Olisinpa tiennyt

Juhannus on juhlittu ja taas palataan arkeen. Juhannusta vietimme kotipaikkakunnallani Oulussa, mikä osaltaan kirvoitti tämän postauksen aiheen. Kuunvaihteessa Maaret Kallio avasi Olisinpa tiennyt -haasteen. Niin paljon hyviä kokemuksia ja oivalluksia olen saanut lukea muiden blogeista ja muualta, että halusin pistää omankin lusikkani soppaan vaikkakin myöhässä. Teiniajoistani ei ole vielä ihan hirveän kauaa, mutta kuitenkin sen verran, että tiedän jotain tässä välillä oppineeni - sellaistakin, josta nyt ajattelen, että olisinpa tiennyt...

Olisinpa tiennyt, että

• on ihan ok olla sellainen kuin on. Puhe siitä, että olet aivan paras Sinä, ei ole pelkkää sanahelinää vaan kehotus arvostaa itseään ja olla ylpeä ja onnellinen siitä, millainen on. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eikä omia "virheitään" pääse kukaan pakoon. Siksi onkin parasta opetella hyväksyvä suhtautuminen itseensä puutteineen päivineen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on ihan kaikkea muuta!
• elämässä ei ole kiire mihinkään. Vuosi tai pari ei loppujen lopuksi tunnu vuosikymmeniä kestävässä ihmiselämässä missään. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisihan se ollut fiksumpaa miettiä vaikka pari vuotta, mitä oikeasti elämältään haluaa, kuin sännätä heti sinne, mitä kuvittelee haluavansa. (Ei sillä, että katuisin juuri mitään - elämäni nyt vain meni näin.)
• minullekin on luvassa parempia aikoja. Teini-iän mustavalkoisuudessa kaikki on synkkää ja huonosti, mutta aikuistuessa maailma saa paljon kauniita sävyjä. Ja sitä nuoruuttakin muistelee  jälkikäteen lämmöllä ;)

• olin oikeasti rohkea tyttö. Selailin juuri kuvia, joissa 16-vuotias minä asusti kevään Briteissä ja kävi sieltä viikonloppureissulla Pariisissakin. Lähdin matkalle yksin, mutta palasin monta ystävää rikkaampana (joskin valitettavasti useimpiin heistä yhteys on tähän mennessä katkennut). Pidin itseäni pelkurina, kun muutto yksin toiselle puolelle Suomea pelotti. Nyt näen, miten urheasti taistelin - ja teen niin edelleen - pelkojani vastaan.
• aina ei tarvitse pärjätä yksin. Usein ihmiset auttavat enemmän kuin mielellään, kunhan vain pyydät. Kovan kuoren läpi ei voi kukaan murtautua.
• kaikki muiden sanomiset ja arviot eivät ole sataprosenttisen totta. Nekin ihmiset, joita pidät ystävinä, eivät välttämättä ole objektiivisia arvioidessaan sinua ja ominaisuuksiasi. Negatiivisen kommentoinnin taustalla voi olla melkein mitä vaan kateudesta puhtaaseen ilkeyteen, mutta ihan kaikkea ei pidä "ystäviltäänkään" sietää. 

• vielä joskus minut on ympäröity ihanilla ja rakastavilla ihmisillä. Olisinpa vain tiennyt, missä olen reilun 10 vuoden kuluttua ♥
• elämää voi elää rennommin. Nuori minä kuvitteli, että elämässä on pakko edetä aina jonkinlaisesta putkesta toiseen - ensin koulut, sitten työ ja niin edelleen. Muistan ikuisesti sen lukiosyksyn, kun puursin samanaikaisesti yhdeksää kurssia (kurssitarjottimella oli tilaa kahdeksalle) ja kävin vielä töissä 2-3 iltana viikossa. Paljon on noista ajoista tultu eteenpäin, enkä enää kuvittele, että kaikkien maailman asioiden on tapahduttava tässä ja nyt.
• onni löytyy itsestä. Niin vimmaisesti sitä sinkoili paikasta ja asiasta toiseen ja pisti elämäänsä uusiksi, ettei ehtinyt pysähtyä ja ymmärtää, että ainutkertainen elämäni on ihan just tässä ja nyt. 

