valintojani. On tuntunut siltä, ettei mistään tule mitään eikä mikään onnistu. Meillä jokaisellahan on omat epäilyksen hetkemme. Mutta nyt ei puhuta niistä.




Nyt on hyvä fiilis, joka on sekoitus kiitollisuutta, onnea ja helpotusta. Nyt on sellainen fiilis, että olen ihan hyvä sairaanhoitaja. Nyt tuntuu, että minusta tulee vielä ihan hyvä lääkärikin. Tällä hetkellä tuntuu, että juuri sitä minä haluan - tulla ihan hyväksi lääkäriksi. Tämä tunne on nyt säilötty purkkiin odottamaan seuraavaa epäilyksen hetkeä.

Kesätyöpäivät ovat ohi ja jäljellä on enää pari työyötä. Nehän nyt menevät vaikka päällä seisten, vai kuinka :D Pikkuinen haikeus meinaa silti iskeä, kun tajuntaan iskostuu, että minähän lähden täältä. Työyhteisöön kuuluminen on niin mukavaa, ettei sitä raaskisi jättää taakse. Tänäkin kesänä olen tutustunut moniin kivoihin  tyyppeihin. Hyvällä porukalla tehdessä työt hoituvat kuin itsestään. Tietysti isoon työporukkaan mahtuu paljon erilaisia ihmisiä, eikä kaikkien kanssa ehdi tulla tutuiksi näin lyhyessä ajassa.




On ollut kieltämättä huvittavaa, kun on niin paljon työkavereita. Sen myötä etenkin alkukesästä tuntui, että sain joka käänteessä kertoa, olenko jo valmistunut sairaanhoitajaksi, mistä olen tullut ja mihin olen menossa, minkä ikäiset ne lapset olivatkaan ja onko minulla yhtään lomaa. Ihanaa, kun työkaverit ovat kiinnostuneita minustakin! Vaikka olenkin avoimesti kertonut lääkisopinnoistani, silti vielä tällä viikolla tuli yllättyneitä kommentteja, kun sanoin, että lopetan kohta. "Mitä, mihin sinä olet menossa?!" :D

Kai tuosta voi päätellä, ettei otsassani enää lue leimaa "kesäsijainen", kun porukka kuvittelee minun kuuluvan jotenkin vakikalustoon. No juu, onhan tässä muutama työvuoro tullut tehtyäkin... On ollut niin hienoa olla kesän ajan osa tätä työporukkaa. En ole varmaan missään työpaikassa nauranut niin paljon kuin tänä kesänä. Yhteisöllisyys ja huumori ovat ehdottomasti hyvän työpaikan tunnusmerkkejä. Ne auttavat jaksamaan niiden kiireisimpienkin päivien yli.




Nyt pidetään lippu korkealla loppuun saakka. Kohta saa sanoa: minä selvisin tästä kesästä.


Virkeää viikon jatkoa!

12.5.2017

Suomalainen ja sairaanhoitaja

Tänään vietetään J.V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivää! Samalle päivälle, 12.5. sattuu myös toinen itseäni koskettava juhlapäivä, nimittäin Sairaanhoitajan päivä. Toukokuun 12. oli nykyaikaisen sairaanhoitajuuden uranuurtajan, Florence Nightingalen syntymäpäivä.

Molemmilla näistä on sydämessäni oma paikkansa. Vaikka muuttaisin toiselle puolelle maailmaa ja tulisin toimeen vieraalla kielellä, olisin silti aina suomalainen. Suomalaisuus merkitsee minulle ennen kaikkea turvallisuutta, rauhaa, vapautta ja mahdollisuuksia. Jos olisin sattunut syntymään jonnekin muualle kuin tänne, en tiedä, missä nyt olisin. Tuskin opiskelisin korkeakoulussa etenkään niin, että mieheni hoitaa lapsiamme? Olisinkohan koskaan edes päässyt kouluun?

