Tarina jatkuu

 ... tosin ei täällä vaan uudessa blogissani! Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin luomaan uuden blogin, "itsenäisen jatko-osan" tälle tarinalle, jonka voit tästä blogista lukea. Lämpimästi tervetuloa siis matkalle mukaan, tutustumaan ja myötäelämään uusiin vaiheisiin niin työn kuin muunkin elämän osalta!

 

Tasapainoilijan tuoreimmat kuviot löytyvät osoitteesta 

www.tasapainoilujatkuu.blogspot.com

 

Lääketieteen lisensiaatti!

Vastavalmistunut LL ja laillistettu lääkäri täällä hei! Ajanjakso marraskuusta 2014 - jolloin lääkisajatuksen päähäni sain ja pääsykoeurakan aloitin - tähän hetkeen on sisältänyt niin paljon, ettei yhteen tekstiin mahdu. Siksi en edes yritä. Blogiurani alkoi pääsykoeurakasta syksyllä 2015, kun koin tavoittelevani mahdottomia ("tähtiä"). Vaan kuinkas kävikään: avautui opiskelupaikka Savon sydämeen ja muuton myötä uudenlaiset ympäristöt, tuoreet kuviot, uudet ja vanhat tuttavuudet sekä täysin aiemmasta poikkeavat tulevaisuuden näkymät. Nyt opintojen päätyttyä koen haikeuttakin, sillä monet ystävät muuttavat muualle, ja arki on jatkossa taas hyvin erilaista.

On tullut aika heittää hyvästit tälle blogille ja teille kaikille. Muutaman sanan haluan kuitenkin vielä kirjoittaa.

 

Sinulle, joka harkitset lääkikseen (tai muualle opiskelemaan) hakemista:

Toivon, että voit tehdä elämäsi suunnitelmia rohkeasti. Mieti rauhassa, mitä haluat ja kun suunta on selvillä, pyri sitä kohti määrätietoisesti. Uusille poluille lähteminen vaatii suunnitelmallisuutta ja pikkuisen uhkarohkeuttakin. Usko itseesi, tee parhaasi (se, mitä kulloisessakin tilanteessa voit) ja katso, minne se vie. Aina lopputulos ei ole toivottu, mutta muista, että voittajat erottaa häviäjistä vain se, että he nousevat vielä kerran ylös. Joka tapauksessa unelmien tavoittelu vie aina jonnekin, vaikka lopputulos voikin yllättää.

Jos vielä arveluttaa, lue ainakin nämä: Parhaassa iässä lääkikseen, Onko olemassa täydellistä ajoitusta?, Kauhuskenaarioni ja kuinka sitten kävi, Pääsykokeeseen valmistautuminen 1, Kenen unelmia toteutat? sekä Toista tutkintoa opiskelemassa

 

 

Sinulle, opiskelupaikkaa odottava, pääsykokeiden tuloksia jännittävä ja/tai seuraavaa hakua harkitseva:

Onneksi olkoon, olet ottanut ensimmäiset askeleet kohti uutta ammattia ja uutta uraa. Muistathan juhlistaa haun päättymistä ja sitä, että mahdollinen pääsykoeurakka on nyt takana. On helpommin sanottu kuin tehty, mutta toivon, että voit olla itsestäsi ylpeä, olipa haun lopputulos mikä tahansa. Aina eivät saman tien avaudu ne ovet, joiden toivoisi itselle avautuvan, mutta toisinaan toinen - kuten itselläni - tai kolmas tai viideskin kerta voi sanoa toden. Tärkeintä kai on, että tosissaan haluaa sinne minne pyrkii ja tosissaan pyrkii sinne minne tahtoo. Tsemppiä odotteluun juuri sinulle!

Vertaistukea odotteluun tai toivotun lopputuloksen fiilistelyä: Omat pääsykoetulokseni,  Tulokset 2017, Kohti uusia pettymyksiä sekä Tulokset 2018

 

 

Sinulle, opiskelija:

Toivon, että tunnet löytäneesi oman paikkasi ja nauttivasi edes toisinaan siitä, mitä teet. Jos opiskelupaikka tai -ala tuntuu totaalisen väärältä, muistathan, että maailmassa on lukuisia muita opiskelupaikkoja ja -aloja, joista valita itselle sopivampi. Tee omaa juttuasi ja vältä vertailua. Vaikka muut vaikuttaisivat osaavan tai tietävän kaiken paremmin, se tuskin pitää paikkaansa. Pidä huoli itsestäsi ja hyvinvoinnistasi ja muista relata, sillä opinnot eivät loppujen lopuksi ole niin vakavia. Ja mikä tärkeintä, nauti!