Matkan varrelta on löytynyt paitsi ihania ihmisiä ja mahtavia kokemuksia, myös paljon arjen pieniä iloja, mielenrauhaa, malttia ja uusia oivalluksia. Syntymälahjana sain sisun, joka on auttanut minut tähän. Matka jatkuu, ja kymmenen vuoden päästä voin taas pohdiskella, että olisinpa vain tiennyt ;)

Ihanaa lomaa lomaileville ja muille tsemppiä arkeen ♥

Tänä vuonna...

Joka kerta uuden vuoden alkaessa tekee mieli tehdä suureellinen elämänmuutos: nyt aloitan vihdoin sen Aktiivisen ja Hyvän elämän. Niinpä niin. Kesään mennessä alkuvuodesta innolla aloitetut muutokset on jo unohdettu, joten syksyllä voidaan taas tehdä uusi ryhtiliike. Mutta mitä väliä? Itselleni tuottaa iloa, kun voin suunnitella, haaveilla ja miettiä ratkaisuja elämäni pieniin ja suuriin ongelmiin. Uusi vuosi ja uuden lukuvuoden aloitus ovat läpi elämäni olleet ne hetket, jolloin tarkastelen elämäni suuntaa suunnilleen suurennuslasin kanssa :)

Koska kuitenkin tiedän, etteivät tiukat rajat ja päätökset sovi itselleni, tänäkin vuonna teen ihanan armolliset uudenvuodenlupaukset. Siispä tänä vuonna

• teen enemmän juttuja joista nautin
• annan enemmän arvoa ja armoa itselleni ja muille
• pidän parempaa huolta itsestäni
• keskityn olennaiseen - kaikkea ei tarvitse hallita
• annan tilaa uudelle, oli se sitten uudenlaisia ratkaisuja tai erilaisia näkökulmia
• sanon useammin kyllä 
• jatkan pyrkimistä kohti parempaa arkea
• valitan, arvostelen ja negistelen vähemmän

Nämä kahdeksan lupausta toimikoon johtotähtenäni tänä vuonna 2018. Jokaisen tarkoituksena on tuottaa parempaa vointia ja fiilistä niin minulle kuin läheisillenikin. Täydellistä minusta ei saa millään mittarilla, mutta aina voi pyrkiä parempaan! Katsotaan sitten vuoden lopussa, toteutuivatko tavoitteeni. Tämän vuoden opiskelujutuista, tavoitteista ja muusta tulee oma postauksensa, kunhan saan orientoiduttua opintoihin loman jäljiltä...

Blogin suhteen jatkanen samalla linjalla kuin tähän asti eli kuten viimevuotisissa blogilupauksissani aioin. Ainoa lupaus, jonka pyörsin, oli pääsykoejuttuja koskeva kohta. Mitä enemmän aikaa omasta hakuprosessistani kuluu, sitä enemmän aiheeseen saa perspektiiviä ja erilaisia näkökulmia. Tänä vuonna lupaan olla hiljaa, jos en keksi mitään uutta sanottavaa! Toivottavasti olette tyytyväisiä blogiin ja sen sisältöön. Aina saa myös ehdottaa postausaiheita ja antaa palautetta :) Lämmin kiitos vielä jokaiselle blogini matkassa kulkeneelle, olette ihan parhaita lukijoita ♥

Iloista vuotta 2018 jokaiselle! Näiden aurinkoisten lomakuvien myötä tsemppiä alkaneeseen viikkoon :)

Tenttiin lukua, sairastelua ja hyisiä hetkiä

Kas otsikossapa viikko pähkinänkuoressa! Viime viikonlopusta saadut voimavarat on valjastettu käyttöön, ja lopputuloksena on kohtuu hyvällä fiiliksellä alusta loppuun seilattu viikko. Ei tosin ole toivoakaan, että tulevaa viikonloppua vietettäisiin yhtä rennoissa merkeissä kuin edellistä. Iki-ihana fysiologian oppikirja sekä luentomateriaalit ovat todennäköisesti ahkerassa kulutuksessa koko viikonlopun. 

Syysflunssakin käväisi kylässä, mutta omalla kohdallani hellitti onneksi alle viikossa. Minun jälkeeni on niiskutellut koko muu perhe, ja tämän päivän aikataulut menivät sikäli uusiksi, että sain opiskeluseurakseni kolme flunssaista lasta. Tänään ei siis ole ollut ihan niin tehokasta opiskelua kuin olisin toivonut, mutta näillä mennään. Omista opiskelutavoitteistani olen hyyyvin kaukana - kuten aina -, mutta parhaani teen näinä viimeisinä päivinä ennen tenttiä. Kun arki lyö kapuloita opiskeluni rattaisiin, pitää kaivaa esiin positiivista asennetta ja unohtaa se (liian korkealle asetettu) rima. Yllättävän hyvillä fiiliksillä mennään, jos verrataan vaikkapa kuukauden takaiseen.