Yksi rakas asia suomalaisuudessa on suomen kieli. Äidinkieli on minulle niin tärkeä asia, että jossain vaiheessa ajattelin tosissani ryhtyä äidinkielenopettajaksi. Pidän suomen kielen vivahteikkuudesta, monipuolisuudesta ja ajoittaisesta haasteellisuudestakin, kun välillä pitää miettiä kaksi kertaa, miten jokin asia kirjoitetaankaan. Olen suomalaisuudestani ylpeä ja onnellinen.




Sairaanhoitajuus on erottamaton osa (ammatti-)identiteettiäni. Se on ensimmäinen ja tähän asti ainoa ammattini, joka kulkee aina mukana. Muistan vieläkin sen luennon, jolla puhuttiin sairaanhoitajuuden historiasta ja Florence Nightingalen osuudesta siinä. Nightingalella oli suuri merkitys sairaanhoitajien koulutuksen uudistajana ja sairaanhoitajan ammatillisen aseman kohottajana. On vaikeaa kuvitella, millainen sairaanhoitajan ammatti ja työnkuva olisi ilman Nightingalen vaikutusta siihen.

Sairaanhoitajuus merkitsee minulle ennen kaikkea sitä, että kaiken lähtökohtana on ihminen. Vaikka kouluttautuisin mihin tahansa ammattiin tai päätyisin mihin tahansa työhön, haluan pitää tuon saman lähtökohdan. On etuoikeus saada työskennellä niin lähellä ihmistä: nähdä toipuminen ja ilo, mutta myös luopuminen ja suru. Tämän asenteen haluan pitää myös tulevassa ammatissani ja työssä: ihminen on tärkein. Olen ylpeä myös sairaanhoitajuudestani. Se on yksi hienoimmista ammateista joita tiedän.





Muista kiittää - ainakin nyt Sairaanhoitajan päivänä - lähelläsi olevia sairaanhoitajia. Kiitos on pieni sana, jolla on äärettömän suuri merkitys. Sen voimalla hoitaja siirtää vuoria.

3.2.2017

Työssä jaksamisesta

Sairaanhoitajaksi opiskellessani olin huvittavan stereotyyppinen sisar-hento-valkoinen idealistisin ja kaikkivoipaisin ajatuksin varustettuna. Nuori ja naiivi siis. Hoitotyön ja työelämän realiteetit sittemmin kitkivät lähes kaiken idealismin, kuten varmaan useimmille työelämään siirtyville nuorille käy - eikä se ole pelkästään huono asia. Sairaanhoitajana työskentelemäni kuukaudet olivat elämäni opettavaisimpia. Opin paitsi kaikenlaista hoitotyöstä ja sairaalaorganisaatiosta, myös itsestäni ja omista rajoistani. Opin sen, että kestän ja jaksan yllättävän paljon, mutta myös sen, ettei ihminen jaksa ihan mitä tahansa.

Hoitotyö on sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Kaikki se potilaan lähellä oleminen, tukeminen, tunnemyrskyjen ja muiden luonnollisten reaktioiden vastaanottaminen. Se kuuluu hoitajan työhön ja se on täysin yksipuolista. Vaikka potilaan suusta tulisi minkälaista tekstiä, hoitotyön ammattilaisena siihen ei voi lähteä mukaan. Vastavuoroisissa ihmissuhteissa tilanne on aivan eri, kun voidaan vuorotellen päästellä höyryjä. Mutta potilas-ammattilaissuhde on aivan omaa luokkaansa.




Jos en olisi jo tutustunut työelämään tai opiskellut jo yhtä tutkintoa, todennäköisesti olisin yhtä kirkasotsainen idealisti kuin olin seitsemisen vuotta sitten. Minulla olisi kutsumus. Tavallaan minulla myös nykyään onkin, mutta toisaalta ei. Kun jokin asia on kutsumus, omassa mielessäni siihen sisältyy oletus omistautumisesta. Tämän verran työelämää kokeneena ja elämää nähneenä en voi sanoa, että haluaisin omistautua työlleni täysin, ehei. Minä haluan, että työ on työtä; palkitsevaa ja merkityksellistä työtä. Mutta haluan myös, ettei työ ole koko elämä. Olen kuitenkin päätynyt alalle, jossa ollaan tekemisissä todella isojen asioiden kanssa: terveyden, sairauden, elämän ja kuoleman. Ala sisältää elämän koko kirjon, ja kokemuksesta tiedän, että työssä kohdatut asiat voivat seurata kotiin asti. Vaikka vaikeita kokemuksia varten on työnohjaus ja debriefingit, joskus tulee vastaan asioita, joita omassa mielessään joutuu käsittelemään vielä asian virallisen käsittelyn jälkeenkin. Mutta niin on vain tehtävä, kunnes niistä asioista pääsee yli ja voi jatkaa vahvempana eteenpäin. 