Omia opiskelukokemuksiani, niin hyviä kuin huonompiakin, löytyy täältä: Minä opiskelijana, Totaaliväsymys, Opiskelukatastrofi, Epäilyksen hetkiä, Vuorovaikutus ammatista ja huippuhetki sekä Alku ja innostus

 

Sinulle, työelämässä ensiaskeleita ottava:

Olitpa ensimmäisen tai uuden urasi alussa, elät ainutlaatuisia hetkiä, joita et enää koskaan samassa mittakaavassa kohtaa. Jos tuntuu vaikealta, muistathan, ettet ole yksin eikä sinussa ole mitään vikaa - meillä jokaisella on omat hankaluutemme, ja eräille meistä uudet tilanteet ovat vaikeampia kuin toisille. Ja jos kaikki sujuu hienosti, nauti siitä! Iloitse, jos oma paikka näyttäisi löytyvän heti, mutta ethän älä lannistu, jos ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan ei tunnu omalta. Sopiva paikka löytyy vielä, usko pois!

Ei se aina niin helppoa ollut minullekaan, lue vaikka täältä: Uuden työuran alussa, Tasapainoa hakemassa, Oman alan töissä sekä Nyt vähän väsyttää

 

 

Sinulle, lukijani:

Kiitos, että olet ollut mukana. Kiitokset kommenteista, sähköposteista, kiitoksista - jokainen niistä on lämmittänyt mieltäni. Toivon, että olet saanut blogistani jotain - itseluottamusta, tsemppiä, vertaistukea kenties? Olen pyrkinyt avaamaan kokemuksiani ja elämäni (opiskelu)tapahtumia rehellisesti, vaikken tietenkään täysin avoimesti, jotta teksteistäni ja kokemuksistani voisi olla mahdollisimman paljon hyötyä juuri Sinulle. Lukijani, on ollut ilo kirjoittaa teille ja jakaa tätä taivalta kanssanne! Tämä tarina päättyy nyt,  mutta monta uutta on jo alkanut.

Kiitos vielä kaikesta. Kaikkea hyvää juuri sinulle jatkoon! ♥

 

Lääkisajan tilinpäätös 3

Tänään kirjautui viimein opiskelijastatuksekseni "valmistunut", joten aivan loppusuoralla ollaan tässä pitkään kestäneessä valmistumisprosessissa. Viimeisessä tilinpäätöspostauksessani kerronkin, miten tulevaisuuden toiveeni ja haaveeni ovat lääkisajan aikana muuttuneet, ja mitä mahtaa olla luvassa jatkossa.

 

 

Parin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana en muistaakseni ajatellut lääkiksen jälkeistä elämää juurikaan. Kuuden vuoden aikana ehtii pohtia moneen otteeseen - joskin vain puolivakavissaan -, valmistuuko edes koskaan. Elämäni on ollut myös lääkisaikana sen verran vauhdikasta, että pidän jonkin sortin ihmeenä valmistumistani omien vuosikurssilaisteni vanavedessä. Aallonpohjia on koettu niin opiskelumotivaation katoamisen kuin oman elämäni haasteidenkin suhteen. Kuuteen vuoteen on sisältynyt monenlaisia sävyjä, joista vain osa on välittynyt blogin puolelle. Ehkä olettekin havainneet, että välillä blogi on ollut lähes vaiti, toisinaan tekstejä on julkaistu vilkkaammin - tämäkin on ainakin vähän heijastellut sitä, kuinka paljon oma elämäni somen ulkopuolella on vienyt aikaa ja energiaa.