Aamuista on ihan pakko mainita, että on kyllä ollut todella hyytävää! Vaikka pakkasta on ollut vain pari astetta, tuuli on puhaltanut niin kylmästi, ettei lämpömittarin lukemaan ole ollut luottamista. Postauksen kuvat ovat viime viikonlopulta, jolloin eteläisessä Suomessakin oli ensimmäisiä aamupakkasia. Oli hauskaa, kun puiden oksien kastepisaratkin olivat jäätyneet :)

Näiden pikaisten (opiskelu)kuulumisten myötä rentouttavaa viikonloppua kaikille!

Pääsykoe ja negatiiviset tunteet

Mukavaa lokakuun alkua! Kun jotain haluaa oikein kovasti, unelmaan liittyy paljon positiivisia tunteita: toiveikkuutta, uskallusta, rohkeutta, iloa ja onnellisuuttakin. Mutta niiden takana on paljon myös negatiivisia ajatuksia ja tuntemuksia. Tänään kirjoitan niistä. Viime kesänä julkaisin  postauksen henkisestä valmistautumisesta ja aiemmin tänä vuonna jaoin vinkkejä epävarmuuden sietoon.

Vasta nyt, kun omasta pääsykoeurakastani on kulunut reilu vuosi - lähes saman verran kuin luku-urakkaan käytin -, voin katsoa sitä objektiivisemmin. Olen yllättynyt siitä, miten harmaassa valossa näen koko prosessin. Tajuan nyt, miten lujilla olin koko sen 1,5 vuotta. Pääsykoelukemisten aikakauteen verrattuna nykyarkeni on suorastaan naurettavan helppoa ja stressitöntä. 

Tässä muutama (perheellisen) hakijan vaikeista tunteista.

Syyllisyys
Koin syyllisyyttä lukemisiin käytetystä ajasta, tuhlatuista tunneista, venytetyistä voimista, järjettömästä väsymyksestä. Syyllistyin siitä, että tavoittelin omia unelmiani, vaikka tein ja teen sen koko perheeni vuoksi. Mikä naurettavinta, syyllistyin siitäkin, jos en omasta mielestäni saanut päivän aikana luettua tarpeeksi. Syyllisyyden kanssa taistelen edelleen, mutta vähitellen alan oppia pois turhasta syyllistymisestä.

Kateus

Vaikka pääosin pystyinkin pitämään ajatukseni ja asenteeni positiivisina, välillä lukemisten lomassa olin niin kateellinen kaikille. Heille, joilla oli loputtomasti aikaa (tiedän, ettei kenelläkään ole). Heille, joiden ei tarvinnut huolehtia toimeentulosta. Heille, jotka saivat nukkua kokonaisia öitä. Heille, joilla oli hyvät pohjat, aikuislukiot ja valmennuskurssit. Niinä hetkinä päätin, että minun pärjäämiseni ei ole olosuhteista kiinni. Eikä se lopulta ollutkaan. 

Huoli
Välillä lukemisten lomassa olin huolissani tulevaisuudesta, pärjäämisestä, taloudellisesta tilanteesta, muutoksista, lasten selviytymisestä - ihan kaikesta. Osa huolista oli perusteltuja, osa ei niinkään. Joka tapauksessa etukäteen (turhista asioista) murehtiminen harvoin edesauttaa tavoitteen saavuttamista.

Negatiivisia tunteita aiheuttavat useille myös mahdolliset uudistukset: omalla kohdallani ensikertalaiskiintiö, viime vuonna nelilaskin, vuonna 2018 yhteishaku ja jossain vaiheessa kenties pääsykokeen poistuminen? Epävarmuus uudistusten vaikutuksista on oikein hyvä kasvualusta negatiivisille ajatuksille. Heikkoina hetkinä mietin itsekin, miksen silloin aiemmin hakenut ja miten paljon helpompaa se olisi voinut olla. Mutta ihan yhtä lailla ajattelen nyt, että onneksi hakuhommat ovat nyt takana. Nyt olisi vielä vaikeampaa.

