Potilaan roolissa

Pientä kohtalon ivaa havaittavissa, kun aika pian hyvinvointipostauksen jälkeen pääsen kirjoittelemaan sairauskertomusta :D Löin kinttuni oveen tässä päivä pari sitten ja tutkimuksissa selvisi, että isovarpaassa on murtuma. Tällä hetkellä toisessa jalassani on kovapohjainen sandaali, jonka kanssa kävelen seuraavat 3-4 viikkoa. Seisominen ja käveleminen tekee pidemmän päälle kipeää, joten särkylääkettä on kulunut kiitettävästi. Pahemminkin olisi tietysti voinut käydä. Nyt sentään pystyn kävelemään lähes normaalisti enkä tarvitse kyynärsauvoja tai kipsiä. Silti harmittaa, koska tämän systeemin kanssa ei hirveästi jumppailla. Pyöräily sentään onnistuu, joten ehkäpä keskityn nyt siihen ja pehmeämpiin lajeihin.

Potilaana ollessani olen alkanut tarkkailla lääkärien toimintaa entistäkin tarkemmin. Se alkoi jo silloin, kun lääkis oli vasta unelma, mutta kiinnostus on kasvanut entisestään nyt, kun oikeasti olen joskus lääkäri itsekin. Minusta on muutenkin hauskaa tarkkailla ihmisiä. Kiinnitän huomiota siihen, miten lääkäri kohtaa potilaan (eli minut), kuunteleeko hän, tekeekö suoraan omat johtopäätöksensä vai jotain siltä väliltä. Kun mukaan vielä otetaan potilaan eli itseni kokemus siitä, miltä minkäkinlainen kohtaamistapa tuntuu, saa vähän käsitystä siitä, miten itse ehkä haluaisin lääkärinä toimia. Ammattitaito on totta kai lääkärin tärkein ominaisuus, mutta yhteistyö sujuu paremmin, jos potilas luottaa lääkäriin ja kokee tulevansa kuulluksi.

Ehdottomasti positiivisin lääkärikokemukseni on vuoden takaa, jolloin kävin kuopuksen odotusaikana kontrollikäynnillä äitiyspoliklinikalla. Haastatteluun ja ultraukseen osallistui ylilääkäri sekä kolme innokasta kandia. Alkuun myönnän ajatelleeni, etten halua olla opetuspotilas, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että jostainhan kandienkin on oppinsa saatava. Siinä sitten makasin varmaan 45 minuuttia tutkimuspöydällä, kun sikiötä ultrattiin, kun tavallisesti samanlaisella käynnillä ultraus on kestänyt vain muutaman minuutin.

Seurasin kuvaa ja ylilääkärin selostusta vähintään yhtä kiinnostuneena kuin ne kanditkin. Ainakin toistaiseksi mielestäni on käsittämätöntä, miten ammattilainen erottaa ultraäänikuvasta kaikenlaista siinä missä itse näkee vain mustaa ja harmaata. Kandit olivat todella ystävällisiä ja aivan selvästi potilas-lääkärisuhteesta opiskelleet :) Viimeistään se käynti sai minut päättämään, että teen kaikkeni päästäkseni lääkikseen. Enpä tosin olisi silloin uskonut, että vuoden päästä olisin lääkisopiskelija.

Yhtä absurdilta sama asia varmaan tuntuu teistä, jotka luette tai suunnittelette aloittavanne lukemisen pääsykokeeseen. Vuoden päästä te voitte olla tässä! Kun käytätte resurssinne hyvin, pidätte motivaatiota yllä ja hyvinvoinnista huolta, pidän sitä jopa melko todennäköisenä :)

Potilaan roolissa on ihan hyväkin välillä käydä, mutta mieluummin kyllä olisin siellä pöydän toisella puolella. Mielenkiinnolla muuten odotan, mitä tulee terveyskeskuspäivistä tällä jalalla... Ensi torstaina se nähdään!