 

Valmistumisen jälkeen monet ovet ovat avoinna. Voi jatkaa vastaanottotyötä tai päivystämistä, hakea erikoistumaan, päätyä töihin keskus- tai yliopistolliseen sairaalaan, keikkailla tai tehdä tutkimusta - ja monia näistä yhtä aikaa. Muitakin vaihtoehtoja varmasti on. Ennen klinikkavaihetta pidin todennäköisenä (kieli poskessa, mutta kuitenkin) sitä, että korkeintaan hoidan paperit ulos ja teen lopputyöurani lääkärinä jossain, enkä todellakaan jaksa lähteä erikoistumaan tai varsinkaan tee tutkimusta enempää kuin on pakko (syvärit). Tässä asiassa kelkka on kääntynyt opintojen aikana varmaan eniten. :D

 

 

Siispä itseni tuntien opiskeluni ei pääty tähänkään valmistumiseen etenkään siksi, että tohtoriopintoni ovat jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäisenä opiskelusyksynä meidän tuli seurata väitöstilaisuutta erääseen kurssiin liittyen, mistä mainitsinkin tässä postauksessa. Tilaisuutta takarivissä kuunnellessani ajattelin, että olisipa hienoa olla tuossa joskus, mutta ajatus jäi sittemmin taka-alalle. Seuraavana kesätyökesänäni sairaanhoitajana yön tunteina potilaiden unta valvoessani surffailin yliopiston sivuilla ja päädyin lukemaan tohtorikoulutuksesta. Tuolloin ajatus tohtoriksi kouluttautumisesta tuntui äärimmäisen kaukaiselta, mutta jotenkin kutkuttavalta. Sinänsä puitteet tohtoriopinnoille olivat jo hyvin olemassa: tutkimusaiheeni olen - kuten useaan otteeseen olen jo maininnut - saanut itseäni kiinnostavalta alalta jo 1. lääkisvuoden puolivälissä ja jatkanut saman tutkimuksen parissa aina tähän saakka. Tutkimustyö siis jatkuu myös valmistumisen jälkeen.

Muista valmistumisen jälkeisistä kuvioista todennäköisesti aloitan yleislääketieteen erityiskoulutuksen (YEK) heti valmistuttuani, en niinkään siksi, että voisin työskennellä jatkossa myös muissa EU-maissa kuin Suomessa (vaikka sekin olisi ajatuksena huikea!), vaan siksi, että tekemieni työpätkien hyväksyminen erikoistumiskoulutukseen olisi kenties mutkattomampaa. Aionkin jatkossa myös erikoistua, mutten vielä tarkemmin tiedä, milloin haen ensimmäistä kertaa erikoistumispaikkaa. (Tiedänpäs: heti kun mahdollista!)

 

 

Oma tuleva erikoisalani on vaihdellut ennen lääkisopintoja ja etenkin niiden aikana. Vuosia sitten kirjoitin mahdollisista tulevista erikoisaloistani postauksen, jota en koskaan julkaissut. TOP5-erikoistumisaloinani tuolloin mainitsin sisätaudit (monipuolisuus ja tietyllä tapaa kokonaisvaltainen tapa hoitaa potilasta), anestesiologia, neurologia (muisti(sairaudet) ja muut aivotoiminnot ja niiden häiriöt ovat aina kiehtoneet minua), yleislääketiede (koska olen kiinnostunut melkein kaikesta. Monipuolisuus olisi ehdoton työn plussa!) sekä korva-nenä-kurkkutaudit eli KNK (ehdottomana plussana lasten kanssa työskentely, vaikka tietysti potilaisiin kuuluu kaikenikäisiä). Yksi kerrallaan vaihtoehdot ovat pudonneet listaltani pois - ei minusta KNK-lääkäriä saada enkä usko että anestesialääkäriäkään. Mutta yllättävää kyllä, ala, jolle aion suunnata, on ollut listassani mukana jo vuonna 2019. Ja nykyään, kun minulta kysytään, mihin aion erikoistua, voin vastata kysymykseen sen sijaan, että selittelisin vain monista eri vaihtoehdoista ja siitä, etten tiedä niistä vielä tarpeeksi.

Suuntani on siis selvä. Kuten tähän asti, tiedän jälleen kerran tarkkaan, minne haluan ja mitä aion jatkossa tehdä. Välillä olen tuskaillut "valmiiden" suunnitelmieni kanssa ja ajatellut, että voi kun osaisinkin olla avoin kaikille vaihtoehdoille, etsiä omaa juttuani, haahuillakin vähän. Ja silti tiedän, että olen tekemässä omalta kannaltani juuri oikeita asioita, valitsemassa minulle sopivan polun. Kokemuksesta tiedän nyt myös, että on ihan ok vaihtaa välillä suuntaa ja lähteä vaikka kokonaan toisille urille. Etukäteen ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea upeaa hyppy tuntemattomaan voi mukanaan tuodakaan.