Joten vaikka noista vanhoista teksteistäni voisi kuvitella, että koko prosessi oli itselleni yhtä juhlaa, tosiasia on, että ei ollut. Kirjoitin kuulumisiani kuitenkin vain n. kerran kuukaudessa, joten siihen tekstiin oli helppo saada pohjalle positiivista asennetta :) Mutta toisaalta, kun luen oppimispäiväkirjaani, siinäkin vire on pääosin positiivinen. Siksi onkin outoa, miten harmaana ja hankalana  nyt muistan sen ajanjakson. Ihmismieli on kummallinen.

Miten sitten voi välttää turhaa negatiivisuutta? Helppoa se ei ainakaan ole, mutta oman kokemukseni mukaan kannattavaa. Itse siis kuulun heihin, jotka tarpeeksi asioita ja riskejä vatvottuaan lamaantuvat täysin eivätkä saa mitään aikaiseksi, "koska en onnistu kuitenkaan". Lääkkeeksi tähän taipumukseen kielsin itseltäni kaiken ylimääräisen miettimisen. Jos ajatuksiin putkahti jokin epävarmuudesta kumpuava negatiivinen ajatus, perustelin itselleni, miksi ajatus on väärä. Myös noihin edellämainittuihin tunteisiin päti sama keino. Väärien uskomusten oikaisemisessa lähipiiri voi olla merkittävä apu. Pahimmillaan läheisten harkitsemattomat lausahdukset voivat tehdä ison loven itseluottamukseen, mutta parhaimmillaan saat heiltä lisää voimaa ja motivaatiota jatkaa eteenpäin.

Negatiivisten ajatusten kohdalla on hyvä muistaa, että kauhuskenaariot ovat aina pahempia kuin todellisuus. Omalla kohdallani tämän tiedostaminen helpotti osaltaan spekuloinnista ja vatvomisesta luopumista. Vaikka ajatuksiaan ei koskaan voi hallita täysin, on kaiketi hyväksi oppia tunnistamaan hyödylliset ja haitalliset ajatusmallit. Totta kai kukin määrittelee itse, mitkä ajatukset ovat "ylimääräisiä" ts. tavoitteeseen pääsyä hidastavia tai estäviä. Esimerkiksi itselleni vertailu on myrkkyä, mutta jollekin toiselle juuri sopiva tsemppausmenetelmä.

Fiiliksiä tullee jokaisella laidasta laitaan, joten tärkeimpänä muistakaa, että ne ovat vain fiiliksiä. Niitä tulee ja niitä menee. Jokainen ihan  varmasti miettii jossain vaiheessa, onko tässä mitään järkeä, onko tämä turhaa, haluanko tätä edes tosissaan ja niin edelleen. Tavoitteen kyseenalaistaminen kuului ainakin omalla kohdallani tiiviisti prosessiin, kun piti miettiä, miksi tätä haluan. Sama kyseenalaistaminen ja unelmien alkuperän pohtiminen jatkuu tänäkin päivänä. Lisää onnistumisaddiktiostani voitte lukea täältä.

Vuoden 2018 pääsykoe on vielä hämärän peitossa. Lisätietoa odotellessa jokaiselle hakijalle tsemppiä lukemisiin! Onko sinulla tullut jo vastaan hankalia hetkiä ja negatiivisia tunteita? Miten olet niistä selvinnyt?

Pääsykoelukemiset lasten kanssa 2/2

Jatkoa edellisestä osasta! Tätäkin tekstiä kuvittavat kesäiset puistokuvat :) Toisesta hakukerrastani kertova postaus löytyy täältä.

Kuopuksen syntymä ei loppusyksystä 2015 enää tuntunut missään määrin uhalta lukemisilleni ja jaksamiselleni. Ennemmin siitä alkoi mielessäni tulla toivottu pelastus: pääsisin eroon isosta mahasta ja raskausajan ongelmista! Kun itsenäisyyspäivän jälkeen könkkäsin Kätilöopistolle kontrolliin kyynärsauvojen kanssa, en tiennyt, että samana iltayönä vauva on sylissä. Laskettuun aikaan oli vielä lähes kolme viikkoa. Käynnistys kolahti kohdalle tällä kertaa, ikävä kyllä. Oli ihanaa (vaikkakin oikeasti vähän tylsää, kuka nyt huvikseen sairaalassa olisi) viettää sairaalassa se pari päivää vauvan kanssa. Tutustuin vauvaan rauhassa ja lueskelin hömppäkirjoja. Isommat sisarukset ottivat vauvan vastaan todella upeasti.

