Irti turhasta negatiivisuudesta

Viikko sitten sivusin postauksessani epäonnistumisia ja pessimismiä, joten tässä lisää aiheesta. Olen ihan pienestä asti ollut perfektionistinen ja todella vaativa itseäni kohtaan. Muistan jo kouluajoilta, miten pienikin moka pilasi koko suorituksen ja jokainen epäonnistuminen oli samanarvoinen kuin kymmenen onnistumista. Epäonnistumisen pelko johti joissain asioissa siihen, etten enää edes halunnut yrittää.

Vasta omien lasten myötä tajusin, miten syvästi negatiivinen ajatusmaailmani on. Voihan asiaa ajatella vaikka perinteisen "onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi"-kysymyksen kautta. Minun lasini oli aina lähes tyhjä. Negatiivisuus on ollut itselleni suojakilpi ja ase, jolla hyökätä vastoinkäymisiä päin. Ensimmäinen ajatukseni uusista asioista oli "en onnistu kuitenkaan" ja "huonostihan siinä lopulta käy". Totta kyllä: parhaimpienkin päivien jälkeen tuli aina se huono päivä, jolloin saatoin ajatella, että oikeassa olin. Ei sillä ollut merkitystä, oliko yhtä huonoa päivää kohti vaikka kaksikymmentä hyvää päivää tai yhtä epäonnistunutta tehtävää kohti kymmenen onnistunutta. Ainoa, mikä merkitsi, oli epäonnistuminen. Toisin sanoen se, että olin huono. Jep.

Miksi kirjoitan tästä? Ensinnäkin siksi, etten todellakaan usko olevani ainoa. Toisekseen siksi, etten enää ajattele noin. Kolmanneksi siksi, että joku saattaa tämän tekstin myötä herätä siihen, ettei elämää ole pakko elää noin. Pessimistisyyskin on valinta. Jotkut onnekkaat saavat syntymälahjana positiivisuuden, jota kotikasvatus vielä mahdollisesti vahvistaa. Toiset, kuten minä, raahustavat kivistä tietä ja päättävät joka päivä valita paremmin. Joka ikinen päivä pitää päättää uudestaan, että minä olen hyvä, minä riitän ja että kaikki menee ihan ok. Pessimisti ei ehkä pety, mutta jatkuva negatiivisuus syö energiaa paljon enemmän kuin antaa sitä.

Muutokseen minut ajoi se tosiasia, etten halua antaa lapsilleni perinnöksi pelkkää negatiivisuutta: tulevaisuuden uhkakuvia, riittämättömyyttä ja ahdistusta "vääristä" valinnoista. Haluan antaa lapsilleni vahvat juuret ja kantavat siivet, tulevaisuuden uskoa ja luottamusta siihen, että asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella. Kaikkein eniten haluan lasteni tietävän, että he ovat parhaita sellaisina kuin ovat, riittävän hyviä niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on, rakastettavia ja arvokkaita ihan omina itsenään. Rakastan niitä hetkiä, kun lapsi seisoo peilin edessä ja katsoo itseään ihaillen. Rakastan sitä, kun sisarukset kannustavat toisiaan, hurraavat ja taputtavat, kun toinen esiintyy tai onnistuu. Niinä hetkinä koen tehneeni vanhempana jotain oikein.

 

Muutos vaatii itseltäni paljon työtä. Sillä miten voi lapselleen opettaa, ettei epäonnistuminen haittaa, jos itselle jokainen epäonnistuminen on maailmanloppu? Miten voi opettaa, että jokainen on hyvä sellaisena kuin on, jos itse päivittelee peilin edessä vartalonsa puutteita tai suomii itseään jokaisesta mokasta? Miten voi kannustaa lasta kurkottamaan korkealle, jos itse jättää yrittämättä epäonnistumisen pelossa? Miten voi joskus lohduttaa opiskelupaikasta rannalle jäänyttä nuorta, jos on itse pitänyt sitä pahimman luokan epäonnistumisena?

Vaikka blogini perusteella voisi kenties kuvitella, että olen yksi niistä kevein askelin kulkevista, voin kertoa, etten ole. Nykyinen positiivisuuteni, luottamukseni elämään ja vaativuudesta luopuminen on vaatinut paljon aikaa ja energiaa. Se on vaatinut uskallusta luopua turvallisesta negistelystä, omista (vääristä) minäkäsityksistä ja paljosta muusta. Vaikka muutos on vaikeaa ja välillä lähes mahdotonta, se on todellakin kaiken vaivan arvoista. Vähitellen olen saanut negatiivisuuden tilalle niin paljon enemmän, positiivisuutta, kiitollisuutta, onnellisuuttakin. On vapauttavaa ajatella, että minä voin itse valita asenteeni - joka päivä uudelleen.

Aiheeseen liittyen eräs lempiaforismini löytyy Nalle Puhista. Nasu hermoilee: "Ajatteles, jos joku puu kaatuisi, kun me olemme sen alla!", johon Puh vastaa pitkään harkittuaan: "Ajatteles, jos ei kaadu."


Tuosta ajattelutavasta on minulla vielä paljon opittavaa, mutta taistelu jatkuu!