 

 

Siksi jatkan iloisin, kevein mielin eteenpäin. Juuri nyt, valmistumisen välitilassa, taivas on pilvetön ja askel kevyt. Edessä on varmasti raskaita ja opettavaisiakin tilanteita ja asioita, mutta tärkeintä on, että jokainen askel riippumatta siitä, kuinka kipeää se tekee, vie minua eteenpäin. Ihan kuten vei aikanaan pääsykokeeseen lukiessani, ihan kuten opintojen aikana, niin se tekee nytkin. 

Toinen ja viimeinen kandikesäni

Juhannusviikko, töitä takana reilut 1,5 kuukautta. Valmistuminen on päivä päivältä lähempänä - tai oikeastaan olen kai jo "valmistunut", vaikka tutkinto kirjautuukin takautuvasti eikä laillistuksesta ole tietoakaan. Koskapa en vielä virallisesti ole lääketieteen lisensiaatti enkä tietenkään laillistettu lääkäri, voinen tähän väliin kirjoitella kuulumisia toisen kandikesäni pyörteistä.

Vuoden takaisia, ensimmäisen kandikesäni alun tunnelmia voit lukaista täältä, ja täällä kirjoittelin kuulumiset kandikesän päätyttyä. Sanottakoon, ettei noista teksteistä välity se monista eri syistä kummunnut raaka epävarmuus, jota tuolloin jouduin sietämään, ja jonka vuoksi kyseisestä ajanjaksosta toipuminen vei paljon odotettua kauemmin. Mutta nyt olen tässä, elän ja hengitän ja voin paljon paremmin kuin vuosi sitten.

 

 

Nyt, toista kandikesääni jo hetken elettyäni olen enimmäkseen yllättynyt. Työ terveyskeskuksessa on ollut osittain juuri sellaista kuin olen odottanutkin ja samalla ihan kaikkea muuta. En tiedä, olenko vielä päässyt jyvälle terveyskeskustyön ytimestä. Välillä - tekisi mieleni sanoa, että useimmin - tunnen työssäni mukavaa hallinnan tunnetta, suureksi osaksi en. Lähellekään kaikkea tarpeellista en tiedä, en todellakaan, ja kuinka voisinkaan. Onnea ovatkin kollegat, jotka auttavat kiperissä paikoissa.

On hassua ajatella, että jos tämä työpätkäni olisi tavallisen kandikesän mittainen, se olisi ihan kohta ohi. Aika on erikoista; siinä, missä viime kesänä viikot kuluivat tuskaisen hitaasti, tänä vuonna aika on mennyt siivillä. Lieneekö syynä vaihtelevampi työnkuva, erilaiset yksiköt vastaanottotyöstä neuvolaan ja kouluun, toisenlainen työympäristö vai kenties muun elämän kiireet, mutta joka tapauksessa tuntuu, että jatkuvasti on perjantai - tai maanantai. Lomailla ehdin viikon verran nyt kesäkuussa. Sekin tosin kävi melkein työstä, sillä väitöskirjaprojektia oli pakko saada eteenpäin, ja lasten kanssa on omat touhunsa. Ehkä joskus koittaa ihan oikea loma, jolloin tehdään pelkästään kivoja juttuja vailla mitään velvollisuuksia. 

  

 

On sanottava, että viime kesään verrattuna nyt on ollut paljon helpompaa:  Lääkärin takkia on kevyempi kantaa, itsevarmuutta ja -luottamusta on kertynyt jo enemmän. Välillä jopa ajattelen, että olen ihan hyvä siinä mitä teen ja vähintäänkin kehityn koko ajan. Edelleenkään en ole työssäni tai päätöksissäni (uhka)rohkeimmasta päästä, enkä aio sellaiseksi alkaakaan, mutta edistystä on tullut. On ihanaa huomata edes taaksepäin katsoessa, kuinka paljon onkaan oppinut. Jollain omituisella tavalla olen oppinut nauttimaan tästä uran alkuvaiheesta, jossa jatkuvasti kertyy uusia asioita ja kokemuksia, ja kumma kyllä, olen sinut myös valmistumisen kanssa. En olisi uskonut. Tämä antakoon toivoa sinulle, jolle uran alkuvaihe on - kuten minullekin - ollut mutkainen ja töyssyinen. Sinä pärjäät kyllä!