Mies oli pari viikkoa isyyslomalla ja isommat kotona pitkällä joululomalla. Minä sain rauhassa toipua synnytyksestä ja kivutkin tuntuivat hellittäneen (mainitaan nyt tässä kuitenkin, että välillä ne muistuttelevat itsestään edelleen). Opeteltiin yhdessä viisihenkisen perheen elämää ja isommat saivat totutella uuteen tulokkaaseen. Kummempia mustasukkaisuuksia ei ihme kyllä ilmennyt, vaan keskimmäinenkin hoiti vauvaa parivuotiaan innokkuudella. Vauva nukkui - toisin kuin isosisaruksensa - alkuun tosi paljon. Olin ihan että what ja tarkastelin, hengittääkö hän. Lasketun ajan tienoilla hän sitten "heräsi" kunnolla ja alkoi olla pidempiä aikoja hereillä.  Jouluun mennessä olin saanut käytyä ekan kierroksen eli kaikki kurssit läpi. Joulun jälkeen jatkoin valmennusmateriaalin ja kertauskirjojen parissa sekä tein ensimmäisen "harjoituskokeeni" (vanha Galenos-koe).

Isommat lapset palasivat hoitoon uudenvuoden jälkeen, hoitopäiviksi määriteltiin 10 pv/kk eli 2-3 päivää viikosta. Vein heidät aamukahdeksaksi, palasin vauvan kanssa kotiin, syötin ja nukutin vauvan ja aloin opiskella. Opiskelin n. pari tuntia kerrallaan, söin itse, syötin vauvan ja jatkoin taas lukuja, jos vauva antoi myöten. Vaipanvaihdot ja vauvan syötöt toimivat hyvinä lukemisen tauottajina, ja tapanani olikin vauvalle höpötellä kaikki kerrattavat asiat. Vauvalle ei ollut niin väliä, mitä mutsi selitti, kunhan äänensävy oli oikea ja katse hyväksyvä. Usein suloinen ensihymykin vilahti äidin höpötellessä :) Vauva nukkui yleensä vielä toiset unet iltapäivästä, joten sain otettua vielä toisen lukuspurtin ennen isompien hakua. Vauvan tahtiin mentiin, joten jos vauva kaipasi huomiota, sitä hän myös sai. Pitkinä imetyshetkinä, kun vauveli makasi sylissä puoliunessa, saatoin samalla lueskella tai laskea. Imetystyyny oli varmaan paras ostos lukujuttuja ajatellen :D Ja tietysti välillä oli niitä päiviä, että rikkonaisen yön jälkeen koin parhaaksi nukkua päikkärit vauvan kanssa.

Iltapäivisin oltiin lasten kanssa ulkona, leikittiin, laitettiin ruokaa ja tehtiin kotitöitä. Mies tuli töistä usein klo 17 maissa, jolloin syötiin koko porukka yhdessä ja ehkä leikittiin jotain. Loppukeväästä, kun oli pakko kiriä luvuissa, saatoin vielä illalla lukea/laskea muutaman tunnin ennen nukkumaanmenoa. Lienee sanomattakin selvää, että "oma aikani" eli täydellinen vapaa-aika oli ihan minimissä. Nauroin miehelle, että tää lukeminen on mun harrastus - ja niinhän se olikin.

Lasten kotipäivinä oltiin ihan rauhassa kotona, ulkoiltiin, tehtiin kotihommia, leikittiin jne. perusjuttuja, mitä kotiäitinä tavallisestikin tein. Näinä päivinä miehen tultua kotiin aloitin heti päivällisen jälkeen opiskelut ja luin sen 3-4 tuntia nukkumaanmenoon asti. Perusopiskelupäivänäni sain luettua 3-7 tuntia. On tosi vaikeaa arvioida tarkkoja lukutunteja, mutta itse etenin niin, että tietty kokonaisuus piti saada yhden päivän aikana valmiiksi. Jos sain sen tehtyä, jatkoin fiiliksen mukaan seuraavaan juttuun tai pidin ansaitusti loppupäivän vapaata. Useimmiten olin kyllä lukusuunnitelmasta jäljessä. 

