Ihanaa olla "vanha"!

Otsikon ajatus on opintojen alkamisen jälkeen usein pompannut mieleeni. Vanha on lainausmerkeissä, koska nuorihan minä vielä olen. Tässä postauksessa pohdiskelin oman ikäni ja elämäntilanteeni vaikutusta lääkisopiskeluun ja täytyy sanoa, että aika oikeaan osuin :)

Opintojen alettua toden teolla olen havahtunut huomaamaan, että peilaan jatkuvasti lääkisopintoja aiempiin AMK-opintoihini. Pääosin vertailukohtana on ollut oma persoonani ja elämäntaitoni. Aina toisinaan  mielessä välähtää, että onneksi olen tässä nyt enkä seitsemän vuotta sitten. Kun aloitin sairaanhoitajaopintoni, olin vielä niin pikkuinen ja hukassa kuin vain 18-vuotias saattaa.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen niin ulkoisessa elämässäni kuin sisäisestikin. Vaikuttipa tämä polkuni miten järjettömältä tahansa, olen yhä enenevässä määrin sitä mieltä, että juuri näin tämän pitikin mennä. Voisin luetella melkoisen monta syytä, miksi minun on parempi olla lääketieteen fuksi nyt kuin 18-19-vuotiaana ylioppilaana. Luonnollisesti nämä syyt koskevat vain itseäni, joten jos tätä sattuu joku nuorempi tuleva kollega lukemaan, pyydän suhtautumaan armollisesti :)

Ajanjakso amk-opintoja, työelämää ja äitiyttä on ensinnäkin opettanut minulle paljon kärsivällisyyttä. Nuorempana olin älytön sählääjä, kaiken piti tapahtua just nyt heti. Olen oppinut odottamaan, hidastamaan, rauhoittumaan. Olen ymmärtänyt, ettei asioita voi pakottaa. Yritän jatkuvasti pitää mielessä, että kaikelle on aikansa eikä joka suuntaan säntäily sovi minulle. Joinain päivinä tämä onnistuu, usein ei, mutta seesteisyyttä kohti olen matkalla ;)

Olen oppinut paljon itsestäni, äitiyden myötä ehkä eniten. Kun on vielä nuori itsekin, vastuu toisesta ihmisestä tuntuu todella suurelta. Rakkaus omaan lapseen yllätti itsenikin, mutta ei äidiksi kasvaminen kivuitta ole sujunut. Äitiyden myötä olen joutunut kohtaamaan omat ikävätkin piirteeni rehellisesti eikä vanhemmuus todellakaan ole joka hetki pelkkää päivänpaistetta. Olen joutunut toteamaan, etten jossakin asiassa olekaan niin hyvä kuin olen kuvitellut olevani. Toisaalta minusta on löytynyt positiivisia puolia, joiden olemassaolosta minulla ei ole ollut aavistustakaan.

Vanhenemisessa on myös se hyvä puoli, että omaan ikään suhteutettuna vaikkapa vuosi ei enää olekaan kovin pitkä aika. Perspektiivi kasvaa. Vuoden ikäiselle yksi vuosi on koko elämä, viisikymppiselle vain 1/50 elämästä. Tietyllä tavalla elämässäni ei ole enää niin hirveä kiire, koska olen jo tajunnut, ettei valmista tule koskaan. Tiedän nykyään myös, ettei ole olemassa yhtä ainutta polkua, jota pitkin elämän "pitäisi mennä". Näitä asioita en vielä 18-vuotiaana osannut ajatella. Nykyään tunnen rajani paremmin, osaan priorisoida enkä ahdistu ihan niin vähästä kuin nuorempana. Ja vaikka perhe tuo haastetta opiskeluarkeen, se myös estää uppoamasta opintoihin liian syvälle.

Kadunko sitä, että lähdin tähän? Yksiselitteinen vastaus: en. Olen äärettömän kiitollinen puolisolleni vankkumattomasta tuesta, rohkeudesta ja uskalluksesta. Niiden avulla sain rohkeutta ryhtyä koko projektiin, ja yhdessä uskalsimme hypätä tuntemattomaan. Tähän asti - no, aikaa ei ole vielä paljoa kulunutkaan - päätöksemme on tuonut mukanaan hurjasti hyvää. Paljosta on luovuttu, mutta vielä enemmän saatu - juuri kuten toivoinkin.

Toivottavasti teillä muillakin vastaavanlaisesta elämäntilanteesta ponnistavilla on hyvät tukijoukot, jotka valavat teihin uskoa ja rohkeutta silloin, kun se itsellä käy vähiin. Mitä tahansa fiiliksiä teillä onkaan, melko varmasti ne ovat tuttuja minullekin. Jos joskus tarvitsette vertaistukea, sähköpostiosoitteeni yläreunasta Yhteydenotto-kohdasta!