On ehkä hivenen aikaista pohtia työssä jaksamista tässä vaiheessa, mutta suosittelen sitä muillekin! Terveydenhuoltoalalla työskentely vaatii ihmiseltä niin paljon, että on hyvä olla selvillä omista selviytymismetodeista. Tästä muuten kävimme hyvät keskustelut minua ohjanneen lääkärin kanssa  viime syksyn terveyskeskuspäivillä. Tärkeimpänä ohjeena työssä jaksamiseen hän totesi, että pitää tunnistaa omat rajansa ja pitää niistä kiinni. Potilaita ja hoidettavia asioita riittäisi loputtomiin, mutta määräänsä enempään ei paraskaan ammattilainen pysty. Tähän törmäsin jo sairaanhoitajana, ja tulen hyvin todennäköisesti törmäämään myös lääkärinä.




Suurin osa meistä hakeutuu ammattiin tietyn mielikuvan perusteella, ja mistäpä sitä faktatietoa useimmilla olisikaan. Ainakin itse olen sortunut myös tulevan ammattini idealisointiin. Vaikka kuinka kyseessä on unelma-ammatti, tosiasiahan on, ettei mikään työ ole yhtä päivänpaistetta päivästä toiseen. Eteen tulee varmasti mahtavia päiviä, mutta voi tulla myös todella vaikeita päiviä. Mutta niin kauan kuin ollaan positiivisen puolella, kaikki on ihan hyvin.

On kyllä hauska nähdä, millainen lääkäri minusta loppujen lopuksi tulee. Siitä olen varma, että empaattisuuttani joudun suitsimaan paljon. Lääkäriyteen mielestäni kuuluu tietynlainen tunteiden hallinta. No niin, mutta taas on menty aivan asioiden edelle. Lääkisopintoja on takana huimat 1/12 ja täällä jo pohdiskelen, miten sitten lääkärinä toimin.  Aavistan kuitenkin jo nyt, että opiskeluaika sujahtaa varkain, joten parempi aloittaa ajoissa! Opinnot kasvattavat minua varmasti, joten voin sitten myöhemmin vertailla, mihin suuntaan ajatukseni ovat liikahtaneet :)

Näiden pohdintojen myötä rentouttavaa viikonloppua kaikille! Itselläni viikonlopun ohjelmassa on lähinnä anatomian kertailua ja poikkileikkeiden pohdintaa...

8.11.2016

Sairaanhoitajana lääkiksessä

Tätä asiaa pohdiskelin paljon ennen opintojen alkamista. Millaistahan se on? Onko yliopisto alusta asti ihan eri sfääreissä kuin amk? Lähes poikkeuksetta tapaamani lääkärit ja pidemmällä opinnoissa olevat lääkisopiskelijat ovat kommentoineet, että sairaanhoitajan ammatista on varmasti hyötyä. Kahden kuukauden opintojen jälkeen on pakko olla samaa mieltä. Iästäni kertovissa postauksissa (Parhaassa iässä lääkikseen ja Ihanaa olla "vanha"!) sivusinkin myös ammatillista näkökulmaa ja samaa mieltä olen edelleen. Edit: päivitetyt ajatukseni kolmosvuoden keväältä löytyvät postauksesta Sairaanhoitajana lääkiksessä 2. Käyhän kurkkaamassa, miten fiilikseni ovat muuttuneet matkan varrella!