Onneksemme kuopus oli todella rauhallinen ja hyvin nukkuva vauva, vaikka heräilikin joka yö vähintään pari kertaa. Kevään edetessä ja vauvan kasvaessa sen huomasi selvästi, miten vauva alkoi kaivata eri tavalla seuraa ja huomiota. Hän oli hereillä enemmän, ei nukkunut enää unia heti aamusta vaan vasta myöhemmin ja viihtyi leikkimatolla vain rajallisia aikoja. Olin aika kiitollinen, kun pääsykoe oli lopulta ohi, ja vasta sitten kuopus (tuolloin 5,5 kk) alkoi toden teolla tehdä hampaita ja pyrkiä liikkeelle.

Toinen hakukertani oli toisaalta rankempi, mutta toisaalta inhimillisempi kuin ensimmäinen. Välillä väsytti niin että itketti, mutta silloin piti viheltää peli poikki ja lopettaa siltä päivältä. Se, kun lapset saivat viettää suurimman osan viikosta kotona kanssani, vähensi huomattavasti syyllisyyttäni ilta- ja viikonloppuluvuistani. Työssäkäyvänä oli paljon rankempaa, kun väkisinkin lukemiset veivät jo ennestäänkin vähäistä perheaikaa. Jos olisin saanut päättää, toinen hakukertani olisi näyttänyt hyvin erilaiselta. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna en välttämättä olisi tässä, jos asiat olisivat menneet toisin.

Koko pääsykoekokemukseni voi tiivistää pariin onnistumisen edellytyksiin. Ne olivat:

Vahva motivaatio ja tahto. Sairausloma. "Helppo" vauva. Lukuprosessiin ja perheeseen sitoutunut puoliso.

Ilman noita, suureksi osaksi itsestäni riippumattomia tekijöitä, en varmasti olisi onnistunut. Erityisesti viimeisestä kohdasta olen äärimmäisen kiitollinen. Sanoinko jo, että ilman puolisoani en olisi tässä?

Pääsykoelukemiset lasten kanssa 1/2

Sain lukijalta postaustoiveen siitä, mitä on lukea pääsykokeisiin lasten kanssa. Ihan ensiksi sanon, että oman "sankaritarinani" taustalla on paljon onnekkaita sattumia, hyvää tuuria, loistotyyppejä taustajoukkoinani ja niin edelleen. En ole superihminen eikä minulla ole sen enempää tunteja vuorokaudessa kuin kenelläkään muullakaan. Lukuprosessini vuoksi en itse kokenut menettäneeni paljoakaan (mitä nyt kaiken vapaa-aikani), mutta kannoin huolta perheestäni: miehestä, joka joutui venymään lukujeni vuoksi ja lapsista, jotka väkisinkin saivat vähemmän äidin huomiota kuin ilman lukuja olisivat saaneet. Ajanjaksoittain esitetyn matkani lääkikseen löydät täältä!

Ensimmäinen hakukerta 2015:

Joulukuussa 2014 avasin ekaa kertaa vuosikausiin fysiikan 1. kurssin oppikirjan. Tein silloin 100 % työaikaa 3-vuorotyössä sairaanhoitajana. Lapset olivat päiväkodissa n. 15 pv/kk, koska minulla oli jonkin verran arkivapaita. Uuden vuoden tienoilla marssin pomon puheille ja pyysin mahdollisuutta 75% työaikaan. Se myönnettiin, joten sain viikkooni yhden lisävapaan. Lyhyempi työaika helpotti ajankäyttöongelmia vähän, muttei tietenkään poistanut niitä.

Luin kotona, keittiönpöydän ääressä, joka oli minun mielestäni loistava paikka, mutta miehen mielestä ei niinkään. Pidin siitä, että jos lapsilla oli jotain asiaa, olin saatavilla. Lasten jutut tauottivat lukujani kivasti (ja välillä vähemmän kivasti). Varsinkin vanhimman kanssa käytiin läpi ja kerrattiin esim. ruuansulatuselimistöä, koska hän oli ja on anatomiasta kiinnostunut. Kunnianhimoisesti kävin sen kevään aikana läpi kaikki 18 kurssia viikko/kurssi-tahdilla, vaikka suurin osa kursseista oli minulle täysin vieraita.

Loppukeväästä 2015 koko perhe oli aika väsynyt lukemisiini. Miestä väsytti kantaa lisävastuuta kodista ja lapsista, ja perheen yhteiset ajat olivat vähissä. Jouduin himmailemaan lukemisiani perheen hyvinvoinnin vuoksi, ja alkuraskauskin vei oman osansa energiastani. Pääsykokeen jälkeen otin takaisin menetettyä aikaa: tehtiin koko perheellä kaikkea kivaa ja lapset saivat olla suurimman osan viikosta kotihoidossa. Pääsykoe 2015 päättyi ihan hyvin: pisteet olisivat riittäneet parille hampaalle ja kai elukallekin sillä vähäisellä 5 kk:n lukemisella. Pettymyksestä toivuttuani päätin, että vielä kerran yritän.