Hyvää juhannusta!

Lääkisajan tilinpäätös 2

Kuusi vuotta elämästä on sen verran pitkä aika ja lääkis opiskelupaikkana sen verran ainutlaatuinen, että tämä aihe ansaitsee kokonaista kolme postausta! Kuten edellisessä tekstissä lupasin, nyt luvassa omasta näkökulmastani lääkisajan parhaita ja pahimpia kymmenen kohdan edestä. Tässäpä mahdollisimman kattava tiivistelmä omista kuuden vuoden fiiliksistäni, olkaapa hyvät:

 

 

Näiden kuuden lääkisvuoden aikana

• Helpoin lukuvuosi oli ehkä kolmas, ei välttämättä tekemisen puolesta, vaan sen, kun motivaatio oli huipussaan ja oli mahtavaa nähdä, tehdä ja kokea. Samasta syystä myös ensimmäisen lääkisvuoden koin helpoksi - tai ainakin ensimmäisen syksyn!
  
• Vaikein lukuvuosi oli varmaankin toinen. Preklinikassa oli suoraan sanottuna aika tylsää, en pitänyt kursseista ja elämässä oli muutenkin kaikenlaista tuolloin meneillään. Klinikkavuosista vaikeimmaksi tai muuten hankalimmaksi koin vitosvuoden: sinänsä aikataulullisesti oli aika kevyttäkin, mutta moni itselleni vaikea tai epämieluisa kurssi tai opintojakso mahtui kyseiseen vuoteen.
• Mukavinta yleisesti ovat olleet ystävät ja kollegat, joiden kanssa on kuljettu yhtä matkaa ihan alusta aina tähän saakka. Muistelen lämmöllä yhteisiä tenttiinpänttäyshetkiä ja after tentti -partyja, joita järkättiin etenkin opintojen alkuvaiheessa usein.

 

 

• Raskainta oli kaiketi nelosvuonna juuri ennen kuopuksen syntymää, kun pari kertaa viikossa sain stressata, joudunko labra-arvojen vuoksi osastolle ja muutenkin, raskausajat kun ovat omalla kohdallani olleet mitä suurimmassa määrin nimensä veroisia. Aikataulusäätö omatoimisten seurantojen ym. suhteen, jatkuvasti uusiin paikkoihin ja tilanteisiin meneminen sekä lasten sairastelu on myös ollut raskasta.
• Suurin positiivinen yllätys oli se, kuinka helppoa oli lopulta saada lääkisaikataulut soviteltua perhe-elämään - paljon oli peloteltu sillä, ettei varsinkaan klinikassa ehdi olla muuta elämää, mutta olen kokenut koko opiskeluajan erittäin kevyeksi aikataulujen puolesta. Perheen lisäksi olen ehtinyt harrastaa ja tehdä tutkimustakin koko lääkisajan. Suurimpia ongelmia ovat tuottaneet lasten sairastelut, mutta onneksi - osaksi myös opiskelleen puolison ansiosta - nekin ovat lopulta järjestyneet ongelmitta.
• Opettavaisinta ovat varmaankin olleet kaikki ne opetukset ja muu, joissa on päässyt ja joutunut oikeasti opettelemaan käytännön asioita, diagnostiikkaa, toimenpiteitä tai vaikkapa sanelua. En tosiaankaan sano, että kaikki olisi laisinkaan kivutta sujunut. :D

 

 

• Koulutuksessa ikävintä on ollut se, kun olen joutunut aika paljon vaihtelemaan ryhmiä. Lisäksi palautteen puute on välistä harmittanut, samoin kuin isot opetusryhmät, jolloin yksilöllinen opetus ja ohjaus on perusopetuksessa jäänyt vähälle. Ajoittain olen myös kokenut, että vaatimustaso on ollut opintojen vaiheeseen nähden liian korkealla, mutta onneksi se on ollut aika harvinaista.
  
