3.7.2017

Oman alan töissä

Maanantaita jokaiselle! Odotan keskiviikkoaamua kuin kuuta nousevaa, silloin nimittäin pääsen vapaalle neljän päivä- ja kahden yövuoron jälkeen. Niin paljon kuin vuorotyöstä tykkäänkin, välillä tuntuu, että se vie viimeisetkin voimat!

Liki puolet kesäduunista on siis koettu. Alku aina hankalaa, niin kuin sanontakin kuuluu. Epävarmuus häälyy edelleen taustalla, joskin varmuus ja luottamus omaan osaamiseen on vähitellen sysännyt sitä syrjään. Vaikka edelleen joka päivä tulee jotain uutta, olen uusista haasteista ennemmin iloinen kuin kauhuissaan. Ammatillista kasvua on näköjään tapahtunut valmistumisen jälkeen ;)




Muistan sen tunteen, kun pääsin ensimmäistä kertaa tekemään oman alan töitä. Olin opiskellut sairaanhoitajaksi vuoden, ja tein kesän ajan lähihoitajan sijaisuutta. Kesätyö avasi oven ihan erilaiseen maailmaan. Sinä kesänä opin paljon hoitotyöstä ja itsestäni. Siihen asti olin tehnyt vain omaa alaa läheltä liippaavia töitä, kuten lastenhoitoa ja kotisiivousta. Näissäkin toki oltiin ihmisten kanssa tekemisissä ja lapsia hoitaessani olin lastenhoitaja. Silti ensimmäinen työkokemukseni vanhainkodissa oli jotain aivan erilaista. Se sisälsi lääkkeiden antamista, mittauksia ja perushoitoa, kuolevien kohtaamista ja ravitsemuksesta huolehtimista. Lähihoitajan työ on tärkeää ja merkityksellistä mutta aivan liian aliarvostettua työtä, jota tunnutaan paljon herkemmin arvosteltavan kuin arvostettavan.




Toisena "käännekohtana" pidän ensimmäistä kesätyötäni sairaanhoitajan sijaisena. Olin vielä opiskelija, mutta lähes valmis jo. Jännitin kesätyötä aivan äärettömän paljon, vaikka olinkin ollut harjoittelussa samalla osastolla lähes kaksi kuukautta. Olin alkuun aivan hukassa kaikkien monitorien, infuusiopumppujen, hemodialyysi- ja CV-katetrien, nesteiden korvauksen ja lääkehoidon kanssa. Meni aikaa, ennen kuin opin tunnistamaan äänestä, mikä laite milloinkin hälytti. Se kesä kasvatti minusta taas erilaisen, vieläkin tarkemman, entistä varmemman sairaanhoitajan. Työpaikka, jonne menin valmistumisen jälkeen, tuntui todella helpolta paikalta tuon ensimmäisen kokemukseni jälkeen. 

Joskus tulevaisuudessa toivottavasti pääsen tekemään lääkärin sijaisuutta ihan ensimmäistä kertaa. Tällä hetkellä tuo ajatus tuntuu kaukaiselta ja ehkä vähän epätodelliseltakin. Nyt olen ihan onnellinen siitä, että saan opiskella vielä monta vuotta ennen sitä hetkeä. Silti voin aavistella, että se hetki tulee tosi pian. Ehkä siinä hetkessä ajattelen, että se tuli liiankin pian.




Jos nyt jotain olen tämän vähäisen työurani aikana ja edellä mainittujen kokemusten myötä oppinut, se on se, että valmiiksi ei tulla koskaan. No joo, paperilla olet valmis sairaanhoitaja tai lääkäri tai mitä tahansa, mutta varsinkin työelämän alku on melkoista opettelua. Tämän toisen ammattini kohdalla en aio tehdä sitä virhettä, että luulen muuttuvani jotenkin mystisesti "valmiiksi" heti kun paperit on kädessä. Naiivia tai ei, sairaanhoitajaksi opiskellessani luulin niin. Mutta ihan yhtä epävarmaksi ja keskeneräiseksi tunsin itseni, vaikka ne paperit olivatkin kädessä. Oli vain sellainen olo, että apua, mitäs nyt.

Mutta siitä se lähti, opitun tiedon syventäminen, uuden oppiminen ja teorian yhdistäminen käytäntöön. Vastuu, jota opiskeluaikana niin pelkäsin, kesyyntyi vähitellen ja alkoi tuntua kevyemmältä kantaa. Sama vastuu painaa edelleen, nyt ja jatkossa. Se on vastuu toisen ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista, siitä, että ennemmin parantaa kuin pahentaa. Ja vaikka vastuu on välillä raskas kantaa, juuri se tekee oman alani töistä merkityksellistä, tärkeää ja antoisaa.




 
Mitä sinä toivot oman alasi töiltä? Millainen on unelmatyösi? Jos olet jo päässyt työelämään, onko oma ala edelleen tuntunut omalta?

2 kommenttia:

  1. Mä valmistuin yhdeksän vuotta sitten unelma-ammattiini. Muistan vaan, miten hienoa se oli. Olin niin ylpeä siitä, mitä saan tehdä ja ekat kesälomatkin suurin piirtein odotin, että koska pääsee töihin takaisin :D . Päivät ja viikot kuluivat hujauksessa. Erityisen ylpeä olin siitä, että minä - arka ja epävarma tyttö - olin ensinnäkin läpäissyt soveltuvuuskokeet niiden kaikkien ekstroverttien esiintyjien rinnalla ja ihan oikeasti uskasin olla ihmisjoukon edessä. Parasta työssäni oli hektisyys, jatkuva vuorovaikutus ja se, että päivät olivat tosi vaihtelevia. Viime vuosien ajan nämä tunteet ovat kuitenkin laimentuneet - olen alkanut kaivata työtä, jossa ei tarvitse olla koko ajan "ihmislauman keskellä", sillä huomaan sen väsyttävän minua kovasti. Haluan tehdä vuorovaikutteista ihmissuhdetyötä, mutta keskittyen enemmän yksilöihin kuin massoihin. Viime vuosi oli töissä yhdellä sanalla sanoen järkyttävä - joskin se johtui monesta sellaisesta asiasta, jotka eivät liittyneet työn luonteeseen vaan resursseihin ja johtamiseen. Toivon, että loman jälkeen pääsen tekemään hommia ympäristössä, jossa perusasiat ovat kunnossa - uskon, että motivaatio löytää vielä takaisin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttuja ajatuksia! Oman ammatinkin kanssa on sellainen "alkuhuuma", jossa kaikki tuntuu mahtavalta ja tärkeältä :) Se onkin toinen juttu, miten ja miksi ajatukset alkavat suuntautua alanvaihtoon. Introverttina ymmärrän hyvin tuon väsymyksen, joka tulee ihmisjoukkojen keskellä. Välillä itsestänikin tuntuu, että kaikki energia menee töihin :/

      Resursseilla ja johtamisella on suuri merkitys siinä, miten hyvin työssä viihtyy ja jaksaa. Toivottavasti uusi työpaikkasi on sinulle edellistä sopivampi! Ihanaa kesää, ja kyllä se motivaatio löytyy :) Tsemppiä!

      Poista

Kiva kun kommentoit ♥