Vaikka luvut kestivät vain viisi kuukautta, koin hirvittävää syyllisyyttä töistäni, pääsykoeluvuistani, lasten hoitopäivistä, ihan kaikesta. Epätoivottujen tulosten jälkeen oli vakava paikka miettiä, onko minulla oikeutta tuhlata lasteni ainutkertaista lapsuutta omien haaveideni jahtaamiseen, kun lopputuloksesta ei ole varmuutta. Jos puoliso olisi vastustanut toista hakukertaa, olisin jättänyt hakematta. Mutta hän rohkaisi, kannusti ja antoi toivoa, että me selviämme tästä yhdessä. Ilman häntä en olisi tässä ♥

Toinen hakukerta 2016:

Työt+perhe+tuleva vauva-kombo oli jo lähtökohtaisesti aika hankala, joten aloitin luvut heinäkuun puolivälissä. Kesälomalla kävimme perheen kanssa autolomalla Euroopassa ja nautimme kiireettömästä perheajasta. Oli ihanaa olla ihan eri ympyröissä, kun ei ollut kiire mihinkään. Lukemisia oli tarkoitus jatkaa heti palattuamme kotiin ja töihin. Elokuussa pitämälläni lomalla koin ensimmäiset aavistukset tulevista kivuista.

Liitoskivut ovat pahimpia tähän asti kokemistani kivuista.  Jalka tuntui lähtevän alta, kävely hidastui kivun vuoksi alle puoleen entisestä. Ei ollut minusta enää fyysisesti raskaaseen työhöni. Pari viikkoa töissä kiduttuani oli pakko nöyrtyä ja hakea sairauslomaa loppuraskauden ajaksi. Ei ollut helppo rasti tällaiselle (yli)tunnolliselle työntekijälle. Maha kasvoi ja kivut pahenivat. Lapset päätimme miehen kanssa yhteistuumin pitää päivähoidossa, koska en olisi kyennyt heitä kotona hoitamaan. Siitäkin koin syyllisyyttä, vaikka tiesin, ettei vaihtoehtoja ole. Seuranani oli jatkuva kipu, apunani tukivyöt ja fyssarikäynnit, lopulta kyynärsauvat ja hyvä ettei pyörätuoli.

Kipujen puolesta syksy 2015 oli elämäni mustinta aikaa. Positiivista oli se, että koska en kyennyt liikahtamaan neljän seinän sisältä, päivisin oli aikaa lukea. Pääsykoeluvut ja tietysti perhe pitivät minut järjissäni niiden kuukausien läpi. Mutta oli kyllä niin turha olo, kun aamulla sain vietyä lapset hoitoon mutta iltapäivällä oli pakko soittaa itku kurkussa miehelle, että ehditkö hakemaan lapset kun tää olo on yhtä tuskaa. Illat ja viikonloput pidin pääsääntöisesti vapaata ja nautittiin perhe-elämästä sen minkä voitiin. Ehkä jotain tuosta syksystä kertoo se, että tätä kirjoittaessani tulee tosi ahdistunut olo.

Jatkuu seuraavassa osassa! Postauksen kuvat on otettu kesäretkeltämme Pikku kakkosen puistoon tai Tiikeripuistoon tai mikä ikinä tuon puiston nimi onkaan. Tosi kiva paikka :)

Irti turhasta negatiivisuudesta

Viikko sitten sivusin postauksessani epäonnistumisia ja pessimismiä, joten tässä lisää aiheesta. Olen ihan pienestä asti ollut perfektionistinen ja todella vaativa itseäni kohtaan. Muistan jo kouluajoilta, miten pienikin moka pilasi koko suorituksen ja jokainen epäonnistuminen oli samanarvoinen kuin kymmenen onnistumista. Epäonnistumisen pelko johti joissain asioissa siihen, etten enää edes halunnut yrittää.