• Koulutuksessa parasta on ehkä ollut se, että kaikki järjestyy - ei aina sillä tavalla kuin itse toivoo, mutta ihan hyvin kuitenkin. Innostavat, pätevät opettajat ovat olleet kullanarvoisia. Paljon olemme myös päässeet itse seuraamaan, harjoittelemaan ja kokeilemaan niin potilaan tutkimista kuin toimenpiteitäkin ja jopa leikkauksia avustamaan.
  

 

 

• Innostavinta on itselleni ollut se, kun vuosien varrella on vahvasti kirkastunut se, mikä on oma juttuni ja minne aion jatkossa suunnata. Opinnot itsessäänkin ovat olleet todella innostavia, joskin olen hyvä kaivamaan motivaatiota myös asioihin, jotka eivät oikeastaan kovin paljoa kiinnosta. Lisäksi tutkimustyö sekä työnteko omalla tulevalla alallani (!!) ovat olleet erittäin motivoivia ja innostavia kokemuksia - opettavaisia toki myös.
  
• Motivaatiota piti etsiä ehdottomasti eniten naistentautien ja synnytysopin kurssilla. En osaa edes täysin sanoa, miksi, mutta jos jokin ala tai kurssi on ollut itselle ehdoton no-no suurin piirtein aina, se on tuo! Syväreiden viimeistely raskauden viimeisillä viikoilla oli myös jotain sellaista, etten varmasti koe enää koskaan. On kummallista, miten vaikeaa voi olla enää viimeisten pienten juttujen muokkaaminen - ja kuinka suurilta pienet viimeistelyt voivatkaan tuntua.
  

+1. Melkein harmittaa se, kun oikeastaan missään vaiheessa en ole kokenut, että opiskelu olisi niin työntäyteistä kuin "luvattiin". Kolmosvuosi oli kiireisin ja silloin sai myös hyödyntää aikataulutus- ja organisointitaitojaan, mutta loput kolme klinikkavuotta ovat olleet aika (omaan makuuni liiankin) kevyitä ja valmiiksi pureskeltuja.

 

 

Kuuden vuoden aikana minä ja puolisoni olemme molemmat opiskelleet uudet ammatit, yhteensä 10 opiskeluvuoden verran. Ja nyt olemme yhtä matkaa astelemassa uusia polkuja uusilla urilla. Tällä hetkellä uusi arki on tasoittunut ja elämä asettunut niinsanotusti uomiinsa. Valmistuminen ei hirveästi muuta mitään, vaikka sillä suuri arvo onkin. Enemmän muutti työelämään  astuminen reilu kuukausi sitten. 

Aika näyttää, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Pikkuruisia toiveita ja haaveita (lue: kiveen hakattuja suunnitelmia, mihinpä tiikeri raidoistaan pääsisi! :D) tulevaisuuden ja etenkin töiden suhteen on, mutta vielä ei ole mitään varmaa. Senkin tosin olen tästä elämänvaiheesta oppinut, että kun johonkin haluan, sinne mennään läpi harmaan kiven - pois alta risut ja männynkävyt! Itse asiassa bloginikin on malliesimerkki siitä, miten pidän huolta siitä, että asioilla on alku- ja päätepisteensä, ja vaikka välillä tuntuisi hankalalta, turhalta tai tyhjältä, asiat viedään loppuun saakka. Toki olisi kenties hyvä osata useammin myös luovuttaa, mutta sitä opettelen! ;)

 

 

 

 

Opiskelu on vaihtunut työelämään, mutta yhteisiä unelmia ja haaveita on vielä toteutusta vaille. Ehkäpä niitä kohti sitten seuraavaksi. Taakse katsoessa ei voi muuta kuin todeta, että kuuden vuoden takainen muutos oli ehdottomasti oikea. Olen onnellinen siitä, että uskalsimme, rohkaistuimme ja hyppäsimme tuntemattomaan. Että tein kaiken sen työn, näin kaiken sen vaivan, jonka vuoksi ensinnäkin pääsin opiskelemaan ja toisekseen ihan kohta valmistun.

 

Viimeisessä tilinpäätöstekstissäni käsittelenkin tulevaisuuttani, toki menneisyyteen peilaten - mitä ajattelin uudesta urastani ennen ja mihin aion suunnata nyt.