Tk-päivillä viimeistään huomasin sen, kuinka paljon olen sairaanhoitajan opinnoissa ja töissä oppinut - jos siis lähtötasona on se, joka minulla abina oli. Melko monen vastaan tulleen lääkkeen ja perussairauden nimet olivat tuttuja, eikä minulla mennyt energiaa sen miettimiseen, mihin mitäkin valmistetta käytetään. Tietysti kysyin epäselviä asioita, joita niitäkin kyllä löytyi. Tk-päivien jälkeen raporttia kirjoittaessani mietin, mitä olisin niistä kahdesta päivästä saanut irti ilman aiempaa kokemusta terveysalalta. Varmasti oloni olisi ollut terveyskeskuksessa pyöriessäni paljon sekavampi. Olisin kysellyt paljon enemmän (perus)asioita, joita minun ei enää tarvitse kysellä. Ehken olisi uskaltanut kysyä mitään, olin nimittäin aika paljon hiljaisempi tapaus silloin nuorempana :D

Joka tapauksessa minusta on kivaa, kun minulla on tietyllä tavalla pohja, jolle rakentaa. Muistan kyllä sen fiiliksen, kun amk:ssa puhuttiin vaikkapa potilaan kohtaamisesta eikä itsellä ollut siitä mitään kokemusta. Oli todella hankalaa saada otetta luennon opeista, kun koko aihe oli vielä mysteeri. Nyt lääkiksessä on mukavaa, kun voi vaikkapa potilas-lääkärisuhteesta puhuttaessa mietiskellä omia potilaskontaktejaan ja pohtia, miten toimisi eri tavalla, jos olisikin lääkärinä.




Välillä minua on luentoja kuunnellessa häirinnyt se, miten hoitajat sivuutetaan puheessa lähes täysin. Kun koko ajan on puhetta vain siitä, mitä lääkäri tekee ja miten lääkäri hoitaa, syntyy väkisinkin mielikuva, että lääkäri hoitaisi kaikki potilasta koskevat asiat. Mutta eihän se niin mene, vaan jokainen ammattiryhmä hoitaa oman osuutensa ja katsoo tilannetta omasta näkökulmastaan. Tk-päivillä ollessa tajusin myös, miten helposti toisten ammattiryhmien rooli saattaa jäädä pimentoon omien töiden keskellä. Kun terveyskeskuksessa kuljin pelkästään lääkärin mukana, hoitajien työtä en juuri nähnyt. Sairaanhoitajana työskennellessäni taas en yksinkertaisesti tiennyt, mitä kaikkea lääkäri sen suljetun oven takana tekeekään.  Mitä enemmän toisten ammattiryhmien työstä tietää, sitä helpompi on heidän työtään arvostaa - näin ainakin omalla kohdallani.

Vaikka sairaanhoitajuus positiivisena asiana näyttäytyykin, en silti pidä sitä suurimpana lääkisopintojani helpottavana asiana. Asia, joka minua on tähän asti eniten auttanut niin opinnoissa kuin työssäkin, on utelias ja tiedonhaluinen elämänasenne. Ilman sitä olisin vähintäänkin amk:ssa mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Tiedättehän, "en minä tätä tietoa tule koskaan tarvitsemaan". Mutta koska olin jo amk:ssa niin oppimishaluinen, minun ei tänä syksynä tarvinnut enää opetella, mitä esimerkiksi (syndroma) canalis carpi tai McBurneyn piste tarkoittaa. Opin muiden muassa nämä asiat kuutisen vuotta sitten amk:n lääkäriluennoilla. Kannatti opetella, vaikken niitä silloin uskonut koskaan enää tarvitsevani!




Aihetta sivuten vielä Albert Einsteinin mietelmä: "On kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä tai niin, että kaikki on ihmeellistä." Lienee selvää, että olen valinnut jälkimmäisen tavan. Ihmettelylle ja tiedonhalulle on käyttöä jatkossakin, kun tuki- ja liikuntaelimistön anatomia vaihtui lennosta elinanatomiaan. Todella mielenkiintoista, sanon minä!

PS. Eivät sairaanhoitajaopinnot sentään ihan hukkaan menneet opintopisteidenkään näkökulmasta: sain hyväksiluettua kieliopintoja kokonaiset 5 op! Tuli kalenteriin yllättävästi tyhjää, kun siivosin englannin kurssin pois :)