Vasta omien lasten myötä tajusin, miten syvästi negatiivinen ajatusmaailmani on. Voihan asiaa ajatella vaikka perinteisen "onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi"-kysymyksen kautta. Minun lasini oli aina lähes tyhjä. Negatiivisuus on ollut itselleni suojakilpi ja ase, jolla hyökätä vastoinkäymisiä päin. Ensimmäinen ajatukseni uusista asioista oli "en onnistu kuitenkaan" ja "huonostihan siinä lopulta käy". Totta kyllä: parhaimpienkin päivien jälkeen tuli aina se huono päivä, jolloin saatoin ajatella, että oikeassa olin. Ei sillä ollut merkitystä, oliko yhtä huonoa päivää kohti vaikka kaksikymmentä hyvää päivää tai yhtä epäonnistunutta tehtävää kohti kymmenen onnistunutta. Ainoa, mikä merkitsi, oli epäonnistuminen. Toisin sanoen se, että olin huono. Jep.

Miksi kirjoitan tästä? Ensinnäkin siksi, etten todellakaan usko olevani ainoa. Toisekseen siksi, etten enää ajattele noin. Kolmanneksi siksi, että joku saattaa tämän tekstin myötä herätä siihen, ettei elämää ole pakko elää noin. Pessimistisyyskin on valinta. Jotkut onnekkaat saavat syntymälahjana positiivisuuden, jota kotikasvatus vielä mahdollisesti vahvistaa. Toiset, kuten minä, raahustavat kivistä tietä ja päättävät joka päivä valita paremmin. Joka ikinen päivä pitää päättää uudestaan, että minä olen hyvä, minä riitän ja että kaikki menee ihan ok. Pessimisti ei ehkä pety, mutta jatkuva negatiivisuus syö energiaa paljon enemmän kuin antaa sitä.

Muutokseen minut ajoi se tosiasia, etten halua antaa lapsilleni perinnöksi pelkkää negatiivisuutta: tulevaisuuden uhkakuvia, riittämättömyyttä ja ahdistusta "vääristä" valinnoista. Haluan antaa lapsilleni vahvat juuret ja kantavat siivet, tulevaisuuden uskoa ja luottamusta siihen, että asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella. Kaikkein eniten haluan lasteni tietävän, että he ovat parhaita sellaisina kuin ovat, riittävän hyviä niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on, rakastettavia ja arvokkaita ihan omina itsenään. Rakastan niitä hetkiä, kun lapsi seisoo peilin edessä ja katsoo itseään ihaillen. Rakastan sitä, kun sisarukset kannustavat toisiaan, hurraavat ja taputtavat, kun toinen esiintyy tai onnistuu. Niinä hetkinä koen tehneeni vanhempana jotain oikein.

 

Muutos vaatii itseltäni paljon työtä. Sillä miten voi lapselleen opettaa, ettei epäonnistuminen haittaa, jos itselle jokainen epäonnistuminen on maailmanloppu? Miten voi opettaa, että jokainen on hyvä sellaisena kuin on, jos itse päivittelee peilin edessä vartalonsa puutteita tai suomii itseään jokaisesta mokasta? Miten voi kannustaa lasta kurkottamaan korkealle, jos itse jättää yrittämättä epäonnistumisen pelossa? Miten voi joskus lohduttaa opiskelupaikasta rannalle jäänyttä nuorta, jos on itse pitänyt sitä pahimman luokan epäonnistumisena?

Vaikka blogini perusteella voisi kenties kuvitella, että olen yksi niistä kevein askelin kulkevista, voin kertoa, etten ole. Nykyinen positiivisuuteni, luottamukseni elämään ja vaativuudesta luopuminen on vaatinut paljon aikaa ja energiaa. Se on vaatinut uskallusta luopua turvallisesta negistelystä, omista (vääristä) minäkäsityksistä ja paljosta muusta. Vaikka muutos on vaikeaa ja välillä lähes mahdotonta, se on todellakin kaiken vaivan arvoista. Vähitellen olen saanut negatiivisuuden tilalle niin paljon enemmän, positiivisuutta, kiitollisuutta, onnellisuuttakin. On vapauttavaa ajatella, että minä voin itse valita asenteeni - joka päivä uudelleen.

Aiheeseen liittyen eräs lempiaforismini löytyy Nalle Puhista. Nasu hermoilee: "Ajatteles, jos joku puu kaatuisi, kun me olemme sen alla!", johon Puh vastaa pitkään harkittuaan: "Ajatteles, jos ei kaadu."


Tuosta ajattelutavasta on minulla vielä paljon opittavaa, mutta taistelu jatkuu!